Britannian sodanjohto oli vaikean päätöksen edessä. Liittoutuneiden huoltosaattueet Neuvostoliittoon olivat saaneet huolestuttavan käänteen.
Ensimmäinen saattue oli lähtenyt Britanniasta elokuussa 1941, ja seuraavien yhdeksän kuukauden aikana 103 aluksesta oli menetetty vain yksi.
Toukokuussa 1942 huoltokuljetusten merkitys oli kuitenkin alkanut valjeta saksalaisille, jotka olivat vahvistaneet merivoimiaan Jäämerellä.
Churchill halusi kuitenkin jatkaa kuljetuksia. Taistelut itärintamalla olivat ratkaisevassa vaiheessa, ja siellä tarvittiin kaikki mahdollinen apu saksalaisia vastaan. Hän katsoi brittien olevan sen velkaa venäläisille ja amerikkalaisille.
Churchill pysyi tiukkana painostuksenkin edessä: materiaalikuljetuksia Neuvostoliittoon jatkettiin suurista menetyksistä huolimatta.
”Operaatio on oikeutettu niin kauan kuin puoletkin aluksista pääsee perille”, Churchill sanoi 18. toukokuuta, päivää ennen kuin hän lähetti saattueen PQ-16 matkaan.
PQ-16 menetti kahdeksan alusta, ja brittien esikuntapäällikkö uskoi, että saattueet oli lopetettava. ”Mielestäni niiden jatkaminen on silkkaa hulluutta”, hän kirjoitti päiväkirjaansa.
Churchill piti edelleen pintansa. ”Ymmärrän epäilynne, mutta katson saattueiden olevan velvollisuutemme”, hän puolestaan kirjoitti esikuntajohdolle.
Näiden sanojen saattelemana seuraava saattue PQ-17 lähetettiin matkaan.
Ennen liikkeellelähtöä kontra-amiraali Louis Hamilton rauhoitteli rahtialusten hermostuneita kapteeneja. Vaikka saattueesta tuskin tulisi huvimatkaa, alusten suojana seuraavat brittiläisten ja amerikkalaisten sotalaivat saattaisivat ne turvallisesti perille, hän lupaili.
Hän itse johtaisi neljästä risteilijästä koostuvaa ”kaukovarmistusta”, joka kulkisi mukana matkan vaarallisimmalla osuudella, kun taas ”lähivarmistus” hävittäjineen ja korvetteineen kapteeni Jack Broomen johdolla seuraisi rahtialuksia aina PQ-17:n lopulliseen määränpäähän Arkangeliin asti.
Lisäksi Britannian kotilaivaston (Home Fleet) taistelualukset, hävittäjät, risteilijät ja lentotukialus seuraisivat saattuetta matkan päästä. ”Vaikka ette aina näkisikään näitä aluksia, ne seuraavat teitä tiiviisti koko matkan”, Hamilton vakuutti.
Suurista tappioista huolimatta Churchill vaati lähettämään materiaalia Neuvostoliitoon. Neuvostoliitto sai mm. 51 503 jeeppiä ja 375 883 kuorma-autoa.
Neuvostoliitolle apua lännestä
Yhdysvallat ja Britannia käynnistivät toisessa maailmansodassa mittavan operaation tukeakseen Neuvostoliiton taistelua Saksaa vastaan.
Saksan hyökkäys heinäkuussa vuonna 1941 koetteli Neuvostoliiton horjuvaa taloutta. Suuria alueita maatalousmaata joutui vihollisen haltuun, ja kansa näki nälkää.
Puna-armeija tarvitsi aseita ja kuljetusvälineitä. Lokakuussa 1941 liittoutuneet alkoivat viedä Neuvostoliittoon aseita, tankkeja, kuorma-autoja, vaatteita, elintarvikkeita ja muita tarvikkeita.
Materiaalitäydennysten ansiosta Saksa pakotettiin puolustuskannalle, ja vuoden 1942 lopussa sotaonni kääntyi liittoutuneiden eduksi.
