Taka-ampuja Sidney Brown tiesi heti, että tilanne oli vakava, kun hän kuuli räjähdyksen koneensa pommiruumasta. Suuri yhdysvaltalainen B-24-pommikone tärisi rajusti.
19-vuotias Brown ja hänen kahdeksan toveriaan olivat juuri – iltapäivällä 24. elokuuta 1944 – pudottaneet pomminsa Hannoverin lähellä sijaitsevaan lentotukikohtaan.
”Meidän on päästävä ulos tästä rakkineesta.” Taka-ampuja Sidney Brown hänen B-24-koneensa saatua osuman
Saksalaisten ilmatorjunta-ammus oli osunut avoimeen pommiruumaan ja aiheuttanut koneessa suurta tuhoa.
”Meillä on vain yksi toimiva moottori. Sillä ei päästä Kanaalin yli”, lentäjä Norman Rogers ilmoitti.
Britanniassa sijaitsevaan tukikohtaan oli muutama sata kilometriä matkaa, mutta kone ei pääsisi niin kauas. Rogers yritti pitää koneen ilmassa niin pitkään, että he pääsisivät pois Saksan ilmatilasta, mutta B-24 menetti nopeasti korkeutta.
”Meidän on päästävä ulos tästä rakkineesta”, Brown mietti juuri ennen kuin lentäjä käski miehistön poistua koneesta.
Brown ei ollut koskaan ennen hypännyt laskuvarjolla, joten hän empi hetken ennen kuin loikkasi tyhjyyteen. Leijaillessaan maata kohti Brown laski toverinsa – kaikki olivat päässeet turvallisesti ulos.
Kaksi B-24-pommikoneen miehistön jäsentä on hypännyt (ympyröity) putoavasta koneesta. Sidney Brown tovereineen lensi samantyyppisellä koneella, kun he joutuivat pelastautumaan laskuvarjoilla.
Amerikkalaisilla oli ollut onnea. Yhdysvaltojen pommikoneiden tappiot Euroopassa vuonna 1944 ovat niin suuria, että vain noin 26 prosenttia miehistöstä selvisi vaadituista 25 tehtävästä hengissä.
Leijaillessaan kohti maata amerikkalaiset valmistautuivat viettämään toisen maailmansodan loppuajan vankileirillä. He eivät tienneet, mikä heitä pian odotti.
Viha liittoutuneiden pommituksia kohtaan oli saavuttanut Saksassa kiehumispisteen.
Kesäkuussa 1944 Saksassa ammuttiin alas yhdysvaltalainen pommikone Little Warrior. Perämies Sidney Benson selvisi putoamisesta ainoana elossa, mutta hänet hakattiin Saksassa kuoliaaksi. Kuvassa kone sen saatua osuman.
Taivaalta satoi kuolemaa
Kun Brown tovereineen laskeutui Saksaan loppukesästä 1944, liittoutuneet olivat pommittaneet Saksaa kiivaasti yli kaksi vuotta.
Helmikuussa 1942 britit olivat päättäneet aloittaa kaupunkien ja teollisuusalueiden aluepommitukset, joiden tavoitteena oli lannistaa ”vihollisen siviileitä ja teollisuustyöntekijöitä”.
Yhdysvaltalaiset osallistuivat näihin mattopommituksiin, joiden tahti kiihtyi tammikuusta 1943 alkaen presidentti Franklin D. Rooseveltin ja pääministeri Winston Churchillin päätettyä pommittaa Saksaa kellon ympäri.
”Tuomiopäivä näyttää luultavasti juuri tältä.” Mathilde Wolff-Mönckeberg nähdessään ihmisten pakenevan kauhuissaan liekehtivässä Hampurissa.
Pommituslentoihin osallistui satoja pommikoneita, ja ne tuhosivat lukemattomia kaupunkeja ja tehtaita.
”En ole koskaan nähnyt moista liekkihelvettiä”, vuonna 1943 pommituksiin osallistunut brittilentäjä muisteli.
