Ankara pakkanen piinasi saksalaissotilaita Luoteis-Neuvostoliitossa helmikuussa 1942. Silmäripset olivat alati jäätyä, mutta saksalaisten oli pakko tihrustaa lumista maisemaa herkeämättä lähestyvien vihollisten varalta.
Puna-armeijan toistuvat hyökkäykset olivat pitäneet saksalaiset valppaana Bjakovon kylässä 10 päivää. 96 000 saksalaista oli jäänyt vihollisjoukkojen keskelle niin kutsuttuun Demjanskin mottiin, ja Bjakovo oli piiritetyn alueen reunalla.
Saksalaisilla ei ollut varaa menettää metriäkään maata, jottei motti romahtaisi kokonaan, joten heidät oli komennettu puolustamaan asemia viimeiseen veripisaraan asti.
Kun kranaattisade jälleen alkoi 18. helmikuuta, SS-obersturmführer Erwin Meierdressin miehet tiesivät jo kokemuksesta, että seuraavaksi vihollinen yrittäisi rynnäkköä jäätyneiden soiden yli Bjakovoon. Pian he jo näkivätkin ensimmäiset lähestyvät puna-armeijan sotilaat.
Saksalaiset sylkivät konekivääritulta kohti lumilakeuksia talojen ikkunoista ja hätäisesti rakennetuista bunkkereista.
Saksalaisten oli pidettävä jatkuvaa vartiota, jotta vihollinen ei pääsisi yllättämään.
Tulitus niitti lähestyviä rivistöjä, ja sotilaita lakosi hankeen, joka punersi jo entuudestaan edellispäivinä kaatuneiden yli 300 neuvostosotilaan verestä.
Äkisti Meierdressiin osui, ja hän vaipui pahoin haavoittuneena maahan. Hänen 120 miehestään enää 30 oli taistelukuntoisia, kun kylää lähestyi puna-armeijan panssariajoneuvoja.
”Vihollisen panssareita kylässä. Komentaja vakavasti haavoittunut. Pidämme pintamme viimeiseen mieheen!” vannotettiin saksalaisten radioviestissä miesten valmistautuessa pahimpaan.
Saksalaiset turvautuivat kevyisiin panssarintorjuntatykkeihinsä puna-armeijan panssariajoneuvojen yrittäessä tunkeutua mottiin.
Alkuvuodesta 1942 kuolema uhkasi Demjanskin motissa. Saarretut joukot saivat lisää ammuksia ja ruokaa vain historian ensimmäisen suuren ilmasillan avulla. Lentokoneet kuljettivat täydennyksiä päivittäin, ja operaation onnistuminen teki Saksan ilmavoimien eli Luftwaffen ylipäälliköstä, valtakunnanmarsalkka Hermann Göringistä suuruudenhullun.
Göringin pohjaton luotto omiinsa koitui kohtalokkaaksi myöhemmin Stalingradiin saarroksiin jääneille sotilaille.
Hyökkäys moottorikelkoilla
Hitlerin joukot valtasivat Demjanskin lokakuussa 1941 vain neljä kuukautta saksalaisten Neuvostoliiton-hyökkäyksen alun jälkeen.
Demjanskin motti (keltainen rasti kartalla) syntyi Moskovan ja Leningradiin puoliväliin puna-armeijan puskiessa Hitlerin joukkoja länteen talvella 1941–1942.
Osa saksalaissotilaista muodosti rautarenkaan Leningradin ympärille, ja loput jatkoivat kohti Moskovaa – mutta talven tullen Stalin käynnisti vastaoffensiivin, ja vuoden 1942 alussa kuusi saksalaisdivisioonaa jäi saarroksiin. Demjanskin motti oli syntynyt.
Katastrofin laajuus valkeni saksalaisille sunnuntaina 8. helmikuuta. Vaikka motista oli yhä muutama salainen reitti ulos, 96 000 miestä oli jäänyt eristyksiin muusta Hitlerin armeijasta eikä heitä enää pystytty huoltamaan rautateitse tai kuorma-autoilla.
