CBW/Imageselect & The Print Collector/Imageselect

Pommitetut saksalaiset lynkkasivat liittoutuneiden lentäjiä

Jos liittoutuneiden lentäjät selviytyivät hengissä saksalaisten ammuttua heidät alas Saksan yllä, seuraavaksi he saattoivat joutua vihaisten saksalaisten siviilien käsiin.

Taka-ampuja Sidney Brown tiesi heti, että tilanne oli vakava, kun hän kuuli räjähdyksen koneensa pommiruumasta. Suuri yhdysvaltalainen B-24-pommikone tärisi rajusti.

19-vuotias Brown ja hänen kahdeksan toveriaan olivat juuri – iltapäivällä 24. elokuuta 1944 – pudottaneet pomminsa Hannoverin lähellä sijaitsevaan lentotukikohtaan.

”Meidän on päästävä ulos tästä rakkineesta.” Taka-ampuja Sidney Brown hänen B-24-koneensa saatua osuman

Saksalaisten ilmatorjunta-ammus oli osunut avoimeen pommiruumaan ja aiheuttanut koneessa suurta tuhoa.

”Meillä on vain yksi toimiva moottori. Sillä ei päästä Kanaalin yli”, lentäjä Norman Rogers ilmoitti.

Britanniassa sijaitsevaan tukikohtaan oli muutama sata kilometriä matkaa, mutta kone ei pääsisi niin kauas. Rogers yritti pitää koneen ilmassa niin pitkään, että he pääsisivät pois Saksan ilmatilasta, mutta B-24 menetti nopeasti korkeutta.

”Meidän on päästävä ulos tästä rakkineesta”, Brown mietti juuri ennen kuin lentäjä käski miehistön poistua koneesta.

Brown ei ollut koskaan ennen hypännyt laskuvarjolla, joten hän empi hetken ennen kuin loikkasi tyhjyyteen. Leijaillessaan maata kohti Brown laski toverinsa – kaikki olivat päässeet turvallisesti ulos.

Miehistö hyppää laskuvarjoilla putoavasta B-24-pommikoneesta toisessa maailmansodassa.

Kaksi B-24-pommikoneen miehistön jäsentä on hypännyt (ympyröity) putoavasta koneesta. Sidney Brown tovereineen lensi samantyyppisellä koneella, kun he joutuivat pelastautumaan laskuvarjoilla.

© US National Archives

Amerikkalaisilla oli ollut onnea. Yhdysvaltojen pommikoneiden tappiot Euroopassa vuonna 1944 ovat niin suuria, että vain noin 26 prosenttia miehistöstä selvisi vaadituista 25 tehtävästä hengissä.

Leijaillessaan kohti maata amerikkalaiset valmistautuivat viettämään toisen maailmansodan loppuajan vankileirillä. He eivät tienneet, mikä heitä pian odotti.

Viha liittoutuneiden pommituksia kohtaan oli saavuttanut Saksassa kiehumispisteen.

B-24-pommikone ”Little Warrior” on saanut osuman Saksassa toisessa maailmansodassa.

Kesäkuussa 1944 Saksassa ammuttiin alas yhdysvaltalainen pommikone Little Warrior. Perämies Sidney Benson selvisi putoamisesta ainoana elossa, mutta hänet hakattiin Saksassa kuoliaaksi. Kuvassa kone sen saatua osuman.

© Nara Archives/Shutterstock/Ritzau Scanpix

Taivaalta satoi kuolemaa

Kun Brown tovereineen laskeutui Saksaan loppukesästä 1944, liittoutuneet olivat pommittaneet Saksaa kiivaasti yli kaksi vuotta.

Helmikuussa 1942 britit olivat päättäneet aloittaa kaupunkien ja teollisuusalueiden aluepommitukset, joiden tavoitteena oli lannistaa ”vihollisen siviileitä ja teollisuustyöntekijöitä”.

Yhdysvaltalaiset osallistuivat näihin mattopommituksiin, joiden tahti kiihtyi tammikuusta 1943 alkaen presidentti Franklin D. Rooseveltin ja pääministeri Winston Churchillin päätettyä pommittaa Saksaa kellon ympäri.

