Sturmbannführer Bernhard Krüger kutsuttiin esimiehensä, ulkomaantiedustelupalvelun päällikön Walther Schellenbergin luo.
Krüger astui esimiehensä toimistoon Berliinissä. Paikka oli kuin linnoituksen ja komentokeskuksen välimuoto.
Toimistosta oli suora puhelinlinja Hitlerille, huoneessa käytäviä keskusteluja kuunneltiin ja seinien valokennot paljastivat mahdolliset tunkeilijat rakennuksessa. Lisäksi Schellenbergin toimistopöytään oli upotettu kaksi automaattiasetta, jotka saattoi laukaista nappia painamalla.
Schellenberg aloitti: ”Olen kutsunut teidät tänne, koska minulla on teille SS-valtakunnanjohtajan antama tärkeä tehtävä.” SS-valtakunnanjohtajalla Schellenberg tarkoitti omaa esimiestään, SS:n ylipäällikkö Heinrich Himmleriä. ”Tehtävä edellyttää, että kaikki tarvittavat voimat siirretään välittömästi valmistamaan Englannin puntia”, hän jatkoi.
Suunnitelma oli, että väärennetyt punnat levitettäisiin lentokoneista ympäri Britanniaa. Tyhjästä ilmestyneen suuren rahamäärän oli tarkoitus aiheuttaa inflaatio ja saada Britannian talous romahtamaan.
”Tehtävään tarvittavat henkilöt otatte keskitysleirien juutalaisväestön joukosta”, Schellenberg päätti tehtävänantonsa Krügerille.
Asiantuntijat vankien joukosta
Väärän rahan käyttämisestä sodankäynnin välineenä oli päätetty Saksan sodanjohdossa jo kahta viikkoa ennen sodan alkamista syksyllä 1939.
Päätöstä tehtäessä ei ollut osattu ennakoida, miten vaikeasta tehtävästä rahan väärentämisessä oli kyse. Kesti vuosia, ennen kuin päästiin edes setelilaattojen kaivertamiseen.
Täsmälleen samanlaista pellavapohjaista paperia, jota Englannin pankki käytti seteleissään, onnistuttiin valmistamaan vasta vuonna 1942.
Suurimpiin keskitysleireihin lähetettiin käsky toimittaa Krügerille tiedot kaikista graafisen alan asiantuntijoista, painotuotteiden valmistuksessa työskennelleistä ja muuten käsistään kätevistä juutalaisvangeista, kuten partureista.

Saksalaisten oli mahdotonta saada Englannin pankin käyttämää setelipaperia. Käyttökelpoisen vaihtoehdon löytämiseen meni yli vuosi. Setelien väärentäminen edellytti vankkaa ammattitaitoa.
Paperia kuluneista lumpuista
Seteleiden väärentämisen ensimmäinen vaihe oli selvittää, millaista paperia Englannin pankki käytti seteleissään. SS toimitti seteleitä analysoitavaksi useisiin teknillisiin korkeakouluihin.
Asiantuntijat olivat yksimielisiä: setelipaperi oli valmistettu pellavakankaasta. SS tilasi tonneittain pellavakangasta Turkista, teetti materiaalista paperia ja painatti ensimmäisen koe-erän.
Setelit tuntuivat aivan vääränlaisilta. Paperimassaan kokeiltiin sekoittaa erilaisia kemikaaleja, mutta mikään ei auttanut. Lopulta ongelman syy löytyi: brittien setelipaperi tehtiin kuluneesta pellavalumpusta eikä uudesta kankaasta.
Joulukuussa 1940 saksalaisilla oli tarvittavat tiedot ja valmiudet setelipaperin valmistamiseen. SS:n pellavat jaettiin puhdistusräteiksi Berliinin tehtaisiin, käytetyt rätit kerättiin, pestiin ja valmistettiin paperiksi, johon painettiin Englannin pankin vesileimat.
