Operaatio Valkyyria: 20.7.1944 – päivä, jona Führerin piti kuolla

Eversti Claus von Stauffenberg hikoili univormussaan. Hän oli saanut yhden pommin ­viritettyä ja pani sen salkkuunsa. Nyt oli viritettävä vielä toinen pommi. Jotta Hitler varmasti kuolisi iskussa, räjähdysainetta tarvittiin yhteensä kaksi kiloa.

Pommin virittäminen kesti yksikätiseltä von Stauffenbergiltä aikansa, ja hän oli juuri saanut nostettua toisen räjähdys­panoksen pöydälle, kun ovi yhtäkkiä avautui. Ylikersantti, joka oli lähetetty hoputtamaan von Stauffenbergiä, näki tämän ponnistelevan jonkin painavan esineen kimpussa.

Hädissään von Stauffenberg sysäsi toisen, virittämättömän pommin adjutanttinsa salkkuun. Sitten hän kiiruhti Hitlerin parakissa pidettävään kokoukseen kädessään pommin sisältävä salkku. Hän uskoi vakaasti, että tällä kertaa Hitler kuolisi. Vain Führerin kuolema voisi estää sodan jatkumisen ja von Stauffenbergin rakastaman Saksan täydellisen tuhon.

Innostusta ei kuitenkaan ollut kestänyt kauan. Jo vuoden kuluttua von Stauffenberg oli kauhistunut uuden hallinnon keinoja, kun se vuonna 1934 tukahdutti puolueen sisällä orastavan ­kapinan murhaamalla raa'asti joukon SA-johtajia. Pian sen jälkeen von Stauffenberg oli ollut rykmenttinsä edustajana kuuntelemassa julkista juutalaisvas­taista esitelmää, josta hän oli protestiksi poistunut kesken kaiken.

Hän ei liioin hyväksynyt SS:n käyttämiä raakoja keinoja, mutta saksalaisena upseerina hän ei voinut ­ruveta kapinoimaan avoimesti maansa ylintä johtoa vastaan. Hän oli vannonut uskollisuutta paitsi Saksan kansalle ja ­sotavoimille, myös maan johtajalle Adolf Hitlerille.

Sodan sytyttyä von Stauffenberg teki velvollisuutensa, eteni urallaan ja sai palkin­toja urheudestaan. Huhtikuussa 1943 hän haavoittui vakavasti liittoutuneiden ilmahyökkäyksessä. Hän menetti­ hyökkäyksessä vasemman silmänsä, oikean kätensä ja kaksi sormea vasemmasta kädestään, eikä kyennyt enää palvelemaan rintamalla. Toipilasaikanaan hän solmi yhteyksiä joukkoon upseereita, jotka suhtautuivat kriittisesti Hitleriin.

Kun Saksan sotaonni vuonna 1943 kääntyi ja itärintaman tappiot kasvoivat valtaviksi, upseerit alkoivat Henning von Tres­ckowin johdolla yhä useammin keskustella vallankaappauksesta. Heille Hitler ei suinkaan ollut sankari ja pelastaja vaan fanaatikko, joka syöksi Saksan yhä syvemmälle ­sodan kurimukseen.

Saksan lopullisen tappion käydessä yhä ilmeisemmäksi ongelman ratkaisu selkeytyi: diktaattorin oli kuoltava ja natsit oli syöstävä vallasta. Monta kertaa joku Tresckowin ryhmän jäsenistä pääsikin Hitlerin lähelle räjähdyspanoksen tai aseen kanssa mutta ei saanut tilaisuutta tappa tätä. Hitleriä suojeltiin tiiviisti, ja hän muutti usein suunnitelmiaan aivan viime hetkellä. Kaiken isäksi Saksan sota­menestyksen syöksykierre oli saanut hänet karttamaan aiemmin suuresti ­rakastamiaan väkijoukkoja.

Liittoutuneiden maihinnousu Normandiaan ja Neuvostoliiton eteneminen itärintamalla pakottivat salaliittolaiset kuitenkin pohtimaan, olisiko vallankaap­pauksesta enää hyötyä, kun ­häviö näytti joka tapauksessa varmalta.

Von Stauffenberg keskusteli asiasta von Tresckowin kanssa, joka vastasi: ”Isku toteutetaan hinnalla millä hyvänsä. Ei enää alkuperäisistä käytännön syistä vaan osoittamaan, että Saksan vastarintaliike uskalsi ottaa ratkaisevan askeleen.”

