Saattue läpi jäähelvetin

Neuvostoliitto ei saanut romahtaa

Jäämeren saattueet syntyivät pakon edessä. Hitlerin vallattua suuren osan Manner-Eurooppaa hän hyökkäsi kesäkuussa 1941 Neuvostoliittoon. Mikään ei tuntunut pysäyttävän saksalaisia, ja Churchill pelkäsi, että Neuvostoliitto joutuisi antautumaan. Silloin Saksa voisi siirtää kaikki joukkonsa länsirintamalle ja saisi vielä käyttöönsä runsaasti raaka-aineita, joiden ansiosta siitä voisi tulla lähes voittamaton.

Niinpä Churchill päätti, että Neuvostoliittoon oli lähetettävä materiaaliapua ”hinnalla millä hyvänsä”. Saksa hallitsi suurta osaa Pohjois-Afrikasta ja Välimerestä, joten materiaalia ei voitu kuljettaa etelän kautta. Ainoa mahdollisuus oli lähettää laivasaattueita Jäämeren kautta Murmanskiin ja Arkangeliin.

Ensimmäinen saattue, joka sai nimen Dervish, lähti 21. elokuuta 1941. Siihen kuului kuusi rahtilaivaa ja yhdeksän sotalaivaa. Eri maista tulleet laivat kokoontuivat Hvalfjödurissa Islannissa, kuten useimmiten jatkossakin, ja ne lähtivät kohti Arkangelia lastinaan muun muassa 15 Hurricane-hävittäjä­lento­konetta ja 10 000 tonnia kumia. Sekä meno- että paluumatka sujuivat rauhallisesti. ”Saksalaisilla ei ollut hajuakaan siitä, mitä puuhasimme”, muisteli yhdellä saattueen hävittäjistä palvellut tutkamies Eric Alley.

Seuraavatkaan saattueet eivät kohdanneet kuin satunnaisia hyökkäyksiä. Saattueille alettiin antaa koodinimiä, joissa PQ tarkoitti menomatkalla olevaa ja QP palaavaa saattuetta.
Saattue PQ 8, joka lähti Islannista 8. tammikuuta 1942, oli ensimmäinen,

joka koki merkittäviä tappioita. Päivää ennen kuin se saapui Murmanskiin saksalainen sukellusvene torpedoi siihen kuuluneen hävittäjä Matabelen. Vaikka pelastusalus tuli paikalle hetkessä, vain kaksi miestä 200 hengen miehistöstä saatiin pelastettua merestä. Muut paleltuivat kuoliaaksi.

Keväällä 1942 saksalaiset alkoivat huomata materiaalitäydennysten vai­kutuksen puna-armeijassa. 14. maaliskuuta Hitler julisti saattueet erittäin merkittäväksi strategiseksi kohteeksi: ”Liittoutuneiden ja Neuvostoliiton välinen Jäämeren meriyhteys, joka on tähän asti saanut toimia lähes vapaasti, on katkaistava.”

Tykki jäätyi toimintakyvyttömäksi

Vuonna 1940 tapahtuneen Norjan miehityksen ansiosta Saksalla oli käytettä­vissään satamia ja lentokenttiä, joilta se pystyi iskemään saattueiden kimppuun. Lentokentistä pohjoisin sijaitsi vain 80 kilometrin päässä Murmanskista. Kentille tuotiin lentokoneita, ja vuonoihin saapui suuria saksalaisia sotalaivoja, muun muassa pelätty taistelulaiva Tirpitz.

Islannista 21. maaliskuuta 1942 lähtenyt PQ 13 oli ensimmäisiä saattueita, jotka saivat huomata saksalaisten terästäytyneen. Sen matka alkoi muutenkin epäonnisesti, kun se joutui jo viidentenä päivänä rankkaan myrskyyn.

