Pureva tuuli nipisteli yhdysvaltalaisen luutnantin Virgil Laryn poskia hänen ajaessaan jeepillään mäkisessä Valloniassa Belgiassa 17. joulukuuta 1944.
Hitlerin joukot olivat edellisenä päivänä käynnistäneet Ardennien suurhyökkäyksen, ja 285. kenttätykistön tiedustelupataljoonan jeeppi- ja kuorma-autosaattue oli luutnantti Laryn johdolla matkalla Malmédyn kaupungista St. Vithiin tukemaan yhdysvaltalaisten puolustusta Itä-Belgian rintamalla.
”Boches! Boches!” pari belgialaista huusi saksalaisiin viittaavaa pilkkanimeä tien varrella, kun saattue hieman kello 13:n jälkeen lähestyi tienristeystä Baugnezin kylässä. Yhdysvaltalaiset eivät kuitenkaan piitanneet varoituksista.
Saattueen kärki oli jo ohittanut risteyksen, kun saksalaiset panssarivaunut yhtäkkiä tulittaa etumaisessa jeepissä istuvan Laryn takana tulevia kuorma-autoja. Useat ajoneuvot syttyivät palamaan, ja monet törmäsivät kaaoksessa yhteen.
VIDEO (osa 1): Yhdysvaltalaiset jäivät satimeen tienristeykseen
Yhdysvaltalaisten ajoitus ei olisi voinut olla huonompi. He ajoivat Baugnezissa suoraan Joachim Peiperin saksalaisten panssarijoukkojen syliin.
Idea ja tuotanto: Jonas Sjöwall Haxø & Niels-Peter Granzow Busch | Kuvitus: Claus Lunau/HISTORIA
Yhdysvaltalaiset heittäytyvät suojaan maantien ojiin ja yrittivät puolustautua. Vihollisella oli kuitenkin selkeä ylivoima, ja idästä lähestyi useita Tiger- ja Panther-panssarivaunuja.
”Meidän on pakko antautua”, Lary huusi miehilleen, ja pian reilut sata yhdysvaltalaista kömpi esiin kädet ylhäällä.
SS-taisteluosasto Peiperin saksalaissotilaat veivät vangit läheiselle pellolle, joka oli talvisesta säästä huolimatta edelleen osittain sula ja liejuinen.
Lary ihmetteli, miksi saksalaiset saartoivat heidät kahdella panssarivaunulla, vaikka he seisoivat kädet ylhäällä. Hän ei osannut aavistaa vaaraa.
Sitten kolmas ajoneuvo pysähtyi keskelle maantietä lähelle pellolla rivissä seisovia SS-sotilaita. Autossa istuva upseeri otti esiin aseensa ja osoitteli sillä vankeja. Sitten hän yhtäkkiä veti liipaisimesta.
Laryn autonkuljettaja seisoi hänen edessään, ja luoti osui miestä rintaan. Yhdysvaltalaiset tuijottivat kauhuissaan maanmiestään, joka voihkaisi äänekkäästi ja rojahti sitten maahan.
Silmänräpäystä myöhemmin saksalaisten konekiväärit alkoivat laulaa. Seurasi raaka verilöyly.
Saksalaisten joukkoteurastus ei unohtunut – ei yhdysvaltalaisten mielissä eikä historiankirjoissa.
Yhdysvaltalainen ajoneuvosaattue törmäsi Malmédyn lähellä Joachim Peiperin SS-panssarikolonnaan, jonka yli 800 tankkia ja muuta ajoneuvoa kiiruhtivat kohti länttä. Peiperin perässä tuli muita SS-yksikköjä.
SS oli valmiina verilöylyyn
SS-taisteluosasto Peiper osallistui joulukuussa 1944 Hitlerin käynnistämään Ardennien suurhyökkäykseen osana Saksan noin neljännesmiljoonan miehen vahvuista armeijaa.
Rynnistys Belgian metsien läpi päin yhdysvaltalaisten rintamaa oli Hitlerin viimeinen merkittävä yritys kääntää Saksan sotaonni.
