Moottori­pyöräjoukot kulkivat monin paikoin Saksan hyökkäyksen kärjessä.

© AKG Images

Silminnäkijäkertomuksia Puolan valtauksesta

Vaikka Saksa oli sotilaallisesti vahva, sen sotilaita hermostutti, sillä Puolalla oli Euroopan viidenneksi suurin armeija. Yllättääkseen Puolan Hitler ei julistanut sotaa vaan lähetti joukkonsa rajan yli varoittamatta. Seuraamme neljän henkilön kokemuksia Puolassa.

perjantai 23. elokuuta 2019 teksti Jeppe Nybye

Saksalainen 27-vuotias luutnantti Hans von Luck nautti elokuun auringosta. Sitten hän katsahti viimeistä kertaa Bad Kissingenin vihreitä kumpuja keskisessä Saksassa. 

Kauempana horisontissa hän erotti Rhön-vuoret, missä hän kävi talvisin hiih­tämässä. Nyt von Luck ei kuitenkaan ollut lähdössä lomalle vaan hänet oli miehineen komennettu marssille Ylä-Sleesiaan Tšekkiin, josta Saksa oli liittänyt itseensä alueita aiemmin samana vuonna. 

Virallisesti von Luck oli matkalla harjoituksiin, mutta hänellä ja hänen miehillään ei ollut epäilystäkään siitä, että heidän todellinen määränpäänsä oli Puola. Sota syttyisi pian. Siviilitkin tiesivät, mitä tuleman piti.

”Oletteko te menossa Puolaan?” miehiltä kysyttiin kaikkialla.

”Emme tietenkään. Olemme menossa harjoituksiin”, von Luck vastasi aina.

Itäisessä Puolassa 22-vuotias Franciszek Kornicki oli levoton. Hän oli viikon lomalla Puolan ilmavoimista, ja enimmän aikaa hän oli kuljeskellut ylpeänä ympäriinsä asepuvussaan. Köyhälle nuorukaiselle hieno univormu oli luksusta, ja koko perhe ihaili hänen vaatekertaansa. Ilo kuitenkin katkesi äkisti.

”Ilmoittautukaa mahdollisimman pian yksikköönne”, sanottiin viestissä, jonka Kornicki oli juuri saanut ilmavoimista. Hän oli jo pelännyt viestin saapumista, sillä saksalaisten puheet olivat koventuneet viime viikkoina, ja sodan uhka leijui Euroopan yllä. 

Neljä näkökulmaa Puolan valtaukseen

  • Lentäjä: Franciszek Kornicki (1916–), Puolan ilmavoimien lentäjä. Kuului laivueeseen 162, joka yritti panna kam­poihin Luftwaffelle Puolan vanhoilla ja hitailla hävittäjälentokoneilla.

  • Kenraali: Heinz Guderian (1888–1954), Saksan XIX armeijakunnan komentaja. Guderian kehitti huippuunsa niin kutsutun salamasodan eli Blitzkriegin, saksalaisten nopean etenemisen taktiikan.

  • Luutnantti: Hans von Luck (1911–1997), johti saksalaista tiedus­teluyksikköä, joka tunkeutui Puolaan rajan yli etelästä. Hän eteni miehineen Kielcen, Radomin ja Łódzin kautta aina Varsovaan asti.

  • Pianisti: Władysław Szpilman (1911–2000), Puolan yleis­radion pianisti. Koki Saksan julmat pom­mitukset Varsovassa ennen sen antautumista. Hollywood-elokuva Pianisti pohjautuu  Szpilmanin muistelmiin. 

PÄIVÄ 1: Tuhannet saksalaissotilaat ylittivät Puolan rajan

Hans von Luck: Viiden aikaan aamulla 1. syyskuuta 1939 von Luckin osasto oli Itä-Saksassa lähellä Gleiwitzia paikassa, josta näki Puolan rajalle.

Muiden rajalla olevien joukkojen tapaan von Luckinkin yksikkö oli saanut ohjeet ylittää raja aamunkoitteessa. Sotilaat lähestyivät raja­puomia tuupatakseen sen syrjään, mutta yksinäinen puolalainen rajavartija pelästyi ja avasi sen heille. Von Luck etsi katseellaan puolalaisjouk­koja, mutta maisema näytti rauhalliselta silmänkantamattomiin.

