Rommelin viimeinen tehtävä

”Edessämme avautui tasainen, leveä ranta, joka oli omiaan maihinnousulle niin mereltä kuin ilmasta. Meille kävi pelottavan selväksi, että vihollinen voisi nopeasti keskittää suuria määriä sotilaita ja kalustoa tällaisiin paikkoihin”, Ruge totesi.

Rommelin esikuntaa alkoi kalvaa epäily. Jos muilla rannoilla oli yhtä vakavia puutteita, Hitlerin massiivinen puolustuslinja, Atlantin valli, olikin pelkkää kangastusta. Rommelilla olisi kiire parannella sitä ennen tulevaa maihinnousua, ja niin alkoi kilpajuoksu aikaa vastaan.

Suojamuuria ei ollutkaan

Rommel esikuntineen jatkoi Tanskasta Ranskaan. Pitkin rannikkoa he näkivät vain yksittäisiä asemia, joista kaikkia ei ollut edes vahvistettu betonilla. Vihollisen olisi aivan liian helppo saada saksalaiset tykit pois pelistä.

”Yllätykseksemme Atlantin vallia ei paikoitellen edes ollut. Saksassa uutiskatsauksissa kansalaisille vähän väliä esitellyt hienot kuvat Atlantin vallista olivatkin lähes kaikki peräisin vain Calais-Boulognen alueelta”, Ruge valitteli.

Saksa oli suunnitellut maihinnousua Britanniaan, ja sen tueksi oli asemoitu joitain raskaita tykkejä, mutta vuonna 1940 hävitty ilmataistelu Britanniasta sai Hitlerin perumaan maihinnousun. Hän menetti kiinnostuksensa Atlantin valliin, ja samoin teki vuonna 1942 Saksan länsirintaman ylimmäksi komentajaksi nimitetty sotamarsalkka Gert von Rundstedt.

Kiinnostuksen ja resurssien puutteen vuoksi rannikkopuolustukselle ei tehty juuri mitään kolmeen vuoteen. Vuoden 1943 lopussa Saksan tarve vahvistaa puolustusta kuitenkin kasvoi liittoutuneiden uhkaavan maihinnousun vuoksi.

Rommel toimitti raporttinsa Atlantin vallin puutteista, ja Hitler asetti hänet Rundstedtin alaisuuteen. Pohjois-Afrikan sankari Rommel sai vastuulleen Hollannin ja Ranskan läntisimmän osan, Bretagnen, välisen rannikon puolustuksen.

Rommelilla oli selvä näkemys siitä, miten hän halusi toimia. Ajatus oli peräisin aavikkosodasta.

”Taisteluissa brittejä vastaan opimme, että suuret miinakentät, joilla on siellä täällä asemia, ovat erittäin vaikeita vallata. Lisäksi miinoitetuilla alueilla voidaan oikein hyvin käyttää miehityksenä apujoukkoja tai reserviyksiköitä”, Rommel totesi upseerikollegalleen.

Britit olivat perustaneet miinakenttien keskelle asemia, joissa oli panssaritykkejä, joskus panssarivaunujakin. Nyt Rommel halusi vaihtaa rooleja niin, että räjähdykset ja ristituli odottaisivatkin hyökkääviä brittejä ja yhdysvaltalaisia.

”Se tarkoittaa rannasta 8–10 kilometriä sisämaahan ulottuvaa linnoitettua ja miinoitettua aluetta, jota puolustetaan sekä rannan että sisämaan suuntaan”, Rommel kirjoitti.

Saksalaisten oli suojattava rannikolla myös selustansa, sillä todennäköisesti heidän taakseen pudotettaisiin laskuvarjojoukkoja.

Vyöhyke ei pysäyttäisi suurta maihinnousuarmeijaa, mutta sen tarkoitus oli hidastaa vihollista niin, että Saksa ehtisi saada alueelle täydennyksiä.

Vihollista aliarvioitiin

Rommelilla oli siis suunnitelma, mutta hänen armeijaryhmä B:nsä ei voisi voittaa ilman tukea, sillä joukot olivat hajallaan suurella alueella. Hän halusikin Saksan panssarireservit sijoitettavaksi niin lähelle rannikkoa, että ne ehtisivät parissa tunnissa paikalle ratkaisemaan taistelut.