Setelipaperin valmisti erikoispaperien asiantuntija, vuonna 1584 perustettu Hahnemühlen paperitehdas.
Setelipaperin valmistusta varten perustettiin Berliinin pohjoispuolelle oma yksikkö, jonka työntekijöiltä edellytettiin vaitiololupausta.
Setelien valmistusmenetelmää testattaessa törmättiin moniin väärentämistä vaikeuttaviin tekijöihin, kuten UV-lampun valossa fluorisoivaan kemikaaliin, jonka vaaleansinistä sävyä saksalaiset eivät koskaan pystyneet täysin toistamaan, vaan väärennösten hohteen sävy jäi hieman harmaammaksi kuin aitojen.
Hannoverilaisen Hahnemühlen paperitehtaan erikoisyksikkö aloitti setelipaperin valmistuksen keväällä 1942.
Ulospääsy kuolemanleiristä
Juutalaisvangit olivat parasta mahdollista työvoimaa salaiseen väärennysoperaatioon. He olivat taitavia ammattilaisia, joista päästäisiin hankkeen päätyttyä lopullisesti eroon. Väärennyshankkeen vankityövoiman nokkamieheksi valittiin slovakianjuutalainen Adolf Burger.
Saksan miehitettyä Slovakian vuonna 1938 Burger oli vastarintaliikkeen pyynnöstä ryhtynyt väärentämään juutalaisille katolisia kastetodistuksia, joiden avulla he voisivat välttää keskitysleirin.
Elokuussa 1942 hän jäi kiinni ja hänet ja hänen vasta vihitty vaimonsa lähetettiin Auschwitziin. Burgerin nuori vaimo Gisela joutui kaasukammioon, ja Burger itse pantiin työskentelemään leirille saapuvien vankien lajittelussa.
Kun Burger oli ollut Auschwitzissa puolitoista vuotta, häntä tultiin noutamaan. Burger kuvitteli, että hänet lähetetään kaasukammioon.
Hänet vietiin kuitenkin leirin komentajan Rudolf Hössin eteen. ”Oletteko vanki Burger?”, Höss kysyi. ”Ja olette ammatiltanne kirjaltaja?” ”Kyllä”, vastasi Burger. ”Teidän ammattitaitoanne tarvitaan muualla. Te lähdette täältä”, totesi Höss.
Ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen Burgeria puhuteltiin nimellä eikä vain vankina numero 64401.
Useimmat vangit halusivat hinnalla millä hyvänsä päästä pois tuhoamisleiristä ja yrittivät kaikkensa tullakseen valituksi tehtävään.
Hollantilainen litografi Dries Bosboom kutsuttiin myös salaiseen tehtävään, ja häntä noutamaan tullut korpraali kysäisi ovelta, onko parakissa muita painoalan ihmisiä. Max Groen kiiruhti kertomaan toimineensa graafisella alalla, vaikka oli itse asiassa kameramies.
Seuraavaksi miehet komennettiin SS-upseerin toimistoon. Upseeri oli poikkeuksellisen asiallinen ja esitti heille kysymyksiä aivan kuin he olisivat olleet tavallisessa työhaastattelussa. Groenilta hän kysyi, osasiko tämä retusoida.
Groen ei tiennyt asiasta mitään, mutta muisti yhden sanaparin kotoa viihderomaanin kannesta. ”Amerikkalaista retusointia”, Groen sanoi. ”Siis positiivien retusointia”, saksalainen SS-upseeri totesi nyökytellen tyytyväisenä ja asiantuntevan näköisenä. Groen valittiin.
Kuusikymmentä vankia lähetettiin Auschwitzista junalla kohti Berliiniä. He matkustivat kolmannen luokan vaunussa, jossa oli puupenkit ja ikkunat. Vangeille oli ylellisyyttä, että heitä ei pantu tavaravaunuun. Päämääränä oli Sachsenhausen Berliinin pohjoispuolella.