Władysław Szpilman: Puolan yleisradion pianisti Władysław Szpilman katsoi hämmentyneenä kelloa, joka näytti kuutta aamulla. Hän oli juuri herännyt räjähdysten ääniin. Äänet kuuluivat melko vaimeina, ja Szpilman arveli niiden kantautuvan Varsovan ulkopuolelta.

Hän oletti armeijan pitävän jälleen harjoituksia ja mietti, jatkaisiko vielä unia, mutta päätti sitten ottaa kirjan ja lukea vähän ennen aamiaista. Kahdeksan maissa Szpilmanin äiti tuli ovelle. Hän oli valahtanut kalpeaksi, ja hänen äänensä värisi.

”Nouse ylös. Sota... sota on alkanut.” Szpilman nousi järkyttyneenä sängystä, veti vaatteet päälleen ja lähti kohti radioasemaa. Seinillä näkyi jo julisteita, joissa kerrottiin sodan syttyneen, ja ihmiset keskustelivat asiasta kiihtyneinä.

Szpilman näki harmaapäisen herran menettävän malttinsa. Miehen lukiessa julistetta hänen kasvonsa punehtuivat ja hän alkoi huutaa ympärillä oleville ihmisille: ”Ne hyökkäsivät tänne noin vain! VAROITTAMATTA! Sellainen ei kerta kaikkiaan sovi!”

Heinz Guderian: Kaikkialla Puolan rajalla panssarivaunut ja miehistönkul­jetusajoneuvot vyöryivät eteenpäin. Kenraali Heinz Guderian johti XIX armeijakuntansa hyökkäystä Luoteis-Puolassa. Yhtäkkiä 50 metriä hänen panssaroidun miehistönkuljetusvaununsa etupuolelle iskeytyi kranaatti.

Kuljettaja hidasti vauhtia maamassojen lennähtäessä ilmaan. Pian toinen kranaatti vihelsi ilman halki ja iskeytyi maahan 50 metriä heidän takanaan. Guderian arveli, että seuraava osuisikin jo maaliinsa, ja käski kuljettajaa muuttamaan jyrkästi suuntaa.

Kuljettaja oli niin järkyttynyt, että hän menetti ajoneuvon hallinnan ja ajoi täyttä vauhtia ojaan. Panssaroinnista huolimatta ajoneuvo tuhoutui täysin, ja Guderianin piti kävellä etulinjasta esikunnan päämajaan. Saksan panssaroitujen joukkojen johtajan sotaretki ei alkanut kovin loisteliaasti.

Guderian hankki nopeasti uuden kulkuneuvon ja lähti takaisin etulinjaan. Eteneminen oli pysähtynyt Brahejoelle (Brda). Upseerit olivat ilmeisesti unohtaneet saamansa käskyn ylittää joki nopeasti. Gude­rian tivasi asiaa vihaisesti eräältä upseerilta, mutta tämä oli sitä mieltä, ettei jokea voinut nyt ylittää. Raivosta kihisten Guderian antoi miehen mennä.

Guderianin mieliala parani nopeasti, kun eräs luutnantti kertoi, että alueella oli vain vähän vihollisia ja että saksalaisjoukot odottivat rannalla sillan luona, jota pitkin joen voisi ylittää. Guderian käski kuljettajaa ajamaan sillalle.

Saapuessaan sillalle Guderian näki muutamien sotilaiden suojautuneen vanhan tammen taakse sadan metrin päähän joesta. Joukko saksalaisia panssarivaunuja ampui summittaisesti tykeillään. Guderian keskeytti ampumisen ja määräsi panssarivaunut ylittämään sillan. Siltaa puolustaneet puolalaisten polkupyöräjoukkojen sotilaat antautuivat lyhyen taistelun jälkeen.

Adolf Hitler vieraili innostamassa joukkojaan Puolassa jo miehityksen viidentenä päivänä.

© Ullstein/Polfoto

Hans von Luck: Luutnantti von Luck ja hänen osastonsa 7. tiedustelurykmentistä olivat edenneet etelässä jo 15 kilometriä Puolan puolelle, mutta he eivät olleet vieläkään kohdanneet vihollista. Heidän tehtävänään oli paikallistaa vihollinen, jotta lentokoneet ja panssarivaunut voisivat aloittaa kohdistetun hyökkäyksen.

Miehistä tuntui kuin he olisivat olleet vain sotaharjoituksissa, mutta illuusio murtui, kun miehet huomasivat yhtäkkiä joutuneensa keskelle konekivääri- ja tykkitulitusta. Ympärillä lentelevät
kranaatinsirpaleet pudottelivat puiden oksia ja lehtiä heidän päälleen.