Hyökkäys perustui nopeuteen ja yllätysmomenttiin, ja SS-Obersturmbannführer Joachim Peiperin johtama panssaroitu taisteluosasto Peiper nimettiin keihäänkärjeksi, jonka tehtävänä oli ylittää Ardennit ja vallata Maasjoen tärkeimmät sillat.
Joachim Peiper otettiin vangiksi toukokuussa 1945 hänen taisteltuaan yksikkönsä kanssa muun muassa Itävallassa.
Joachim Peiperilla oli synkkä menneisyys
Puolustuskyvyttömien ihmisten teloittaminen ei ollut SS-upseeri Joachim Peiperille uutta. Hän oli harjoitellut sitä jo Italiassa, missä hänen väitettiin teloituttaneen siviilejä.
Kukaan ei tiedä, antoiko Peiper henkilökohtaisesti käskyn teloittaa sotavangit Malmédyn verilöylyssä, mutta kaikesta päätellen hän ei empinyt antaa teloituskäskyjä.
Myöhemmin esitettyjen syytösten mukaan Peiper oli vastuussa Italiassa vuonna 1943 tapahtuneesta joukkomurhasta.
Italialaiset partisaanit olivat vanginneet kaksi saksalaissotilasta Bovesin kaupungin lähellä. Peiper joukkoineen saartoi Bovesin ja ilmoitti tuhoavansa kaupungin, jos vankeja ei vapautettaisi, ja paikallinen pappi neuvotteli vankien vapauttamisen yksityiskohdista.
25 vuotta myöhemmin esitettyjen syytösten mukaan Peiper määräsi silti sotilaansa tuhoamaan Bovesin. Noin 350 taloa poltettiin ja kaikki asukkaat, jotka eivät olleet paenneet, tapettiin.
Yksi uhreista oli 87-vuotias nainen, joka kuoli, kun Peiperin miehet sytyttivät hänen talonsa tuleen. Kaikkiaan verilöylyssä kuoli 23 siviiliä.
Vuonna 1968 sekä italialainen että saksalainen tuomioistuin luopuivat syytteistä Peiperia ja hänen sotilaitaan vastaan todisteiden puuttumisen vuoksi.
Ennen Ardennien hyökkäystä Hitler oli antanut joukoilleen ohjeet taistella ”armottomasti”, jotta saksalaiset voisivat vyöryä eteenpäin kuin ”kauhun hyökyaalto”. Führer tähdensi, että joukkojen ei pitänyt ”osoittaa minkäänlaista inhimillistä itsehillintää”.
Peiper kertoi saaneensa kaksi päivää ennen Ardennien hyökkäystä divisioonan komentopaikalta ohjeet, joiden mukaan ”sotavangit piti ampua, mikäli paikalliset taisteluolosuhteet niin vaativat”.
Sodan jälkeen muut todistajat kiistivät nähneensä niin suoria ohjeita teloituksista, mutta monet SS-yksiköiden sotilaat kokivat Ardennien hyökkäyksen aikana, että heidän päällikkönsä toivoivat sotavankien pikaista teloittamista.
VIDEO: Hitlerin hyökkäys yllätti yhdysvaltalaiset
16. joulukuuta 1944 yli neljännesmiljoona saksalaissotilasta hyökkäsi Belgiaan osana Saksan epätoivoista yritystä hajottaa liittoutuneiden joukot kahtia. Katso alkuperäisiä tallenteita hyökkäyksestä.
U.S. War Department Bureau of Public Relations
Jotta Saksan yllätyshyökkäys onnistuisi, sotavangit eivät saaneet hidastaa sen joukkojen etenemistä. Ajatusta kannattivat etenkin Waffen-SS-eliittiyksikön sotilaat, jotka eivät kovan koulutuksensa vuoksi poteneet tunnontuskia tappamisesta.
Muuan komppanianpäällikkö kehottikin miehiään ”taistelemaan vanhassa hyvässä SS-hengessä”:
”En käske teidän ampua sotavankeja, mutta te kaikki olette koulutettuja SS-sotilaita. Te tiedätte mitä tehdä ilman, että minun tarvitsee sitä erikseen kertoa.”
Waffen-SS:n joukot pitivät itseään eliittisotilaina. Monet heistä oli värvätty miehitetyistä maista.