Barentsinmeri vaahtosi raivokkaana”, muisteli Ronald Adds, brittiläisen Fury-hävittäjän lämmittäjä. ”Aallot nousivat valtaviksi, 18–24 metriä korkeiksi vesiseinämiksi. Ja se kylmyys. Hyytävät aallot jämähtivät jääksi heti kun ne osuivat laivan kannelle tai reelinkiin.”

Pakkasta oli 33 astetta, ja miesten oli koko ajan hakattava jäätä kannelta ja reelingiltä, jotta valtavien jäämassojen paino ei olisi kaatanut laivaa. ”Jäätä muodostui niin paljon, että sitä ei usko, jos ei sitä ole nähnyt. Jopa komentajan hytin sisäseinää peitti yli 2,5 senttiä paksu jää”, kertoi suojalaiva Sumballa merimiehenä ollut Harald O’Neill.

Napajää oli laajimmillaan varhais­kevään kuukausina. Silloin alusten oli pakko kulkea lähempää Norjan rannikkoa ja ne olivat alttiimpana saksalaisten ilmaiskuille. 28. maaliskuuta kello 10 aamupäivällä saksalainen tiedustelu­lentokone havaitsi saattueen. Kaksi tuntia myöhemmin alusten ylle ilmaantui parvi JU 88 -pommittajia.

Kaksi laivaa upposi, ja selviytyneet joutuivat pelastusveneisiin hyytävälle merelle. Ilmaiskut jatkuivat armotta seuraavina päivinä. Saattueen laivat yrittivät kyllä puolustautua tykeillä, mutta O’Neillin mukaan sillä ei ollut juuri merkitystä: ”Hyökkäyksen alkaessa ryntäsimme komentosillan edessä olevan tykin luo, mutta kun yritimme laukaista sen, sen putki räjähti – se oli jäätynyt umpeen.”

O’Neill muisteli hengenvaarallista kaikkialle kertyvää jäätä: ”Näin suoja-alus Sullan vierellämme. Kun katsoin uudestaan, se oli kadonnut. Ei ääntäkään, ei hylyn kappaleita – ei mitään. Oletan, että alukselle kertyneen jään paino kaatoi ja upotti sen.”

Sulla vei mukanaan 21 miestä, mutta yhä pahempaa oli edessä. Myös saksalaiset sukellusveneet hyökkäsivät saattueen kimppuun, ja ne upottivat vielä kolme alusta. Yksi niistä oli rahtilaiva Induna, jossa palveli mereen henkensä edestä syöksynyt William Short. Kun saattue lopulta pääsi perille Murmanskiin, se oli menettänyt kuusi alusta ja 148 miestä.

Saattueet kärsivät raskaita tappioita

8. huhtikuuta 1942 lähti seuraava saattue, PQ 14. Purjehdus siihen aikaan vuodesta oli erittäin vaarallista. Huhtikuun lopulla vuorokaudessa on arktisella alueella jo 20 valoisaa tuntia, joten alukset olivat käytännöllisesti katsoen koko ajan näkyvissä.

Saattueeseen kuului 16 rahtilaivaa, joilla oli vahva ja suuri saattolaivasto. Mukana oli viisi hävittäjää, yksi risteilijä ja yksi miinanraivaaja sekä kaksi aseistettua troolaria. Lisäksi saattueen perässä kulki kaukosuojausosastossa muun muassa kaksi taistelulaivaa, kaksi risteilijää ja 12 hävittäjää, jotka rientäisivät hätiin, mikäli saksalaiset taistelulaivat näyttäytyisivät. Sekään ei riittänyt. Pohjoisen valoisissa öissä aava meri oli kuin ampumarata, ja lento­koneet ja sukellusveneet upottivat neljäs­osan saattueen rahtilaivoista.

PQ 16:lle ei käynyt paljon paremmin. Sen 35 rahtilaivaa ja suoja-alukset lähtivät matkaan toukokuussa 1942. Saksalaiset tiedustelukoneet huomasivat saattueen, ja pian sen yllä pörisi yli sata pommi- ja torpedo­lentokonetta.