Von Luckin vatsaa kouraisi. Yksikään lukemattomista harjoituksista, joihin hän oli osallistunut, ei ollut valmistanut häntä siihen, millaista oli todella olla räjähtelevien kranaattien ja konekivääritulituksen keskellä.

Kevyen panssarivaunun nopeasti antaman tulituen turvin von Luck saattoi valmistella miehensä hyökkäykseen. Juuri kun hän oli antamassa hyökkäyskäskyä, hänen vieressään ollut sotilas kaatui kuolleena maahan. Von Luck tunsi pelon sisimmässään mutta huusi silti: ”Ryhmät 1 ja 2, hyökkäykseen!”

Kukaan ei noudattanut käskyä, vaan kaikki vain tuijottivat pelosta jähmettyneinä elotonta toveriaan. Von Luck ymmärsi vastentahtoisesti, että hänen oli voitet­tava kuolemanpelkonsa ja johdettava itse hyökkäystä.

”Seuratkaa minua!” von Luck huusi ja lähti matkaan. Helpottuneena hän huomasi miestensä tällä kertaa tottelevan. He eivät kuitenkaan päässeet pitkälle, kun kiivas tulitus pakotti heidät jälleen suojautumaan.

Hämärän tullen divisioonan komentaja tuli siihen tulokseen, että rynnäkkö puolalaisten asemiin olisi liian vaarallinen. Sen sijaan panssaroidut ajoneuvot ja tykistö aloittivat puolalaisten armottoman tulituksen.

”Makaaberi näky”, ajatteli von Luck valojuova-ammusten halkoessa värikkäinä yötaivasta.

Heinz Guderian: Guderian ei voinut kuin ihmetellä kuullessaan, mitä 2. motorisoidun jalkaväkidivisioonan komentaja hänelle radiossa sanoi. Hän pyysi alaistaan toistamaan. Guderian oli kuullut oikein: mies todellakin kertoi, että joukot olivat vetäytymässä puolalaisen ratsuväkihyökkäyksen vuoksi.

”Oletteko koskaan kuullut panssarijoukoista, jotka olisivat hävinneet ratsuväelle?” Guderian raivosi radioon.

”Ei, en”, vakuutteli onneton mies toisessa päässä ja lupasi tehdä kaikkensa pitääkseen aseman. 

PÄIVÄ 2: Puolan vanhat hävittäjät olivat toivottoman hitaita

Franciszek Kornicki: Kornicki kirosi vanhentunutta hävittäjälentokonettaan, kun jälleen yksi saksalaiskone pääsi livahtamaan häneltä Łódzin taivaalla. Taaskin hän oli hädin tuskin päässyt saksalaisen hävittäjän kannoille, kun se jo katosi.

Puolalainen avo-ohjaamoinen PZL P.7, jonka huippuvauhti oli 330 km tunnissa, oli ehkä herättänyt pelkoa joskus 1930-luvun alussa, mutta nyt sitä vastassa olivat uudenuutukaiset Messerschmitt Bf-109 -hävittäjät, joiden huippunopeus oli jopa 640 kilometriä tunnissa.

Yhtäkkiä Kornickin ampumalinjalle lensi täysin odottamatta saksalaiskone. Hän ampui pikaisen sarjan vihollista kohti, mutta kun hän tähtäsi uudelleen ja yritti laukaista aseensa, se menikin
jumiin.

Kornicki pamautti asettaan saadakseen sen taas käyttökuntoon ja ohjasi P.7:nsä uuteen hyökkäykseen. Hän oli varma siitä, että saisi nyt ensimmäisen pudotuksensa. 

Hänen kääntyessään syöksyyn pää alaspäin kohti saksalaiskoneen perää hänen istuinvyönsä kuitenkin pettivät, ja hän putosi avoimesta ohjaamosta ja alkoi syöksyä kohti maata.

Onneksi Kornickin laskuvarjo sentään toimi kuten pitikin. Leijuessaan hitaasti kohti maata hän mietti kuumeisesti, miten hän selittäisi esimiehelleen, että oli menettänyt koneensa. Hän tiesi, että jokainen vanhakin kone oli korvaamaton taistelussa saksalaisten viisi kertaa suurempia ilmavoimia vastaan.

Hans von Luck: Von Luckin divisioonalle ongelmia aiheuttaneet puolalaiset olivat kadonneet yön aikana.

