”Kortit kertovat, ettei tämä laiva pääse perille Leningradiin”, S/S Naissaaren kapteeni Kalju huokasi synkästi.
Rahtilaivan konemestari vilkaisi kapteenia kummissaan mutta ei väittänyt vastaan. Oli elokuu 1941, ja S/S Naissaar oli lähdössä vaarallisimmalle matkalleen.
Hitlerin armeija oli saartanut Viron neuvostotasavallan pääkaupungin Tallinnan, ja nyt kaupungista piti evakuoida 40 000 puna-armeijan sotilasta ja kaikki Neuvostoliiton hallintokoneiston siviilityöntekijät perheineen. Kaikki laivat oli määrätty osallistumaan evakuointiin.
Kapteenin ja konemestarin puhellessa laivaan nousi koko ajan lisää uupuneita neuvostosotilaita.
Saksalaiset olivat jo vallanneet suuren osan Tallinnaa, ja puna-armeijan yksiköt olivat yksi toisensa jälkeen joutuneet vetäytymään taistellen kohti satamaa. Suuri osa kaupungista oli muuttunut savuaviksi raunioiksi, sillä Stalin oli määrännyt joukkonsa tuhoamaan kaiken, mistä saattaisi olla hyötyä saksalaisille.
Rahtilaiva S/S Naissaaren (etualalla) omisti valtiollinen neuvostoliittolais-virolainen varustamo.
Jos sotilaat olisivat tienneet, mikä heitä odotti matkalla Leningradiin, he eivät ehkä olisi suostuneet nousemaan laivaan. Laivasaattue, johon S/S Naissaarkin kuului, joutui toisen maailmansodan kenties verisimmän merihyökkäyksen kohteeksi.
Tykit tähtäsivät matalalle
Tunnelma Tallinnassa elokuussa 1941 oli toivoton. Puna-armeija oli viikkojen ajan yrittänyt turhaan pysäyttää saksalaisia, ja nyt venäläiset ja Viron kommunistit oli määrä evakuoida 350 kilometrin päähän Leningradiin.
Tallinnan satamassa vallitsi kaaos. Neuvostoliiton Itämeren laivasto oli koottu Tallinnan edustalle, ja se tulitti saksalaisia tykeillään. Mitä lähemmäs keskustaa rintamalinja eteni, sitä alemmas laivojen tykit suunnattiin. Lopulta ammukset osuivat satamalaitureihin, jotka olivat täynnä laivoihin jonottavia sotilaita ja siviilejä.
Saksalaisia sotilaita ylittämässä Neuvostoliiton rajaa vuonna 1941. Saksan hyökkäys yllätti Stalinin täysin.
Venäläiset pakenivat Saksan hyökkäystä
Ennen toisen maailmansodan alkua Hitler ja Stalin olivat sopineet Itä-Euroopan jakamisesta keskenään. Viro kuului Neuvostoliiton etupiiriin, ja puna-armeija miehitti sen kesällä 1940.
Hitler puolestaan miehitti Belgian, Alankomaat ja Ranskan, mutta jo seuraavana vuonna hän suuntasi tykkinsä kohti Neuvostoliittoa. 22. kesäkuuta 1940 käynnistyi operaatio Barbarossa eli Saksan suurhyökkäys Neuvostoliittoon. Kun Saksan joukot heinäkuussa etenivät Viroon, siellä olevat neuvostojoukot olivat jo ahtaalla.
Monille virolaisille Hitlerin hyökkäys oli tilaisuus vapautua Stalinin diktatuurista, ja lähes 50 000 virolaista partisaania hyökkäsi puna-armeijaa vastaan ja vapautti useita alueita jo ennen saksalaisten tuloa.
Saksalaiset eivät kuitenkaan olleetkaan vapauttajia, jotka olivat tulleet palauttamaan Viron itsenäisyyden. Natsien suunnitelmissa puolet virolaisista karkotettaisiin maasta ja korvattaisiin saksalaisilla maanviljelijöillä.
Laivaan kannettiin myös satoja haavoittuneita sotilaita, joiden tuskia sairaanhoitajat yrittivät parhaansa mukaan lievittää.