Pommitukset olivat kidutusta saksalaissiviileille, jotka elivät jatkuvassa pelossa – etenkin Hampurissa. Rajut pommitukset kesällä 1943 muuttivat kaupungin liekehtiväksi helvetiksi, jossa tulimyrskyt poliisiraporttien mukaan ”tempaisivat lapsia vanhempiensa sylistä ja imaisivat heidät liekkeihin”.
”Tuomiopäivä näyttää luultavasti juuri tältä”, totesi saksalainen Mathilde Wolff-Mönckeberg, joka näki ihmisten juoksevan ympäriinsä elävinä soihtuina.
Pommitukset saivat saksalaiset vihaamaan brittiläisiä ja amerikkalaisia pommikonemiehistöjä. Vuoden 1943 kuluessa viha yltyi niin, että siviilit ottivat oikeuden omiin käsiinsä, vaikka vuoden 1929 Geneven yleissopimus määräsi, että sotavankeja tuli kohdella humaanisti.
Saksa alkoi lähettää sotilaita paikalle aina, kun liittoutuneiden kone joutui tekemään pakkolaskun. Kuvassa on vangittuja yhdysvaltalaislentäjiä.
Alas ammutuilla liittoutuneilla oli kurja kohtalo
Liittoutuneiden lentäjät olivat suuressa vaarassa Saksan yllä, sillä Saksa puolustautui kiivaasti sodan loppuun asti. Jos he joutuivat tekemään pakkolaskun Saksaan, he saivat kimppuunsa sekä sotilaat että siviilit.
Pommikoneen miehistön osa oli yksi sodan vaarallisimmista. Saksan yllä ammuttiin alas lähes 22 000 liittoutuneiden pommikonetta, ja yli 150 000 miehistön jäsentä kuoli.
Vaurioituneet koneet yrittivät päästä pois Saksan alueelta puolueettomiin maihin, kuten Sveitsiin, tai johonkin Saksan miehittämän maahan, jossa vastarintajoukot saattoivat auttaa hädässä olevia.
Jos lentomiehistöt onnistuivat tekemään pakkolaskun tai pelastautumaan laskuvarjolla, tilanne oli silti synkkä.
Jos he päätyivät Saksaan, pakeneminen oli lähes mahdotonta. Lentopukuihin pukeutuneet ja saksaa taitamattomat miehistöt paljastuivat lähes takuuvarmasti.
Saksalaiset vihasivat liittoutuneiden lentäjiä, ja sotilaat määrättiin vangitsemaan nämä mahdollisimman nopeasti, jotta näiltä voitiin nyhtää tietoja.
Vangitut lentomiehistöt vietiin kuulusteltaviksi Dulag Luftin sotavankileirille, mistä heidät lähetettiin edelleen muille leireille – jos he olivat vielä elossa.
”Kotoaan paenneet saksalaiset siviilit piirittivät alas ammutut amerikkalaiset”, muuan yhdysvaltalaiskersantti kertoi Hampurin pommitusten jälkeen.
Hän oli kuullut luotettavista lähteistä, että kaksi amerikkalaista oli lynkattu.
The New York Times -lehden mukaan ”yhdysvaltalaisia ja brittiläisiä lentomiehistöjä teloitetaan Tokion tyyliin”. Tämä viittasi siihen, että japanilaiset olivat tappaneet eloon jääneitä amerikkalaislentäjiä Tokion pommituksen jälkeen.
Alkuun lynkkaukset olivat ovat olleet satunnaisia, mutta natsijohtajat alkoivat nopeasti hyödyntää kansan vihaa.
Propaganda lietsoi vihaa
Raportit siviilien väkivallanteoista olivat musiikkia natsijohtajien korville. Luftwaffen lupauksista huolimatta natsihallinto ei ollut onnistunut torjumaan ilmapommituksia, ja ihmisten täytyi voida purkaa vihaansa.