Nyt luutnantti tuijotti hylättyjä asemia, jotka olivat kuin kauhuelokuvasta. Kuolleita miehiä ja hevosia lojui kaikkialla verisenä sekamelskana, ja hylätyt talot olivat yhä liekeissä.

Sama näky odotti von Luckia seuraavissakin heidän valtaamissaan kylissä. Luftwaffe raivasi tehokkaasti tietä hänen divisioonalleen. 

PÄIVÄ 3: Puolan armeija joutui perääntymään kaikkialla

Franciszek Kornicki: Kornicki toimi nyt Łódzin lentokentällä yhteysupseerina. Hänen tehtävänään oli käydä läpi ilmoituksia vihollisen toimista ja toimittaa laivueelleen tieto vain suuremmista saksalaishyökkäyksistä. 

Teoriassa edelleen välitettäviä tietoja ei pitänyt olla paljon, mutta Saksa painosti Puolaa joka puolelta, joten Kornickilla piti kiirettä.

Władysław Szpilman: Szpilman kuunteli epäuskoisena radion uutislähetystä. Hän oli odottanut Puolan armeijan ajavan vihollisen nopeasti takaisin, koska hallituksen propagandan mukaan saksalaisten panssarivaunut olivat pelkkää pahvia ja kulkivat tupakansytytinkaasulla ja saksalaisten asepukujenkin piti olla paperista. 

Saksalaiset olivat kuitenkin panneet puolalaiset koville kaikkialla.

Tilanne näytti todella vakavalta, mutta Szpilman ei ollut vielä luopunut toivosta. Huhujen mukaan Britannia ja Ranska julistaisivat päivän mittaan Saksalle sodan, ja siksi hän kuunteli nyt tiiviisti radiota odottaen hyviä uutisia.

Sitten Puolan kansallislaulu keskeytti uutislähetyksen, ja seuraavaksi kuultiin Britannian kansallishymni. 

Puola ei enää ollut yksin, kertoi uutistenlukija. Britannia oli julistanut sodan Saksalle. Szpilmanin äidin silmät täyttyivät kyynelistä, ja isä, joka muutoin oli pidättyväinen, itki avoimesti.

PÄIVÄ 5: Hitler vieraili joukkojen luona Guderianin kanssa

Heinz Guderian: Sodan viiden ensimmäisen päivän aikana saksalaiset olivat kulkeneet voitosta voittoon. 

Guderian istui nyt itsensä Adolf Hitlerin vieressä, joka oli yllättäen tullut seuraamaan armeijan etenemistä omin silmin. Graudenzissa (Grudziadz) Pohjois-Puolassa auto pysähtyi räjäytetyn sillan kohdalle Veikselin rannalle. Hitler katsoi vaikuttuneena tuhottua tykistöasemaa.

”Tekivätkö syöksypommittajamme tämän?” hän kysyi. Guderian huomasi Hitlerin yllättyvän, kun tämä kuuli, että tuho olikin panssarivaunujen ansiota.

Hitlerin kysyessä siihenastisia tappiolukuja Guderian kertoi, että kaatuneita oli 150 ja haavoittuneita 700. Sekin teki vaikutuksen Hitleriin, joka kertoi, että ensimmäisessä maailmansodassa hänen rykmentistään kaatui jo ensimmäisenä päivänä 2 000 miestä. Hitler lähti Puolasta auringon laskiessa.

PÄIVÄ 6: Saksan pommittajat tuhosivat Puolaa ilmasta

Franciszek Kornicki: Vaikka Kornickin laivue oli vetäytynyt Drwalewiin lähelle Varsovaa, hän tunsi olevansa voiton puolella. Metsän laidassa oli piilotettuna hänelle osoitettu lentokone. Hän pääsisi jälleen lentämään – vaikka kyseessä olikin jälleen vain vanha P.7, niin oli se silti lentokone.

Ilo jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Puoliltapäivin taivaalle ilmestyi kolme saksalaista pommikonetta, ja Kornicki ja kolme muuta lentäjää pinkaisivat koneilleen. 

Muiden koneet käynnistyivät helposti, mutta Kornickin koneen moottori vain yskähteli eikä lähtenyt käyntiin. Turhautuneena Kornickin oli noustava koneestaan, eikä hän voinut kuin katsella maasta, kuinka hänen toverinsa ampuivat alas kolme saksalaispommittajaa.

