Uskaliaasta tehtävästä kiinnostuttiin toisen maailmansodan jälkeen, ja siitä tehtiin elokuva vuonna 1955.

Operaatio Frankton: Melojat upottivat Hitlerin rahtilaivat

10 brittiläistä sotilasta laskettiin joulukuussa 1942 vesille Ranskan rannikolla. Heidän tehtävänään oli meloa kajakeilla 110 kilometriä Bordeaux’n satamaan ja miinoittaa saksalaisia rahtilaivoja. Sitten edessä oli 1 300 kilometrin pakomatka.

Operaatio Frankton käynnistyi

Tehtävään oli valmistauduttu kuukausia, ensin merellä Portsmouthin edustalla ja sitten Holy Lochin sukellusvenetukikohdassa Skotlannissa, missä erikoisvarusteltuja kajakkeja testattiin joka säällä.

Kahdentoista valikoidun brittiläisen merijalkaväen sotilaan koulutus oli päättynyt 30. marraskuuta 1942. Nyt he istuivat vieri vieressä HMS Tuna -sukellusveneessä ja katselivat majuri Herbert Hasleria.

Kokenut Hasler oli suunnitellut uhkarohkean tehtävän, joka oli nimetty operaatio Franktoniksi.

”Nyt on tosi kyseessä. En ole voinut paljastaa tätä aiemmin, mutta olemme aloittaneet vihollisen vastaisen operaation. Nyt on edessä se tehtävä, mitä varten olemme harjoitelleet kuukausia. Teidät on valittu tehtävään, sillä olemme varmoja, että onnistutte”, Hasler aloitti.

Miehet olivat hiljaa. Heidät oli juuri määrätty mahdollisesti hengenvaaralliseen tehtävään, eivätkä he voineet ilmoittaa siitä mitään perheilleen.

Tunnelma vaihtui nopeasti huolestuneesta uteliaaseen, kun Hasler esitteli hyökkäyssuunnitelman. Miesten piti meloa Bordeaux’n satamaan ja upottaa siellä mahdollisimman monta saksalaista rahtilaivaa. Majuri piirsi kartan Gironden suistoalueesta ja kertoi miehilleen, että sukellusvene jättäisi heidät noin 16 kilometriä joen suulta etelään. Sitten miesten täytyisi seurata rannikkoa ja meloa 95 kilometriä vastavirtaan.

Miehet saivat liikkua vain pimeällä, ja rantaan oli hakeuduttava heti, kun aamu sarasti. Hasler näytti ohjeiden antamisen lomassa ilmakuvia alueelta. Vuorovesi on Gironden suistossa voimakas, ja kajakeilla pääsisi etenemään vain silloin, kun vesi työntyi mereltä kohti Bordeaux’ta. Öiset melontaretket pitikin suunnitella tarkasti.

Varsinainen hyökkäys oli tarkoitus tehdä joulukuun toisella viikolla uudenkuun aikaan, jolloin yöt olisivat pimeitä.Hasler korosti kuitenkin, että pimeys ei antaisi täyttä turvaa. Saksalaiset valvoivat rannikkoa valonheittimillä, ja Gironden suistoaluetta partioi koko ajan kuusi miinanraivaajaa, kaksi aseistettua troolaria ja lukuisia torpedoveneitä.

Kuivalla maalla uhkana olivat tykistöpatteri ja tutka-asema, ja seutua valvottiin myös ilmasta, sillä saksalaisten miehittämällä alueella oli kolme lentotukikohtaa.

”Teidän kaikkien täytyy pitää niin silmänne kuin korvannekin avoimina ja pysyä visusti piilossa valoisaan aikaan”, Hasler varoitti.

Kersantti Samuel Wallace esitti kysymyksen, joka oli kaikkien mielessä: ”Kuinka me pääsemme takaisin?”

”Olin juuri tulossa siihen”, Hasler vastasi ja kertoi, ettei sukellusvene voinut jäädä odottamaan iskuryhmää.

Saksalaiset tulisivat haravoimaan niin joentörmät kuin merenkin, kun pommit räjähtäisivät Bordeaux’ssa. Miesten pitäisi siis paeta maitse ensin Espanjaan, josta pääsisi esteettä Englantiin.

”Teille on jaettu pakovarusteita sisältävä laukku, ja Ranskan vastarintaliikkeen on tarkoitus auttaa paossa. Jokainen on kuitenkin siinä vaiheessa muuten omillaan”, Hasler kertoi.

Kahden miehen täytyi palata

Viikon kuluttua joulukuun 6. päivän aamuna HMS Tuna lähestyi Ranskan rannikkoa. Valtaosa Haslerin miehistä kärsi merisairaudesta, mutta pahemmalta tuntui sukellusveneen ahtaus ja raikkaan ilman puute.