20. heinäkuuta 1944 juuri everstiksi ylennetty von Stauffenberg kutsuttiin Berliinistä kokoukseen Sudenpesään, Hitlerin Itä-Preussissa sijaitsevaan päämajaan. Von Stauffenberg valmistautui huolella salaiseen tehtäväänsä – murhaamaan Führerin kahdella kilon räjähdyspanoksella.

Iskun jälkeen hänen oli määrä lentää takaisin Berliiniin, missä muut von Tres­ckowin ryhmän jäsenet odottaisivat valmiina kaappaamaan vallan ja tiedottamaan tapahtuneesta kansalle. Uuden upseerien muodostaman hallituksen oli tarkoitus ottaa mitä pikimmin yhteyttä liittoutuneisiin, ennen kuin lisää saksalaisia sotilaita ja siviilejä saisi surmansa.

Von Stauffenberg laski salkkunsa pöydänjalan viereen ja asettui itse Hitlerin viereen muka kuuntelemaan Heusingeria. Pian hän ilmoitti, että hänen piti soittaa tärkeä puhelu, ja poistui kokous­huoneesta. Kello 12.42 hän kuuli kokoushuoneen suunnalta voimakkaan räjähdyksen. Von Stauffenberg näki, miten savun ja pölyn seasta kannettiin ruumista, joka oli peitetty Hitlerin takilla. Hän oli varma, että Hitler oli kuollut.

Von Stauffenberg kiiruhti autolle, jossa adjutantti Werner von Haeften ­istui valmiina viemään hänet lentokentälle. Siellä miehiä odotti lentokone, jolla heidän piti lentää Berliiniin muiden salaliittolaisten luokse. Matkalla von Stauffenberg ja von Haeften heittivät räjäyttämättömän pommin metsään.

Hitler itse piti ihmepelastumistaan todisteena siitä, että korkeammat voimat halusivat hänen ohjaavan Saksan kohtaloa. Räjähdystä seuranneen kaaoksen keskellä hän vetäytyi omaan bunkkeriinsa vaihtamaan vaatteita, sillä hänen oli tarkoitus tavata kokouksen jälkeen Ita­lian fasistijohtaja Benito Mussolini.

Samaan aikaan yli sata salaliittolaista odotti valmiina käynnistämään vallankaappauksen seuraavan vaiheen, jolla natsien hirmuhallinnosta tehtäisiin loppu. Ketjun ensimmäinen lenkki oli viestijoukkojen komentaja Erich Fellgiebel, jonka tehtävä oli soittaa Sudenpesästä kumppaneilleen Berliiniin ja ilmoittaa murhayrityksen onnistumisesta. Sen jälkeen hänen piti katkaista Sudenpesän viestiyhteydet ulkomaailmaan.

Berliinissä salaliittolaisten oli määrä kaapata valta reservijoukkojen avulla. Virallisesti määräys tulisi reservijoukkojen päälliköltä Fried­rich Frommilta. Hän ei varsinaisesti ollut osallisena salaliitossa, mutta hän tiesi mitä oli tekeillä ja oli ­ilmaissut tukevansa hanketta.

Hätäsuunnitelma oli vallankaappauksen käsikirjoitus

Reservijoukkojen vallankaappaus perustui viralliseen hätäsuunnitelmaan koodinimeltä Wal­küre eli Valkyyria. Hitler oli itse hyväksynyt suunnitelman, joka oli määrä ottaa käyttöön, jos Saksan miljoonat vierasmaalaiset sotavangit, pakkotyöläiset ja keskitysleirivangit nousisivat kapinaan. Valkyyriassa reservijoukot ottaisivat vallan, turvaisivat hallituksen päämajan Berliinissä ja tukahduttaisivat maan sisäiset levottomuudet.

Myöhemmin von Stauffenberg oli muokannut operaatio Valkyyriaa niin, että vastarintaliike pystyisi sen varjolla toteuttamaan vallankaappauksen käyt­täen hyväkseen virallisia määräyksiä.

Von Stauffenberg rakensi vähitellen verkoston, joka kattoi Saksan sotavoimien kaikki 18 aselajia, ja valitsi kustakin aselajista joukon uskollisia yhteysupseereja paikallisia tehtäviä varten. Hän oli solminut yhteyksiä myös siviili­vastarintaliikkeeseen, jonka tavoitteena oli niin ikään luoda Hitlerin kuoleman jälkeen uusi Saksa.