Kornickin mieliala laski entisestään, kun hän istui myöhemmin kuorma-autossa matkalla Widzewiin hakemaan lisää lentokoneita laivueelleen ja näki, mitä saksalaiskoneet olivat ennen alasampumistaan saaneet aikaiseksi. 

Tiellä oli useita tuhoutuneita ajoneuvoja ja seitsemän kuollutta puolalaissotilasta.

Puolan panssarivaunut olivat vaarallisia vastustajia, mutta niitä oli aivan liian vähän miehityksen pysäyttämiseksi.

© Topfoto/Polfoto

PÄIVÄ 7: Hallitus pakeni Varsovasta

Władysław Szpilman: Szpilman perheineen heräsi hieman ennen aamunkoittoa, kun heidän ulko-oveensa jyskytettiin.

Ovella oli perheen naapuri reppu selässään. Hän oli lähdössä pakoon ja halusi ennen sitä varoittaa Szpilmanin perhettä siitä, että saksalaiset lähestyivät Varsovaa. Hallitus oli jo lähtenyt kaupungista, ja kaikkien terveiden miesten oli lähdet­tävä armeijan uudelle puolustuslinjalle Wislan (Veiksel) itärannalle.

Szpilman päätti nopeasti, että hän pysyisi kaupungissa kävi miten kävi. Jos hänen oli kuoltava, hän halusi kuolla perheensä kanssa. 

Kahdeksan maissa hän lähti ulos. Kaikkien kauppojen ikkunaluukut olivat kiinni, eivätkä raitiovaunut kulkeneet. Sen sijaan kadut olivat täynnä autoja, jotka täyteen ahdettuina ajoivat kohti Wislaa.

Yksittäisiä sotilaita laahusti siellä täällä kaduilla, ja Szpilman oli lukevinaan tappiomielialan heidän kasvoiltaan. Tämä ei tosiaankaan ollut mikään tehokas ja tarkka sotilaskoneisto. 

PÄIVÄ 9:Puolalaiset linnoittautuivat pääkaupunkiin

Władysław Szpilman: Szpilman kaivoi Varsovan laidalla tuhansien muiden vapaaehtoisten kanssa ojia, joiden toivottiin pysäyttävän Saksan panssari­vaunujen etenemisen. 

Työtä tehtiin vehreällä puistoalueella, ja se tuntui Szpilmanista oikeastaan aika mukavalta – kunhan sitä ei olisi tarvinnut tehdä saksalaisten tykistötulituksessa. 

Onneksi kranaatit putosivat toistaiseksi hieman kauemmas, mutta tietoisuus siitä, että hän saattaisi kuolla hetkenä minä hyvänsä, oli epämiellyttävä.

Varsova oli pelottavan nopeasti jäämässä raskaasti aseistautuneiden saksalaisyksiköiden saartamaksi.

PÄIVÄ 15: Puolan armeija yritti paeta maasta

Franciszek Kornicki: Kornicki oli turhautunut, koska hän ei ollut päässyt lentämään pitkään aikaan, eikä tämä päivä ollut poikkeus. 

Juuri nyt hän oli komentajansa auton kyydissä. Polttoainetta löytyi sentään vielä tätä varten, hän ajatteli. Hänen yksikössään oli kärsitty polttoainepulasta jo kuusi päivää.

Koko Puolan armeija oli pakenemassa saksalaisten tieltä. Kornickin ja hänen lentäjätoveriensa ryhmä pysähtyi Hrubieszówissa reilun kolmensadan kilometrin päässä Varsovasta kaakkoon haukatakseen nopeasti illallista. 

Hrubieszów sijaitsi lähellä Kornickin lapsuudenkylää, joten syömisen sijaan hän lähti etsimään käsiinsä perhetuttavia jättääkseen rahaa välitettäväksi köyhälle perheelleen.

Matka jatkui pian kohti itää. Ajomatka oli pelottava, sillä uupunut kuljettaja nukahti vähän väliä rattiin, ja muiden oli kerta toisensa jälkeen pelastettava tilanne ravistelemalla häntä hereille.

PÄIVÄ 16: Saksalaiset kokivat tappioita Brestissä

Władysław Szpilman: Ilma oli täynnä pölyä, ja Szpilmanin oli vaikea hengittää. Näytti siltä kuin pommisuojan katto voisi romahtaa millä hetkellä hyvänsä ja haudata ihmiset tiilikasan alle. 