Kuljetuksia tehtiin monia reittejä. Vaarallisin oli pohjoinen reitti Islannista Murmanskiin ja Arkangeliin.
Yhdysvaltain länsirannikolta lähti toinen merireitti Vladivostokiin, mutta Yhdysvaltain liityttyä sotaan uhkana oli japanilaisten hyökkäys, ja vain neuvostolipun alla seilaavat alukset olivat alueella turvassa.
Vuosina 1941–1945 Neuvostoliittoon lähetettiin 18 miljoonaa tonnia tarvikkeita, muun muassa 375 883 kuorma-autoa ja 51 503 maastoautoa Yhdysvalloista, 1 474 brittiläistä tutkaa, vaatteita ja lääkkeitä.
Vajaa 500 000 tonnia lähetyksistä tuhoutui. Menetykset olivat suurimmat Pohjois-Venäjällä.
Natsit halusivat hävittää PQ-17:n
Kun saattue 27. kesäkuuta lähti matkaan, synkät ajatukset olivat hälventyneet. Miehistö tappoi aikaa messissä kuuntelemalla gramofonia ja kertomalla kokemuksiaan aiemmista palvelutehtävistään.
Vain kolmen päivän purjehduksen jälkeen rauha oli kuitenkin mennyttä, kun sumun keskeltä kantautui lento-koneen moottorin surina.
Saksalaiset olivat paikallistaneet PQ-17:n, ja heillä oli omat suunnitelmansa saattueen suhteen: se oli tuhottava täydellisesti.
Liittoutuneiden rahtialuksista mahdollisimman monen matka oli katkaistava.
Käynnissä oli saksalaisten operaatio Rösselsprung, jota koskevassa ohjeistuksessa määrättiin, että ”hyökkäyksen ensisijainen tavoite on tuhota vihollisen tonnisto nopeasti”. Saksalaiset olivat päättäneet toden teolla käyttää miehitettyyn Norjaan siirrettyjä voimakkaita taisteluyksikköjään vihollista vastaan.
Norjassa oli laiturissa Tirpitz, yksi Euroopan pelätyimmistä taistelulaivoista, jonka kantokyky oli 42 000 tonnia ja jolla oli kahdeksan 15 tuuman tykkiä.
Lisäksi siellä olivat odottamassa raskaat risteilijät Admiral Scheer ja Admiral Hipper, kahdeksan hävittäjää, neljä torpedolaivaa ja 20 sukellusvenettä.
Luftwaffen 5. ilma-armeijalla oli yli sata lentokonetta Norjassa ja Suomessa, ensisijaisesti Ju 88- ja Heinkel-pommittajia. Kun saattue PQ-17 lähti kyntämään merta kohti itää, saksalaiset odottivat vain oikeaa hetkeä aloittaa hyökkäys.
Rahtialukset jätettiin heitteille
Aiemmista menetyksistä huolimatta PQ-17-saattue lähetettiin kohti Neuvostoliittoa 27. kesäkuuta 1942. Kun saattue viikkoa myöhemmin sai käskyn hajaantua, valtavia tappioita ei voitu välttää.
1.
27.6.: Saattue lähtee liikkeelle Islannista.
2.
30.6.: Luftwaffen koneet havaitsevat saattueen.
3.
2.7. kello 19: Saksan koneet hyökkäävät.
4.
4.7. kello 22: Laivasto poistuu ja saattue hajaantuu.
5.
6.–7.7.: Osa laivoista suojautuu Matotškin Šar -salmeen.
6.
10.7.: Kaksi alusta upotetaan ennen turvaan pääsyä.
7.
35 aluksesta 11 pääsee Neuvostoliittoon asti.
Luftwaffen hyökkäys
- heinäkuuta kello 19:n aikaan saksalaiset aloittivat hyökkäyksen. Seitsemän torpedoilla lastattua Heinkel-vesitasoa lensi hitaasti matalalla saattueen pelastusalusten kimppuun, joihin rahtilaivojen miehistön oli tarkoitus pelastautua hätätilanteessa.
Alusten kannelta tykit ja konekiväärit tulittivat koneita, ja koneet vastasivat kaksoiskonekivääreillään.