Pettymys olikin suuri, kun kapteeni ilmoitti, ettei hän voisi nousta pinnalle ennen seuraavan päivän iltaa. Hän arvioi, että vesialueella liikkui liian paljon kalastusaluksia, eikä hän myöskään kyennyt määrittämään sukellusveneen tarkkaa sijaintia.

Seuraavana iltana kapteeni antoi lopulta lähtöluvan. Miehet kokosivat kajakkinsa ja pukeutuivat tehtävää varten annettuihin vaatteisiin. Kasvoihinsa he hieroivat mustaa naamiointiväriä.

HMS Tuna nousi pinnalle kello 19.30. Kapteeni kipusi ensimmäisenä sukellusveneen kannelle ja tunsi kylmän ilman kasvoillaan. Hän kumartui kohti puhetorvea ja antoi käskynsä alas ohjaamoon: ”Nostakaa kajakit ylös!”

Sukellusveneen kannen luukku avattiin, ja ensimmäiset miehet nousivat kajakkeineen näkyviin. Pian selvisi, että yhden kajakin nahkapäällysteiseen kylkeen oli tullut paha repeämä, kun sitä oli työnnetty ahtaan luukun läpi.

”Pelkään pahoin, ettette voi lähteä muiden mukaan. Työntäkää kajakki takaisin alas. Teidän täytyy palata takaisin sukellusveneellä”, Hasler sanoi sotilaalle, jonka oli tarkoitus meloa kyseisellä kajakilla. Hänen parinsa purskahti itkuun silkasta turhautumisesta.

Kajakkeja oli jäljellä enää viisi. Hasler ryömi alas hakeakseen oman kajakkinsa, jolla hän aikoi meloa yhdessä Bill Sparksin kanssa. Kaikki kajakit olivat vedessä kello 20.20, ja Hasler heilautti kättään hyvästiksi sukellusveneen kapteenille ennen kuin melojat suuntasivat kohti Ranskan rannikkoa.

Viiden kajakin ryhmä eteni muodostelmassa tyynellä merellä. Lämpötila oli lähellä nollaa. Miehet kuitenkin lämpenivät melomisesta nopeasti, ja sukellusveneen ahtaudessa vietetyn merimatkan jäykistämät lihakset vetreytyivät pian.

Operaatio Frankton menetti miehiä

Ryhmän lähestyessä rantaa korkeat vuorovesiaallot yllättivät heidät. Hasler sai ohjattua kajakkinsa rauhallisemmille vesille, ja muut melojaparit ilmaantuivat yksitellen hänen rinnalleen. Pian Hasler huomasi, että kersantti Samuel Wallace ja sotamies Robert Ewart puuttuivat. Kajakit hajaantuivat etsimään jälkeen jääneitä sotilaita, mutta he eivät nähneet merkkiäkään kadonneista maanmiehistään.

Hasler järkeili, ettei kadonneiden kajakki ollut välttämättä kaatunut. Miehillä oli kelluntaliivit ja kajakki oli kelluva, joten he olivat saattaneet hakeutua lähemmäksi rantaa. Hasler tiesi, ettei kykenisi tekemään sen enempää, joten hän määräsi miehet jatkamaan matkaa. Aiempaa voimakkaampi vuorovesiaaltojen sarja ryöpytti kajakkeihin vettä, ja miehet käyttivät kaikki voimansa vaahtoavasta aallokosta selvitäkseen.

Aallot kaatoivat yhden kajakin, ja korpaali Sheard sekä sotamies Moffat joutuivat jääkylmän veden varaan. Muut kajakit olivat liian keveitä ylimääräisten matkustajien kantamiseen, joten miehiä vedettiin köysillä kajakkien perässä. Se hidasti etenemistä huomattavasti, ja tunnin kuluttua Hasler kääntyi vedessä palelevien sotilaiden puoleen:

”Meidän täytyy jättää teidät tänne. Yrittäkää uida rantaan. Se ei ole enää kaukana. Olen pahoillani.”

Sheard oli kylmästä sinertävä, mutta hän sai huohotettua vastauksensa:

”Ymmärrän kyllä, sir.”

Kaksikko päästi irti köysistä. Operaatiossa oli mukana enää kolme kajakkia.

Iskuryhmä kohtasi kalastajia

Raskas kamppailu vuorovesiaallokossa sekoitti Haslerin aikataulun, ja kajakit ajautuivat liian lähelle Le Verdonin pientä satamaa sekä neljää saksalaista sotalaivaa. Kaikki kolme kajakkia pääsivät kuitenkin livahtamaan vaaravyöhykkeen läpi, ja ne jatkoivat matkaa kohti yläjuoksua. Sitten kärjessä kulkeneet kaksi melojaparia pysähtyivät odottamaan viimeistä kajakkia. Miehet odottivat pitkään, mutta kajakkia ei näkynyt.