”Tuomiopäivä näyttää luultavasti juuri tältä.” Mathilde Wolff-Mönckeberg nähdessään ihmisten pakenevan kauhuissaan liekehtivässä Hampurissa.

Pommituslentoihin osallistui satoja pommikoneita, ja ne tuhosivat lukemattomia kaupunkeja ja tehtaita.

”En ole koskaan nähnyt moista liekkihelvettiä”, vuonna 1943 pommituksiin osallistunut brittilentäjä muisteli.

Pommitukset olivat kidutusta saksalaissiviileille, jotka elivät jatkuvassa pelossa – etenkin Hampurissa. Rajut pommitukset kesällä 1943 muuttivat kaupungin liekehtiväksi helvetiksi, jossa tulimyrskyt poliisiraporttien mukaan ”tempaisivat lapsia vanhempiensa sylistä ja imaisivat heidät liekkeihin”.

”Tuomiopäivä näyttää luultavasti juuri tältä”, totesi saksalainen Mathilde Wolff-Mönckeberg, joka näki ihmisten juoksevan ympäriinsä elävinä soihtuina.

Pommitukset saivat saksalaiset vihaamaan brittiläisiä ja amerikkalaisia pommikonemiehistöjä. Vuoden 1943 kuluessa viha yltyi niin, että siviilit ottivat oikeuden omiin käsiinsä, vaikka vuoden 1929 Geneven yleissopimus määräsi, että sotavankeja tuli kohdella humaanisti.

Saksalaissotilaat ovat vanginneet amerikkalaislentäjiä vuonna 1944.

Saksa alkoi lähettää sotilaita paikalle aina, kun liittoutuneiden kone joutui tekemään pakkolaskun. Kuvassa on vangittuja yhdysvaltalaislentäjiä.

© akg-Images/Ritzau Scanpix

Alas ammutuilla liittoutuneilla oli kurja kohtalo

”Kotoaan paenneet saksalaiset siviilit piirittivät alas ammutut amerikkalaiset”, muuan yhdysvaltalaiskersantti kertoi Hampurin pommitusten jälkeen.

Hän oli kuullut luotettavista lähteistä, että kaksi amerikkalaista oli lynkattu.

The New York Times -lehden mukaan ”yhdysvaltalaisia ja brittiläisiä lentomiehistöjä teloitetaan Tokion tyyliin”. Tämä viittasi siihen, että japanilaiset olivat tappaneet eloon jääneitä amerikkalaislentäjiä Tokion pommituksen jälkeen.

Alkuun lynkkaukset olivat ovat olleet satunnaisia, mutta natsijohtajat alkoivat nopeasti hyödyntää kansan vihaa.

Propaganda lietsoi vihaa

Raportit siviilien väkivallanteoista olivat musiikkia natsijohtajien korville. Luftwaffen lupauksista huolimatta natsihallinto ei ollut onnistunut torjumaan ilmapommituksia, ja ihmisten täytyi voida purkaa vihaansa.

Kun SS-ylipäällikkö Heinrich Himmler kuuli ensimmäisistä lynkkauksista, hän julkaisi elokuussa 1943 muistion, jossa ilmeistiin selkeästi, etteivät natsit aikoneet suojella sotavankeja:

VIDEO (osa 1): ”Terrorilentäjiä” tapettiin kaikkialla Saksassa

Raivostuneet siviilit lynkkasivat eri puolilla Saksaa jopa tuhat pakkolaskun tehnyttä liittoutuneiden lentäjää. Suurin osa murhista tapahtui Keski- ja Länsi-Saksassa liittoutuneiden eniten pommittamilla alueilla.

”Ei ole poliisin tehtävä puuttua yhteenottoihin saksalaisten ja alas ammuttujen britti- ja amerikkalaislentäjien välillä”, Himmler totesi.

Samaan aikaan propagandaministeri Joseph Goebbels käynnisti vihakampanjan vihollisen pommittajia vastaan.

Goebbels salasi tiedot Saksan Luftwaffen tuhopommituksista Englannissa sodan alussa. Pelkästään Coventryssä Saksan pommikoneet olivat tuhonneet yhdessä yössä 41 500 taloa vuonna 1940. Sen sijaan Goebbels pauhasi liittoutuneiden ”moraalittomuudesta” heidän pommittaessaan Saksan kaupunkeja.