Vallankaappauksen oli määrä käynnistyä poikkeustilan julistamisella, jolla perusteltaisiin vallan siirtyminen reservijoukkojen käsiin. Sen jälkeen reservijoukot riisuisivat aseista SS-joukot ja poliisivoimat ja vangitsisivat ministerit ja puoluejohdon. Sitten ne valtaisivat radioasemat ja tiedottaisivat radiossa kansalle poikkeustilan julistamisesta.

Julistuksessa luvattiin, että sota lopetettaisiin mitä pikimmin neuvotteluteitse, että kansa saisi osallistua uuden perustuslain laatimiseen ja että natsihallinnon hirvittävistä rikoksista­ vastuullisia rangaistaisiin. Julistuksen tarkoitus oli varmistaa kansan tuki vallankaappaukselle ja turvata rauha ja järjestys.

Muutama minuutti pommin oli räjähtämisestä huolella valmisteltu suunnitelma alkoi kuitenkin mennä pieleen. Järkyttynyt Fellgiebel ­ilmoitti kumppaneilleen Berliiniin, että ”on tapahtunut jotain kauheaa! Führer elää!” Sen jälkeen ­natsijohto katkaisi kaikki viestiyhteydet Sudenpesästä ulkomaailmaan kaikilta muilta paitsi korkea-arvoisimmilta natseilta.

Samaan aikaan pahaa-aavistamaton von Stauffenberg oli matkalla kohti lentokenttää. Hänen koneensa nousi ilmaan kello 13.15, eikä hän kaksituntisen lennon aikana saanut tietoja tapahtumista. Uutinen Hitlerin henkiinjäämisestä tuli vasta kello 13.25 eli kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun von Stauffenbergin kone oli noussut ­ilmaan Itä-Preussissa.

Reservijoukkojen päämajaan Bend­ler­blockiin Berliiniin kokoontuneet salaliittolaiset lamaantuivat täysin kuultuaan murhayrityksen epäonnistumisesta. Kenraaliluutnantti, joka oli vastaanot­tanut Fellgiebelin ilmoituksen, lähti aamiaiselle kertomatta viestistä kenellekään. Aika kului eikä operaatio Valkyyriaa vieläkään pantu täytäntöön.

Vasta, kun von Stauffenberg soitti Berliinin lentokentältä kertoakseen, että Hitler oli kuollut, kenraali Olbrichtin esikuntapäällikkö Albrecht Mertz antoi omin päin käskyn operaatio Valkyyrian käynnistämiseksi. Tieto siitä ei kuitenkaan kulkeutunut Olbrichtille, joka pyysi von Stauffenbergin esimiestä, reservijoukkojen päällikkö Friedrich Frommia, panemaan Valkyyrian täytäntöön.

Fromm, joka oli soittanut Sudenpesään ja kuullut, että Hitler oli elossa, ja kieltäytyi antamasta hälytyskäskyä. Kun hän kuuli, että Mertz­ oli jo antanut käskyn komentoketjun ohi, hän raivostui ja uhkasi pidättää tämän. Berliiniin ehtinyt von Stauffenberg määräsi kuitenkin Frommin pantavaksi kotiarestiin.

Julistus jäi lukematta

Vaikka vastarintaliikkeen jäsenet eivät olleet varmoja, oliko Hitler todella kuollut vai ei, he päättivät yksimielisesti jatkaa suunnitelmansa toteuttamista. He alkoivat valmistella vallankaappauksesta kertovan tiedotteen julkistamista radiossa ja lehdissä, mutta se osoittautui odotettua hankalammaksi.

Ensin teksti piti koodata ja lähettää eteenpäin kaukokirjoittimella, mikä viivästytti operaatio Valkyyriaa entisestään. Lisäksi vastarintaliikkeen jäsenet ­valtasivat Berliinin ­radioasemat, mutta radiotekniikkaa tuntevat apurit eivät koskaan tulleet perille eivätkä salaliittolaiset osanneet käyttää lähettimiä ilman heitä. Niinpä Hitlerin kuolemasta ja rauhanneuvottelujen aloittamisesta kertovaa julistusta ei koskaan lähetetty, ja radioasemat jatkoivat kepeiden iskelmien soittamista.

