*6. elokuuta 1945 aurinko paistoi kirkkaasti Etelä-Japanissa sijaitsevan Hiroshiman kaupungin yllä. Mikään ei viitannut siihen, että päivä kirjoittaisi kaupungin nimen historiaan ikuisiksi ajoiksi.
Kello 8.15 yhdysvaltalainen lentokone pudotti kaupunkiin atomipommin. Japanilainen lääkäri Michihiko Hachiya oli noin kilometrin päässä räjähdyksestä ja kuvaili sitä seuranneita hetkiä ja tunteja päiväkirjassaan.*
Aamu oli tyyni, lämmin ja kaunis. Kirkkaalta taivaalta paistavassa auringossa kimaltelevat lehdet loivat miellyttävän kontrastin puutarhan varjojen kanssa katsellessani mietteissäni ulos talon etelään päin avautuvista ovista.
Makasin uupuneena aluspaidassani olohuoneen lattialla, sillä olin juuri palannut sairaalasta yövuorosta.
Yhtäkkiä havahduin voimakkaaseen valonvälähdykseen, jota seurasi toinen. Ehdin miettiä, johtuivatko välähdykset magnesiumsoihdusta vai ohi ajaneen raitiovaunun aiheuttamista kipinöistä.
Lääkäri Michihiko Hachiya kirjoitti yhden ensimmäisistä silminnäkijäkuvauksista Hiroshiman atomipommista. Se julkaistiin vuonna 1955 erään yhdysvaltaisen toimittajan otettua häneen yhteyttä.
Michihiko Hachiya (1903–1980)
Michihiko Hachiya oli japanilainen lääkäri, joka koki Hiroshiman atomipommin vuonna 1945 ja kirjoitti siitä päiväkirjaansa.
Hän oli kaupungin erään sairaalan johtaja ja asui sairaalan lähellä noin kilometrin päässä räjähdyksen keskuksesta.
Pommin räjähdettyä Hachiya onnistui hankkiutumaan johtamaansa sairaalaan hoitoon. Muutama päivä sen jälkeen hän alkoi itse hoitaa tuhansia muita uhreja, jotka olivat saaneet tuskallisia palovammoja tai säteilysairauden oireita.
Hachiyan päiväkirjamerkinnät kattavat ajan 6. elokuuta 1945 – 30. syyskuuta 1945, ja ne julkaistiin vuonna 1955. Hachiaya eli Hiroshimassa loppuelämänsä vuoteen 1980 asti.
Näkymä, joka oli vielä hetki sitten ollut kirkas ja aurinkoinen, oli nyt pimeä ja utuinen. Pölyn läpi erotin puupylvään, joka oli tukenut taloni yhtä nurkkaa. Se oli hassusti vinossa, ja katto roikkui vaarallisen matalalla.
Yritin vaistomaisesti päästä pois talosta, mutta irronneet tiiliskivet ja puutavara tukkivat tieni. Onnistuin kuitenkin lopulta pääsemään puutarhaan, ja vasta siellä huomasin hämmästyksekseni olevani täysin alasti. Mitä ihmettä! Missä housuni ja aluspaitani olivat?
Reidessäni oli haava, josta pisti esiin iso sirpale, ja jotain lämmintä tuntui valuvan suuhuni. Hieman myöhemmin havaitsin, että huuleni oli pahasti repeytynyt. Kaulastani törrötti suuri lasinpalanen, ja irrotin sen.
Haavasta alkoi suihkuta verta. Oliko lasi viiltänyt kaulavaltimoni? Vuotaisinko kuiviin? Yhtäkkiä jouduin kauhun valtaan ja aloin huutaa vaimoni nimeä:
”Yaeko-san! Yaeko-san! Missä olet?”
Löysin Yaeko-sanin kalpeana ja peloissaan. Hänenkin vaatteensa olivat repeytyneet ja veriset. Nähdessäni hänet paniikkini laantui ja yritin rauhoitella häntä.
