SOE: Churchillin salainen armeija

Toukokuun 27. päivänä vuonna 1942 saksalainen SS-johtaja Reinhard Heydrich istui tummanvihreän Mercedes-Benz -avoautonsa takapenkillä.

37-vuotias Heydrich oli Hitlerin kunnianhimoisimpia ja armottomimpia kätyreitä.

Juuri hän vastasi juutalaisten tuhoamisohjelman toteuttamisesta, ja lukemattomien joukkoteloitusten takia muut natsijohtajat kutsuivat häntä ”pyöveliksi” tai ”vaaleaksi hirviöksi”.

Heydrich oli matkalla huvilaltaan Prahan lähistöltä Hradcanyn palatsissa kaupungin takana olevalla kukkulalla sijaitsevalle toimistolleen.

Autonkuljettaja Johannes Klein ajeli hiljaista vauhtia kattokuomu alhaalla, ja Heydrich luki mukanaan olevia asiakirjoja. Oli aamupäivä, ja kevätaurinko paistoi.

Auto lähestyi tienmutkaa, kun tielle astui yhtäkkiä mies. Klein hermostui ja hidasti vauhtia. Yhtäkkiä mies otti esiin konepistoolin ja oli aikeissa ampua, mutta hänellä oli aseen kanssa ongelmia.

Klein jarrutti äkisti, otti pistoolinsa ja nousi autosta. Myös Heydrich nousi takapenkiltä, otti pistoolinsa ja tähtäsi hyökkääjää, joka ei vieläkään ollut saanut asettaan toimimaan ja lähti juoksemaan pakoon.

Silloin Mercedes-Benzin toiselle puolen ilmestyi toinen mies, joka heitti autoa kohti käsikranaatin.

Kranaatti osui auton kylkeen, ja kieri hieman kauemmaksi. Heydrich näki miehen syrjäsilmällä ja kääntyi tähdätäkseen tätä.

Samassa kuului pamaus, kun käsikranaatti räjähti asfaltilla nostattaen ilmaan savupatsaan.

Heydrich näytti selvinneen säikähdyksellä.

Hän huusi Kleinia, joka oli lähtenyt juoksemaan konepistoolimiehen perään. Heydrich aikoi lähteä ajamaan takaa kranaatin heittäjää, joka pakeni toiseen suuntaan. Mutta yrittäessään lähteä liikkeelle hän ei pysynytkään pystyssä vaan kaatui.

Attentaatin tekijät pääsivät pakoon, ja Heydrich vietiin sairaalaan, jossa hän kuoli viikkoa myöhemmin kranaatinsirpaleiden aiheuttamaan verenmyrkytykseen.

Adolf Hitler käynnisti ennen näkemättömän ihmisjahdin tekijöiden tavoittamiseksi.

SOE:n toiminta-alue kuitenkin laajeni vähitellen ja ulottui lopulta Kaukoitään asti.

SOE:lla oli noin 10 000 agenttia, ja sen tukemiin vastarintajärjestöihin kuului noin miljoona jäsentä eri puolilla maailmaa. Heille opetettiin muun muassa laskuvarjolla hyppäämistä, räjähteiden käyttöä, veitsen käyttöä aseena ja pakenemista vihollisen vangiksi jouduttuaan.

Koulutus oli erittäin tehokasta, ja Churchillin agentit onnistuivat monta kertaa pakenemaan saksalaisten vankeudesta.

Näin kävi muun muassa ranskalaiselle kilpa-ajajalle ja SOE:n agentille Robert Benoistille, jonka kolme siviiliasuista saksalaisagenttia vangitsi vuonna 1943 keskellä katua.

Saksalaiset sieppasivat Benoistin jalkakäytävältä ja pakottivat hänet autoon. Kun hän istui kahden saksalaisen välissä auton takapenkillä, hän huomasi, ettei auton toista takaovea ollut suljettu kunnolla.

Tiukassa kaarteessa hän tönäisi oven vieressä istunutta saksalaista, niin että he molemmat kierähtivät ulos.

Benoist ehti ensimmäisenä ylös ja katosi Pariisin katuvilinään. Erään toisen kerran Benoist pääsi pakenemaan saksalaisten piirittämästä kerrostalosta kiipeämällä ullakon ikkunasta katolle ja hyppimällä katolta toiselle.