Waffen-SS ei kaihtanut raakuuksia
SS-taistelujoukot koostuivat vannoutuneista natseista, jotka oli koulutettu äärimmäisen raakaan sodankäyntiin. Waffen-SS-yksiköt syyllistyivätkin sodan aikana lukuisiin joukkomurhiin.
27. toukokuuta 1940
Brittejä murhattiin paratiisissa
Vuonna 1940 SS-divisioona Totenkopf murhasi yhteensä 97 antautunutta brittisotilasta Le Paradis’n kaupungissa.
19. kesäkuuta 1940
Mustien ranskalaissotilaiden joukkomurha
Muun muassa SS-divisioona Totenkopfin sotilaat ampuivat Lyonin lähellä yli sata Ranskan armeijassa taistellutta senegalilaista sotavankia.
11. huhtikuuta 1941
Siviilejä ammuttiin kostoksi
Jugoslavian miehityksen aikana SS-joukot ampuivat Alibunarissa noin kaksisataa siviiliä kostoksi saksalaissotilaan surmasta.
17. helmikuuta 1942
Venäläisiä poltettiin elävältä
Panssaridivisioona Leibstandarte SS Adolf Hitler murhasi lähes yhdeksänsataa venäläistä siviiliä, joista 240 poltettiin elävältä Jefremovkan kaupungin kirkossa.
12. elokuuta 1944
Uhrit tapettiin liekinheittimillä
- SS-panssarikrenatööridivisioonan sotilaat telkesivät noin 70 italialaista vankia navettaan Vaccarecciassa ja murhasivat heidät konekivääreillä ja liekinheittimillä.
Peiper noudatti itärintaman taktiikkaa
Joachim Peiper ei potenut tunnontuskia vihollisen julmasta kohtelusta. 29-vuotias kiihkonatsi oli ilmoittautunut vapaaehtoisena SS:n palvelukseen jo vuonna 1933, ja hän palveli sodan alkuvuosina SS:n johtajan Heinrich Himmlerin adjutanttina.
Peiper oli muun muassa tarkastanut keskitysleirejä Himmlerin kanssa ja valvonut mielisairaiden kaasuttamista. Myöhemmin hän taisteli Neuvostoliitossa, ja huhut kertoivat, ettei hänen yksikkönsä epäröinyt pahoinpidellä ja ampua vankeja.
”Nyt meidän on taisteltava samalla tavalla kuin Venäjällä.” Joachim Peiper miehilleen ennen Ardennien suurhyökkäystä
Erään taisteluosasto Peiperin sotilaan mukaan Peiper halusi miestensä toimivan Ardenneilla yhtä raa’asti kuin itärintamalla.
”Nyt meidän on taisteltava samalla tavalla kuin Venäjällä. Erityissäännöt, joita lännessä on tähän asti noudatettu, joutavat romukoppaan”, Peiper totesi ennen taistelua.
Kun Peiperin SS-sotilaat hyökkäyksen toisena päivänä saivat vangiksi yli sata yhdysvaltalaista, he tiesivät, mitä tehdä. Taisteluosasto oli myöhässä aikataulusta, ja sillä oli kiire päästä eteenpäin.
Ei tiedetä, antoiko Peiper itse käskyn joukkomurhaan. Hän oli jo lähtenyt jatkamaan matkaa kolonnan kärjessä, kun yhdysvaltalaiset paimennettiin pellolle. Niinpä hän oli jo kaukana, kun ensimmäinen laukaus kajahti Baugnezissa ja yhdysvaltalaiset tajusivat, mitä oli tapahtumassa.
Saksalaiset teurastivat vankeja
Luutnantti Virgil Lary katsoi kauhuissaan, miten hänen kuljettajansa hoiperteli pellolla luoti rinnassaan. Hän ehti hädin tuskin reagoida, kun saksalaiset alkoivat tulittaa vankirykelmää pistooleilla, kivääreillä ja konekivääreillä.
”Tulitus vain yltyi. Ne, joita ei ollut vielä tapettu, heittäytyivät maahan. Minä kaaduin kasvoilleni liejuun jalat tietä kohti. Kuulin, miten haavoittuneet yhdysvaltalaiset huusivat”, Lary muisteli.