Valtion kontrolloimassa mediassa ministeri kielsi toimittajia viittaamasta vihollisen ilmavoimiin tietyillä sanoilla, kuten ”lentäjät” ja ”lentomiehistö” ja käyttämään ”terrorilentäjien”, ”ilmabarbaarien” ja ”lapsenmurhaajien” kaltaisia ilmaisuja.

”Siinä missä univormu on saksalaisille kunniavaate, lentogangstereille se on rikollisen vaate”, Marburger Zeitung -sanomalehti kirjoitti hallinnon käskyä mukaillen.

Saksalaista propagandaa liittoutuneiden pommittajia vastaan toisessa maailmansodassa

Saksalainen propaganda leimasi liittoutuneiden pommituslentäjät paatuneiksi lasten tappajiksi ja roistoiksi.

© Pictorial Press Ltd/Imageselect & Shutterstock

Se viestitti saksalaisille, että liittoutuneiden lentäjät saivat jopa palkkion tuhotöistään ja että he maalittivat nimenomaan naisia, lapsia ja sairaaloita.

Natsipuolueen oma sanomalehti Völkischer Beobachter julkaisi ”Rooseveltin terrorikoneet iskevät naisiin ja lapsiin” -otsikon alla piirroksen mustaihoisesta yhdysvaltalaisesta tulittamassa naisia.

”Nordamerikaner? Mordamerikaner!” eli ”Pohjoisamerikkalainen? Murhaaja!” kuvateksti sanaili.

Vihollisen epäinhimillistäminen tuotti nopeasti tuloksia.

Kansa sai luvan murhata

Vuonna 1944 liittoutuneiden hyökkäykset Saksan kaupunkeihin kiihtyivät. Niinpä Goebbels alkoi vedota ”silmä silmästä, hammas hampaasta” -periaatteeseen.

”Ei liene ihme, että nämä kyyniset rikokset ovat saaneet kansamme raivon valtaan”, Goebbels jyrisi ja kehotti siviiliväestöä ”turvautumaan oman käden oikeuteen ja kostamaan lentäjille, jotka hyppäävät laskuvarjoilla viholliskoneista”.

Pommitusten kiihtyminen ja kova propaganda johtivat useisiin välikohtauksiin keväällä 1944, kun vihaiset siviilit kävivät pakkolaskun tehneiden lentomiehistöjen kimppuun.

Maaliskuussa siviilit pahoinpitelivät viittä amerikkalaista Schiersteinin rautatieasemalla, kunnes kaksi saksalaissotilasta puuttui asiaan.

Toukokuussa kolme amerikkalaista ammuttiin ja haudattiin Vienenburgiin, ja samassa kuussa siviilit hyökkäsivät lentäjän ja hänen perämiehensä kimppuun Bremenin lähellä. He selvisivät hädin tuskin hengissä.

Goebbels oli tyytyväinen, ja Nürnbergissä toukokuun lopulla 1944 pitämässään puheessa hän lupasi lain suojan kaikille kansalaisille, jotka halusivat kostaa ”terrorilentäjille”:

”Te olette piesseet heitä kuoliaaksi tai leikanneet heidän kurkkunsa. Me emme vuodata heidän vuokseen krokotiilinkyyneleitä, eivätkä surmaajat joudu hirteen. Ymmärrämme Saksan kansan tuntemaa vihaa.”

Näin hän myönsi kansalle luvan metsästää vihollislentäjiä.

Liittoutuneiden pommikone on saanut osuman saksalaisten ilmatorjuntatulesta toisessa maailmansodassa.

Liittoutuneiden pommikoneet joutuivat Saksan ilmatilassa kiivaan ilmatorjuntatulen kohteeksi.

© Shawshots/Imageselect

Lynkkaukset alkoivat lisääntyä

Goebbelsin puheen jälkeen lynkkausten määrä kasvoi vauhdilla, ja yötä päivää jatkuvat pommitukset vain kannustivat saksalaisia veritöihin.

Heti kun laskuvarjon nähtiin putoavan maahan, siviilit ryntäsivät paikalle. Vaikka sotilaat olisivat ehtineet ennen väkijoukkoa, he eivät aina voineet tai halunneet suojella vankeja. Niin kävi yhdysvaltalaiselle lentäjälle Jack Patrickille, kun hän elokuussa 1944 teki pakkolaskun lähelle Lyypekkiä.