VIDEO: Atlantin vallin bunkkereihin virtasi betonia

Rundstedtin panssarikenraali Geyr von Schweppenburg oli aivan eri mieltä strategiasta. Hän halusi päästää liittoutuneet maihin, antaa heidän lähestyä Pariisia ja tuhota heidät vasta sitten suuressa vastahyökkäyksessä. Siten aiheutettaisiin valtavat tappiot, ja liittoutuneet voisivat ehkä jopa joutua antautumaan.

Rommelin mielestä moinen ajattelu perustui tietämättömyyteen. Schweppenburg oli monen muun kenraalin tavoin taistellut vuodesta 1941 vain itärintamalla, eivätkä hänen tietonsa briteistä ja yhdysvaltalaisista olleet ajan tasalla.

”Ystävämme idästä eivät osaa aavistaa, mitä on odotettavissa. Täällä ei vain tuupata fanaattisia massoja kohti linjojamme täysin piittaamatta tappioluvuista”, Rommel totesi kollegalleen.

Britit olivat ottaneet oppia virheistään vuosina 1940 ja 1941. Lisäksi heillä ja yhdysvaltalaisilla oli runsaasti tykkejä, panssarivaunuja ja varsinkin lentokoneita, jotka pystyivät pysäyttämään saksalaiset maissa.

”Sodan alkuvuosien ovelat panssarihyökkäykset ovat mennyttä”, Rommel julisti. Hän oli Saksan salamasodan mestareita, mutta Pohjois-Afrikassa hän oli nähnyt ilmaiskujen halvaannuttavan hänen omat joukkonsa.

Hän uskoi, että Saksan ainoa mahdollisuus oli nyt älykäs puolustus.

VIDEO: Rommel puhuu Atlantin vallilla

Päätöstä strategiasta ei kuitenkaan tehnyt Rommel, Schweppenburg eikä Rundstedt, vaan sen teki Hitler. Hän puuttui kaikkiin yksityiskohtiin, eivätkä länsirintaman kenraalit voineet siirtää yhtäkään divisioonaa ilman Hitlerin hyväksyntää.

Hitler rakasti linnoituslinjoja ja suuria rakennushankkeita, mutta myös Schweppenburgin puheet suuresta tuhoamistaistelusta, joka voisi ratkaista sodan lännessä, olivat hänelle mieleen. Niinpä hän ei tehnyt valintaa niiden väliltä.

Ranska piti miinoittaa

Rommel ei koskaan saanut reservejä sijoitetuksi toivomaansa paikkaan, mutta Hitler tuki täysin hänen pyrkimyksiään vahvistaa Atlantin vallia mahdollisimman nopeasti. Rommelin pioneerikenraali Wilhelm Meise ryhtyi laskemaan, montako miinaa suunnitelman toteuttaminen käytännössä vaati:

”Ensimmäiseen vaiheeseen eli noin kilometrin levyiseen vyöhykkeeseen sekä rannalle että sisämaahan tarvitaan 10 miinaa per metri, eli Ranskaan tarvitaan 20 miljoonaa miinaa. Koko Ranskaan tarvitaan kaikkiaan noin 300 miljoonaa miinaa.”

Rommelin aloittaessa miinoja oli kylvetty vasta 1,7 miljoonaa, ja kuukausittain niitä saatiin lisää vain surkeat 40 000. Miinojen tuotanto Saksassa kyllä kasvoi mutta ei riittävän nopeasti. Saksalaiset olivat kuitenkin saaneet haltuunsa runsaasti ranskalaisia räjähteitä, joten armeijaryhmä B valmisti itse 11 miljoonaa miinaa.

Rommelin oli päätettävä, missä niukkoja resursseja käytettäisiin, ja hän kulki väsymättä edestakaisin Pohjois-Ranskan rannikoita johtamassa työtä.

Rommel uskoi liittoutuneiden yrittävän maihinnousua Calais’n rannikolla.

”Siellä he voivat parhaiten hyödyntää pitkän kantaman tykistöään, lyhintä merimatkaa huolto- ja joukkojenkuljetuksiin sekä mahdollisuuksiaan käyttää ilmavoimiaan”, Rommel arvioi.