VIDEO (osa 2): Yhdysvaltalaisten joukkoteloitus
Idea ja tuotanto: Jonas Sjöwall Haxø & Niels-Peter Granzow Busch | Kuvitus: Claus Lunau/HISTORIA
Konekiväärien papatus kaikui pellolla kolmen neljän minuutin ajan. Lary tunsi luodin osuvan jalkaansa, ja toinen luoti upposi hänen reiteensä.
Kun aseet lopulta vaikenivat, osa yhdysvaltalaisista vaikeroi haavoittuneena tuskissaan ja osa makasi vain hiljaa paikallaan.
”Macht alle kaputt!”, kuului saksankielinen komento – kaikki eloonjääneet piti tappaa.
Yksi paikalla olleista SS-sotilaista myönsi myöhemmissä kuulusteluissa seisoneensa toverinsa kanssa ”muutaman minuutin ajan etsimässä yhdysvaltalaiset, jotka vielä liikkuivat tai osoittivat muita elonmerkkejä”:
”Me valitsimme kohteet ja menimme ampumaan heidät. Minä ammuin pistoolillani neljä tai viisi haavoittunutta yhdysvaltalaista. Ammuin yhden luodin jokaisen sydämeen.”
”Odotin peloissani elämäni loppumista.” Luutnantti Virgil Lary kertoi verilöylystä oikeudessa.
Lary makasi yhä mahallaan kasvot liejussa, kun hän kuuli teloittajien lähestyvän. Joka kerta kun he laukaisivat aseensa, tuskanhuutojen kuoro pellolla vaimeni hiukan. Lary puri huultaan ja teeskenteli kuollutta. Hän makasi hiirenhiljaa ja pelosta jäykkänä, kun saappaat pysähtyivät hänen viereensä.
”Aika pysähtyi”, Lary muisteli hetkeä, jolloin hän kuuli luodin lävistävän vierellään makaavan miehen kallon.
”Odotin peloissani elämäni loppumista.”
Eloonjääneet yrittivät paeta
Lary oli varma, että hänen päivänsä olivat luetut. Siksi hän ei ollut uskoa korviaan, kun hän kuuli SS-sotilaan saappaiden loittonevan.
Pian sen jälkeen tulitus lakkasi, sillä saksalaiset uskoivat ilmeisesti kaikkien vankien kuolleen. Dieselmoottorit hurahtivat käyntiin, ja tankit ja panssariajoneuvot jatkoivat matkaansa kohti etelää. Vain pieni ryhmä saksalaisia jäi vartioon Baugnezin tienristeykseen opastamaan myöhemmin tulevia joukkoja.
Laryn lisäksi pellolla virui 15–20 muuta yhä elossa olevaa yhdysvaltalaista. Aina, kun saksalaisten ajoneuvojen kolonna jyristi tietä pitkin heidän ohitseen, nämä kuiskuttelivat keskenään.
Pellolle jääminen kylmäksi talviyöksi tietäisi varmaa kuolemaa, joten yhdysvaltalaiset päättivät yrittää paeta.
”Se on menoa nyt”, yksi yhdysvaltalaisista totesi illan hämärtyessä puoli viiden aikaan.
VIDEO (osa 3): Eloonjääneet yrittivät paeta
Idea ja tuotanto: Jonas Sjöwall Haxø & Niels-Peter Granzow Busch | Kuvitus: Claus Lunau/HISTORIA
Haavoittuneet yhdysvaltalaiset lähtivät ylittämään peltoa kompuroiden ja ontuen. Osa heistä juoksi kohti metsää, osa kohti risteyksen lähellä olevaa autiota kahvilaa.
Saksalaiset huomasivat paon ja alkoivat ampua konekivääreillään. Osa yhdysvaltalaisista ehti metsän suojiin ja pääsi pakoon, mutta kahvilaan paenneet eivät olleet yhtä onnekkaita. Saksalaiset sytyttivät rakennuksen palamaan, ja kun karkulaiset tulivat ulos, heidät ammuttiin.
Lary oli ainoana piiloutunut kahvilan lähellä olevaan vajaan. Hänen onnekseen saksalaiset eivät tutkineet vajaa, ja illan pimeydessä Lary suuntasi luoteeseen kohti Malmédya, joka oli edelleen yhdysvaltalaisten hallinnassa.