Szpilmanista tuntui, ettei hän kestäisi enää. Hän pysyttelisi jatkossa mieluummin perheen kattohuoneistossa, vaikka kaikki sen ikkunat olivatkin särkyneet saksalaisten pommituksessa, joka oli taas jatkunut monen päivän tauon jälkeen.

Heinz Guderian: Guderian miehineen oli edennyt itäiseen Puolaan kohtaamatta mainittavaa vastarintaa. Nyt hänen joukkonsa olivat muodostaneet saartorenkaan Brestin ympärille. 

Puolalaisjoukot olivat vetäytyneet kaupungin linnoitukseen ja yrittivät parhaansa mukaan lykätä vähitellen väistämättömältä näyttävää tappiota.

Edellisenä päivänä puolalaiset olivat onnistuneet pysäyttämään saksalaiset tukkimalla linnakkeen sisäänkäynnin palaneella panssarivaunulla, mutta Gu­derian odotti saarrettujen puolalaisten antautuvan tänään.

Saksalaiset lähettivät liikkeelle panssaroidut miehistövaunut ja niiden perään jalkaväkeä. Kranaatit pakottivat puolalaiset etsiytymään turvaan, ja niin saksalaissotilaat saattoivat rauhassa edetä kohti vihollisen asemia. 

Saksalaiset valloittivat linnakkeen uloimmat muurit nopeasti, mutta sitten hyökkäys oli tyrehtyä. Hyökkääjien keskellä Guderian havaitsi kauhukseen siihen syyn: heidän kranaattinsa eivät enää putoilleetkaan heidän edelleen vaan suoraan heidän keskelleen. 

Haavoittuneet sotilaat vaikeroivat, ja kaikki huitoivat käsillään saadakseen tulituksen loppumaan.

Guderian käski äkkiä adjutanttinsa kiiruhtamaan takaisin ohjaamaan tulitusta edemmäs, mutta tämä jäi matkalla puolalaisen tarkka-ampujan tähtäimeen ja kaatui kuolettavasti haavoittuneena maahan. Pian saksalaiset joutuivat vetäytymään linnakkeesta, ja heidän tappiolukunsa olivat valtavat.

Saksalaisen Heinkel He 111 -pommikoneen pommittaja valmistautumassa pudot­tamaan tuhoisan lastinsa. 

© Bridgeman

PÄIVÄ 17: Neuvostoliitto hyökkäsi Puolan selustaan

Franciszek Kornicki: Sotilasajoneuvot matelivat pitkinä jonoina kohti Zaleszczykin rajakaupunkia Kaakkois-Puolassa. Järkyttynyt Kornicki yritti ymmärtää, että Neuvostoliitto oli tosiaan aiemmin päivällä iskenyt petturimaisesti Puolan selustaan.

Tuntui käsittämättömältä, että Neuvostoliitto oli solminut salaisen sopimuksen Puolan jakamisesta aatteellisen arkkivihollisensa natsi-Saksan kanssa. Puolalaiset jäivät jälleen kahden suurvallan väliin, ajatteli Kornicki ja päätti, että taistelun olisi jatkuttava niin natseja kuin kommunistejakin vastaan hinnalla millä hyvänsä.

Ensin Kornickin oli päästävä turvallisesti puolueettomaan naapurimaahan Romaniaan, minne loput Puolan armeijasta oli komennettu. Hänen oli ollut tarkoitus lentää, mutta eräs toinen lentäjä oli varastanut hänen lentokoneensa ja hän oli siksi joutunut automatkalle.

Matka eteni hitaasti. Kun aurinko laski, Kornicki tovereineen ei vielä edes nähnyt rajaa. Yllättäen heitä vastaan alkoikin virrata autoja rajalta pois päin.

”Kääntykää ympäri, puna-armeija on vain muutaman kilometrin päässä!” huudettiin yhdestä autosta.

Pettyneinä lentäjät kääntyivät ympäri ja lähtivät kohti Kutyn rajakaupunkia.

Heinz Guderian: Saksan joukot olivat valloittaneet Brestin linnoituksen, mutta Guderian oli yhä pahalla päällä. Hänen edessään seisoi nuori puna-armeijan upseeri, joka käski saksalaisten poistua kaupungista. 

Upseeri selitti hänelle, että Saksan ja Neuvostoliiton tekemän Puolan jakoa koskevan sopimuksen mukaan Brest olisi luovutettava viiden päivän kuluttua puna-armeijalle.