Joukot sekaannuksen vallassa

Hitlerin päämajalla ei sen sijaan ollut minkäänlaisia vaikeuksia saada viestejään perille. Kello 18.28 radiosta kuultiin tiedotus, jossa kerrottiin murhayrityksestä ja Hitlerin pelastumisesta.

Samaan aikaan Hitlerin lähipiiri uurasti varmistaakseen kaikkien sotilaallisten ja poliittisten osastojen olevan hallinnassaan ja saadakseen syylliset kiinni. ­Armeija oli täydellisessä kaaoksessa, ja monet yksiköt saivat samaan aikaan määräyksiä sekä Hitlerin päämajasta Itä-Preussista että salaliittolaisten päämajasta Berliinistä.

Reservijoukot, jotka olivat lähteneet liikkeelle Operaatio Valkyyrian mukaisesti, alkoivat saada ristiriitaisia määräyk­siä ja palasivat kiireen vilkkaa kasarmeilleen. Panssaripataljoona, jonka oli määrä suojella salaliittolaisten päämajaa Berliinissä, oli jo liikkeellä, kun sen päällikkö alkoi aavistella pahaa ja määräsi panssarit kääntymään takaisin.

Myös toisen vallankaappauksen kannalta tärkeän yksikön, Grossdeutschland-divisioonan, rivit alkoivat hajota. Von Stauffenbergin väki ei ollut saanut koko divisioonan tukea taakseen. Lisäksi divisioonan komentaja Hans Otto ­Remer oli innokas natsi. Hän oli muun muassa hieman aiemmin määrännyt miehensä osallistumaan propagandatilaisuuteen, kun heitä olisi kipeästi tarvittu sammuttamaan ilmahyökkäyksen synnyttämiä tulipaloja.

Remer otti yhteyttä Goebbelsiin saadakseen selville, mitä oli tekeillä. Tämä kertoi asiasta Hitlerille, joka pyysi puhelimessa Remeriä ”palauttamaan valtakunnan pääkaupunkiin rauhan ja järjestyksen vaikka väkivalloin”.

Remer lähetti heti miehensä kaupungille etsimään ja pidättämään vallankaappaajia tukevia ryhmiä. Lisäksi hän lähetti taisteluyksikön reservijoukkojen päämajaan Bend­lerblockiin, missä von Stauffenberg istui puhelimen ääressä ja yritti pitää vallankaappausta käynnissä.

Vallankaappaus epäonnistui

Pian joukko Hitlerille uskollisia upseereita ilmestyi raskaasti aseistettuina Bendlerblockiin, ja yhdessä Remerin joukkojen kanssa he vangitsivat vastarintaryhmän jäsenet. Von Stauffenberg päätti viimeisen puhelunsa sanoihin ”pyövelit marssivat jo käytävässä. Kaikki on ohi”. Muutamaa minuuttia myöhemmin hänet vangittiin.

Hitlerin tukijoiden vapautettua Frommin kotiarestista tämä piti pikaoikeudenkäynnin salaliiton johtajille. Von Stauffenberg ja hänen adjutanttinsa von Haeften, kenraali Friedrich Olbricht, ­tämän esikuntapäällikkö Albrecht Mertz sekä kenraalieversti Ludwig Beck tuomittiin kuolemaan.

Beck ehti ampua ­itseään ja hänet raahattiin henkihieverissä ulos. Siellä salaliittolaiset koottiin hiekkakasan eteen, ja heidät ammuttiin. Von Stauffenbergin viimeiset sanat olivat: ”Eläköön pyhä Saksa.”

Gestapo metsästi syyllisiä

Gestapo metsästi kiivaasti muita salaliittolaisia jo ennen kuin ensimmäiset vasta­rintaupseerit oli teloitettu, . Pian ensimmäiset pidätettiin, ja heidän hallussaan olleet asiakirjat johdattivat Gestapon muiden jäljille. Lisää nimiä pulpahteli esiin kuulusteluissa. Monia pidätettiin vain siksi, että he olivat vastarintajohtajien sukulaisia tai tuttavia eivätkä kyenneet todistamaan, ettei­vät tienneet suunnitelmasta mitään.

Yhteensä 180 ihmistä teloitettiin osallisina salaliittoon, viimeiset huhtikuussa 1945 eli vain pari viikkoa ennen Saksan antautumista. Monia salaliittolaisten läheisiä lähetettiin kuukausiksi keskitysleireille, heidän joukossaan von Stauffenbergin vaimo Nina, joka odotti parin viidettä lasta. Yhteensä Hitlerin hirmuhallinto tuli maksamaan 55 miljoonan ihmisen hengen.