Sotalaivoihin ei otettu matkustajia, sillä niiden tehtävänä oli suojella saattuetta. Siviilialukset, kuten S/S Naissaar, sen sijaan ahdettiin täyteen, moniin jopa 2 000–3 000 matkustajaa.
Tuhansien evakuoitavien lisäksi puna-armeija yritti mahduttaa laivoihin myös arvokasta sotilaskalustoa.
”Miksi helvetissä te lastaatte kyytiin noita laatikoita? Ihmisillekään ei ole tilaa, ja te haalaatte laivoihin laatikoita rintamalta”, eräs virolainen satamanosturin kuljettaja protestoi.
”Pää kiinni, laatikoissa on ammuksia! Niitä tarvitaan Leningradissa”, muuan venäläinen tiuskaisi hänelle.
Kaikki, mikä ei mahtunut laivoihin, heitettiin mereen tai räjäytettiin laiturilla kohoavien hiilikasojen välissä.
Kaikki tiesivät evakuoinnin vaarat. Saksan sukellus- ja miinanlaskuveneet sekä suomalaiset alukset olivat kylväneet Suomenlahden täyteen merimiinoja. Lisäksi saattuetta tulitettiin tykeillä laivoista ja rannikolta ja sotalaivat vaanivat sitä. Myös saksalaislentokoneet valmistautuivat iskemään saattueen 190 alukseen.
Saattuetta suojasivat Neuvostoliiton Itämeren laivaston vanhimmat alukset, kuten vuonna 1916 rakennettu hävittäjä Artem. Se upposi jo saattueen ensimmäisenä päivänä ajettuaan miinaan.
Siviilialukset, kuten S/S Naissaar, olivat saaneet käskyn varata puulankkuja ja lautoja kannelle kellukkeiksi veden varaan joutuville matkustajille.
Vanhatkin paatit komennettiin vesille
Tallinnan neuvostoviranomaiset olivat varanneet evakuointiin myös vanhat ja huonokuntoiset alukset, jollainen S/S Naissaarkin oli.
Vuonna 1911 rakennettu höyrylaiva oli vain pari viikkoa aikaisemmin ollut tarkoitus upottaa esteeksi sataman suulle ja miehistö oli jo alkanut irrottaa laivasta kaiken käyttökelpoisen. Nyt hädin tuskin merikelpoinen alus määrättiin vaaralliselle matkalle kohti itää.
Aamulla 28. elokuuta S/S Naissaar suuntasi Tallinnan edustalle paikkaan, josta saattueen oli määrä lähteä. Saattueen 165 siviilialusta oli jaettu neljään ryhmään, ja saattueen kärjen muodostivat Neuvostoliiton Itämeren laivaston suurimmat alukset. Saattueen häntäpäätä suojasivat vanhemmat sotalaivat.
Vironia oli alun perin Kong Haakon, ja sen oli aiemmin omistanut tanskalainen DFDS-varustamo. Lautta oli suunniteltu 336 matkustajalle, mutta Tallinnasta lähtiessä siinä oli ainakin 2 300 matkustajaa.
Saattueen etumaiset laivat lähtivät matkaan kello 11.18, ja saksalaisten tykit tulittivat niitä hyvästiksi.
Matkustajalaiva Vironia säästyi kuin ihmeen kaupalla kranaatin osumalta, ja kranaatti osui sen sijaan Vironian avuksi tulleeseen hinaajaan.
Pian taivaanrantaan ilmestyi uusi uhka: Helsingistä lähteneet saksalaiset torpedoveneet lähestyivät saattuetta vauhdilla. Kaksi suurta neuvostosotalaivaa onnistui kuitenkin pitämään ne loitolla tykeillään.
Saattue oli 50 kilometrin pituinen. Miinanraivaajat yrittivät raivata laivoille 200 metrin levyisen väylän läpi miinakentän, jonka vihollinen oli kylvänyt Jumindan niemen edustalle noin 60 kilometrin päähän Tallinnasta itään. Sotalaivat tulittivat taukoamatta Saksan syöksypommittajia, jotka yrittivät tuhota miinanraivaajia.