Kesäaikaan soinen maasto Demjanskin ympärillä oli kulkukelvotonta, mutta talven todistaessa voimansa ja kiristäessä pakkasen usein jopa 40 asteeseen joet, järvet ja suot jäätyivät, ja nyt niiden yli pääsi helposti lumella.
Puna-armeijaa Demjanskissa komentanut kenraali Pavel Kurotškin hyödynsi talviolosuhteita ja lähetti taisteluun pataljoonia suksilla ja moottorikelkoilla. Syvässä lumessa eteneminen oli siten nopeampaa ja tehokkaampaa kuin jalan tai kumipyörillä.
Niinpä Kurotškinin joukot voittivat saksalaiset kerta toisensa jälkeen ja motti kuroutui lopullisesti umpeen.
Neuvostoliiton Aerosan-moottorikelkoissa kuljettaja istui panssarilevyn suojassa seisovan ampujan käyttäessä konekivääriä. Aerosan pystyi vetämään perässään neljää hiihtäjää.
Saarrettujen divisioonien komentaja, kenraali Walter von Brockdorff-Ahlefeldt, tutki huolestuneena karttaa. Viimeisimpien tiedustelutietojen valossa tilanne näytti synkältä.
”Herra kenraali, onko rengas siis sulkeutunut?” kysyi hänen adjutanttinsa.
”Aivan varmasti”, vastasi von Brockdorff-Ahlefeldt.
Seuraavien päivien aikana puna-armeija kiristi entisestään otettaan Demjanskista ja saksalaisten viimeinenkin toivo hiipui – he olivat jääneet saarroksiin noin 3 000 neliökilometrin alueelle. Von Brockdorff-Ahlefeldt yritti valaa uskoa joukkoihinsa.
”Meitä on 96 000. Saksalainen sotilas on ylivertainen punasotilaaseen verrattuna, ja se ratkaisee. Edessä on kovia viikkoja, mutta me selviämme”, hän vakuutti.
Saksalaisten piti sinnitellä
Ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan aikana suuri joukko saksalaissotilaita uhkasi tuhoutua vihollisen saartamana. Hitler kieltäytyi silti ehdottomasti evakuoimasta joukkoja, sillä hän halusi hyödyntää niitä uudessa yrityksessä kohti Moskovaa niin pian kuin mahdollista.
Saksalaisten panssarivaunut etenivät vastustamattomasti itään, mutta huolto laahasi perässä.
Vuodesta 1942 tuli Hitlerille lopun alku
Hitlerin hyökkäys Neuvostoliittoon oli murskata Stalinin armeijan, mutta poikkeuksellisen ankara talvi pelasti Moskovan.
Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon vuonna 1941 oli sujunut yli odotusten, ja joulukuussa Hitlerin joukot olivat enää 30 kilometrin päässä Moskovasta. Sitten Stalin sai avukseen hyytävän Venäjän talven.
Lumi vaikeutti saksalaisten etulinjan huoltoa, ja puolen vuoden taistelujen jälkeen niin sotilaat kuin heidän varusteensakin alkoivat olla loppuun kuluneita. Stalin toi lisää joukkoja Siperiasta, ja loppuvuodesta hänellä oli pääkaupunkia puolustamassa kaksi kertaa niin paljon sotilaita kuin Saksalla oli hyökkääjiä. Puna-armeija aloitti vastahyökkäyksen, joka yllätti saksalaiset ja pakotti heidät peräytymään – mutta Stalin halusi enemmän.
”Me emme aio antaa saksalaisille aikaa hengähtää vaan puskemme heidät vääjäämättä länteen ja pakotamme heidät käyttämään reservejään”, Stalin jylisi tammikuussa 1942.
Kun Neuvostoliitto pian laajensi talvioffensiiviaan kaikille rintamille, kuusi saksalaisdivisioonaa jäi helmikuun alussa saarroksiin Demjanskiin reilut 450 kilometriä Moskovasta luoteeseen.
Hitler kielsi käyttämästä pahaenteistä sanaa ”motti”. Demjanskista piti virallisesti puhua ”linnoituksena”, ja Hitlerin odotukset sen hyödyntämisen suhteen olivat suuret:
”Demjanskia on puolustettava viimeiseen mieheen!”