Normandia oli houkutteleva kohde

Bretagnen niemimaa lännessä oli jyrkkää ja kallioista eikä siksi sopinut maihinnousuun, mutta Normandiassa oli leveitä rantoja, eikä siellä toisaalta ollut raskasta tykistöä, jota oli pystytetty betonibunkkereihin Calais’n alueella. Alue voisi siis houkutella liittoutuneita.

Rommel vieraili Normandiassa tammikuun lopussa 1944 eikä ollut tyytyväinen näkemäänsä. Puolustusasemia oli perustettu mutta aivan liian harvaan. Paikoin niiden välillä oli 3,5 kilometriä, eikä kellään ollut kiire tehdä asialle mitään.

”Yleisesti joukot eivät tee riittävästi töitä asemien valmistelussa. Aikapainetta aliarvioidaan”, Rommel kirjoitti ärtyneenä.

Normandian rannikolle oli sijoitettu neljä saksalaisdivisioonaa, mutta kahta niistä pidettiin reservissä, joten toisen rannikolla olevan divisioonan piti huolehtia 90 kilometrin ja toisen 200 kilometrin alueesta. Lisäksi koulutus vaati paljon resursseja, sillä kokeneita sotilaita siirrettiin jatkuvasti itärintamalle ja tilalle tuli kokemattomia nuorukaisia.

Kauempana selustassa oli Saksan 21. panssaridivisioona, jonka tankit olivat ainoat motorisoidut joukot koko alueella. Divisioona oli liian pieni pystyäkseen yksin pysäyttämään maihin noussutta vihollista.

Saksa taisteli aikaa vastaan

Kevään 1944 koittaessa Atlantin vallin rakennustöissä uurasti palkkatyövoimaa, sotavankeja, pakkotyöläisiä ja saksalaisia sotilaita. Bunkkereita valettiin, maata miinoitettiin ja rannoille rakennettiin esteitä.

”Vahvistumme päivä päivältä ja viikko viikolta. Vihollisen hyökkäys vaikuttaa viivästyneen, ja meille jokainen päivä on kullan arvoinen”, Rommel kirjoitti vaimolleen. Hän uskoi yhä maihinnousuun Calais’ssa, ja siellä saksalaiset olivat saaneet työt lähes valmiiksi.

Optimismi kasvoi, mikä näkyi Rommelin kirjeissä kotiin ja keskusteluissa esikuntansa kanssa.

Hitlerkin oli tyytyväisempi kuin vuotta aiemmin, jolloin Rommel oli rohjennut suositella rauhanneuvotteluja liittoutuneiden kanssa. Hitler totesi propagandaministeri Goebbelsille:

”Viha on sytyttänyt Rommelin liekkeihin, ja hän on pyhittänyt kaikki taitonsa ja voimansa Calais’n puolustukselle. Nyt hän on taas se soturi, joka hän oli aiemmin.”

Sekä Rommel että Hitler odottivat suuria uudelta aseelta, jolla oli tarkoitus iskeä Britanniaan kesäkuussa. Suihkumoottorilla varustettuun V-1-pommiin mahtui 850 kiloa räjähteitä, ja sen kantama ulottui Lontooseen ja muualle Etelä-Englantiin.

Jos liittoutuneiden maihinnousu epäonnistuisi, Saksa voisi pakottaa britit polvilleen pommi-iskuilla. Rommel kuitenkin pohti toisenlaistakin ratkaisua sotaan: hän oli esikuntapäällikkönsä Hans Speidelin kautta päätynyt yhteyksiin saksalaisupseerien kanssa, jotka halusivat eroon Hitleristä.

Myrsky hämäsi saksalaisia

Toukokuu 1944 läheni loppuaan, eikä maihinnousua lännestä vieläkään kuulunut. Vierailullaan Caenissa Normandiassa Rommel varoitti silti sotilaita liiallisesta turvallisuudentunteesta.

”Minä tunnen englantilaiset Afrikasta ja Italiasta ja voin vakuuttaa teille, että he valitsevat maihinnousua varten paikan, jossa he olettavat meidän olevan valmistautumattomia. Se tapahtuu täällä, tällä paikalla.”

Aiemmin Rommel oli aina sanonut liittoutuneiden yrittävän maihinnousua Calais’ssa. Ehkä hänen epäilyksensä olivat nyt heränneet, tai ehkä hän vain halusi motivoida sotilaita, sillä Normandiassa oli vielä paljon töitä tekemättä.