Luutnantti Virgil Lary kertoi kokemuksistaan Malmédyn verilöylyn aikana vuonna 1946. Hänen lausuntonsa tallennettiin filmille, joka on katsottavissa täällä.
”Onneksi minulla oli kompassi, sillä en tiennyt tarkalleen missä Malmédy oli. Matkaa oli noin viisi kilometriä. Lopulta saavuin pieneen kylään, jossa oli viidestä seitsemään taloa, ja sen asukkaat auttoivat minut Malmédyyn. Siellä raportoin heti tapahtuneesta eräälle everstiluutnantille.”
Laryn ja muiden hengissä selviytyneiden kertomukset levisivät yhdysvaltalaisten keskuudessa nopeasti. Jo seuraavana päivänä kaikki Ardenneilla olevat yhdysvaltalaiset tiesivät joukkomurhasta, jota alettiin virheellisesti kutsua Malmédyn, ei Baugnezin, verilöylyksi – luultavasti siksi, että karmivat kertomukset olivat lähtöisin Malmédysta.
Yhdysvaltalaisille paikalla ei ollut väliä, sillä he ajattelivat vain yhtä asiaa: saksalaisten hirmuteko oli kostettava.
Yhdysvaltalaiset kostivat joukkomurhan
Tieto joukkomurhasta muutti olennaisesti yhdysvaltalaisten suhtautumista Ardennien taisteluihin. Jo verilöylyä seuraavana päivänä yhdysvaltalaisten sodanjohto lähetti kiireellisen varoituksen kaikille rintaman sotilaille:
”On vaarallista antautua saksalaisille panssarivaunumiehistöille ja erityisesti panssariyksiköille, joihin ei kuulu jalkaväkeä, tai millekään nopeasti etenevälle yksikölle. Näillä yksiköillä ei ole valmiuksia ottaa vankeja, ja ne ratkaisevat ongelman tappamalla vangit.”
Saksan suurhyökkäys yllätti yhdysvaltalaiset täysin, ja siksi hyökkäys eteni alussa hyvin. Pian sotaonni kuitenkin kääntyi.
Antautumisen aika oli ohi – yhdysvaltalaiset taistelivat nyt kuolemaan asti. Suurin muutos tapahtui asenteessa vihollista kohtaan. Viimeisetkin myötätunnon rippeet ja kunnioitus kansainvälisiä sopimuksia kohtaan hautautuivat syvälle lumeen, jota oli alkanut pyryttää Ardenneille.
Verilöylyn jälkeen yhdysvaltalaiset eivät epäröineet kohdella kaltoin saksalaisia, jotka jäivät kiinni esimerkiksi yhdysvaltalaiset saappaat jalassaan, sillä saappaat eivät voineet olla peräisin muualta kuin vangittujen tai kuolleiden yhdysvaltalaisten jaloista.
Joulukuussa 1944 saksalaisilta puuttui melkein kaikkea – muun muassa lämpimiä jalkineita. Siksi houkutus varastaa vainajien saappaat oli suuri.
Saksalaiset olivat niin huonosti varusteltuja, että monet lankesivat kiusaukseen varastaa kuolleiden yhdysvaltalaisten saappaat. Kuvan toiselta kaatuneelta yhdysvaltalaiselta on viety jalkineet.
Harva yhdysvaltalainen ehti pohtia moista Malmédyn joukkomurhan synnyttämän raivon keskellä. Rangaistukseksi esimerkiksi yhdysvaltalaiset laskuvarjojoukot pakottivat vangitut saksalaiset kävelemään paljain jaloin lumessa, kunnes nämä olivat niin jäässä, etteivät enää pystyneet kävelemään.
Sen jälkeen vangit lähetettiin kenttäsairaaloihin, joissa monilta jouduttiin amputoimaan molemmat jalat.
”SS-sotilaita tai laskuvarjovarjojoukkoja ei oteta vangiksi vaan ammutaan välittömästi.” Kirjallinen käsky Yhdysvaltojen 328. jalkaväkidivisioonan päämajasta
”Sitä voidaan kutsua pahoinpitelyksi tai raakuudeksi, mutta silloin ajattelin, että se oli julma mutta tehokas tapa antaa saksalaisille tärkeä opetus: älä kettuile laskuvarjojoukoille”, totesi sotamies Frank Brumbaugh 82. maahanlaskudivisioonasta.