Kolmasosa heistä sai surmansa palveluksessa, eikä Inayat Khaninkaan onni kestänyt loputtomiin. Järjestöön soluttautunut saksalaisagentti antoi hänet ilmi, ja hänet vangittiin ja lähetettiin Buchenwaldin keskitysleiriin.

Siellä hänet luokiteltiin erittäin vaaralliseksi vangiksi, joka oli pidettävä koko ajan käsiraudoissa. Vartijat hakkasivat ja kiduttivat häntä, mutta hän kieltäytyi antamasta saksalaisille tietoja.

Vuonna 1944 hänet teloitettiin niskalaukauksella.

Radioyhteyksien ylläpito oli toinen SOE:n agenttien päätehtävistä. Toinen oli toimia organisaattorina, ja siinä tärkeintä oli osata asemamaan kieltä.

Organisaattorien tehtävänä oli perustaa paikallisia vastarintaryhmiä tai luoda yhteyksiä jo toimiviin ryhmiin.

Ensimmäiseksi vastarintaliikkeille oli toimitettava aseita ja räjähteitä iskuja varten, ja sitten ryhmille opetettiin sabotaasia, sissitaktiikkaa ja aseiden käsittelyä.

Tarvikkeet pudotettiin lentokoneesta laskuvarjolla lieriönmuotoisissa säiliöissä tavallisesti autioille seuduille.

Toimitukset tapahtuivat yleensä öisin, ja tarkempi ajankohta sovittiin salaa radiolla SOE:n Lontoossa sijaitsevan komentokeskuksen kanssa Gestapo oli koko sodan ajan agenttien ja vastarintaliikkeiden jäsenten jäljillä.

Moniin vastarintaliikkeisiin hankkiutui saksalaisia soluttautujia sekä kaksoisagentteja, jotka oli painostettu uhkailemalla tai houkuteltu rahalla työskentelemään saksalaisten laskuun.

Usein SOE:n agenttien ja vastarintaliikkeiden jäsenten annettiin toimia rauhassa kuukausia, jotta kaikki heidän tukijansa ja yhteistyökumppaninsa voitiin jäljittää.

Kun auto oli ajettu vankilan sisälle, vartijat ammuttiin. Iskuryhmän jäsenet jatkoivat matkaa toisesta portista, tunkeutuivat vankilanjohtajan toimistoon, ampuivat hänet, varastivat hänen avaimensa ja avasivat 40 sellin ovet.

Hyökkäys yllätti täysin saksalaiset vanginvartijat, ja kaikki vangit, agentit ja vapaustaistelijat pääsivät pakenemaan.

”Se oli malliesimerkki siitä, miten pieni, nykyaikaisin asein (täysautomaattisilla konepistooleilla) varustettu ja hyvin koulutettu iskujoukko pystyy yllättämään vihollisen”, vakoiluhistorioitsija M. R. D. Foot kuvasi tapausta. Hän toimi itse Ranskan vastarintaliikkeessä toisen maailmansodan aikana.

Vaikka hyökkäys Pinskin vankilaan oli erinomainen taidonnäyte, sodankäynnin kannalta tärkeimpiä olivat kokonaan toisenlaiset iskut, kuten veturien sabotoiminen.

Pelkästään Puolassa sabotoitiin noin 5 000 veturia räjäyttämällä tai poistamalla niistä tärkeitä osia tai lisäämällä roskia voiteluöljyyn.

Häiriöt viivästyttivät Saksan armeijan huoltokuljetuksia itärintamalle Neuvostoliittoon, jossa käytiin Euroopan ankarimmat taistelut.

Osa sabotoinnin ”uhreista” oli vapaaehtoisia. Esimerkiksi ranskalainen Peugeotin henkilö- ja kuorma-autotehdas tehtiin kuukausien ajaksi toimintakyvyttömäksi yhteistyössä tehtaan johdon kanssa.

Britannian ilmavoimat oli pommittanut Peugeotin Montbéliardissa sijaitsevaa tehdasta heinäkuussa 1943, koska saksalaiset olivat pakottaneet sen valmistamaan panssarivaunujen moottoreita ja telaketjuja.