Kaikki odottivat maihinnousua pian, sillä viholliskoneet pommittivat jatkuvasti Pohjois-Ranskaa ja täysikuu ja vuorovedet loisivat sille ihanteelliset olosuhteet lähipäivinä. Rommel kuitenkin rauhoittui nähdessään sääennusteen 4. kesäkuuta.

Voimakas tuuli estäisi operaation seuraavien parin päivän aikana, ja sen jälkeen seuraava sopiva hetki yritykselle koittaisi vasta kuun lopussa. Niinpä Rommel istuutui rauhallisin mielin virka-autoonsa ja lähti Etelä-Saksaan viettämään vaimonsa 50-vuotissyntymäpäiviä.

Rommel ei ollut ainoa, joka päätti huokaista hetken. Normandian saksalaiset päämajat tyhjentyivät, sillä kun maihinnousun välitön uhka näytti poistuneen, korkea-arvoiset upseerit lähtivät Bretagneen sotaharjoitukseen.

Hitler pysäytti panssarivaunut

Rommelin kotona soi puhelin 6. kesäkuuta varttia yli kymmenen. Kiihtynyt esikuntapäällikkö Hans Speidel ilmoitti liittoutuneiden maihinnousun käynnistyneen. Hän oli jo pyytänyt ylintä johtoa lähettämään panssarireservit avuksi.

Speidel oli jopa käskenyt 12. SS-panssaridivisioonan lähtemään kohti rannikkoa, vaikka se ei kuulunutkaan armeijaryhmä B:n komentoon. Korkeimmalta tasolta annettu määräys oli kuitenkin pysäyttänyt tankit.

Kukaan ei saanut liikahtaakaan ilman Hitlerin lupaa, ja hän nousisi vuoteesta vasta myöhään aamupäivällä. Rommel kiiruhti silti oitis matkaan kohti Ranskaa.

”On syytä epäillä, olisiko Rommel voinut siinä tilanteessa mitään, vaikka hän olisikin ollut päämajassaan”, pohti amiraali Ruge myöhemmin.

Calais’n rannikkoa vartioineella armeijaryhmä B:llä ei ollut mitään merkitystä niiden kriittisten tuntien aikana, jolloin kaikki riippui Normandiassa olevista saksalaisjohtajista – sekä pitkälti Hitleristä.

Hitler ei kuitenkaan tehnyt mitään, sillä hän piti Normandian maihinnousua vain harhautuksena, jolla yritettiin houkutella saksalaisia pois Calais’sta liittoutuneiden pääjoukkojen tieltä. Sitä Rundstedt ja Rommelkin epäilivät, mutta he pyysivät silti vahvistuksia Normandiaan.

Hitler antoi vasta iltapäivällä joillekin yksiköille luvan lähteä, mutta ne olivat niin kaukana rannikolta, etteivät ne ehtineet perille enää samana päivänä.

Rommel luuli voivansa käyttää alkuvaiheessa edes omaa 21. panssaridivisioonaansa, mutta sekin osoittautui olevan liian kaukana.

Ne olivat lisäksi matkalla kohti maahan pudotettuja brittiläisiä laskuvarjojoukkoja, kun päämaja ohjasikin ne rannikolle. Siinä hukkui arvokasta aikaa. Iltaa kohti yksi kolonna onnistui lopulta pääsemään melkein rantaan asti, mutta sitten aurinko laski. Liittoutuneet olivat nousseet maihin.

Pommit tuhosivat päämajan

Maihinnousun jälkeiset tunnit olivat ratkaisevia. Niin Rommel oli sanonut siitä asti, kun oli saanut armeijaryhmä B:n komentoonsa. Vihollinen oli kuitenkin onnistunut kaikilla viidellä maihinnousurannalla.

Vain verisellä Omaha Beachillä saksalaisten asemat tekivät yhä vastarintaa.

Britit pitivät Rommelia edelleen ovelana kettuna, mutta maihinnousupäivänä hänet yllätettiin häntä koipien välissä.

Vaikka Normandian rannikko olisi ehditty linnoittaa Rommelin suunnitelmien mukaan, sekään ei olisi estänyt hyökkäystä. Tarkoitus oli ollutkin vain hidastaa vihollista sen verran, että Saksa saisi panssarivaununsa apuun vihollisen ollessa vielä heikoimmillaan. Panssaridivisioonat eivät kuitenkaan ehtineet ajoissa hätiin.