Pelastusalus Zamalekilla kolme miestä haavoittui ammusten lentäessä komentosillan hytin ikkunan läpi.
Hetken näytti siltä kuin vastatulitus ei tuottaisi tulosta, mutta sitten yksi lentokoneista alkoi menettää korkeutta.
Se teki hätälaskun mereen suoraan saattueen eteen. Kolme miestä kapusi koneesta pelastusveneeseen, jolloin heidän toverinsa osoittivat hämmästyttävää rohkeutta.
Yksi koneista keskeytti hyökkäyksen ja laskeutui veteen kumiveneen viereen. Brittien katsellessa ällistyneinä saksalaiset onkivat maanmiehensä koneeseensa, nousivat ilmaan ja katosivat utuiseen pilviverhoon.
Saksan torpedot upottivat lukuisia liittoutuneiden laivoja.
Churchill pelkäsi Saksan torpedoja
”Ainoa, mitä todella pelkäsin sodassa, oli sukellusveneiden uhka”, väitetään Churchillin sanoneen.
Saksalaisten sukellusveneiden aiheuttama uhka perustui niiden ampumiin torpedoihin.
Toisen maailmansodan alussa saksalaisilla oli käytössään T1-torpedo. 7,2 metrin pituisen torpedon halkaisija oli 21 tuumaa eli noin 53 senttiä, ja siinä oli 280 kiloa räjähdysainetta.
Höyrykäyttöinen T1 jätti kuitenkin vedessä jälkeensä kuplia, jotka paljastivat sen, joten seuraavassa mallissa, T2:ssa, kokeiltiin sähkömoottoria.
Magneettisytytteiset torpedot räjähtivät aluksen teräskölin alla katkaisten koko laivan, mutta ne osoittautuivat sodan kuluessa melko epäluotettaviksi.
Hitler pelkäsi lentotukialuksia
Samaan aikaan toisaalla Adolf Hitler empi. Hän oli raivoissaan siitä, että liittoutuneet auttoivat Neuvostoliittoa, mutta brittien sotalaivasto pelotti häntä.
Erityisesti ajatus brittien lentotukialuksesta, jonka hän tiesi olevan alueella, huolestutti häntä.
Amiraali Otto Schniewind, joka johti operaatio Rösselsprungin laivastohyökkäystä, halusi ottaa kaikki voimat käyttöön, mutta Hitler oli tinkimätön. Mahtavalle Tirpitz-taistelulaivalle ei saanut tapahtua mitään näin ratkaisevana ajankohtana.
Laivaston oli vain yritettävä tulla toimeen ilman sitä. Niinpä Tirpitz jäi satamaan, kun taas lähes kaikki muut Pohjois-Norjan tukikohdissa olleet sukellusveneet ja lentokoneet lähetettiin saattueen kimppuun.
Yksi hyökkäyskohteista oli pelastuslaiva Zamalek, jota saksalaiset pommittivat 4. heinäkuuta laivan lääkärin ollessa juuri leikkaamassa saksalaisten ensimmäisessä hyökkäysaallossa haavoittuneita.
Lääkäri jatkoi kylmäverisesti operoimista, kun kannen it-tykit alkoivat tulittaa. Kiivaasta hyökkäyksestä huolimatta Zamalek pysyi pinnalla, mutta kolme muuta alusta upposi Saksan ilmavoimien ensimmäisessä suurhyökkäyksessä saattuetta vastaan.
Ankarista hyökkäyksistä huolimatta mieliala oli vielä melko korkealla PQ-17:n aluksilla. Britannian laivaston alusten läsnäolo sai rahtilaivojen miehistön tuntemaan olonsa turvalliseksi, ja laivaston aluksilla ei tunnettu huolen häivää. ”Kunhan vain ammukset riittävät, voimme purjehtia minne haluamme”, kirjoitti kapteeni Jack Broome.
Lontoossa kuitenkin ounasteltiin tulevaa katastrofia. Britit olivat purkaneet saksalaisten salaisen viestin, jonka mukaan Tirpitz oli lähtenyt liikkeelle. Brittien tiedustelupalvelu tiesi operaatio Rösselsprungista ja uumoili, että pahin oli vielä edessä.