Kun SS-ylipäällikkö Heinrich Himmler kuuli ensimmäisistä lynkkauksista, hän julkaisi elokuussa 1943 muistion, jossa ilmeistiin selkeästi, etteivät natsit aikoneet suojella sotavankeja:
VIDEO (osa 1): ”Terrorilentäjiä” tapettiin kaikkialla Saksassa
Raivostuneet siviilit lynkkasivat eri puolilla Saksaa jopa tuhat pakkolaskun tehnyttä liittoutuneiden lentäjää. Suurin osa murhista tapahtui Keski- ja Länsi-Saksassa liittoutuneiden eniten pommittamilla alueilla.
”Ei ole poliisin tehtävä puuttua yhteenottoihin saksalaisten ja alas ammuttujen britti- ja amerikkalaislentäjien välillä”, Himmler totesi.
Samaan aikaan propagandaministeri Joseph Goebbels käynnisti vihakampanjan vihollisen pommittajia vastaan.
Goebbels salasi tiedot Saksan Luftwaffen tuhopommituksista Englannissa sodan alussa. Pelkästään Coventryssä Saksan pommikoneet olivat tuhonneet yhdessä yössä 41 500 taloa vuonna 1940. Sen sijaan Goebbels pauhasi liittoutuneiden ”moraalittomuudesta” heidän pommittaessaan Saksan kaupunkeja.
Valtion kontrolloimassa mediassa ministeri kielsi toimittajia viittaamasta vihollisen ilmavoimiin tietyillä sanoilla, kuten ”lentäjät” ja ”lentomiehistö” ja käyttämään ”terrorilentäjien”, ”ilmabarbaarien” ja ”lapsenmurhaajien” kaltaisia ilmaisuja.
”Siinä missä univormu on saksalaisille kunniavaate, lentogangstereille se on rikollisen vaate”, Marburger Zeitung -sanomalehti kirjoitti hallinnon käskyä mukaillen.
Saksalainen propaganda leimasi liittoutuneiden pommituslentäjät paatuneiksi lasten tappajiksi ja roistoiksi.
Se viestitti saksalaisille, että liittoutuneiden lentäjät saivat jopa palkkion tuhotöistään ja että he maalittivat nimenomaan naisia, lapsia ja sairaaloita.
Natsipuolueen oma sanomalehti Völkischer Beobachter julkaisi ”Rooseveltin terrorikoneet iskevät naisiin ja lapsiin” -otsikon alla piirroksen mustaihoisesta yhdysvaltalaisesta tulittamassa naisia.
”Nordamerikaner? Mordamerikaner!” eli ”Pohjoisamerikkalainen? Murhaaja!” kuvateksti sanaili.
Vihollisen epäinhimillistäminen tuotti nopeasti tuloksia.
Kansa sai luvan murhata
Vuonna 1944 liittoutuneiden hyökkäykset Saksan kaupunkeihin kiihtyivät. Niinpä Goebbels alkoi vedota ”silmä silmästä, hammas hampaasta” -periaatteeseen.
”Ei liene ihme, että nämä kyyniset rikokset ovat saaneet kansamme raivon valtaan”, Goebbels jyrisi ja kehotti siviiliväestöä ”turvautumaan oman käden oikeuteen ja kostamaan lentäjille, jotka hyppäävät laskuvarjoilla viholliskoneista”.
Pommitusten kiihtyminen ja kova propaganda johtivat useisiin välikohtauksiin keväällä 1944, kun vihaiset siviilit kävivät pakkolaskun tehneiden lentomiehistöjen kimppuun.
Maaliskuussa siviilit pahoinpitelivät viittä amerikkalaista Schiersteinin rautatieasemalla, kunnes kaksi saksalaissotilasta puuttui asiaan.
Toukokuussa kolme amerikkalaista ammuttiin ja haudattiin Vienenburgiin, ja samassa kuussa siviilit hyökkäsivät lentäjän ja hänen perämiehensä kimppuun Bremenin lähellä. He selvisivät hädin tuskin hengissä.