”Kyllä me selviämme”, lohduttelin. ”Meidän on lähdettävä täältä mahdollisimman pian.”
Hän nyökkäsi, ja viitoin kädelläni häntä seuraamaan minua.
Parin-kolmenkymmenen askelen jälkeen minun oli pakko pysähtyä. Henkeni oli loppua, sydämeni takoi ja jalkani olivat pettää.
Matkamme sairaalaan tuntui kestävän ikuisuuden, ja yhtäkkiä kuivuneen veren peitossa olevat jalkani eivät enää suostuneet kantamaan minua. En jaksanut enää jatkaa, joten sanoin melkein yhtä pahasti haavoittuneelle vaimolleni, että hänen pitäisi jatkaa matkaa yksin.
Yaeko-san katsoi minua hetken, kääntyi sitten poispäin ja lähti juoksemaan kohti sairaalaa.
Stalin oli saanut elokuussa 1945 vihiä amerikkalaisten atomipommista, ja hankkiakseen siitä lisää tietoa hän toimitti salakuuntelulaitteet Yhdysvaltain suurlähetystöön.
Venäläiset ottivat varaslähdön kylmään sotaan
Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton luottamus oli pahasti karilla jo ennen toisen maailmansodan päättymistä. 4. elokuuta 1945 eli kaksi päivää ennen Hiroshiman atomipommia neuvostodiplomaatit lahjoittivat Yhdysvaltain Moskovan lähetystölle taulun.
Amerikkalaiset eivät tienneet, että tauluun oli kätketty salakuuntelulaitteisto, jota alettiin myöhemmin kutsua nimellä ”The Thing”.
KGB nappasi seuraavina seitsemänä vuotena huippusalaisia keskusteluja, jotka käsittelivät kaikkea atomipommeista vakoiluun. Venäläiset käyttivät tietoja muun muassa Yhdysvaltojen Neuvostoliiton vakoojaverkoston purkamiseksi.
Minut valtasi suunnaton yksinäisyyden tunne, ja olen varmaan pyörtynyt, sillä seuraava mitä muistan, oli että reidessäni olevasta haavasta suihkusi taas verta. Painoin haavaa kädelläni, ja hetken päästä vuoto lakkasikin.
Yritin päästä taas liikkeelle. Vähän ajan päästä tulin aukealle, josta näin sairaalan häämöttävän kaukana edessäni. Mielialani kohentui heti hieman, sillä nyt tiesin, että joku varmasti löytäisi minut; ja jos kuolisin, he löytäisivät ainakin ruumiini. Pidin pienen hengähdystauon, ja vähitellen aloin erottaa ympäristöäni selvemmin.
Näin ihmisiä, jotka muistuttivat käveleviä aaveita. Jotkut liikkuivat tuskissaan kuin linnunpelättimet pitäen käsivarsiaan ylhäällä niin, että kyynärvarret ja kädet roikkuivat alaspäin. Ihmettelin sitä, kunnes tajusin, että he olivat palaneet pahasti ja pitivät käsiään irti kehosta välttääkseen palaneiden kohtien hinkkautumisen tuskallisesti vastakkain.
Sitten näin alastoman miehen, ja mieleeni pälkähti, että hän oli jollakin kummalla tavalla menettänyt vaatteensa, kuten minäkin. Lähelläni makasi vanha nainen kärsivä ilme kasvoillaan; mutta hän ei päästänyt ääntäkään.
Se oli yhteistä kaikille, jotka näin – Hiroshimassa vallitsi hiljaisuus.
Michihiko Hachiya pääsi pian sairaalaan, jossa hän työskenteli. Räjähdys oli vienyt häneltä vaatteet päältä, mutta hän jäi vammoistaan huolimatta henkiin. Hiroshiman 350 000 asukkaasta 75 000 kuoli atomipommin räjähdyksessä.