Saksalaisilla oli onnekseen yli 300 tykistöasetta, ja divisioonien puolustusasemat oli perustettu jo ennen piiritystä. Toisaalta heidän suurin vihollisensa tuntui olevan ankara talvi.
”Pakkasta on ajoittain jopa 58 asetta, eikä meillä ole talvivaatteita. Ainoa, mikä meitä vähän suojaa kylmältä, ovat ajotakkimme ja jokunen kypärähuppu. Leukaan ilmestyy nopeasti pieniä jääpuikkoja”, kirjoitti sotilas Günter Fernickel kotiin.
Eräs hänen aseveljistään kertoi puolestaan leikanneensa itselleen naisten sukasta myssyn.
Lentopaikat olivat saksalaisten elinehto
Luftwaffe perusti Demjanskin motin kahden lentopaikan varaan ilmasillan huoltamaan joukkoja. Kuljetuskoneet lensivät mottiin täydennyksiä saksalaisten tukikohdista Neuvostoliiton länsiosista.
DEMJANSKIN LENTOPAIKKA
Kun saksalaiset valtasivat Demjanskin syksyllä 1941, he löysivät puna-armeijan raivaaman ruohikkoisen lentopaikan. He panivat sotavangit laajentamaan sen kiitotietä 800 x 50 metriin. Kentälle mahtui tarvittaessa lähes 30 kuljetuskonetta, mutta sellaista määrää sinne saapui harvoin samanaikaisesti.
PESKIN LENTOPAIKKA
Saksalaiset raivasivat toisen lentopaikan 10 kilometriä Demjanskista itään Peskin kylään. Sen kiitotie oli vielä pienempi, 600 x 30 metriä. 19.2–18.5.1942 Luftwaffe lähetti koneita motin lentopaikoille yhteensä peräti 14 455 kertaa, mikä vastaa 240:tä kuljetuslentoa päivässä.
DEMJANSKIN MOTTI
Demjanskin 120 x 90 kilometrin kokoiseen mottiin jäi 96 000 saksalaista. Se oli niin iso, että Neuvostoliiton tykistö ei voinut tulittaa saksalaisia varmalta etäisyydeltä, joten Stalin määräsi toistuvasti rynnäkköjä saksalaisasemiin.
Hyökkäys epäonnistui
8 500 neuvostoliittolaista laskuvarjosotilasta yritti maaliskuun alussa hyökätä lentopaikoille. Heiltä kesti viikon päästä kohteeseen syvässä lumessa ja saksalaisia väistellen. Heidän hyökkäyksensä 19. maaliskuuta torjuttiin, ja vain 900 heistä pääsi takaisin rintaman omalle puolelleen.
RAMUSHEVON KÄYTÄVÄ
Ilmasillan toimitettua täydennyksiä 2,5 kuukauden ajan saksalaiset saivat 21. huhtikuuta avattua neljä kilometriä leveän käytävän neuvostolinjojen läpi. Niin sanotun Ramushevon käytävän kautta yritettiin ajaa täydennyksiä saarretuille joukoille, mutta Neuvostoliiton tykistötulituksen vuoksi vain harva saksalaiskolonna uskaltautui käytävään.
Kylmyyden lisäksi saksalaiset kärsivät miehistöpulasta. Mottiin jääneet divisioonat olivat kutistuneet puoleen Neuvostoliiton-hyökkäyksen alusta, ja saartorenkaan rintamalinja oli 300 kilometriä pitkä.
”Puolustusasemat on perustettu ja miehitetty. Kaikki ovat olleet hommissa viimeistä sotilasta, jopa kokkeja, myöten”, kirjoitti eräs nuori luutnantti.
Von Brockdorff-Ahlefeldt lähetti liikkuvia yksiköitä etulinjaan avuksi aina sinne, missä puna-armeija hyökkäsi voimallisimmin. Näin kävi esimerkiksi 18. helmikuuta, kun Meierdressillä oli Bjakovossa enää kourallinen miehiä.