Goebbels oli tyytyväinen, ja Nürnbergissä toukokuun lopulla 1944 pitämässään puheessa hän lupasi lain suojan kaikille kansalaisille, jotka halusivat kostaa ”terrorilentäjille”:
”Te olette piesseet heitä kuoliaaksi tai leikanneet heidän kurkkunsa. Me emme vuodata heidän vuokseen krokotiilinkyyneleitä, eivätkä surmaajat joudu hirteen. Ymmärrämme Saksan kansan tuntemaa vihaa.”
Näin hän myönsi kansalle luvan metsästää vihollislentäjiä.
Liittoutuneiden pommikoneet joutuivat Saksan ilmatilassa kiivaan ilmatorjuntatulen kohteeksi.
Lynkkaukset alkoivat lisääntyä
Goebbelsin puheen jälkeen lynkkausten määrä kasvoi vauhdilla, ja yötä päivää jatkuvat pommitukset vain kannustivat saksalaisia veritöihin.
Heti kun laskuvarjon nähtiin putoavan maahan, siviilit ryntäsivät paikalle. Vaikka sotilaat olisivat ehtineet ennen väkijoukkoa, he eivät aina voineet tai halunneet suojella vankeja. Niin kävi yhdysvaltalaiselle lentäjälle Jack Patrickille, kun hän elokuussa 1944 teki pakkolaskun lähelle Lyypekkiä.
”Jättäkää hänet meille, jotta voimme huvitella hänen kanssaan”, lynkkauspartio huusi kahdelle Patrickin vanginneelle sotilaalle.
Pian väkijoukko – jossa oli myös naisia – alkoi piestä Patrickia maataloustyökaluilla, kunnes tämä romahti tajuttomana maahan.
Raivostunut väkijoukko hakkasi häntä yhä päähän, kunnes hän oli muuttunut tunnistamattomaksi. Lentäjän ruumis vietiin pellolle, jossa siviilit ampuivat sitä vuorotellen.
VIDEO (osa 2): ”Terrorilentäjiä” tapettiin kaikkialla Saksassa
Liittoutuneiden vangiksi joutuneet lentomiehistöt joutuivat kaikkialla kokemaan siviilien raivon.
”Jokaisella rautatieasemalla he tungeksivat ympärillämme ja heittelivät kiviä”, muisteli amerikkalainen kersantti Warren Hampton, joka selvisi koneensa putoamisesta vuonna 1944.
Natsi-Saksan kanssa liittoutuneessa Romaniassa huhtikuussa 1944 vangittu amerikkalaislentäjä näki vetokärryssä toverinsa päättömän ruumiin, ja itse hän sai kadulla kimppuunsa kirveellä aseistautuneen naisen.
Taka-ampuja Sidney Brown koki elokuussa 1944, miten julmaksi tilanne saattoi pahimmillaan äityä.
Yhdeksän amerikkalaista pulassa
Sidney Brown ja hänen kahdeksan toveriaan olivat pommittaneet Hannoverin lähellä sijaitsevaa lentotukikohtaa 24. elokuuta, kun heidän B-24-koneensa sai osuman ja he joutuivat hyppäämään laskuvarjoilla.
Laskeuduttuaan pellolle Brown näki noin 20 miehen lähestyvän aseinaan heinähankoja, hakkuja ja muita työkaluja.
Brown rimpuili epätoivoisesti irti laskuvarjostaan, kun hänet iskettiin tajuttomaksi. Lopulta pahoinpitely loppui, ja miehet suostuivat lyhyen neuvottelun jälkeen luovuttamaan Brownin läheisen kaupungin viranomaisille.
B-24-pommikone Wham! Bam! Thank you Ma’min miehistöön kuului yhdeksän miestä. Rüsselsheimin kaupungin raivostuneet asukkaat murhasivat heistä kuusi.
Kaupungissa Brown tapasi taas toverinsa, jotka kaikki olivat ruhjeilla saamansa tylyn vastaanoton jäljiltä.
”Se on naistemme ja lastemme pommittamisen hinta!” huusi upseeri, joka päätti, että vangit vietäisiin kuulusteltaviksi Dulag Luft -vankileirille lähelle Frankfurt am Mainia.
Brown ja hänen seitsemän maanmiestään pantiin vankileirille vievään junaan. Yhdeksäs miehistön jäsen oli liian huonokuntoinen matkustamaan.