Vartijoiden mielivalta ja teloitukset olivat arkea myös Sachsenhausenissa, vaikka Sachsenhausen ei ollut tuhoamisleiri, vaan vankeja käytettiin työvoimana Berliinin seudun tehtaissa ja valtion rakennus- ja aseteollisuudessa.
Eri leireistä kerätyt painoalaa tuntevat vangit vietiin muusta leiristä korkealla lauta-aidalla eristetylle alueelle, jossa sijaitsivat parakit numero 18 ja 19.






Väärennökset olivat niin hyviä, että Englannin pankki päätti poistaa vanhat setelit käytöstä ja ottaa tilalle uudet, joihin tuli turvalanka.
Britannia-medaljonki
sisälsi väärentämistä vaikeuttavia yksityiskohtia.
Revitty reuna
Oikeanlaisen reunan aikaansaamiseen tarvittiin oma välineensä.
Päiväys
Sarjanumero johdettiin julkaisupäivämäärästä.
Allekirjoituksen
alapuolella oli kaksi pistettä.
Vesileima
Vesileimaan kätketty kirjaimen osa toimi sarjanumeron varmistuksena.
Väärentäjien oma osasto
Kun valikoitu vankijoukko oli saapunut Sachsenhauseniin, heille kerrottiin tehtävästä: heidän tulisi väärentää passeja ja muita asiakirjoja, mutta ennen kaikkea Britannian rahaa.
Työ oli huippusalaista. Kukaan ei saanut olla missään yhteydessä ulkopuolisiin. Siitä syystä parakeille 18 ja 19 oli omat vartijat ja lääkäri.
Krüger painotti vangeille sitä, että hän oli pelastanut heidät jokaisen varmalta kuolemalta:
”Jos teette työnne hyvin, teillä ei ole mitään pelättävää. Kun sota joskus loppuu, pääsette näistä parakeista. Kai ymmärrätte, että emme voi antaa teille tämän enempää vapauksia. Teidän työnne on pysyttävä ikuisesti salaisena. Kun teette työnne hyvin, saatte palkkionne voittomme myötä.”
Sachsenhausenissa oli täydelliset painovälineet, kaivertamo, valokuvalaboratorio, pakkaamo ja kuusi painokonetta.
Vangit olivat helpottuneita siitä, että he olivat päässeet pois tuhoamisleiriltä. Sachsenhausenissa väärentäjillä oli suhteellisen hyvät oltavat: ruoka-annokset olivat suurempia kuin tavallisilla keskitysleirivangeilla, jokaisella oli oma peti ja he saivat pitää siviilivaatteita.
Krüger kielsi ehdottomasti vankien turhan julman kohtelun, etteivät työmoraali ja työtahti olisi kärsineet. Vangit halusivat jarruttaa työn etenemistä mahdollisuuksiensa mukaan, sillä he tiesivät pysyvänsä hengissä vain niin kauan kuin väärennysoperaatio jatkui.
Krügerin taktiikka oli käyttää keppiä ja porkkanaa: kuria pidettiin yllä uhkauksilla ja työhalua lisättiin antamalla toivoa.
Hän pyrki voittamaan vankien luottamuksen palkitsemalla hyvästä työstä vapaapäivillä, tupakalla ja paremmalla ruualla. Vangit saivat jopa pöytätennispöydän parakkien väliin ja luvan kuunnella Saksan radiota.
Toisaalta jokainen tiesi, että heidän tehtävänsä haluttiin pysyvän ikuisesti salaisena. ”Olin vuorenvarma siitä, että en jäisi henkiin”, kertoi Burger haastattelussa sodan jälkeen.
”Astuessani leirin portista sisään olin vakuuttunut siitä, että minut surmattaisiin ennemmin tai myöhemmin. Maatessani pehmeällä vuoteellani ajattelin vain, että olin vain lomalla haudasta.”