”Jättäkää hänet meille, jotta voimme huvitella hänen kanssaan”, lynkkauspartio huusi kahdelle Patrickin vanginneelle sotilaalle.

Pian väkijoukko – jossa oli myös naisia – alkoi piestä Patrickia maataloustyökaluilla, kunnes tämä romahti tajuttomana maahan.

Raivostunut väkijoukko hakkasi häntä yhä päähän, kunnes hän oli muuttunut tunnistamattomaksi. Lentäjän ruumis vietiin pellolle, jossa siviilit ampuivat sitä vuorotellen.

VIDEO (osa 2): ”Terrorilentäjiä” tapettiin kaikkialla Saksassa

Liittoutuneiden vangiksi joutuneet lentomiehistöt joutuivat kaikkialla kokemaan siviilien raivon.

”Jokaisella rautatieasemalla he tungeksivat ympärillämme ja heittelivät kiviä”, muisteli amerikkalainen kersantti Warren Hampton, joka selvisi koneensa putoamisesta vuonna 1944.

Natsi-Saksan kanssa liittoutuneessa Romaniassa huhtikuussa 1944 vangittu amerikkalaislentäjä näki vetokärryssä toverinsa päättömän ruumiin, ja itse hän sai kadulla kimppuunsa kirveellä aseistautuneen naisen.

Taka-ampuja Sidney Brown koki elokuussa 1944, miten julmaksi tilanne saattoi pahimmillaan äityä.

Yhdeksän amerikkalaista pulassa

Sidney Brown ja hänen kahdeksan toveriaan olivat pommittaneet Hannoverin lähellä sijaitsevaa lentotukikohtaa 24. elokuuta, kun heidän B-24-koneensa sai osuman ja he joutuivat hyppäämään laskuvarjoilla.

Laskeuduttuaan pellolle Brown näki noin 20 miehen lähestyvän aseinaan heinähankoja, hakkuja ja muita työkaluja.

Brown rimpuili epätoivoisesti irti laskuvarjostaan, kun hänet iskettiin tajuttomaksi. Lopulta pahoinpitely loppui, ja miehet suostuivat lyhyen neuvottelun jälkeen luovuttamaan Brownin läheisen kaupungin viranomaisille.

Pommikone ”Wham! Bam! Thank You Ma’m” miehistöineen toisessa maailmansodassa

B-24-pommikone Wham! Bam! Thank you Ma’min miehistöön kuului yhdeksän miestä. Rüsselsheimin kaupungin raivostuneet asukkaat murhasivat heistä kuusi.

© www.b24bestweb.com

Kaupungissa Brown tapasi taas toverinsa, jotka kaikki olivat ruhjeilla saamansa tylyn vastaanoton jäljiltä.

”Se on naistemme ja lastemme pommittamisen hinta!” huusi upseeri, joka päätti, että vangit vietäisiin kuulusteltaviksi Dulag Luft -vankileirille lähelle Frankfurt am Mainia.

Brown ja hänen seitsemän maanmiestään pantiin vankileirille vievään junaan. Yhdeksäs miehistön jäsen oli liian huonokuntoinen matkustamaan.

Amerikkalaiset toivoivat pahimman olevan nyt ohi, mutta kun juna 26. elokuuta saapui Mainzin itäpuolella sijaitsevan Rüsselsheimin asemalle, he joutuivat sodan raaimpiin lukeutuneen lynkkauksen uhreiksi.

Rüsselsheimissä sijaitsevaa suurta Opelin tehdasta oli pommitettu edellisenä yönä rajusti. Niinpä kaupunkilaiset olivat täynnä vihaa, kun vangit tuotiin ulos junasta.

Liittoutuneet pommittivat Opelin tehdasta Rüsselsheimissa toisessa maailmansodassa.

Brownin ja hänen toveriensa tuloa edeltävänä yönä brittiläiset pommikoneet olivat pudottaneet kaupunkiin muun muassa 400 000 palopommia tuhotakseen Opelin tehtaan, jossa rakennettiin sotilaslentokoneita.