Pian Meierdressin haavoittumisen jälkeen jäljellä olleiden 30 miehen avuksi paikalle saapui tykein ja panssarivaunuin varustettu taisteluryhmä.
Puna-armeija kärsi valtavia tappioita Demjanskin motin taisteluissa, mutta silti tilanne näytti saksalaisille huonolta. Ruoka ja ammukset loppuisivat pian, ja kaikki riippui siitä, saisiko Luftwaffe lennettyä mottiin riittävästi täydennyksiä.
Ilmasillan alku oli surkea
Von Brockdorff-Ahlefeldt lupasi joukoilleen, että ruoka ja ammukset eivät loppuisi kesken vaan niitä tulisi pian taivaalta lisää.
Hermann Göringin Luftwaffea oli ylistetty onnistumisista sodan alusta asti, mutta nyt sillä oli edessään aivan uudenlainen tehtävä.
Itse valtakunnanmarsalkka Göring oli näet vakuuttanut, että Luftwaffe voisi perustaa ilmasillan toimittamaan 96 000 sotilaan tarpeisiin vähintään 200 tonnia täydennyksiä päivittäin.
Ensimmäisenä päivänä tavaraa saatiin kuitenkin kuljetettua vain 16 ja toisena 27 tonnia.
Jotain oli tehtävä. Göring lähetti kiireesti itärintamalle pätevänä upseerina tunnetun eversti Fritz Morzikin. Morzik laskeutui 18. helmikuuta Pihkovaan 250 kilometriä Demjanskista länteen.
Morzikin tehtävä oli järjestää sieltä historian ensimmäinen suuri ilmasilta, ja hän määräsi Pihkovaan 220 kuljetuskonetta. Suurin osa niistä oli Junkers Ju 52 -koneita, jotka tunnettiin lempinimellä ”Ju-täti”.
Vaikka Ju 52 oli melko iso kolmimoottorinen kone, sen maksimikuorma oli vain kaksi tonnia. Päivittäin tarvittiin siis sata lentoa kuljettamaan riittävästi ruokaa, polttoainetta ja ammuksia Demjanskiin.
Ongelma oli, että ”Ju-tätien” piti lentää puna-armeijan hallitsemien alueiden yli, missä uhkana olivat ilmatorjuntatulitus ja mahdolliset hävittäjäkoneet.
Eversti Friedrich-Wilhelm ”Fritz” Morzik ylennettiin myöhemmin johtamaan koko Saksan kuljetuskonetoimintaa.
Lisäksi riskinä oli lentää ohi kohteesta, koska saksalaisten pieniä lentopaikkoja oli erittäin vaikea havaita lumisessa maastossa. Toinen kiitoteistä oli niin pieni, että sitä kutsuttiin ”nenäliinaksi”.
Morizkin neuvo oli lentää riittävän matalalla, aivan puiden latvojen tuntumassa!
Molemmat kiitotiet olivat usein peilijäässä, joten koneet vahingoittuivat usein luisuttuaan kinoksiin. Morzik lähettikin mottiin joukon Luftwaffen pätevimpiä mekaanikoita, jotta lentokoneet voitiin korjata mahdollisimman nopeasti.
Koneiden lastauksen ja purkamisen aikana niiden moottoreita pidettiin lämpiminä lämmityslaitteiden avulla, jotta ne olivat äärimmäisessä kylmyydessäkin aina lähtövalmiina.
Helmikuun lopussa Luftwaffe onnistui jo toimittamaan luvattuja määriä tavaraa, ja lentokoneita purettiin motissa hiki hatussa.
Kaikki elintärkeät täydennykset jauhoista ja patruunoista pitkiin alushousuihin siirrettiin lentokoneista rekiin, joita hevoset sitten lähtivät vetämään eri puolille Demjanskin mottia.
Huoltopommit oli kuljetettava käsivoimin saksalaisten asemiin.
Tarvikkeita pudotettiin kuin pommeja
Saksalaisia oli talvella 1942 motissa myös Holmin pikkukaupungissa 130 kilometriä Demjanskin motista lounaaseen, ja sinne täydennykset oli pudotettava taivaalta.