Lontoossa Britannian merivoimien komentaja Dudley Pound tutki kiihkeästi karttaa. Hänen laskelmiensa mukaan Tirpitz ennättäisi PQ-17:n luo kuudessa tunnissa.
Hän kiirehti amiraliteetin takana maan alla sijaitsevaan betonibunkkeriin, jossa salaisen palvelun operatiivinen osasto sijaitsi.
Pound yritti epätoivoisesti saada varmuuden Tirpitzin liikkeistä. Toistuvasti hän kysyi operatiivisen tiedustelun päälliköltä, voiko tämä varmuudella sanoa, että taistelulaiva oli edelleen satamassa Pohjois-Norjassa.
Upseeri vastasi, että hänelle ilmoitettaisiin, jos laiva lähtisi merelle, eikä hän ollut saanut sellaista tietoa.
Hän lisäsi, että hänen tietääkseen laiva ei edes ollut lähtökunnossa.
Vastaus ei kuitenkaan tyydyttänyt Poundia. Hän oli vakuuttunut, että Saksan laivasto oli lähetetty kohti PQ-17:ää.
Hän arvioi, että saattueella ei olisi yksin mitään mahdollisuuksia saksalaisten superlaivaa vastaan. Taistelu voitaisiin voittaa vain lähettämällä sotalaivat pois saattueesta ja houkuttelemalla Tirpitz brittilaivaston kynsiin.
Niinpä hän antoi lähes kaikkien amiraliteetin korkea-arvoisten kollegoidensa vastustuksesta huolimatta saattueelle kohtalokkaan määräyksen, jonka mukaan sen tuli hajaantua ja alusten jatkaa yksinään matkaa Neuvostoliittoon.
Luftwaffe käytti torpedopommittajina muun muassa Heinkel He 115:tä ja 111:tä.
Torpedopommittajat rahtilaivojen kimpussa
Saksalaiset torpedopommittajat tekivät Barentsinmerellä useita onnistuneita hyökkäyksiä saattueiden kimppuun.
Sotalaivoja vastaan torpedokoneilla oli yksi haittapuoli. Osuakseen maaliinsa niiden piti lentää pitkään suoraan kohti maalia noin 30 metrin korkeudella merenpinnasta, jolloin ne olivat helppo kohde alusten konekivääritulelle.
Saattueiden kauppalaivat olivat kuitenkin vain kevyesti aseistettuja, joten ne eivät saaneet ammuttua lentokonetta alas niin helposti.
Monet eri konetyypit sopivat torpedokoneiksi, mutta suosituimpia olivat Junkers Ju 88, Heinkel He 111 ja sitä uudenaikaisempi He 115.
Se pystyi kantamaan jopa tonnin painoisen torpedon, ja siinä oli lisäksi kaksi 7,92 millin konekivääriä.
Hajaantumiskäsky
Lontoosta tullut määräys iski saattoalusten komentosilloilla kuin pommi. Kello 21.11 tuli tieto, että Hamiltonin risteilijöiden oli vetäydyttävä ”täyttä vauhtia” länteen, ja vain 12 minuuttia myöhemmin saapuvien ohjeiden mukaan saattueen tulisi hajaantua ja rahtilaivojen jatkaa kohdesatamiinsa itsenäisesti.
Määräys järkytti kapteeneita.
Se saattoi tarkoittaa vain yhtä asiaa: Saksan taistelulaivat olivat jossakin lähistöllä tykit suunnattuina liittoutuneiden aluksia kohti.
Käsky välitettiin viestivilkulla laivaston aluksiin. ”Missä helvetissä se vihollinen sitten on?” viestitti brittiläinen sukellusvene takaisin, ja toinen totesi aikovansa pysyä pinnalla.
”Niin aion muuten minäkin”, vastasi Jack Broome sarkastisesti hävittäjältään Keppeliltä.