Joskus yhdysvaltalaisissa saappaissa tavatut saksalaiset teloitettiin saman tien. Usein teloitus ei edellyttänyt edes varastamista.
”SS-sotilaita tai laskuvarjojoukkoja ei oteta vangiksi vaan ammutaan välittömästi”, kuului 328. jalkaväkidivisioonan esikunnasta annettu poikkeuksellinen määräys neljä päivää Malmédyn joukkomurhan jälkeen.
Yhdysvaltalaisten omat julmuudet salattiin
Kaikki yhdysvaltalaisupseerit eivät yllyttäneet alaisiaan julmuuksiin, mutta jos sotilaat ampuivat saksalaisen vangin ilman syytä, siitä ei useinkaan raportoitu. Ardennien taistelun aikana kostotoimia katsottiin yleensä läpi sormien.
Haavoittuneita saksalaisia panssarivaunumiehiä ja muitakin antautumassa olleita saksalaisia tapettiin kylmäverisesti.
”Nyt me syyllistyimme samoihin rikoksiin, joista syytimme japanilaisia ja saksalaisia.” Yhdysvaltalainen kersantti John Fague noin 60 saksalaisen sotavangin teloituksesta
Elsenbornin harjun alueella Itä-Belgiassa taistellut todistaja kertoi osastoonsa kuuluneesta 19-vuotiaasta sotamiehestä, jonka lempinimi oli ”Junior”. Nuorukaisen kerrottiin tappaneen ”kaikki lähelleen osuneet sotavankeja myöten”.
”Junior marssi menemään kadulla. 72 tuntia eräässä talossa piileskellyt saksalainen tuli ulos portille, kumarsi ja nosti hymyillen kätensä ylös: ’Toveri! Toveri!’ Junior ei edes pysähtynyt vaan kohotti aseensa ja ampui miestä kasvoihin ohi mennessään”, muuan todistaja kuvaili yhtä Juniorin monista veriteoista.
Malmédyn jälkeen yhdysvaltalaiset joukko-osastot alkoivat teloittaa kohtaamiaan saksalaisia – vaikka nämä olisivat laskeneet aseensa.
Ehkä julmin kostoisku tapahtui 1. tammikuuta 1945 Chenognessa. Kaupungin raunioissa käydyn kiivaan taistelun jälkeen Yhdysvaltojen 11. panssaridivisioonan sotilaat ottivat vangiksi noin 60 saksalaista, joista useimmat olivat hyvin nuoria, ja veivät heidät kaupungin lähistöllä olevalle kukkulalle.
”Konekiväärit ladattiin. Nämä pojat piti ampua ja murhata. Nyt me syyllistyimme samoihin rikoksiin, joista syytimme japanilaisia ja saksalaisia”, kertoi kersantti John Fague, joka ei itse vetänyt liipaisimesta mutta näki teloituksen lopputuloksen:
”Palatessani kaupunkiin katselin peltoja, joilla saksalaispojat oli ammuttu. Lumessa lojui tummia, elottomia hahmoja.”
Joukkomurhakäskyn antajaa ei koskaan saatu selville. Tapaus on synkkä luku Yhdysvaltojen sotahistoriassa, ja se salattiin heti, kun kukkulalla olleet konekiväärit olivat vaienneet.
”On tullut ilmi valitettavia tapauksia, jotka liittyvät vankien ampumiseen. Toivon, että voimme vaieta niistä”, maineikas yhdysvaltalainen kenraali George Patton kirjoitti päiväkirjaansa.
Kenraali Patton (vas.) tiesi yhdysvaltalaisten sotarikoksista, mutta hän halusi vaieta niistä.
Liittoutuneiden joukkojen ylipäällikkö Dwight D. Eisenhower halusi, että tapaus tutkittaisiin sodan jälkeen. 11. panssaridivisioona kuitenkin kieltäytyi yhteistyöstä ja ilmoitti: ”On liian myöhäistä; sota on ohi ja yksiköt on hajotettu.”