Holmiin oli vihollistulituksen vuoksi mahdotonta yrittääkään laskeutua kuljetuskoneilla, joten Luftwaffe päätti toimittaa kaupungin saarretuille 5 500 sotilaalle tavaraa pudottamalla sinne huoltopommeja, Versorgungsbomben.
Laskuvarjoilla varustetut torpedon kaltaiset terässäiliöt pudotettiin satojen metrien korkeudelta. Säiliöissä oli aseita, ammuksia ja tietysti ruokaa.
Pudotuslennot olivat kuitenkin vaarallisia vihollisen voimakkaan tulituksen vuoksi, ja viikkojen venyessä kuukausiksi Holmiin saatiin yhä vähemmän tavaraa. Nälkäiset sotilaat kävivät niin heikoiksi, että he tuskin saivat raahattua turvaan niitäkään 250 kiloa painavia täydennyspommeja, joita kaupunkiin saatiin pudotettua.
Holmin saksalaiset taistelivat puna-armeijaa vastaan 105 uuvuttavaa vuorokautta, kunnes saksalaisjoukot tulivat lopulta pelastamaan heidät 5. toukokuuta. Alun perin saarroksiin jääneistä 5 500 sotilaasta oli silloin jäljellä enää 1 200 miestä.
Nyt tavaraa saatiin kuljetettua mottiin luvatut 200 tonnia päivittäin, mutta se oli vain minimi, joka riitti juuri ja juuri siihen, että kuusi saksalaisdivisioonaa pystyi puolustamaan saarroksissa olevaa aluetta.
Sotilaiden oli sinniteltävä pienillä muona-annoksilla, ja joskus ruokaa ja ammuksia oli odotettava päiväkausia, sillä niiden kuljettaminen lentopaikoilta asemiin oli vaivalloista syvässä lumessa.
Laskuvarjojoukot hyökkäsivät
Maaliskuun alussa Stalin esikuntineen hermostui siihen, että Demjanskin motin saksalaisia ei vieläkään ollut nujerrettu.
Sodanjohto oli uskonut puna-armeijan kukistavan vihollisen viidessä päivässä, mutta viikot kuluivat ja viestit rintamalta kertoivat yhä vain saksalaisten sinnikkäästä puolustautumisesta.
”Hiljaiset, lumipeitteiset kylätienoot räjähtivät silmänräpäyksessä korviahuumaavaksi infernoksi, kun yritimme lähteä etenemään. Konekiväärit ja kylien piiloissa lymyävät tykit puolustivat vimmaisesti jokaista neliömetriä maata”, raportoi kenraali Kurotškin.
”Saksalaiset tekivät etulinjaansa rintavarustuksia meidän sotilaidemme ruumiista.” Puna-armeijan tykistökomentaja Demjanskin motista
Eräs puna-armeijan tykistökomentaja kuvaili, kuinka Hitlerin joukot eivät kaihtaneet keinoja puolustautuessaan pakkasessa:
”Saksalaiset tekivät etulinjaansa rintavarustuksia meidän sotilaidemme ruumiista, pinosivat niitä ja kaatoivat vettä niiden päälle, koska maata ei juuri voinut kaivaa.”
Neuvostoliiton sodanjohto osoitti kenraali Kurotškinille saksalaisia vastaan 6. maaliskuuta 8 500 laskuvarjosotilasta.
Laskuvarjojoukot olivat puna-armeijan eliittiä. Heitä pudotettiin motin luoteisosiin, minkä jälkeen he kokoontuivat metsissä ja etenivät kohti saksalaisten lentopaikkoja. Myös von Brockdorff-Ahlefeldtin päämaja Dobroslissa lähellä Demjanskia piti vallata.
Maaliskuun 13. päivän vastaisena yönä 2 000 laskuvarjosotilasta aloitti rynnäkön Demjanskin pohjoispuolen metsistä. Saksalaiset vastasivat valaisemalla maiseman valokranaateilla ja tulittamalla vihollista kaikilla raskailla aseillaan.