Jotkut salaliittolaiset paljastivat kaiken, mitä tiesivät, koska uskoivat oikeuden tapahtuvan. He joutuivat pettymään, sillä oikeudenkäynti oli pelkkää teatteria.

Syytetyt eivät saaneet valita puolustus­asianaja­jiaan eivätkä he saaneet jäljennöstä tuomiostaan. Upseereina he olivat tottuneet pukeutumaan moitteettomaan univormuun, mutta nyt heiltä vietiin sol­miot, vyöt ja jopa tekohampaat, jotta he näyttäisivät epäsiisteiltä.

Oikeutta johti Roland Freisler, joka tunnettiin ­ilkeydestään. Vaivaisessa kolmessa vuodessa hän oli tuominnut kuolemaan 5 000 ­ihmistä. Freisler ei antanut syytetyille suunvuoroa vaan pilkkasi heidän yrityk­siään vastata kysymyksiin. Tästä huolimatta syytetyt esiintyivät arvokkaasti ja todistivat natsien hirmuteoista.

180 ihmistä tuomittiin kuolemaan osallisina heinäkuun 20. päivän murhayritykseen, moni heistä vain siksi, ettei ollut suostunut paljastamaan tietojaan.

Taitavana ratsastajana von Böselager eteni nopeasti ratsuväen luutnantiksi. Hän haavoittui vakavasti itärintamalla ja palveli toivuttuaan muutaman kuukauden kenraalimarsalkka Günther von Klugen lähetti­upseerina. Tuolloin hän tutustui esikunnan henkilökuntaan, joka käsitteli rintamalta tulleita viestejä.

Vuonna 1942 von Böselagerin piti toimittaa salaperäinen viesti, joka kuului: ”Viisi mustalaista saanut erityiskäsittelyn.” Hän kysyi selitystä eräältä SS-mieheltä, joka kertoi hänelle joukkoteloituksista. ”Silloin tiesin että ihmisiä murhattiin valtakunnan korkeimman johdon määräyksestä.” Von Böselager alkoi halveksia kansallissosialismia ja etsiä muita siihen kriittisesti suhtau­tuvia upseereita. Näin hän tutustui Henning von Tresckowiin.

Kerran von Böselager sai kutsun illalli­sille Hitlerin ja SS-johtaja Heinrich Himmlerin kanssa Smolenskiin 13. maaliskuuta 1943. Tuolloin hänellä oli tilaisuus lopettaa sota. Von Böselagerin ja viiden hänen toverinsa oli tarkoitus ampua Hitler ja Himmler, mutta jostain syystä Himmler perui tulonsa ja suunnitelma kumottiin.

Pommi-isku Hitleriä vastaan

Samana päivänä von Tresckow asetti Hitlerin lentokoneeseen ”konjakkipommin”, johon von Böselager oli hankkinut räjähdysainetta. Pommin sytytin ei kuitenkaan toiminut, eikä pommi räjähtänyt. Vuotta myöhemmin von Böse­lager sai uuden tilaisuuden: hän hankki räjähdysainetta pommiin, jonka von Stauffenberg salakuljetti salkussa Sudenpesään.

Operaatio Valkyyriassa von Bösela­gerin piti johtaa 1 200 ratsu­väensotilasta itärintamalta Berliiniin miehittämään useita keskeisiä hallinto­rakennuksia.

Miehet ratsastivat 36 tuntia, mutta juuri kun he ­olivat nousemassa Varsovassa lentokoneisiin, he saivat tiedon murhayrityksen epäonnistumisesta. Kuin ihmeen kautta kaikki 1 200 salaliittolaista onnistuivat palaamaan rintamalle jäämättä kiinni. Von Böse­lager pelkäsi paljastumista sodan loppuun saakka ja piti kaikkialla mukanaan myrkky­kapselia, kunnes sota viimein päättyi 8. toukokuuta 1945.

”Olisi ollut parempi koko maailmalle, jos Hitler olisi kuollut 20. heinäkuuta 1944”, von Böselager toteaa vakavana.

Philipp von Böselageria haastattelivat Christian T. Jørgensen sekä Ilkka Ahtiainen Helsingin Sanomista.