Väärentäjiksi valitut olivat menettäneet perhettä ja ystäviä leireillä, ja jotkut näkivät nyt tilaisuuden kostaa. Berliiniläinen kirjanpainaja Max Bober yritti ylipuhua muut hidastelemaan ja tekemään väärennökset hitaasti ja huonosti: ”Meillä on käsissämme ase heitä vastaan, ja sitä on käytettävä.”
Useimmat vangit halusivat mieluummin pysyä hengissä, joten he hylkäsivät Boberin ajatuksen. ”Täällä meillä on katto päämme päällä eikä meidän tarvitse nähdä ihmisten paleltuvan kuoliaaksi. Yritetään ottaa siitä kaikki irti”, sanoi tšekkiläinen Artur Tupler.

Sachsenhausenin keskitysleirin muilla vangeilla ei ollut tietoa siitä, mitä parakeissa 18 ja 19 tehtiin.
Pankit vahvistivat setelien aitouden
Kukaan tehtävään valituista vangeista ei ollut aikaisemmin väärentänyt rahaa. He oppivat kuitenkin taitaviksi tekemällä kaiverrus- ja painoteknisiä kokeiluja.
Heidän oli myös selvitettävä puntiin kätketyt turvamerkinnät. Varsinkin niin kutsuttu Britannia-medaljonki eli setelin vasemmassa yläkulmassa oleva naishahmo sisälsi mikroskooppisen pieniä yksityiskohtia ja salaisia merkkejä.
Krüger edellytti täydellistä lopputulosta, ja jokaisella uudella yrityksellä syntyi entistä vakuuttavampia seteleitä.
Painolaattoja kehiteltiin seitsemän kuukauden ajan, kunnes ne vastasivat alkuperäisiä jopa kaksikymmenkertaisena suurennoksena. Setelien numerointi, jonka piti vastata aitojen puntien numerointia, saatiin ratkaistua viimeisenä matemaatikkojen avulla.
Yksi ongelma oli rahojen saaminen kuluneen näköisiksi. Kulumisen myötä painomusteen jälki alkaa imeytyä setelipaperiin, jolloin viivat muuttuvat epäselvemmiksi. Väärennökset alkoivat näyttää aidosti käytetyiltä vasta, kun musteeseen lisättiin kemikaalia, joka edisti musteen imeytymistä paperiin.
Valmis koe-erä toimitettiin Sveitsiin agentille, joka meni rahojen ja Saksan valtionpankin kirjeen kanssa sveitsiläiseen pankkiin pyytämään lausuntoa setelien aitoudesta.
Kun sveitsiläiset totesivat setelien olevan aitoja, agentti pyysi vielä varmistamaan numeroinnin aitouden Englannin pankilta. Myös Englannin pankki vahvisti setelien aitouden.
Krüger ei siltikään ollut tyytyväinen. Vuonna 1943 yksi vangeista lähetettiin vartijoiden saattamana valtionpankkiin Berliiniin vaihtamaan salkullinen väärää rahaa. Joka ikinen väärä seteli kelpasi valtionpankille aitona tavarana.
Rahaa painettiin kahdessa vuorossa, ja koneet kävivät keskeytyksettä. Painokoneet suolsivat taukoamatta viiden, kymmenen, kahdenkymmenen ja rahantarpeen kasvaessa myös viidenkymmenen punnan seteleitä.

Setelipaino keskitys- leirin sisällä
Operaatio Bernhardin parakit oli eristetty muusta leiristä kolme metriä korkealla aidalla. Setelipaino oli niin salainen, että edes parakkeja vartioivat sotilaat eivät saaneet tietää, mitä parakkien sisällä tehtiin.
Vartiosotilaat myös vaihdettiin lyhyin väliajoin, ja edelliset lähettiin itärintamalle.
Rahanväärennysoperaatioon osallistuneet yhteensä 140 vankia saivat liikkua vapaasti parakeissaan ja ulkoilla sisäpihalla, mutta ulkomaailmaan he eivät saaneet olla missään yhteydessä.