”Se oli helvettiä. Ei sitä voi muutoin kuvata. Mihin sitten taivaalla katsoikin, näki koneiden lentävän suoraan yli, syöksyvän kohti ja nousevan taas. Pommit putosivat tummina nopeasti ja äänekkäästi ja saivat räjähtäessään veden kuohumaan valkoisena”, kuvaili merimies Robert Carse myöhemmin.

Carse näki pommin osuvan saat­tueensa ensimmäiseen alukseen: ”Kuului valtava, kauhistuttava rysähdys. Alus upposi 15 sekunnissa liekehtien syvän punaisena ja keltaisena, ja siitä säteilevä syövyttävä kuumuus tuntui kuin iskulta vasten kasvoja.”

Saattue PQ 16:n 35 rahtilaivasta upposi kahdeksan. Valtaosan niistä upottivat lentokoneista pudotetut pommit. ”Mahdollisuutemme onnistua heikkenevät kaikin tavoin”, Bri­tannian merivoimien komentaja Dudley Pound kirjoitti tapauksen jälkeen.

PQ 17 jätettiin pulaan

Maaliskuun ja toukokuun 1942 välillä matkaan lähteneestä kahdeksasta saat­tueesta, joissa oli yhteensä 163 alusta, vain yksi selvisi tappioitta. Suuret tappiot herättivät huolta Britannian laivastossa. Amiraali sir John Tovey kirjoitti myöhemmin, että vihollinen oli ”vakaasti päättänyt tehdä kaiken tehtävissä olevan pysäyttääkseen saat­tueet”. Sekä britti­läiset että neuvostoliittolaiset laivastoupseerit varoittivat lähettämästä uusia saattueita matkaan.

Churchill ei kuitenkaan suostunut pysäyttämään saattueita. Neuvosto­liittoon kohdistunut uhka ei ollut kadonnut minnekään, ja saattueet olivat saaneet kuljetettua vasta noin puolet suunnitellusta materiaalista.

”Saattueet ovat velvollisuutemme”, Churchill kirjoitti laivaston esikunnalle. Komentaja Pound noudatti käskyjä, mutta henkilökohtaisesti hän oli niitä vastaan. ”Tämä on sulaa hulluutta”, hän kirjoitti päiväkirjassaan.

PQ 17 lähti matkaan Islannista 27. kesäkuuta. Kolmen päivän kuluttua saksalaisten ilmatiedustelu havaitsi saattueen, ja 2. heinäkuuta saksalaiset upottivat kolme alusta. Kaksi päivää myöhemmin seurasi uusi hyökkäys, ja yhä pahempaa oli odotettavissa, sillä Lontoossa laivaston johto sai tiedon, että saksalainen taistelulaiva Tirpitz oli lähtenyt satamasta.

Paniikissa Pound määräsi, että saattueen oli hajaannuttava ja suoja-alusten vetäydyttävä. Rahtilaivat jätettiin oman onnensa nojaan jatkamaan yksin Jäämeren yöttömässä kesässä. 5. heinäkuuta Saksan ilmavoimat upotti puolessa tunnissa seitsemän alusta. Ilma­iskut päättyivät vasta 10. heinäkuuta, kun saksalaisten mukaan ”laivakohteita ei ollut enää ollut jäljellä”. Silloin 35 rahtilaivasta oli menetetty 24. Niiden mukana oli kuollut 153 ihmistä, ja pohjaan oli painunut myös 3 350 moottoriajoneuvoa, 430 panssarivaunua ja 210 pommikonetta.

Kun Stalin kuuli, että brittiläiset sotalaivat olivat jättäneet PQ 17:n rahti­alukset ja niiden arvokkaan lastin oman onnensa nojaan, hän raivostui.”Eikö Britannian laivastolla ole mitään häpyä?” Stalin melskasi ja vaati, että uusi saattue lähetettäisiin heti­miten. Nyt britit kuitenkin kieltäytyivät ja tarjoutuivat lähettämään seuraavan saattueen vasta talvella. Lopputuloksena oli kompromissi: PQ 18 lähtisi matkaan syyskuussa.