Verilöyly salattiin, ja arkistoissakin siitä löytyy vain satunnaisia mainintoja. Malmédyn verilöylyn yhdysvaltalaiset sen sijaan halusivat tutkia perinpohjaisesti.
Lumen alta paljastui ruumiita
Kuukausi Baugnezin lähellä sattuneen joukkomurhan jälkeen yhdysvaltalaiset saivat taas hallintaansa alueen, missä sotarikos oli tapahtunut.
Tuolloin maa oli jäässä ja peltoja peitti puolimetrinen hanki. Lumivaippa kätki alleen karmivia löytöjä, jotka alkoivat pikkuhiljaa paljastua.
”Yhdysvaltalaissotilaat ja jokunen saksalainen sotavanki kulkivat pellolla ja kaivoivat lumesta murhattujen yhdysvaltalaisten jäätyneitä ruumiita, joiden raajat olivat jäätyneet groteskeihin asentoihin”, muisteli Baugnezin ohi tammikuun puolivälissä kulkenut Frank Brumbaugh.
Kuukausi yhdysvaltalaissotilaiden teloituksen jälkeen heidän ruumiinsa kaivettiin esiin lumesta.
Hautojen rekisteröintiryhmät merkitsivät ruumiiden sijainnin muistiin ja valokuvasivat vainajat, joista monet makasivat yhä kädet koholla. Monilta vainajilta puuttuivat silmät luultavasti siksi, että varikset olivat nokkineet niitä. Nyt silmäkuopat olivat täynnä lunta.
Jäätyneet ruumiit kuljetettiin kuorma-autoilla Malmédyyn sulatettaviksi, ja lääkärit löysivät niistä selviä todisteita siitä, että uhrit oli teloitettu.
Antautumisen merkiksi kohotettujen käsivarsien lisäksi ruumiissa oli luodinreikiä päässä, sydämessä tai niskassa, ja ruutijäljet luotien sisäänmenoaukoissa paljastivat, että laukaukset oli ammuttu läheltä.
Pellolla oli teloitettu kaikkiaan 84 yhdysvaltalaista sotavankia. Muut saattueeseen kuuluneet sotilaat olivat joko kuolleet edeltäneessä taistelussa tai päässeet pakoon.
Yhdysvaltalaisten ensimmäinen raportti valmistui 27. tammikuuta 1945, ja saksalaisten sotavankien myöhemmät kuulustelut paljastivat, että verilöyly oli taisteluosasto Peiperin työtä.
Kun sota oli ohi, oli aika rangaista syyllisiä.
43 tuomittiin kuolemaan
Yhdysvaltalaiset halusivat salata verisen kostonsa Chenognessa, mutta he tekivät kaikkensa rangaistakseen saksalaisia Malmédyn verilöylystä, jota eräs yhdysvaltalaissenaattori kuvaili ”historian epäoikeutetuimmaksi joukkoteurastukseksi”.
Vuonna 1946 Yhdysvallat nosti syytteen yhteensä 73 saksalaista upseeria ja SS-sotilasta vastaan entisellä Dachaun keskitysleirillä käydyssä oikeudenkäynnissä. Todistajina kuultiin useita silminnäkijöitä.
Yhteensä 73 SS-sotilasta tuomittiin Malmédyn joukkomurhasta vankeuteen tai kuolemaan. Yksi heistä oli Joachim Peiper (nro 42).
Kuolemaantuomitut murhaajat vapautettiin
43 SS-sotilasta tuomittiin kuolemaan osallisuudestaan Malmédyn joukkomurhaan, mutta he välttivät hirsipuun. Jo vuonna 1956 kaikki tuomitut olivat taas vapaalla jalalla.
Dachaussa kokoontunut sotarikostuomioistuin tuomitsi Joachim Peiperin ja 42 muuta SS-sotilasta hirtettäväksi vuonna 1946.
Kuolemantuomioita ei pantu täytäntöön heti oikeudenkäynnin jälkeen, ja vuonna 1948 tuomitut nostivat useita syytteitä Yhdysvaltojen armeijaa vastaan.