Hamiltonin kaukovarmistusosastossa aluksia alettiin valmistella mahdollista taistelua varten, ja lähivarmistuksen hävittäjät liittyivät niiden seuraan.
Alukset etenivät 25 solmun nopeudella kohti länttä valmiina kohtaamaan Tirpitzin. Osa sotalaivoista sai määräyksen jatkaa kauppalaivojen lailla yksinään Arkangeliin, ja rahtilaivojen miehistö saattoi vain hämmentyneenä ja ihmetellen katsella, miten niiden saattoalukset suuntasivat täyttä vauhtia muualle.
Britannian merivoimat olivat jättäneet puolustuskyvyttömät rahtilaivat hyytävälle Barentsinmerelle joka puolella vaanivien saksalaisten sukellusveneiden armoille.
Amerikkalaisella John Witherspoon -laivalla ollut upseeri kirjoitti:
”Käsittämätöntä, että meidät lähetetään matkaan aivan omillamme ilman suojaa. Osalla aluksista ei ole minkäänlaista aseistusta. Kaikki lähtevät eri suuntiin. Jotkut pysyttelevät yhdessä kahden tai kolmen laivan ryhmänä. Me jatkamme yksin...”
Saksalaispilotit harjoittelivat ahkerasti, ja Heinkel-koneiden osumavarmuus oli suuri.
Pelastus jäiden seassa
Jotkin rahtilaivoista yrittivät aluksi seurata saattolaivojaan, mutta pian kävi selväksi, että sotalaivat halusivat karistaa ne kannoiltaan.
Sotalaivat lisäsivät vauhtia tai muuttivat äkillisesti kurssia. Vain miinanraivaaja Ayrshiren päällikkö luutnantti Gradwell uhmasi määräyksiä ja kokosi mukaansa pienen saattueen rahtilaivoista.
Muun muassa Panaman lipun alla purjehtiva Troubadour vanavedessään Gradwell päätti olla noudattamatta käskyä edetä yksin Arkangeliin.
Karaistuneista kalastajista koostuvan miehistönsä kanssa hän katsoi paremmaksi ratkaisuksi ottaa kurssi toiseen suuntaan, poispäin saksalaisista sukellusveneistä ja pommikoneista – kohti Huippuvuoria ja jäätä.
Rohkeasti Gradwell johdatti joukkonsa läpi vaarallisten ajojäiden. Koko yön ja seuraavan päivän alukset kyntivät jään läpi, kunnes se muuttui liian paksuksi.
Gradwellin ensimmäinen upseeri lähti jalkaisin jäätä pitkin rahtilaivojen luo. Hän pyysi riisumaan alusten kansilla kuljetetut M3-tankit suojistaan, valmistella ne taistelukuntoon ja miehittää ne niin, että ne olivat valmiina antamaan saksalaisille täyslaidallisen, jos nämä näyttäytyisivät.
Troubadourilla oli valkoista maalia, jolla alukset naamioitiin.
Alusten toinen kylki maalattiin niin, että ne sulautuivat jäähän. Temppu tehosi, sillä ainakin kerran saksalainen lentokone ohitti laivat vain parinkymmenen merimailin päästä havaitsematta niitä.
Kaikki Gradwellin pikku saattueen laivat pääsivät Neuvostoliittoon vahingoittumattomina.
Stalin tarvitsi kipeästi länsi-liittoutuneiden apua, ja koska nämä halusivat pitää suhteita yllä Neuvostoliittoon, PQ-17:ää seurasi vielä monia saattueita.
Saattueen kohtalo kiukutti Stalinia
Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin piti PQ-17:n kohtelua katastrofina mutta tarvitsi kipeästi apua. Niiinpä saattue PQ-18 lähetettiin matkaan paremmin suojattuna.
”Eikö brittilaivastolla ole mitään häpyä?” vaahtosi Stalin, joka tunsi itsensä petetyksi liittoutuneiden päätöksestä hajauttaa PQ-17 ja tehdä siitä siten helppo maalitaulu saksalaisille. Hän painosti liittoutuneita lähettämään uuden saattueen liikkeelle mahdollisimman nopeasti.
