Saattueet kärsivät raskaita tappioita
- huhtikuuta 1942 lähti seuraava saattue, PQ 14. Purjehdus siihen aikaan vuodesta oli erittäin vaarallista. Huhtikuun lopulla vuorokaudessa on arktisella alueella jo 20 valoisaa tuntia, joten alukset olivat käytännöllisesti katsoen koko ajan näkyvissä.
Saattueeseen kuului 16 rahtilaivaa, joilla oli vahva ja suuri saattolaivasto. Mukana oli viisi hävittäjää, yksi risteilijä ja yksi miinanraivaaja sekä kaksi aseistettua troolaria. Lisäksi saattueen perässä kulki kaukosuojausosastossa muun muassa kaksi taistelulaivaa, kaksi risteilijää ja 12 hävittäjää, jotka rientäisivät hätiin, mikäli saksalaiset taistelulaivat näyttäytyisivät. Sekään ei riittänyt. Pohjoisen valoisissa öissä aava meri oli kuin ampumarata, ja lentokoneet ja sukellusveneet upottivat neljäsosan saattueen rahtilaivoista.
PQ 16:lle ei käynyt paljon paremmin. Sen 35 rahtilaivaa ja suoja-alukset lähtivät matkaan toukokuussa 1942. Saksalaiset tiedustelukoneet huomasivat saattueen, ja pian sen yllä pörisi yli sata pommi- ja torpedolentokonetta.
”Se oli helvettiä. Ei sitä voi muutoin kuvata. Mihin sitten taivaalla katsoikin, näki koneiden lentävän suoraan yli, syöksyvän kohti ja nousevan taas. Pommit putosivat tummina nopeasti ja äänekkäästi ja saivat räjähtäessään veden kuohumaan valkoisena”, kuvaili merimies Robert Carse myöhemmin.
Carse näki pommin osuvan saattueensa ensimmäiseen alukseen: ”Kuului valtava, kauhistuttava rysähdys. Alus upposi 15 sekunnissa liekehtien syvän punaisena ja keltaisena, ja siitä säteilevä syövyttävä kuumuus tuntui kuin iskulta vasten kasvoja.”
Saattue PQ 16:n 35 rahtilaivasta upposi kahdeksan. Valtaosan niistä upottivat lentokoneista pudotetut pommit. ”Mahdollisuutemme onnistua heikkenevät kaikin tavoin”, Britannian merivoimien komentaja Dudley Pound kirjoitti tapauksen jälkeen.
PQ 17 jätettiin pulaan
Maaliskuun ja toukokuun 1942 välillä matkaan lähteneestä kahdeksasta saattueesta, joissa oli yhteensä 163 alusta, vain yksi selvisi tappioitta. Suuret tappiot herättivät huolta Britannian laivastossa. Amiraali sir John Tovey kirjoitti myöhemmin, että vihollinen oli ”vakaasti päättänyt tehdä kaiken tehtävissä olevan pysäyttääkseen saattueet”. Sekä brittiläiset että neuvostoliittolaiset laivastoupseerit varoittivat lähettämästä uusia saattueita matkaan.
Churchill ei kuitenkaan suostunut pysäyttämään saattueita. Neuvostoliittoon kohdistunut uhka ei ollut kadonnut minnekään, ja saattueet olivat saaneet kuljetettua vasta noin puolet suunnitellusta materiaalista.
”Saattueet ovat velvollisuutemme”, Churchill kirjoitti laivaston esikunnalle. Komentaja Pound noudatti käskyjä, mutta henkilökohtaisesti hän oli niitä vastaan. ”Tämä on sulaa hulluutta”, hän kirjoitti päiväkirjassaan.
PQ 17 lähti matkaan Islannista 27. kesäkuuta. Kolmen päivän kuluttua saksalaisten ilmatiedustelu havaitsi saattueen, ja 2. heinäkuuta saksalaiset upottivat kolme alusta. Kaksi päivää myöhemmin seurasi uusi hyökkäys, ja yhä pahempaa oli odotettavissa, sillä Lontoossa laivaston johto sai tiedon, että saksalainen taistelulaiva Tirpitz oli lähtenyt satamasta.
Paniikissa Pound määräsi, että saattueen oli hajaannuttava ja suoja-alusten vetäydyttävä. Rahtilaivat jätettiin oman onnensa nojaan jatkamaan yksin Jäämeren yöttömässä kesässä. 5. heinäkuuta Saksan ilmavoimat upotti puolessa tunnissa seitsemän alusta. Ilmaiskut päättyivät vasta 10. heinäkuuta, kun saksalaisten mukaan ”laivakohteita ei ollut enää ollut jäljellä”. Silloin 35 rahtilaivasta oli menetetty 24. Niiden mukana oli kuollut 153 ihmistä, ja pohjaan oli painunut myös 3 350 moottoriajoneuvoa, 430 panssarivaunua ja 210 pommikonetta.
Kun Stalin kuuli, että brittiläiset sotalaivat olivat jättäneet PQ 17:n rahtialukset ja niiden arvokkaan lastin oman onnensa nojaan, hän raivostui.”Eikö Britannian laivastolla ole mitään häpyä?” Stalin melskasi ja vaati, että uusi saattue lähetettäisiin hetimiten. Nyt britit kuitenkin kieltäytyivät ja tarjoutuivat lähettämään seuraavan saattueen vasta talvella. Lopputuloksena oli kompromissi: PQ 18 lähtisi matkaan syyskuussa.
Liittoutuneet pääsivät Suezille
PQ 18 lähti Loch Ewestä Skotlannin luoteisrannikolta. PQ 17:n kohtalosta oli otettu oppia, ja uusi saattue sai suojakseen valtavasti tulivoimaa. 40:tä rahtilaivaa suojaamaan lähti kokonaista 44 sotalaivaa. Myös saksalaiset valmistautuivat. Torpedopommittajat valmisteltiin lähtöön, ja lähemmäs kymmenen saksalaista sukellusvenettä lähti vaanimaan PQ 18:n reitille.
Siitä tuli yksi saattuesodan suurimmista voimainkoetuksista. Saksan lentokoneet ja sukellusveneet hyökkäsivät kerta toisensa jälkeen saattueen kimppuun, mutta se puolustautui sinnikkäästi ja kieltäytyi kääntymästä takaisin tappioista huolimatta. Yhdellä hävittäjistä ollut merimies Aran Morris näki rahtilaiva Mary Luckenbachin saavan täysosuman ja katoavan jäljettömiin.
”Se oli jättiläismäinen säiliöalus, joka kuljetti bensiiniä ja ammuksia, ja se torpedoitiin. Kuului hemmetin kova räjähdys, ja näimme valtavan savupilven. Mitään muuta siitä ei jäänyt jäljelle. Sellaista ei unohda koskaan.”
Kun saattue saapui Arkangelin satamaan, se oli menettänyt 13 rahtilaivaa. 28 oli kuitenkin päässyt ehjänä perille ja suoja-alukset olivat aiheuttaneet suuria tappioita vihollisille. Se oli briteille suuri ja tärkeä voitto.
Seuraava saattue peruttiin, sillä Britannian laivasto tarvitsi kaikki aluksensa Pohjois-Afrikan maihinnousuun marraskuussa 1942. Voitot ensin Pohjois-Afrikassa ja sitten Italiassa takasivat liittoutuneille syksystä 1943 alkaen pääsyn Välimerelle. Sen ansiosta kuljetuksia voitiin viedä Neuvostoliittoon myös Suezin kanavan ja Persianlahden kautta. Se oli pidempi mutta paljon turvallisempi reitti kuin Jäämeren reitti.