Liittoutuneet pääsivät Suezille

PQ 18 lähti Loch Ewestä Skotlannin luoteisrannikolta. PQ 17:n kohtalosta oli otettu oppia, ja uusi saattue sai suojakseen valtavasti tulivoimaa. 40:tä rahti­laivaa suojaamaan lähti kokonaista 44 sotalaivaa. Myös saksalaiset valmistautuivat. Torpedopommittajat valmisteltiin lähtöön, ja lähemmäs kymmenen saksalaista sukellusvenettä lähti vaanimaan PQ 18:n reitille.

Siitä tuli yksi saattuesodan suurimmista voimainkoetuksista. Saksan lentokoneet ja sukellusveneet hyökkäsivät kerta toisensa jälkeen saattueen kimppuun, mutta se puolustautui sinnikkäästi ja kieltäytyi kääntymästä takaisin tappioista huolimatta. Yhdellä hävittäjistä ollut merimies Aran Morris näki rahtilaiva Mary Luckenbachin saavan täys­osuman ja katoavan jäljettömiin.

”Se oli jättiläismäinen säiliöalus, joka kuljetti bensiiniä ja ammuksia, ja se torpedoitiin. Kuului hemmetin kova räjähdys, ja näimme valtavan savupilven. Mitään muuta siitä ei jäänyt jäljelle. Sellaista ei unohda koskaan.”

Kun saattue saapui Arkangelin satamaan, se oli menettänyt 13 rahtilaivaa. 28 oli kuitenkin päässyt ehjänä perille ja suoja-alukset olivat aiheuttaneet suuria tappioita vihollisille. Se oli briteille suuri ja tärkeä voitto.

Seuraava saattue peruttiin, sillä Britannian laivasto tarvitsi kaikki aluksensa Pohjois-Afrikan maihinnousuun marraskuussa 1942. Voitot ensin Pohjois-Afrikassa ja sitten Italiassa takasivat liittoutuneille syksystä 1943 alkaen pääsyn Välimerelle. Sen ansiosta kuljetuksia voitiin viedä Neuvostoliittoon myös Suezin kanavan ja Persianlahden kautta. Se oli pidempi mutta paljon turvallisempi reitti kuin Jäämeren reitti.

Painajainen ei unohtunut koskaan

Suezin reitin aukeamisesta huolimatta Jäämeren saattueita jatkettiin aina toukokuuhun 1945. Sukellusveneet olivat loppuun asti uhka, mutta niiden suuruuden aika oli jo ohi. Rahtilaivojen rinnalla kulki entistä suurempi määrä sotalaivoja, jotka sekä suojasivat saattuetta että hyökkäsivät aktiivisesti Saksan sukellusveneiden kimppuun. Elokuusta 1944 huhtikuuhun 1945 Saksan sukellus­veneet onnistuivat upottamaan enää seitsemän kauppalaivaa ja neljä saattoalusta. Saattoaluksista kolme upposi sodan yhdeksän viimeisen viikon aikana.

Jäämeren saattueet olivat siihen mennessä menettäneet 87 rahtilaivaa ja 18 suoja-alusta ja vaatineet lähes kolme­tuhatta ihmishenkeä. Toisaalta ne olivat onnistuneet kuljettamaan miljoonia tonneja elintärkeitä tarvikkeita.

”Maailman pahimmista matkoista” selviytyneet saivat taakakseen ikuisen painajaisen. PQ 18 -saattueen mukana ollut merimies Aran Morris kertoi vuosia sodan jälkeen haastattelussa, ettei hän enää pelännyt kuolemaa: ”Olen jo käynyt helvetissä ja palannut sieltä, joten tiedän, mitä se on.”