Amerikkalaiset toivoivat pahimman olevan nyt ohi, mutta kun juna 26. elokuuta saapui Mainzin itäpuolella sijaitsevan Rüsselsheimin asemalle, he joutuivat sodan raaimpiin lukeutuneen lynkkauksen uhreiksi.
Rüsselsheimissä sijaitsevaa suurta Opelin tehdasta oli pommitettu edellisenä yönä rajusti. Niinpä kaupunkilaiset olivat täynnä vihaa, kun vangit tuotiin ulos junasta.
Brownin ja hänen toveriensa tuloa edeltävänä yönä brittiläiset pommikoneet olivat pudottaneet kaupunkiin muun muassa 400 000 palopommia tuhotakseen Opelin tehtaan, jossa rakennettiin sotilaslentokoneita.
Siviilit joutuivat raivon valtaan
Kaupunkilaiset sylkivät vankien päälle, kun näitä kuljetettiin kaupungin halki. Brown tajusi tilanteen vakavuuden, kun väkijoukko kasvoi nopeasti noin kolmeensataan ihmiseen.
”He ovat terrorilentäjiä! Repikää heidät kappaleiksi! Hakatkaa heidät kuoliaaksi! He tuhosivat kotimme”, huusivat sisarukset Margarete Witzler ja Käthe Reinhardt ja alkoivat heitellä amerikkalaisia kivillä.
Saksalaiset luulivat amerikkalaisten osallistuneen Rüsselsheimin pommittamiseen.
”Me emme tehneet sitä!”, yksi vangeista huusi saksaksi, mutta turhaan.
Sitten väkijoukko hyökkäsi, eivätkä vartijat mahtaneet heille mitään. Muutama mies upotti vasaransa vankien kalloon niin, että veri vain roiskui.
Brown tunsi, miten joku murskasi lasipullon hänen päähänsä. Viina kirveli hänen silmiään, mutta hän näki silti miehen huitovan häntä puukolla.
”Käteni ovat lyömisestä kipeät.” Perheenisä Phillipp Gutlich piestessään puolustuskyvyttömiä sotavankeja
Brown yritti väistää, mutta ei ehtinyt. Veitsi viilsi haavan hänen vasempaan korvaansa, ja Brown valahti maahan ja teeskenteli kuollutta.
Luomiensa raosta Brown näki toverinsa kaatuvan, kun saksalainen iski häntä vasaralla. Amerikkalaisia hakattiin joka suunnasta lapioilla, luudanvarsilla ja vasaroilla niin lujasti, että yhdestä vasarasta katkesi varsi.
”Käteni ovat lyömisestä kipeät”, perheenisä Phillipp Gutlich totesi pahoinpitelyn aikana.
Sitten amerikkalaiset kiskottiin pystyyn ja pantiin nojaamaan seinää vasten, minkä jälkeen paikallinen natsijohtaja, 41-vuotias Josef Hartgen, tarttui pistooliinsa. Brown esitti edelleen kuollutta, kun Hartgen ampui neljä vankia. Sitten häneltä loppuivat luodit.
Loput neljä amerikkalaista näyttivät Hartgenin mukaan kuolleilta, ja hän käski joukkoa Hitlerjugend-poikia kärräämään ruumiit hautausmaalle.
Brown ja yksi hänen tovereistaan olivat yhä elossa maatessaan kärryssä ruumiskasassa. Heidän onnekseen ilmahälytys kajahti soimaan kesken matkan hautausmaalle. Hitlerjugend-pojat juoksivat lähimpään pommisuojaan, jolloin Brown ja hänen toverinsa pakenivat.
Ranskassa ja Britanniassakin lynkattiin saksalaisten pommikoneiden lentäjiä.
Lynkkauksia tapahtui muissakin maissa
Myös liittoutuneiden puolella siviilit kävivät lentäjien kimppuun. Sekä britit että ranskalaiset lynkkasivat saksalaislentäjiä – tosin ilman viranomaisten suostumusta.