”Ilmatorjuntatykkimme ulvovat, kranaatinheittimet räkättävät ja ammukset suhahtelevat hankien yli kohti lumipuvuissa lähestyviä hahmoja”, kirjoitti eräs SS-sotilas kotiin.
Ankaran pakkasen vuoksi kaatuneita ei voitu haudata. Paikoin saksalaiset käyttivät linnoitteissaan vihollisen ruumiita kuin hiekkasäkkeinä.
Kun laskuvarjojoukkojen ensimmäinen iso hyökkäys päättyi kahden päivän kuluttua, 800 neuvostosotilasta oli kuollut.
Viikkoa myöhemmin 3 000 laskuvarjojääkäriä yritti hyökätä Dobrosliin ja Demjanskin koillispuolen lentopaikalle, mutta jälleen heidät – erään SS-upseerin sanoin – ”liiskattiin”.
Kahden viikon raskaiden tappioiden jälkeen Kurotškin keskeytti tehtävän. Saksalaiset jahtasivat motista pois pyrkiviä uupuneita laskuvarjosotilaita armotta.
Ilmeisesti pakenevat sotilaat joutuivat ahdingossaan turvautumaan kannibalismiin, sillä saksalainen lääkäri raportoi kahdesta vihollisruumiista:
”Kaksi syväjäätynyttä ruumista, kallot terävän esineen puhkaisemat. Aivot poistettu, näkyvien jälkien perusteella kaapimalla.”
8 500 laskuvarjosotilaasta vain joka kymmenes pääsi takaisin omalle puolelleen rintamalinjaa.
Loukkaantuneita lennätettiin pois
Demjanskin motin saksalaiset sinnittelivät ilmasillan ansiosta.
Hitlerin joukot kaipasivat braatvurstia ja patruunoita
Lastina lihaa ja sitruunoita
Vaikka sotilaiden ruoka-annokset puolitettiin, ilmasillan piti toimittaa mottiin joka päivä 54 tonnia elintarvikkeita, varsinkin sianlihaa kaikissa muodoissaan, kuten saksalaisten rakastamina makkaroina. Keripukkia torjuttiin säilykehedelmillä ja sitruunoilla.
Heinää tuhansille hevosille
Mottiin oli lennätettävä myös kauraa ja heinää saksalaisten 20 000 hevoselle, jotka vetivät rekiä lumisessa maastossa kuljettaen sotilaille täydennyksiä matkojen päähän lentopaikoilta.
Tupakkaa hermosavuja varten
Sodassa lähes kaikki sotilaat tupakoivat, sillä tupakointi rauhoitti hermoja ja turrutti nälkää. Joskus harvoin piiritetyt joukot saivat myös suklaata ja alkoholia.
Tykit kaipasivat kranaatteja
Tykistökranaateista oli Demjanskin motissa jatkuva pula, vaikka suuri osa kuljetuskoneiden lastista olikin kranaatteja. Myös patruunoita lennätettiin tuhansittain joka päivä.
Tynnyreittäin bensiiniä
Saksalaisten kuorma-autot ja panssariajoneuvot kuluttivat päivittäin 21 tonnia polttoainetta. Sitä tarvittiin varsinkin liikkuville joukoille, joita lähetettiin nopeasti puna-armeijan hyökkäyksiä vastaan.
Kun kuljetuskoneista oli purettu täydennykset, niihin lastattiin motista pois lähetettäviä haavoittuneita, mikä kohotti jäljelle jäävien joukkojen taistelutahtoa. Neuvostoliiton hävittäjät kuitenkin vaikeuttivat evakuointia, ja saksalaiset joutuivat usein todistamaan tovereitaan kuljettavien lentokoneiden maahansyöksymisiä.
Vastavetona Morzik siirsi Saksan Messerschmitt-hävittäjiä rintaman läheisiin tukikohtiin, jotta ne pystyivät paremmin saattamaan Junkerseja Demjanskiin ja sieltä pois.
Taivaalla käytiin päivittäin dramaattisia taisteluita koneiden jahdatessa toisiaan. Maaliskuun lopussa saksalaiset saivat yliotteen ilmassa, mikä näkyi tappioluvuissa.