© US National Archives

Siviilit joutuivat raivon valtaan

Kaupunkilaiset sylkivät vankien päälle, kun näitä kuljetettiin kaupungin halki. Brown tajusi tilanteen vakavuuden, kun väkijoukko kasvoi nopeasti noin kolmeensataan ihmiseen.

”He ovat terrorilentäjiä! Repikää heidät kappaleiksi! Hakatkaa heidät kuoliaaksi! He tuhosivat kotimme”, huusivat sisarukset Margarete Witzler ja Käthe Reinhardt ja alkoivat heitellä amerikkalaisia kivillä.

Saksalaiset luulivat amerikkalaisten osallistuneen Rüsselsheimin pommittamiseen.

”Me emme tehneet sitä!”, yksi vangeista huusi saksaksi, mutta turhaan.

Sitten väkijoukko hyökkäsi, eivätkä vartijat mahtaneet heille mitään. Muutama mies upotti vasaransa vankien kalloon niin, että veri vain roiskui.

Brown tunsi, miten joku murskasi lasipullon hänen päähänsä. Viina kirveli hänen silmiään, mutta hän näki silti miehen huitovan häntä puukolla.

”Käteni ovat lyömisestä kipeät.” Perheenisä Phillipp Gutlich piestessään puolustuskyvyttömiä sotavankeja

Brown yritti väistää, mutta ei ehtinyt. Veitsi viilsi haavan hänen vasempaan korvaansa, ja Brown valahti maahan ja teeskenteli kuollutta.

Luomiensa raosta Brown näki toverinsa kaatuvan, kun saksalainen iski häntä vasaralla. Amerikkalaisia hakattiin joka suunnasta lapioilla, luudanvarsilla ja vasaroilla niin lujasti, että yhdestä vasarasta katkesi varsi.

”Käteni ovat lyömisestä kipeät”, perheenisä Phillipp Gutlich totesi pahoinpitelyn aikana.

Sitten amerikkalaiset kiskottiin pystyyn ja pantiin nojaamaan seinää vasten, minkä jälkeen paikallinen natsijohtaja, 41-vuotias Josef Hartgen, tarttui pistooliinsa. Brown esitti edelleen kuollutta, kun Hartgen ampui neljä vankia. Sitten häneltä loppuivat luodit.

Loput neljä amerikkalaista näyttivät Hartgenin mukaan kuolleilta, ja hän käski joukkoa Hitlerjugend-poikia kärräämään ruumiit hautausmaalle.

Brown ja yksi hänen tovereistaan olivat yhä elossa maatessaan kärryssä ruumiskasassa. Heidän onnekseen ilmahälytys kajahti soimaan kesken matkan hautausmaalle. Hitlerjugend-pojat juoksivat lähimpään pommisuojaan, jolloin Brown ja hänen toverinsa pakenivat.

Saksalainen lentokone ammuttiin alas Britannian yllä toisessa maailmansodassa.

Ranskassa ja Britanniassakin lynkattiin saksalaisten pommikoneiden lentäjiä.

© Pastpix/TOPFOTO/Ritzau Scanpix

Lynkkauksia tapahtui muissakin maissa

Poliisit osallistuivat murhiin

Rüsselsheimin Josef Hartgen oli vain yksi monista lynkkauksia johtaneista paikallisista natsijohtajista. Valtakunnanministeri Martin Bormann jopa kehotti natsien aluejohtajia eli Gauleitereita ja Kreisleitereita olemaan ilmiantamatta lynkkauksiin osallistuneita siviilejä poliisille.

Niinpä virkamiehet ja poliisit osallistuivat usein innolla lynkkauksiin. Niin kävi esimerkiksi Gross-Geraussa, jossa raivostunut väkijoukko vangitsi kaksi amerikkalaista elokuussa 1944.

”Antakaa heidän (kaupunkilaisten, toim.) pieksää heidät hengiltä”, poliisi ehdotti, ja paikallinen Kreisleiter suostui siihen, että lentäjät ”luovutettiin kansalle”.

Kun väkijoukko oli saanut kyllikseen väkivallasta, poliisipäällikkö antoi kahdelle siviilille rautakanget ja pyysi heitä tappamaan eloonjääneet.