Halu kostaa vihollisen pommittajille ei ollut pelkästään saksalainen ilmiö, ja sodan ensimmäiset lynkkaukset tapahtuivat itse asiassa Ranskassa ja Britanniassa.
Luftwaffe pommitti rajusti Ranskaa vuonna 1940, ja kun eräs Messerschmitt-lentäjä teki toukokuussa pakkolaskun Luchyn lähelle Pohjois-Ranskaan, raivostuneet ranskalaissotilaat ja siviilit pahoinpitelivät lentäjää ennen kuin ampuivat hänet.
Lontoossa siviilit menettivät malttinsa 15. syyskuuta 1940 saksalaisten pommitettua pääkaupunkia useita päiviä. Lentäjä Robert Zehbe pelastautui koneestaan laskuvarjolla mutta takertui epäonnekseen sähköjohtoihin.
Zehben roikkuessa avuttomana laskuvarjonsa varassa raivokas väkijoukko alkoi tökkiä häntä keittiöveitsillä ja hiilihangoilla. Kodinturvajoukot pelastivat lopulta Zehben, mutta tämä kuoli vammoihinsa.
Saksalaislentäjien lynkkaukset Ranskassa ja Britanniassa olivat kuitenkin harvinaisia, koska viranomaiset eivät hyväksyneet sotavankeihin kohdistuneita julmuuksia.
Poliisit osallistuivat murhiin
Rüsselsheimin Josef Hartgen oli vain yksi monista lynkkauksia johtaneista paikallisista natsijohtajista. Valtakunnanministeri Martin Bormann jopa kehotti natsien aluejohtajia eli Gauleitereita ja Kreisleitereita olemaan ilmiantamatta lynkkauksiin osallistuneita siviilejä poliisille.
Niinpä virkamiehet ja poliisit osallistuivat usein innolla lynkkauksiin. Niin kävi esimerkiksi Gross-Geraussa, jossa raivostunut väkijoukko vangitsi kaksi amerikkalaista elokuussa 1944.
”Antakaa heidän (kaupunkilaisten, toim.) pieksää heidät hengiltä”, poliisi ehdotti, ja paikallinen Kreisleiter suostui siihen, että lentäjät ”luovutettiin kansalle”.
Kun väkijoukko oli saanut kyllikseen väkivallasta, poliisipäällikkö antoi kahdelle siviilille rautakanget ja pyysi heitä tappamaan eloonjääneet.
”Sano hänelle, että hän on gangsteri.” Saksalainen komentaja Albert Heim ennen vangittujen yhdysvaltalaislentäjien ampumista
Myös saksalaissotilaat osallistuivat joskus lynkkauksiin, vaikka heidän olisi pitänyt suojella vankeja. Joskus he ummistivat silmänsä, kun siviilit hyökkäsivät vankien kimppuun, ja joskus he jopa kannustivat lynkkauksiin. Niin tapahtui esimerkiksi lähellä Koblenzia, jonne amerikkalaiset lentäjät tekivät pakkolaskun kesällä 1944.
”Maahanlaskujoukkoja. Heidät on tapettava. Sano hänelle, että hän on gangsteri”, saksalainen komentaja Albert Heim käski sotilasta, joka noudatti käskyä ja ampui vangit.
Kun kaksi muuta amerikkalaista saatiin myöhemmin kiinni, heidätkin tapettiin ja heidän haudalleen pantiin kyltti, jossa luki: ”Tässä lepää kaksi amerikkalaista gangsteria.”
Viranomaiset kuittasivat tapaukset usein ”pakoyrityksiksi” tai väittivät lentäjien hyökänneen ensin.
Yhdysvaltalaiset eivät kuitenkaan unohtaneet rikoksia.
Saksan ilmatorjunta-aseet pudottivat tuhansia liittoutuneiden pommikoneita.
Yhdysvallat kosti lynkkaukset
Vaikka Goebbels ja Bormann olivat kannustaneet saksalaisia lynkkaamaan ”terrorilentäjiä” ja luvanneet, ettei ketään asetettaisi syytteeseen, sadat saksalaiset joutuivat sodan jälkeen tuomiolle.