Maaliskuussa Saksa oli menettänyt peräti 52 kuljetuskonetta, mutta huhtikuussa luku oli enää kahdeksan.
Huhtikuussa kevät lämmitti ja lumi suli Demjanskin motissa. Talven kivikovat jäiset tiet pehmenivät mutahelvetiksi.
Saksan Stuka-lentokoneet iskivät armotta puna-armeijan kimppuun avatakseen aukkoja Demjanskin mottia kiertävään rautarenkaaseen.
Neuvostoliitto menetti talvisten olosuhteiden sille suoman edun, ja kevään koittaessa Saksa lähetti kenraali Walther von Seydlitz-Kurzbachin ja kaksi divisioonaa kohti Demjanskia avaamaan käytävää saarretuille joukoille.
Saksan Stuka-lentokoneet syöksyivät korviaviiltävästi ulisten kohti puna-armeijan yksikköjä pudottamaan pomminsa samalla kun von Seydlitz-Kurzbach taisteli tietään kohti Ramushevon kaupunkia.
Ramushevossa hänen joukkonsa kohtasivat 21. huhtikuuta motissa olleita yksiköitä, jotka yrittivät juuri murtautua ulos.
”Vihollisen ylivoimasta huolimatta te olitte voittoisia. Se, mitä teistä jokainen on tehnyt, kuuluu Saksan joukkojen kunnianarvoisimpiin saavutuksiin”, sodanjohto ylisti.
Von Brockdorff-Ahlefeldtin sotilaiden kolme kuukautta kestänyt puute kaikesta oli ohi. Seuraavien viikkojen aikana he vahvistivat käytävän puolustusta piikkilangalla ja kaivamalla molemmin puolin yli 22 000 miinaa.
Pioneerit puolestaan pitivät kelirikkoiset reitit kulkukelpoisina vahvistamalla mutaisia teitä puunrungoilla ja rakentamalla siltoja.
”Johtajani, vakuutan teille, että Luftwaffe pystyy huoltamaan 6. armeijan.” Hermann Göringin lupaus ennen Stalingradin piiritystä
Toukokuun puolivälistä alkaen kuorma-autot kuljettivat Ramushevon käytävää pitkin Demjanskin mottiin aseita, ammuksia, ruokaa ja muita tarvikkeita noin sata tonnia päivässä, joten Morzik saattoi vähentää vaarallisten kuljetuslentojen määrää.
Huoltokäytävän ansiosta Demjanskin mottia alettiin nyt pitää rintamakiilana, jollaisia Hitler niin palavasti toivoi. Hitlerin riemuitessa Sudenpesässä Stalin raivosi Moskovassa.
Puoli vuotta myöhemmin molempien mahtimiesten huomio kiinnittyi etelämmäs Stalingradiin, minne puna-armeija sai syksyllä 1942 saarrettua lähes 300 000 saksalaissotilasta. Heidän kohtalonsa riippuisi nyt siitä, onnistuisiko Göring ilmasillan toteuttamisessa toistamiseen niin kuin Demjanskissa.
Liika luotto kävi kalliiksi
Von Brockdorff-Ahlefeldtin divisioonat olivat yhä Demjanskissa, kun Hitler tapasi kenraalejaan marraskuussa 1942 keskustellakseen siitä, mitä Stalingradiin saarretun 6. armeijan osalta tehtäisiin.
Jälleen Hitler torjui kaikki puheet evakuoinnista, ja Luftwaffen ylipäällikkö Hermann Göring uskoi voivansa tarjota ratkaisun.
”Johtajani, vakuutan teille, että Luftwaffe voi huoltaa 6. armeijan. Minä pystyn tähän”, Göring lupasi.
Göring muistutti, että lentokoneet olivat toimittaneet Demjanskiin keskimäärin 273 tonnia täydennyksiä päivässä, ja hän vakuutti, että Luftwaffe voisi tarvittaessa nostaa määrän 500 tonniin.
”Minulla ei ole mitään syytä epäillä hänen arviotaan”, Hitler totesi, kun muut kenraalit pitivät Göringin puheita utopistisina.