Aikaa ei ollut hukattavaksi. Aamu sarasti jo, joten miehet ryhtyivät etsimään ensimmäistä piilopaikkaansa. He yrittivät päästä maihin, mutta rannassa oli esteenä rivi puutolppia. Sopiva rantautumispaikka löytyi tunnin etsimisen jälkeen, ja kuivalle maalle raahautui neljä uupunutta miestä. He olivat meloneet 11 tuntia ja taittaneet 41 kilometrin matkan pelkkien keksien ja makeisten voimalla.

Miehet kuulivat ääniä ja piiloutuivat nopeasti pensaikkoon. Joukko kalastajien vaimoja asettui valmistamaan ruokaa vain 15 metrin päähän. Jonkin ajan kuluttua heidän miehensä palasivat vesiltä. Kalastajat huomasivat englantilaiset heti. Hasler astui esiin ja kertoi murteellisella ranskallaan olevansa englantilainen sotilas. Hän pyysi epäluuloisia kalastajia olemaan kertomatta kenellekään näkemästään. Ranskalaiset nyökkäsivät ja poistuivat paikalta.

Brittinelikko otti vuoron perään kauan kaivatut nokoset, ennen kuin he lähtivät jatkamaan matkaa.

Miinat asetettiin paikoilleen

Joulukuun 10. päivänä uupunut nelikko hakeutui keskiyön lähestyessä kaislikkoon, jossa he piileksivät koko yön ja seuraavan päivän. Hasler kävi hyökkäyssuunnitelman läpi ja pyysi miehiä ajastamaan miinansa niin, että ne räjähtäisivät yhdeksän tunnin kuluttua. Sotilaat toivottivat toisilleen onnea ja laskivat kajakkinsa veteen kello 21.15.

Puolentoista tunnin kuluttua Hasler lähestyi kohdettaan. Hän näki horisontissa useita laituriin kiinnitettyjä ja valaistuja aluksia. Kaikki väsymys kaikkosi hetkessä. Haslerin ja Sparksin oli tartuttava toimeen.

Kaksikko meloi tankkerin, matkustajalaivan ja pienen rahtilaivan ohi. He jatkoivat matkaa, kunnes tulivat suuren rahtilaivan luokse. Se oli täydellinen kohde. Sparks kiinnitti kajakin laivan kylkeen magneetilla, ja Hasler kurotti kajakin pohjalta ensimmäisen magneettisen miinan. Hän kiinnitti sen pitkällä tangolla rahtilaivan vesilinjan alle.

Kajakissa etummaisena istunut Hasler huomasi vuoroveden loiskeiden vahvistuvan hiljalleen. Hän ojensi tangon Sparksille, joka kiinnitti laivaan vielä kaksi magneettimiinaa. Parivaljakko meloi jonon viimeisen aluksen luokse. Hasler ei tunnistanut alusta kunnolla, sillä aivan sen vieressä oli suuri fregatilta näyttävä laiva.

Haslerilla oli jäljellä vielä viisi miinaa, ja hän päätti kiinnittää kaksi niistä suureen laivaan. Sitten kaksikko käänsi kajakin ympäri, jolloin heihin osui eräästä aluksesta voimakas valokeila. Hasler ja Sparks meloivat varovasti kajakkinsa kiinni aluksen kylkeen ja antoivat vuoroveden kuljettaa heitä laiturin viertä.

Saksalaiset eivät olleet huomanneet sabotöörejä, ja nämä pysähtyivät pienen rahtilaivan viereen. He kiinnittivät viimeiset miinat rahtilaivaan ja tankkeriin.

Kajakit tuntuivat kevyiltä ilman painavia miinoja. Hasler kääntyi ja kätteli Sparksia. He hymyilivät ensimmäistä kertaa moneen päivään ja meloivat sitten ulos Bordeaux’n satamasta.

Vastarintaverkosto auttoi kaksikon turvaan

Onnistuneessa hyökkäyksessä upotettiin kuusi rahtilaivaa Bordeaux’n satamassa. Herbert Hasler ja Bill Sparks lähtivät 1 300 kilometrin pakoretkelle Ranskasta Espanjaan. He kulkivat maanteitä pitkin köyhiksi talonpojiksi pukeutuneina ja kerjäsivät ruokansa ja yösijansa.

Ruffecissa britit tapasivat paikallisia vastarintaliikkeen jäseniä. Kolme viikkoa myöhemmin he saivat yhteyden Marie Claire -verkostoon, joka salakuljetti liittoutuneiden sotilaita ulos maasta.

Verkostoa johti entinen Punaisen ristin sairaanhoitaja Mary Lindell, joka oli naimisissa ranskalaisen kreivin kanssa. Lindell oli paennut Britanniaan vuonna 1940 saksalaisten vallattua Ranskan. Britannian tiedustelupalvelu pestasi Lindellin, ja hänet lähetettiin Ranskaan auttamaan maanmiehiään.

Verkosto auttoi Hasselin ja Sparksin salakuljettamisessa Espanjaan ja Gibraltarille. Sotasankarit pääsivät Englantiin huhtikuussa 1943.