Saksan antautumisen jälkeen yhdysvaltalaiset alkoivat etsiä lynkkauksiin osallistuneita siviilejä.
Yhdysvallat syytti kaikkiaan 411:tä saksalaista, joista kahdeksan oli naisia, osallistumisesta amerikkalaislentäjien lynkkauksiin vuosina 1943–45.
Syytetyt olivat iältään 19–72-vuotiaita, ja heidän keski-ikänsä oli 45. Lähes 70 prosenttia kaikista tunnetuista lynkkauksista oli siviilien tekemiä. Poliisit olivat osallisina 16:ssa ja natsiviranomaiset 6 prosentissa tapauksista, ja loput murhat olivat sotilaiden tekemiä.
Siviilit puolustautuivat sanomalla, että he olivat traumatisoituneet loputtomista pommituksista, kun taas moni poliisi kertoi vain noudattaneensa käskyjä.
Moninaisista tekosyistä huolimatta yhdysvaltalaiset tuomitsivat 346 saksalaista, joista 111 sai kuolemantuomion.
67-vuotias rüsselsheimiläinen Johann Seipel hirtettiin. Hänet tuomittiin muun muassa amerikkalaislentäjän potkaisemisesta kurkkuun.
USA ei unohtanut Rüsselsheimin murhaajia
11 rüsselsheimilaista, jotka olivat osallistuneet kuuden amerikkalaisen sotavangin murhaan elokuussa 1944, joutui vastuuseen rikoksestaan.
Sodan jälkeen Rüsselsheim päätyi Yhdysvaltojen hallintaan, ja kesäkuussa 1945 kuuden murhatun amerikkalaisen ruumiit kaivettiin ylös haudastaan. Pian 11 kaupunkilaista – heidän joukossaan natsipäällikkö Josef Hartgen – pidätettiin murhista syytettynä.
Rüsselsheimiläisten oikeudenkäynti heinäkuussa 1945 oli ensimmäinen sotarikosoikeudenkäynti Saksan maaperällä. Puolustus selitteli syytettyjen tekoja Goebbelsin propagandalla ja korosti, ettei ketään vangeista ollut aiemmin tuomittu. Syyttäjä kuitenkin hylkäsi perustelut.
”He ovat kaikki aikuisia miehiä ja naisia. Jos heitä pyydetään tekemään murha ja he suostuvat siihen, he ovat yhtä syyllisiä kuin kuka tahansa murhaaja”, syyttäjä Leon Jaworski totesi.
Hän nimesi Josef Hartgenin lynkkauksen primus motoriksi, jonka ”pahuutta, julmuutta ja alhaisuutta” oli mahdotonta ymmärtää. Hartgen sekä neljä muuta miestä ja kaksi naista tuomittiin kuolemaan hirttämällä, kolme syytettyä selvisi vankeusrangaistuksilla ja yksi vapautettiin.
Valituksen jälkeen naisten tuomio muutettiin 30 vuoden vankeudeksi. Tuomitut miehet sen sijaan teloitettiin.
Saksassa lynkattujen liittoutuneiden lentäjien tarkkaa lukumäärää ei tiedetä, mutta historioitsija Kevin Hall on arvioinut, että heitä oli vuosina 1943–45 ainakin tuhat. Määrä voi olla suurempikin, koska monet lynkkaukset salattiin.
Taka-ampuja Sidney Brown oli yksi harvoista onnekkaista, jotka selviytyivät hengissä kohtaamisesta raivostuneiden saksalaissiviilien kanssa. Kun Brown palasi Rüsselsheimiin 60 vuotta myöhemmin, hän ei omien sanojensa mukaan tuntenut vihaa.
80-vuotias veteraani vihki Rüsselsheimin asukkaiden kanssa muistoseinän paikassa, jossa hänen kuusi toveriaan oli surmattu. Seinässä lukee:
”Muistuttakoon tämä muistomerkki meitä yhteisestä ihmisyydestämme”.