Schweppenburg panssarivaunuineen asetettiin lopulta Rommelin komentoon 7. kesäkuuta. Vastahyökkäys oli kuitenkin peruttava, sillä lähimmätkin panssarijoukot olivat yli sadan kilometrin päässä rannikolta ja liittoutuneiden lentokoneet ahdistelivat niitä koko matkan.

Jokunen heikentynyt yksikkö saapui lopulta paikalle 9. kesäkuuta, mutta kova vastarinta pysäytti ne pian. Seuraavana päivänä vihollisen pommikoneet tuhosivat Schweppenburgin päämajankin maan tasalle.

”Oli kohtalon ivaa, että liittoutuneiden ylivertaiset ilmavoimat iskivät juuri häneen niin kovasti. Se, että Venäjällä niin tehokkaat perinteiset panssarioperaatiot eivät toimineetkaan Ranskassa, oli läksy, joka opittiin liian myöhään”, Ruge kirjoitti.

Atlantin valli oli pettänyt, ja niin mureni myös Schweppenburgin suunnitelma vastaiskusta.

VIDEO: Liittoutuneiden lentokoneet tekivät tuhoa

Panssarivaunujen päästyä perille niiden piti heti hajaantua täyttämään rintamalle koko ajan syntyviä aukkoja. Aloite pysyi liittoutuneilla, jotka toivat joka päivä maihin lisää sotilaita.

Rommel kinasi Hitlerin kanssa

Rommelin armeijaryhmä B sai lähes eristettyä liittoutuneiden sillanpääaseman maihinnousua seuraavina päivinä. Tappiot kasvoivat kuitenkin hälyttävää vauhtia.

Vihollisen lentokoneet ampuivat kaikkea, mikä liikkui, ja taistelulaivat pommittivat rannikkoa voimalla. Rommel kuvaili vihollisen tehokkuutta raportissaan 10. kesäkuuta:

”Vihollisen käytössä on jopa 640 tykkiä. Niiden vaikutus on niin valtava, että minkäänlainen operaatio ei ole mahdollinen tuon nopeasti ampuvan tykistön kantaman sisällä.”

Viikon kuluttua Hitler saapui Rommelin päämajaan suunnittelemaan uutta strategiaa Rommelin ja Rundstedtin kanssa.

Sotamarsalkat Rommel ja Rundstedt halusivat saksalaisten vetäytyvän, ja he pyysivät Hitleriä käymään rintamalla, jotta tämä voisi itse todeta tilanteen toivottomuuden.

Rommelin ja Rundstedtin mielestä vihollinen piti päästää pidemmälle sisämaahan saksalaisten järjestäessä joukkojaan uudestaan. Sitten panssaridivisioonat kävisivät vastahyökkäykseen – lähes kuten Schweppenburg oli alkuvuodesta ehdottanut.

Rommel kertoi myöhemmin perheelleen pitäneensä onnistumisen mahdollisuuksia pieninä, mutta mikä tahansa oli parempi kuin jatkaa silloista asemasotaa.

Seuraavana aamuna harhautunut V-1-pommi iski lähelle saksalaisten päämajaa, ja Hitler kiiruhti takaisin Saksaan antamatta uusia määräyksiä.

Kesäkuun lopussa Rommel ja Rundstedt yrittivät uudestaan selittää tilannetta Hitlerille, mutta tämä oli yhä tiukasti sitä mieltä, että saksalaisten oli pysyttävä asemissaan ja puskettava vihollinen takaisin merelle.

Keskustelu kiihtyi kiihtymistään, ja sen päätyttyä molemmat sotamarsalkat pelkäsivät Hitlerin erottavan heidät.

Vain Rundstedt sai kuitenkin potkut. Hänen seuraajakseen länsirintaman komentajaksi nousi Günther von Kluge, joka ymmärsi pian, ettei Hitlerin suunnitelma voinut onnistua. Saksalaisia odottaisi Ranskassa väistämättä katastrofi. Rommel ei kuitenkaan joutunut sitä kokemaan.