Britit halusivat odottaa talvea ja kaamosajan pimeyttä, mutta Neuvostoliiton painostuksesta saattue PQ-18 lähti matkaan jo syyskuussa 1942.
Britanniassa PQ-17:n surkea kohtalo aiheutti arvostelua Churchillia kohtaan, joka oli vaatinut saattueen lähettämistä mutta kieltäytyi ottamasta vastuuta sen kohtalosta. Hitlerkään ei ollut täysin tyytyväinen lopputulokseen.
Vaikka saksalaiset olivat jossakin määrin onnistuneet rajoittamaan liittoutuneiden kuljetuksia Neuvostoliittoon, Hitlerin mielestä sotalaivasto oli ollut liian varovainen ja jättänyt käyttämättä tilaisuuden brittilaivaston lyömiseen.
Raivoava Hitler – joka ilmeisesti oli unohtanut, että laivasto noudatti hänen määräyksiään operaation suorittamisessa – piti pitkän esitelmän Saksan laivaston epäonnistumisista.
Suuramiraali Erich Raeder joutui eroamaan Saksan merivoimien komentajan paikalta, ja hänen tilalleen tuli sukelluslaivaston komentaja Karl Dönitz.
Liittoutuneet vahvistivat saattueiden saattojoukkoja. PQ-18:n seurana oli 40 sota-alusta, ja 44:stä mukana olleesta rahtialuksesta menetettiin ”vain” 13.
Seitsemän alusta 30 minuutissa
Aamulla 5. heinäkuuta sankka sumu peitti saksalaisten tukikohdat Pohjois-Norjassa, mutta iltapäivällä sää selkeni ja Junkers Ju 88 -koneet nousivat ilmaan.
Noin kello 17 koneet syöksyivät joka puolelta avuttomien rahtilaivojen kimppuun kerta toisensa jälkeen. Washingtonin lähelle osui 21 pommia, joiden räjähdykset rikkoivat laivan rakenteita.
Bolton Castlen kapteenia oli varoitettu, mutta hyökkäyksen voimakkuus yllätti hänet silti. Sitten hän näki kirkkaan salaman syöksyvän luukusta, jonka alla oli lastina räjähdysainetta.
Kova jylinä ravistutti laivaa, ja ilmoille ryöpsähti vihreä savupilvi. Kun hän taas näki kunnolla, hän näki vain ammottavan reiän siinä, missä ennen oli ollut ruutilasti.
Kuumuus oli sulattanut osan laivan teräsrunkoa ja -pohjaa, kun kordiitti oli räjähtänyt.
Laiva oli jätettävä, mutta ensin oli vielä ripeästi kerättävä aluksen salaiset asiakirjat säkkeihin, jotka heitettiin lyijypainoin varustettuna mereen, jotteivät ne joutuisi vihollisen käsiin.
Pian vesimassat syöksyivät alukseen, mutta miehistö ehti pelastautua ennen laivan uppoamista.
Avoimissa pelastusveneissä miehet kamppailivat kylmyyttä ja kuolemaa edeltävää uupumusta vastaan.
Lämmittäjät ja konehuoneen miehistö olivat pahimmassa tilanteessa, sillä he olivat joutuneet jättämään aluksensa työvaatteissaan vain housuihin ja aluspaitaan pukeutuneina. Jotkut miehistä eivät kestäneet vaan hyppäsivät mereen ja lähtivät uimaan poispäin. Muilla ei ollut voimia yrittää estää heitä.
Pelastusveneillä oli yksi etu puolellaan: niitä ei pommitettu. Kun Olopanan miehistö auliisti tarjoutui ottamaan kyytiinsä ihmisiä pelastusveneistä, nämä kieltäytyivät.
Ajelehtiminen jopa viikkokausia avoimessa veneessä jääkylmällä Atlantilla tuntui houkuttelevammalta ajatukselta kuin joutua suojaamattoman rahtilaivan kyytiin.
Tirpitz lähti merelle
Liittoutuneiden saattueen taistellessa selviytymisestään Hitler näytti taas vihreää valoa operaatio Rösselsprungille.