Guderiania ei kiusannut niinkään sopimus sinänsä vaan lyhyt aikaraja. 

Miten hän saisi kaikki haavoittuneet sotilaat ja vaurioituneet ajoneuvot siirrettyä niin nopeasti takaisin saksalais­alueelle? Hyvähän sopimuksia on tehdä kaukana rintamalta, Guderian ajatteli.  

PÄIVÄ 18: Puolan armeija pakeni rajan yli Romaniaan

Franciszek Kornicki: Kello oli jo yli puolenyön, kun Kornickin ryhmä saapui Kutyyn. He juuttuivat jälleen kilomet­rien pituiseen jonoon. 

Piinaavan pakonsa uuvuttamat miehet vajosivat saman tien syvään uneen. He eivät havahtuneet edes silloin, kun joku varasti heidän autostaan vararenkaan.

Renkaan menetys ei juuri liikuttanut Kornickia tämän lopulta herättyä, sillä autokolonna lähti vihdoin liikkeelle. Kun Kornicki lopulta pääsi rajan yli, hän huokaisi helpotuksesta. Nyt hän voisi aloittaa taistelunsa uudestaan.

Hans von Luck: Puolan joukot olivat luopuneet taistelusta koko maassa yksittäisiä vastarintaryhmiä lukuun ottamatta. Von Luck ei kokenut tarvitsevansa suojelua, ja hän ajeli ympäriinsä vain tulkin ja lähetin kanssa.

Erään kylän lähellä nuori univormupukuinen nainen tähtäsi yllättäen saksalaiskolmikkoa aseella. Kun nainen ei kuitenkaan laukaissut asettaan, miehet peittosivat hänet.

”Kuulutko naispataljoonaan vai oletko partisaani?” von Luck tivasi.

Nainen ei vastannut. Hänen silmänsä leimusivat vihaa, mutta hän johdatti saksalaiset kohti erästä taloa. Kun he astuivat sisään, von Luck näki haavoit­tuneen puolalaisen upseerin, joka ilmeisesti oli naisen aviomies. Mies siirrettiin nopeasti autoon ja kuljetettiin saksalaiseen kenttäsairaalaan.

Heidän päästyään perille nainen kiitti von Luckia. Ne olivat hänen ensimmäiset sanansa koko aikana. Sitten hän lisäsi katkerana:

”Miksi te ette vain voineet antaa meidän olla rauhassa? Nyt tulevat myös neuvostoliittolaiset – teidän liittolaisenne ja meidän vihollisemme. Mutta saatte vielä huomata, ettei Puolaa ole vielä nujerrettu.” 

PÄIVÄ 21: Kuolema hallitsi Varsovan katuja

Władysław Szpilman: Szpilman kulki jälleen Varsovan halki päästäkseen töihin. Kaduilla lojui ihmisten ja hevosten ruumiita, ja liekit nuolivat talojen seiniä. 

Saksalaisten pommitus oli tuhonnut kaupungin vesijohtoverkoston, joten kaikkialla riehuvaa tulimerta ei millään saatu pysäytettyä.

Szpilman ei tuntenut oloaan turvalliseksi radioasemallakaan. Saksan tykistö ampui kaikkia Varsovan strategisesti tärkeitä rakennuksia, ja joka kerta kun radio aloitti lähetyksen, saksalaiset
vastasivat raskaalla tulituksella.

PÄIVÄ 22: Saksa ja Neuvostoliitto juhlivat Puolan miehitystä

Heinz Guderian: Guderian tervehti hymyillen neuvostoliittolaista kenraalia Semjon Krivošeinia. Krivošein osasi onneksi vähän ranskaa, joten miehet saattoivat neuvotella Brestin luovutuksesta sivistyneesti.

Krivošein myöntyi auliisti lisäaikaan, jotta saksalaiset saisivat kuljetettua kaiken vaurioituneen sotamateriaalin pois kaupungista. Vain puolalaisilta otetut elintarvikkeet oli jätettävä.

Guderian oli helpottunut. Hänen osaltaan Puolan sotaretki oli nyt päättynyt. Hän toivoi Saksan vakuuttavan voiton saavan Ranskan ja Britannian järkiinsä ja suostumaan pian rauhansopimukseen.

PÄIVÄ 23: Tykkien jyly peitti Chopinin soinnut

Władysław Szpilman: Szpilman juoksi jälleen kohti radioasemaa suojautuen aina välillä talojen porttikäytäviin. Kun kranaattien vihellys taukosi hetkeksi, hän jatkoi taas vikkelästi matkaansa.