”Sano hänelle, että hän on gangsteri.” Saksalainen komentaja Albert Heim ennen vangittujen yhdysvaltalaislentäjien ampumista

Myös saksalaissotilaat osallistuivat joskus lynkkauksiin, vaikka heidän olisi pitänyt suojella vankeja. Joskus he ummistivat silmänsä, kun siviilit hyökkäsivät vankien kimppuun, ja joskus he jopa kannustivat lynkkauksiin. Niin tapahtui esimerkiksi lähellä Koblenzia, jonne amerikkalaiset lentäjät tekivät pakkolaskun kesällä 1944.

”Maahanlaskujoukkoja. Heidät on tapettava. Sano hänelle, että hän on gangsteri”, saksalainen komentaja Albert Heim käski sotilasta, joka noudatti käskyä ja ampui vangit.

Kun kaksi muuta amerikkalaista saatiin myöhemmin kiinni, heidätkin tapettiin ja heidän haudalleen pantiin kyltti, jossa luki: ”Tässä lepää kaksi amerikkalaista gangsteria.”

Viranomaiset kuittasivat tapaukset usein ”pakoyrityksiksi” tai väittivät lentäjien hyökänneen ensin.

Yhdysvaltalaiset eivät kuitenkaan unohtaneet rikoksia.

Saksan ilmatorjunta tulittaa liittoutuneiden pommikoneita toisessa maailmansodassa.

Saksan ilmatorjunta-aseet pudottivat tuhansia liittoutuneiden pommikoneita.

© Scherl/Süddeutsche Zeitung Photo/Ritzau Scanpix

Yhdysvallat kosti lynkkaukset

Vaikka Goebbels ja Bormann olivat kannustaneet saksalaisia lynkkaamaan ”terrorilentäjiä” ja luvanneet, ettei ketään asetettaisi syytteeseen, sadat saksalaiset joutuivat sodan jälkeen tuomiolle.

Saksan antautumisen jälkeen yhdysvaltalaiset alkoivat etsiä lynkkauksiin osallistuneita siviilejä.

Yhdysvallat syytti kaikkiaan 411:tä saksalaista, joista kahdeksan oli naisia, osallistumisesta amerikkalaislentäjien lynkkauksiin vuosina 1943–45.

Syytetyt olivat iältään 19–72-vuotiaita, ja heidän keski-ikänsä oli 45. Lähes 70 prosenttia kaikista tunnetuista lynkkauksista oli siviilien tekemiä. Poliisit olivat osallisina 16:ssa ja natsiviranomaiset 6 prosentissa tapauksista, ja loput murhat olivat sotilaiden tekemiä.

Siviilit puolustautuivat sanomalla, että he olivat traumatisoituneet loputtomista pommituksista, kun taas moni poliisi kertoi vain noudattaneensa käskyjä.

Moninaisista tekosyistä huolimatta yhdysvaltalaiset tuomitsivat 346 saksalaista, joista 111 sai kuolemantuomion.

Rüsselsheimin verilöylyn murhaajaa viedään hirtettäväksi.

67-vuotias rüsselsheimiläinen Johann Seipel hirtettiin. Hänet tuomittiin muun muassa amerikkalaislentäjän potkaisemisesta kurkkuun.

© AP/Ritzau Scanpix

USA ei unohtanut Rüsselsheimin murhaajia

Saksassa lynkattujen liittoutuneiden lentäjien tarkkaa lukumäärää ei tiedetä, mutta historioitsija Kevin Hall on arvioinut, että heitä oli vuosina 1943–45 ainakin tuhat. Määrä voi olla suurempikin, koska monet lynkkaukset salattiin.

Taka-ampuja Sidney Brown oli yksi harvoista onnekkaista, jotka selviytyivät hengissä kohtaamisesta raivostuneiden saksalaissiviilien kanssa. Kun Brown palasi Rüsselsheimiin 60 vuotta myöhemmin, hän ei omien sanojensa mukaan tuntenut vihaa.

80-vuotias veteraani vihki Rüsselsheimin asukkaiden kanssa muistoseinän paikassa, jossa hänen kuusi toveriaan oli surmattu. Seinässä lukee:

”Muistuttakoon tämä muistomerkki meitä yhteisestä ihmisyydestämme”.