Merimiinat oli ankkuroitu merenpohjaan pitkällä vaijerilla, ja miinanraivaajat yrittivät katkaista vaijerin ja räjäyttää samalla miinan. Moni miina kuitenkin lähti ajelehtimaan pinnalla räjähtämättä, ja saattueen alusten oli koko ajan tarkkailtava vedenpintaa ja väisteltävä ajelehtivia miinoja.
Miinat vaanivat pinnan alla
Miina laskettiin mereen
Merimiinat rullattiin miinanlaskualuksilta kärryillä veteen.
Paino veti upoksiin
Merimiinat pystyivät kellumaan, mutta kärryn paino veti ne upoksiin. Miinan kärryyn yhdistävä teräsvaijeri oli mitoitettu meren syvyyden mukaan.
Näkymätön tappaja
Jos vaijeri oli mitoitettu oikein, miina jäi kellumaan näkymättömiin hieman veden pinnan alapuolelle ja räjähti, kun laiva osui sen ”sarveen”.
Ensimmäinen miina räjähti vain viisi minuuttia saattueen miinakentälle tulon jälkeen. Kello 17.05 meri nielaisi 700 evakuoitua, kun yksi saattueen pienistä höyrylaivoista osui miinaan ja upposi. Samaan aikaan saksalaisten tykit tulittivat saattuetta rannikolta ja Stukat ja Junkers JU 88:t hyökkäsivät ilmasta.
Siviilialukset yrittivät väistellä syöksypommittajien hyökkäyksiä ajamalla siksakkia, mutta silloin ne ajautuivat vaarallisen lähelle kapean kulkuväylän reunaa. Vanha virolainen jäänmurtaja osui väistöliikkeiden seurauksena miinaan ja upposi vieden mukanaan hieman yli sata uhria.
Avunhuudot vaikenivat
Vironialla miehistö oli juuri asettunut syömään, kun saksalaiskone hyökkäsi. Alus muutti nopeasti kurssia, ja ensimmäinen pommi osui mereen noin 50 metrin päähän. Myös seuraavat pommit räjähtivät meressä, mutta sitten Vironia pysähtyi.
Räjähdysten paineaallot olivat vaurioittaneet aluksen peräsintä, ja vaikka Vironiaan oli asennettu ilmatorjuntatykkejä, se oli helppo maali. Saksalaiskoneet iskivät joukolla sen kimppuun.
Neuvostoliiton saattue matkalla tuhoon
Saksalaiset vaanivat Neuvostoliiton laivasaattuetta 350 kilometrin matkalla Tallinnasta Leningradiin. Laivoja uhkasivat miinat, rannikkotykistö ja lentokoneet.
Neuvostoliiton sotakirjeenvaihtaja Nikolai Mihailovski oli Vironialla, kun siihen osui kranaatti. Räjähdys vavahdutti laivaa ja lennätti Mihailovskin veteen.
Hän vilkuili ympärilleen otsa verta vuotaen: kaikkialla ympärillä kellui ruumiita. Hän näki myös nuoren leningradilaisnaisen, johon hän oli tutustunut laivalla.
”Aallot kuljettivat hänen ruumistaan kauemmas. Hänen päänsä ja kauniit mustat palmikkonsa erottuivat pitkään vedessä”, Mihailovski muisteli myöhemmin.
Saksalaislentokoneet tulittivat vedessä kamppailevia eloonjääneitä konekivääreillään.
”Vähitellen avunhuudot harvenivat kunnes ne loppuivat viimein kokonaan.” Nikolai Mihailovski, evakuoitu venäläinen
Vasta saksalaiskoneiden poistuttua Mihailovski uskalsi kääntyä selälleen säästääkseen voimiaan.
”Kelluin selälläni ja tuijotin taivaan loppumattomaan sineen. Aallot keinuttivat minua. Selkäuinti oli mukavampaa, koska siten en tullut nielleeksi niin paljon merivettä. Vähitellen avunhuudot harvenivat kunnes ne loppuivat viimein kokonaan.”
Kylmän kangistama Mihailovski nostettiin lopulta pikaveneeseen, joka jatkoi pakomatkaa kohti Leningradia.
Saattue pysähtyi yöksi
Itämeren laivaston komentaja amiraali Vladimir Tributs oli saattueen tulivoimaisimmalla aluksella, taisteluristeilijä Kirovilla. Hänen oli ehdottomasti päästävä Leningradin edustalla sijaitsevaan Kronstadtin laivastotukikohtaan.