Radioasemalla hänen käskettiin soittaa Chopinin piano­musiikkia. Se osoittautui viimeiseksi kerraksi pitkään aikaan, kun Puolan yleisradio lähetti elävää musiikkia.

Szpilmanin sormien tanssiessa koskettimilla kranaatteja satoi yhä lähemmäs radioasemaa. Pian hän tuskin enää kuuli, mitä soitti. 

Varsovalaiset kaivoivat ampumahautoja ja panssariesteitä saksalaisten lähestyessä pääkaupunkia.

© Granger/Polfoto

PÄIVÄ 25: Stukat kylvivät taivaalta pelkoa ja kuolemaa

Władysław Szpilman: Stuka-syöksypommittajien sireenit ulisivat vähän väliä. Saksalaiset olivat aloittaneet massiiviset ilmapommitukset pakottaakseen Varsovan antautumaan. 

Szpilman oli suojautunut kymmenen muun ihmisen kanssa pieneen käymälään, missä he nyt rukoilivat henkensä edestä. 

PÄIVÄ 28: Ennemmin saksalaiset kuin puna-armeija

Hans von Luck: Von Luck väisteli talojen seinistä sortuneiden tiiliskivien röyk­kiöitä eräällä Varsovan pommitetuista esikaupunkialueista. Varsova oli antautunut edellisenä päivänä, ja nyt hän pohti siihenastista sotaretkeä.

Von Luck oli erityisen ylpeä osaston lähetistä. Bad Kissingenissä Saksassa muut sotilaat olivat kiusoitellen kutsuneet lähettiä ”pikku räätäliksi”, mutta Puolassa hän oli osoittanut todellisen urhoollisuutensa. 

Kun muut olivat etsiytyneet suojaan raskaan tykistötulituksen aikana, urhea pikku räätäli oli juossut edestakaisin kuljettamassa viestejä etulinjan ja upseereiden välillä. Oli aivan oikein, että lähetti sai ansiomerkin, ajatteli von Luck.

Varsovan keskustassa talot olivat yhä pystyssä, ja arki alkoi vähitellen taas pyöriä kaupungissa. 

Von Luck löysi mukavan kahvilan yhdestä kaupungin hienoista hotelleista, ja hän tilasi juotavaa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Saksalaiset olivat sentään terve­tulleempia Puolaan kuin neuvostoliittolaiset, hän ajatteli. 

PÄIVÄ 29: Varsovassa oli enää palavia raunioita ja nälkää

Władysław Szpilman: Vaikka Varsova oli antautunut jo kaksi päivää aiemmin, Szpilman uskaltautui vasta nyt ulos kaupungin kaduille. 

Näky oli masentava. Kadut olivat täynnä kivikasoja ja kaatuneita raitiovaunuja. Siellä täällä lojui mätäneviä ruumiita, ja nälkäiset ihmiset vaeltelivat kaduilla etsien syötävää. Monet rakennukset olivat yhä tulessa.

Szpilman näki kahden outoihin univormuihin pukeutuneen miehen ajavan ohi moottoripyörällä. Hyväntuuliset miehet pysäyttivät pojan, joka pelästyi kuollakseen.

Marschallstrasse! Marschallstrasse!” miehet hokivat yrittäen sinnikkäästi saada ajo-ohjeita Marszalkowska-nimiselle kadulle, mutta poika ei ymmärtänyt, mistä oli kyse. Sitten miehet kyllästyivät ja jatkoivat matkaansa. He olivat ensimmäiset saksalaiset, jotka Władysław Szpilman oli koskaan nähnyt.

36 päivää hyökkäyksen alkamisesta eli 6. lokakuuta Saksa voitti viimeisetkin Puolan joukot. Puola jaettiin Saksan ja Neuvostoliiton kesken. Miehittäjät ottivat kumpikin puoliskonsa haltuunsa, ja Puola itsenäisenä valtiona hävisi Euroopan kartalta, aivan kuten oli etukäteen sovittu. 

Lue lisää

Hans von Luck: Panzer Commander – The memoirs of Hans von Luck, Frontline Books, 2013. Franciszek Kornicki: The Struggle, Stratus Books, 2008. David G. Williamson: Poland Betrayed, Pen & Sword, 2009. Wladyslaw Szpilman: The Pianist, Phoenix Paperback, 2000. 

Ehkä sinua kiinnostaa...