Kun saatiin tieto siitä, että brittien sotalaivat olivat jättäneet saattueen, Tirpitz ja muutama muu laiva lähetettiin merelle 5. heinäkuuta kello 10.52. Alukset saavuttaisivat saattueen seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan.
Tirpitz lähetettiin matkaan kuitenkin varoituksen sanoin. ”Ilmoittakaa välittömästi, jos vihollisen lentokoneet hyökkäävät.
Älkää epäröikö keskeyttää operaatiota, jos tilanne muuttuu arveluttavaksi. Älkää missään olosuhteissa antako viholliselle tilaisuutta iskeä tärkeimpiin aluksiimme”, kuuluivat ohjeet.
Hitlerin pelko lentotukialuksia kohtaan ei ollut hälvennyt, mutta pelko oli turha. Kun britit saivat tietää, että Tirpitz oli lähtenyt liikkeelle, kotilaivaston amiraalin lippulaivalla Duke of Yorkilla oli polttoaine vähissä eikä se voinut lähteä saksalaisten ylpeyden kimppuun.
PQ-17:n entiset suojalaivat saivat puolestaan seuraavan käskyn: ”Vihollisten pinta-alusten hyökkäys on odotettavissa seuraavina tunteina.
Ensisijainen tavoite on välttää tuhoja, jotta olette valmiina kääntymään takaisin hyökkäysalueelle noutamaan sieltä henkiin jääneet niin pian kuin vihollinen on vetäytynyt.”
Aluksissa, joissa viesti vastaanotettiin, hämmennys oli jälleen suurta. Odotettavissa oli ilmeisesti ennennäkemättömän raju hyökkäys. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut.
Kun saksalaisten tiedustelu sai tietoonsa brittilaivaston liikkeet, Saksan merisodanjohto käski Tirpitzin ja muut sotalaivat kääntymään takaisin.
Heinäkuun 6. päivän varhaisina tunteina Saksan taistelulaivasto oli palannut norjalaiseen vuonoon ampumatta laukaustakaan.
Hitler oli itse paikalla Tirpitzin vesillelaskussa vuonna 1939. Valtava taistelulaiva ei ampunut laukaustakaan taisteluissa, ja se upotettiin vuonna 1944.
Saksalaisilta loppuivat kohteet
- heinäkuuta 18 liittoutuneiden rahtilaivaa oli vielä merellä, mutta koettelemukset eivät olleet ohi. 7. ja 8. heinäkuuta Saksan sukellusveneet upottivat viisi laivaa, muun muassa Olopanan, ja 9. ja 10. heinäkuuta välisenä yönä PQ-17 koki viimeiset tappionsa, kun miehistö hylkäsi kaksi laivaa.
Saksalaisten asiakirjojen mukaan ”taistelutoimet PQ-17:ää kohtaan lopetettiin 10. heinäkuuta, kun laivakohteita ei enää ollut”.
- heinäkuuta kaikki PQ-17:n eloonjääneet olivat lopulta turvassa maissa tai jollakin saattueen pelastusaluksista.
Vain 11 saattueen 35 laivasta oli selvinnyt matkasta, ja alusten kallis lasti oli suurimmaksi osaksi menetetty.
Neuvostojohtajat olivat raivoissaan, kun britit olivat hajottaneet saattueen, ja sen saivat kokea nahoissaan PQ-17:n alusten 1 200 henkiinjäänyttä Arkangelissa. Miehet eivät saaneet vierailla toistensa luona, aseistetut vartijat pantiin vartioimaan aluksia ja postin kulku lopetettiin.
Liittoutuneet eivät saaneet venäläisiltä ruokaa eivätkä hiiltä, joten he joutuivat ryöstelemään hengenpitimikseen. Paluumatkalla saattue menetti vielä kaksi alusta, joista toinen oli piilotellut Gradwellin mukana jään rajalla.
Saattuetta koskevassa selonteossa komentaja John Dowding toteaa PQ-17:stä lakonisesti: ”Ei mikään menestyksellinen saattue”.