Moskovassa Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin seurasi tarkasti Kirovin matkan etenemistä.
Ensimmäisenä matkapäivänä Kirov ja Tributs olivat säästyneet hyökkäyksiltä, sillä saksalaiskoneet olivat keskittyneet tuhoamaan heikommin aseistettuja aluksia.
Tributs ja muu saattue saattoivat kuitenkin huokaista helpotuksesta vasta, kun elokuun hämärä laskeutui Suomenlahdelle.
Amiraali Vladimir Filippovitš Tributs (1900–1977) vastasi Tallinnan evakuoinnista ja Leningradin meripuolustuksesta.
Tributs määräsi saattueen pysähtymään ja ankkuroitumaan yöksi. Matkan jatkaminen oli aivan liian vaarallista pimeässä, jolloin miinoja ei erottanut hylyn kappaleista. Kirov oli tuolloin Vaindloon saaren lähistöllä noin 90 kilometrin päässä Tallinnasta.
Virolaiset pakenivat pohjoiseen
Pimeys tarjosi Paldiski- ja I-18-hinaajien pakkovärvätyille miehistöille tilaisuuden paeta. Monien muiden virolaisten tavoin he pitivät Stalinin joukkoja miehittäjinä eivätkä halunneet auttaa näitä.
Vaikka molemmat hinaajat olivat täynnä aseistettuja sotilaita, niiden miehistöt päättivät muuttaa kurssia kohti Helsinkiä ja vapautta. Puna-armeijan sotilaat vartioivat tarkasti konehuonetta ja komentosiltaa, mutta he eivät huomanneet kurssimuutosta pimeässä.
Keskellä yötä suomalaiset partioalukset pysäyttivät molemmat hinaajat. Neuvostosotilaat tarttuivat aseisiinsa mutta eivät uskaltaneet avata tulta ylivoiman edessä. Paldiski ja I-18 saatettiin Suomen rannikolle.
Suomalaiset tykkiveneet ja muut sotalaivat partioivat Suomenlahdella etsien saattueesta erkaantuneita aluksia.
Räjähdysten äänet eivät tauonneet yölläkään saattueen ollessa ankkuroituna. Virtaukset painoivat ajelehtivia miinoja laivojen kylkiin, ja vaikka merimiehet yrittivät työntää miinoja kauemmas pitkillä sauvoilla, he eivät aina onnistuneet.
Vironia oli vaurioitunut ilmaiskussa pahoin ja se oli otettu hinaukseen, mutta yöllä se kohtasi loppunsa, kun sen kylkeen osunut irronnut miina räjähti.
”Vedessä vallitsi kaaos. Kaikki kamppailivat kaikkia vastaan pelastuakseen. Minutkin painettiin monta kertaa veden alle”, muisteli Rafail Beltšikov, joka oli toiminut puna-armeijan tulkkina Tallinnassa.
Venäläissotilaat repivät häneltä korkkisen pelastusliivin, mutta Beltšikov selviytyi silti haaksirikosta hengissä – toisin kuin 2 300 muuta matkustajaa.
Ajelehtivat miinat synnyttivät pakokauhua yön pimeydessä. Venäläistä siivoojaa Olga Puginaa kuljettaneeseen alukseen alkoi tulvia vettä lukemattomien haavoittuneiden tungeksiessa ylös lastiruumasta. Laiva upposi niin nopeasti, ettei Pugina ehtinyt auttaa heitä.
Tallinnan evakuointia seuranneina viikkoina Suomen rannikolle ajelehti irronneita merimiinoja.
Epätoivoissaan hän kaivoi esiin pistoolin, jonka hänen esimiehensä oli antanut hänelle ennen matkan alkua. Pugina oli juuri aikeissa ampua itsensä, kun muuan merimies riuhtaisi aseen hänen kädestään ja huusi:
”Heitä saappaat, takki ja pitkät housut pois ja hyppää veteen! Hyppää niin kauas laivasta kuin pystyt!”