Epäilijät olivat oikeassa, ja ilmasilta Stalingradiin osoittautui pian pelkäksi pilvilinnaksi. Kun täydennyksiä saatiin lennettyä vain vaivaiset 90 tonnia päivässä, monet saksalaiset paleltuivat ja nälkiintyivät hengiltä saarretussa Stalingradissa, ja 6. armeijan rippeiden oli lopulta antauduttava 2. helmikuuta 1943.
Saksalaissotilaat kärsivät Stalingradissa pulaa kaikesta, ja heidän oli pakko antautua.
Stalingradin ilmasilta oli tuhoon tuomittu
Demjanskin onnistuminen hullaannutti Göringin niin, että hän vakuutti Luftwaffen voivan toimittaa riittävästi täydennyksiä 300 000 saarretulle sotilaalle Stalingradiin. Se oli kohtalokas virhe.
Onnistuminen Demjanskissa oli yhä tuoreessa muistissa, kun Hitler marraskuussa 1942 määräsi 300 000 saksalaista jatkamaan Stalingradin puolustusta miljoonan puna-armeijan sotilaan puristuksessa.
Hitler luotti Luftwaffen ylipäällikön Hermann Göringin lupauksiin toimittaa ruokaa ja ammuksia ilmasillan avulla aivan kuin Demjanskissa.
Nyt Göring ei kuitenkaan onnistunut, vaikka Stalingradin piiritys kesti vain 71 päivää eli kuukauden vähemmän kuin mitä Demjanskin ilmasilta toimi. Syynä oli osin pidempi etäisyys Saksan lentotukikohdista Stalingradiin ja osin puna-armeijan hävittäjäkoneiden määrän kasvu.
Pitkien etäisyyksien vuoksi kuljetuskoneiden oli myös lennettävä ilman hävittäjäsaattueita. Tappio Stalingradissa murskasi natsi-Saksan, ja siitä sodan loppuun Hitlerin joukot joutuivat perääntymään itärintamalta.
Saksalaisia saarroksissa
Demjansk: 96 000
Stalingrad: 300 000
Päivittäinen täydennystarve
Demjansk: 200 tonnia
Stalingrad: 500 tonnia
Ilmasillan päivittäiset toimitukset
Demjansk: keskimäärin 273 tonnia
Stalingrad: harvoin yli 137 tonnia
Tappiolla oli ratkaiseva merkitys toisen maailmansodan kannalta, ja se teki tyhjäksi saksalaisten toiveet sodan voitosta.
Demjanskia juhlittiin voittona
Stalingradin katastrofin myötä Hitler suostui lopulta evakuoimaan von Brockdorff-Ahlefeldtin joukot Demjanskista.
Ensimmäiset kovia kokeneet saksalaiset marssivat Ramushevon käytävään 17. helmikuuta 1943 – vuosi motin syntymisen jälkeen – ja viimeinen sotilas poistui Demjanskista kymmenen päivää myöhemmin.
Hitler ei arastellut esittää saksalaisten vastarintaa motissa suurena puolustusvoittona, johon osallistuneet niin armeijassa kuin Luftwaffessa saivat ”Demjanskin kilven” – yhden kuudesta taistelukohtaisesta hihakilvestä, joita Saksa jakoi sodan aikana.
Voittona esitetyllä toimella oli todellisuudessa ollut kova hinta: vaikka ilmasilta oli toimittanut toivotun määrän täydennyksiä, Luftwaffe oli menettänyt 387 miestä ja 265 lentokonetta, joista 125 kuljetuskoneita.
Saksalaissotilaat olivat ylpeitä Demjanskin hihakilvistään, mutta Hitlerin huonot päätökset kävivät Saksalle kalliiksi.
Valtavat tappiot heikensivät Luftwaffea merkittävästi, minkä lisäksi suurin osa itärintaman lentokoneista ja henkilökunnasta – sekä saarretut sotilaat – olivat kiinni melko pienellä ja vähämerkityksellisellä alueella.
Monien historioitsijoiden mukaan miehistöä ja kalustoa olisi voitu käyttää paljon järkevämminkin – kuten Stalingradin tukemiseen.