Väitteet siitä, että SS-sotilaita oli kidutettu ja pidetty pitkiä aikoja eristyksissä, jotta he olisivat allekirjoittaneet tunnustuksia, kantautuivat saksalaisten tiedotusvälineiden välityksellä myös Yhdysvaltojen senaattiin.
Senaatti perusti komitean arvioimaan tuomioita sekä kidutusta koskevia syytöksiä. Muun muassa myöhemmin huonon maineen saanut senaattori Joseph McCarthy syytti armeijaa törkeistä väärinkäytöksistä.
Kiistelty oikeusjuttu kesti vuosia, ja kuolemantuomiot muutettiin vankeudeksi.
Länsi-Saksa jatkoi tuomioista valittamista, ja kun liittoutuneiden miehitys Länsi-Saksassa vuonna 1955 päättyi, kaikki Malmédyn joukkomurhasta tuomitut vapautettiin vuoden kuluessa.
Yksi todistajista oli Virgil Lary, joka tunnisti ensimmäiset laukaukset ampuneen SS-upseerin. Sitä, kuka oli antanut lopullisen käskyn joulukuun 17. päivän verilöylystä vuonna 1944, ei koskaan saatu selville.
Useat saksalaiset todistajat syyttivät Peiperia siitä, että tämä oli toistuvasti määrännyt alaisiaan ampumaan sotavankeja Ardennien hyökkäyksen aikana. Taisteluosaston komentajana lopullinen vastuu oli hänellä, ja lisäksi hän oli tietoisesti iskostanut joukkoihinsa ajattelutavan, jonka mukaan sotavangit olivat turha taakka.
- heinäkuuta 1946 Dachaun sotatuomioistuin totesi kaikkien 73 syytetyn syyllistyneen yhdysvaltalaisten sotavankien ”provosoimattomaan, tahalliseen ja julmaan” teloitukseen.
Peiper ja 42 sotilasta tuomittiin kuolemaan, 22 miestä tuomittiin elinkautiseen vankeuteen ja loput kahdeksan 10–20 vuoden vankeusrangaistuksiin.
Virgil Lary sai tilaisuuden kohdata Peiperin vankilassa. Lary vaati Peiperia kertomaan, miten tämän johtama yksikkö oli saattanut syyllistyä moiseen rikokseen.
”Meillä oli määräyksemme. Otan täyden vastuun”, Peiper vastasi.
Vuonna 1976 Joachim Peiperin talo Ranskassa poltettiin – ja hänet sen mukana.
Peiper sai ansionsa mukaan
14 vuotta vapautumisensa jälkeen Joachim Peiper muutti Ranskaan, mutta sikäläinen lehdistö löysi hänet pian. Peiper tiesi, että paljastuminen tiesi luultavasti kuolemaa, mutta hän ei halunnut paeta.
Peiper vapautui Landsbergin vankilasta joulukuussa 1956. Seuraavat 14 vuotta hän asui Länsi-Saksassa ja työskenteli muun muassa Porschen ja Volkswagenin palveluksessa.
Vuonna 1972 nimensä vaihtanut Peiper asettui pieneen Travesin kylään Ranskaan ja alkoi työskennellä kääntäjänä.
Neljä vuotta myöhemmin kommunistinen sanomalehti L’Humanité sai tietää, kuka Travesin vaitonainen saksalainen oikeasti oli.
Paljastus herätti median huomion, ja haastatteluissa Peiper totesi ”maksaneensa” jo menneisyydestään istumalla kaksitoista vuotta vankilassa.
Kaikkien mielestä entinen SS-sotilas ei kuitenkaan vielä ollut hyvittänyt rikoksiaan. Ranskan kansallispäivänä 14. heinäkuuta 1976 tuntemattomat henkilöt sytyttivät Peiperin talon tuleen – mahdollisesti tapettuaan tämän ensin.
Talo tuhoutui, ja siellä ollut Peiperin ruumis paloi tunnistamattomaksi. Ketään ei tuomittu tuhopoltosta, mutta vaikuttaa siltä, että Peiper tiesi odottaa kostoa. Vähän ennen kuolemaansa hän totesi liittyvänsä pian tovereidensa joukkoon Valhallassa.
Joachim Peiper eli 61-vuotiaaksi ennen kuin kohtalo vihdoin tavoitti hänet.