Rommel jäi tähtäimeen

Liittoutuneiden lentokoneet kiertelivät Normandian taivaalla päivittäin etsimässä kohteita ja pommittamassa saksalaisten ajoneuvoja. Siksi saksalaiskenraali, jonka luona Rommel kävi 17. heinäkuuta 1944, tarjosi tälle käyttöön tämän mustaa Horch-merkkistä virka-autoa huomaamattomampaa ajoneuvoa.

Rommel kuitenkin torjui tarjouksen – mikä osoittautui kohtalokkaaksi. Kello 16 hän lähti kohti omaa päämajaansa.

Kuljettaja ajoi puiden reunustamia pikkuteitä pitkin ja kierteli sinne tänne tielle jääneitä palaneita ajoneuvoja. Muutaman tunnin kuluttua hänen oli kuitenkin pakko uskaltautua päätielle, ja hän kiihdytti päästäkseen mahdollisimman pian seuraavan metsikön suojaan.

Brittikoneet olivat kuitenkin jo huomanneet auton, ja kaksi Spitfire-hävittäjää lähti jahtiin. Lähelle päästyään ne avasivat tulen.

Video: Ilmaisku Rommelin autoon

20 mm:n ammukset rei’ittivät auton, ja kuljettaja sai osuman. Hän lyyhistyi rattia vasten, auto ajautui tieltä ja Rommel paiskautui törmäyksen voimasta ulos.

”Sotamarsalkka makasi tiedottomana maassa vuotavia haavoja kasvoissaan, varsinkin silmän ja suun seudulla”, kuvaili näkyä eräs esikuntaupseeri.

Rommelin kallo ja leuka murtuivat, ja tuulilasin sirpaleet olivat viiltäneet lukuisia haavoja hänen kasvoihinsa. Häntä hoitanut ranskalainen lääkäri ei ollut varma, selviäisikö hän.

Rommel kuitenkin sinnitteli – samaan aikaan kun yhdysvaltalaiset aloittivat hyökkäyksen, joka lopulta saisi Saksan rintaman Normandiassa romahtamaan ja raivaisi liittoutuneille tietä kohti Saksan rajaa.

Hitlerin kosto osui Rommeliin

Rommel oli yhä kotonaan Bodenseen lähellä Etelä-Saksassa toipumassa onnettomuudesta syksyllä 1944, kun hänen luokseen saapui yllättäen 14. lokakuuta kaksi kenraalia Hitlerin päämajasta.

He ilmoittivat, että Rommelin nimi oli yhdistetty Stauffenbergin kesäiseen yritykseen tappaa Hitler pommilla Sudenpesässä.

VIDEO: Atlantin valli pettää

Rommel ei ollut toiminut salaliitossa aktiivisesti mutta tutkinnan mukaan hän oli ollut tietoinen suunnitelmasta eikä ollut paljastanut sitä. Nyt hän joutuisi maksamaan petturuudestaan.

Tulijat antoivat Rommelille kolme vaihtoehtoa:

Hän voisi yrittää puolustautua Hitlerille. Hän voisi myös jättää kohtalonsa natsien kansantuomioistuimen ratkaistavaksi. Molemmissa tapauksissa kuolemantuomio olisi vääjäämätön ja kärsimään joutuisi myös koko hänen lähipiirinsä: hänen uskolliset esikuntalaisensa sekä hänen perheensä, joka menettäisi kotinsa ja omaisuutensa.

Kolmas vaihtoehto oli, että Rommel tekisi itsemurhan. Hänen todellinen kuolinsyynsä salattaisiin, sillä Hitler ei voisi antaa julkisuuteen tietoa siitä, että natsi-Saksan suurin sotasankari ei ollut paljastanut petollisia salaliittolaisia.

Rommel tiesi, mitä hänen oli tehtävä. Hän hyvästeli perheensä ja lähti univormussaan kenraalien mukaan.

Lyhyen ajomatkan jälkeen auto pysähtyi autiolle tienpätkälle ja Rommelille annettiin syanidikapseli. Sen jälkeen kuljettaja ja kenraalit poistuivat autosta. Kun he hetken kuluttua palasivat, istuimella lojui Rommelin eloton ruumis.

Natsipropagandan mukaan Rommel kuoli ilmaiskussa saamiensa vammojen seurauksena, ja neljän päivän kuluttua hänet haudattiin valtiollisin menoin. Silloin Atlantin valli oli jo kauan sitten menettänyt merkityksensä.