Pommituksissa kuoli 160 siviiliä, mutta itse tuotantolaitos ei kärsinyt vakavia vahinkoja.

Brittiläinen SOE:n agentti Harry Ree otti yhteyttä tehtaan omistajaan Rudolph Peugeotiin, jonka mielestä oli parempi, että tehtaan tärkeitä koneita sabotoitiin, kuin että koko tehdasaluetta pommitettaisiin uudelleen.

Peugeotilla oli 60 000 työntekijää, jotka olisivat jääneet työttömiksi, jos tehdas olisi tuhottu kokonaan.

Ree puki ylleen työhaalarit ja kävi yhdessä Peugeotin pääsähkömiehen kanssa tutustumassa tehtaaseen.

Tämä osoitti tehtaan tärkeimmät koneet, ja marraskuun 5. päivän vastaisena yönä Ree ja joukko vastarintamiehiä tunkeutui tehtaaseen.

Koneisiin kiinnitettiin aikasytytyksellä varustetut räjähdyspanokset, jotka räjähtivät, kun teon tekijät olivat turvallisen matkan päässä.

Isku onnistui erinomaisesti, ja tehdas oli toimintakyvytön kuuden kuukauden ajan.

Monet operaatioista kuitenkin epäonnistuivat, minkä vuoksi SOE:lla oli huono maine brittikenraalien sekä Special Intelligence Servicen (SIS:n) ja muiden tiedustelupalvelujen keskuudessa.

SOE:ta kutsuttiin pilkallisesti ”epäreilun sodankäynnin ministeriöksi”.

SIS:n mielestä räjäytykset ja näyttävät operaatiot herättivät liikaa huomiota, ja siksi oli viisaampaa turvautua perinteisempiin keinoihin ja hankkia tietoja salassa.

Ulkoministeriö taas ei hyväksynyt sitä, että SOE tuki myös kommunistisia vastarintaliikkeitä, kuten Titon partisaaneja Jugoslaviassa.

SOE:n johtajat ja agentit eivät kuitenkaan välittäneet politiikasta. He halusivat tukea niitä vastarintaliikkeitä, jotka aiheuttivat eniten vahinkoa saksalaisille.

James Bondin luonut kirjailija Ian Fleming toimi sodan aikana tiedustelutehtävissä, ja monet romaanihenkilöt perustuvat hänen kokemuksiinsa SOE:n operaatioista.

SOE:n erikoislaitteet olivat näppäriä ja yksinkertaisia.

Esimerkiksi niin sanottu Welrod oli salamurhaajille suunniteltu pistooli, jossa oli sisäänrakennettu äänenvaimennin ja jonka saattoi piilottaa hihaan.

17. kesäkuuta kirkkoon hyökkäsi 700 SS-sotilasta. Kuusi tuntia vastarintaliike piti puolensa, mutta sitten saksalaiset täyttivät kellarin vedellä, ja tšekit räjäyttivät itsensä. He kuolivat mieluummin kuin joutuivat saksalaisten käsiin.

Siinä vaiheessa tšekit olivat jo saaneet kokea rankasti saksalaisten julmat kostotoimenpiteet. 10. kesäkuuta SS-miehet olivat saartaneet Prahan lähistöllä sijaitsevan Lidicen maalaiskylän.

Kylän kaikki 173 miestä murhattiin, ja naiset ja lapset vietiin keskitysleiriin. Myös toinen maalaiskylä tuhottiin maan tasalle, ja kaikkiaan 5 000 tšekkiä tapettiin kostoksi Heydrichin murhasta.

Churchillin salaisen armeijan operaatiot kostettiin yleensä raa’asti siviileille, mutta se ei saanut agentteja luovuttamaan.

”Me maanalaiseen toimintaan osallistuneet tiesimme, että se kannatti. Joskus ja joissakin tilanteissa vastarintajärjestöt suorittivat lähes mahdottomia operaatioita. Joukossa oli myös huijareita, soluttautujia ja rikollisia, mutta he olivat vain pieni vähemmistö. Useimmat meistä olivat kunnon ihmisiä, ja tiesimme varsin hyvin toimivamme lain ja oikeuden ulkopuolella”, historioitsija M. R. D. Foot on kertonut ajastaan vastarintajoukoissa.