Pugina loikkasi veteen, ja pian hänet nostettiin paikalle kiiruhtaneeseen vanhaan lotjaan. Miehistö tyrkkäsi hänelle pitkän sinisen kankaan, jonka hän kietoi ympärilleen.
Hetken aikaa Pugina oli turvassa, mutta puolisen tuntia myöhemmin toinenkin alus upposi.
Pugina joutui taas veden varaan. Yhdessä muutaman merimiehen kanssa hän repi sinisestä kankaasta suikaleita ja sitoi niillä ajelehtivia lankkuja yhteen alkeelliseksi lautaksi. Sitten hän ja merimiehet kiipesivät lopen uupuneina lautalle.
Saattue jatkoi matkaa
Kello 4.40 saattue lähti jälleen matkaan, ja puolitoista tuntia myöhemmin saksalaiskoneet hyökkäsivät taas. Laivojen ilmatorjuntatykkien ammukset alkoivat käydä vähiin.
Kronstadtin laivastotukikohta on vartioinut Pietariin (vuosina 1924–1991 Leningradiin) johtavaa laivaväylää vuodesta 1704 lähtien.
Tallinnan evakuoinnin ansiosta Leningrad piti pintansa
Tallinnan evakuointi kävi Neuvostoliitolle kalliiksi, mutta sillä oli ratkaiseva merkitys yhdelle toisen maailmansodan tärkeimmästä taisteluista – Leningradin piiritykselle.
Tallinnan menetyksen jälkeen Neuvostoliiton Itämeren laivaston päämaja siirrettiin Kronstadtin laivastotukikohtaan Retusaarelle 30 kilometrin päähän Leningradista länteen. Noin 19 neliökilometrin suuruisella saarella oli sodan aikana noin 125 000 sotilasta.
Kronstadtilla oli turvanaan 22 rannikkotykistöpatteria sekä 140 erikokoista sotalaivaa tykkeineen. Tehokkain puolustus olivat kuitenkin saaren lentotukikohdan yli 600 lentokonetta. Saksalaisten toistuvista ilmahyökkäyksistä ja saarrosta huolimatta Kronstadt pysyi venäläisten hallinnassa.
900 päivää kestäneen Leningradin piirityksen aikana Kronstadtista lähetettiin yli 80 000 sotilasta kaupungin puolustuksen tueksi. Kronstadtista operoivat sukellusveneet tuhosivat saksalaisten huoltolinjoja ja iskivät piirittäjien selustaan.
Saksalaiset vastasivat lentokoneilla ja tykeillä. Retusaarta pommitettiin ankarasti, mutta se oli silti olennainen osa Leningradin puolustusta, kunnes sotaonni kääntyi ja puna-armeija pakotti Hitlerin joukot perääntymään tammikuussa 1944.
Suuret sotalaivat, kuten risteilijä Kirov, pystyivät vielä puolustautumaan tehokkaasti, ja vihollinen jätti sen rauhaan. Päivän ensimmäinen menetys oli suuri rahtilaiva, ja vähän myöhemmin upposi S/S Naissaar vieden mukanaan 1 500 henkeä. Kapteenin kortit olivat olleet oikeassa.
Amiraali Tributs pääsi perille Kronstadtiin iltapäivällä 29. elokuuta, puolitoista vuorokautta Tallinnasta lähdön jälkeen.
Saksalaiset jatkoivat koko ajan iskujaan hitaampiin siviilialuksiin, jotka olivat nyt täynnä merestä pelastettuja eloonjääneitä. Saattueen viimeiset alukset pääsivät perille kaksi päivää myöhemmin kärsittyään valtavia tappioita.
Stalinin Dunkerqueksikin kutsuttuun evakuointioperaatioon osallistuneesta 165 siviilialuksesta menetettiin 68. 25:sta sota-aluksesta tuhoutui 16.
Tappioluvuista keskustellaan yhä, mutta virolaiset historioitsijat Mati Õuni ja Hanno Ojalo ovat arvioineet, että saattueen kyydissä Tallinnasta lähti 42 000 ihmistä, joista vain 27 000 pääsi perille elossa. 15 000 ihmistä menehtyi Suomenlahdella. Siten Tallinnan evakuointi oli toisen maailmansodan verisin hyökkäys saattueen kimppuun.