Krügerin määräämien tiukkojen turvatoimien ansiosta operaatio Bernhard säilyi täysin salaisena sodan päättymiseen saakka.
Sairaat teloitettiin
Väärentäjävangit pidettiin täysin eristyksissä muista muuten tupaten täydessä leirissä.
Eräänä päivänä väärentäjien toisen parakin katto syttyi palamaan. Konepistoolein aseistautuneet vartijat eivät päästäneet sammutuskalustoa alueelle eivätkä vankeja ulos. Vankien oli sammutettava palo miten parhaiten taisivat.
Sairastuminen tai onnettomuus saattoi merkitä kuolemaa, sillä operaation paljastumista ei haluttu riskeerata päästämällä väärentäjiä leirin sairastupaan.
Nuori puolalainen opettaja yritti salata tuberkuloosiaan. Eräänä päivänä hän alkoi yskiä verta, sairaus paljastui ja hänet teloitettiin. Kaikkiaan seitsemän sairastunutta teloitettiin, jottei operaatio olisi vaarantunut.
Tavoitetta vaihdettiin
Saksalaiset päättivät, että rahoja ei pudotettaisikaan Britanniaan jo siitä yksinkertaisesta syystä, että Luftwaffella ei olisi riittänyt koneita toteuttamaan operaatiota.
Norjalainen kirjaltaja Moritz Nachtstern kertoi: ”Se oli hermoja raastavaa aikaa. Tiesimme, että jos setelipaino lakkautettaisiin, ei kestäisi kauankaan, kun olisimme krematoriossa.”
Saksalaiset eivät lopettaneet väärennyshanketta, vaikka alkuperäistä suunnitelmaa ei voitukaan toteuttaa. Väärennettyä rahaa ei levitettäisikään lentokoneesta, vaan sillä hankittaisiin Saksalle aseita ja raaka-aineita ja maksettaisiin ulkomaalaisille agenteille.
Rahanpesuvastuu annettiin liikemies Friedrich Schwendille. Apureineen Schwend, joka käytti operaatiossa peitenimeä tohtori Fritz Wendig, hoiti provisiota vastaan väärennösten vaihtamisen aitoon valuuttaan ja arvoesineisiin.
Italialaisen aatelisnaisen kanssa avioliitossa oleva Schwend johti rahanpesuoperaatiota Labersin linnasta Meranon läheltä Pohjois-Italiasta.
Hänen verkostoonsa kuului noin 50 asiamiestä, jotka veivät väärää rahaa Sveitsiin, vaihtoivat sen pankeissa muihin valuuttoihin ja sijoittivat sitten rahat liiketoimiin puolueettomissa maissa.
Väärää rahaa oli liikkeellä niin paljon, että Englannin pankki pysäytti yli viiden punnan setelien painatuksen.

Vapautetut väärentäjät: Toukokuun viidentenä päivänä vuonna 1945 väärentäjät pääsivät vapaaksi. Vuosia kestänyt painajainen oli viimeinkin ohi.
Punnista aiottiin siirtyä dollareihin
”Hyvät herrat! Tästä päivästä lähtien alamme valmistaa myös dollareita!” huudahti Krüger astuessaan saliin, jossa väärentäjät työskentelivät syksyllä 1944. Mauthausenin leiristä tuotiin venäjänjuutalainen Solomon Smoljanov väärentämään dollareita. Hän oli koko joukon ainoa ammattimainen väärentäjä.
Dollarien väärentäminen oli vaikeampaa kuin puntien, eikä painaminen ehtinyt päästä kunnolla käyntiin. Vain kahdensadan kappaleen erä sadan dollarin setelin etupuolta saatiin valmiiksi.
Maaliskuussa 1945 tuli käsky purkaa, pakata ja lastata painokoneet ja tarvikkeet junaan. Aikaa annettiin 36 tuntia.
Vangit siirrettiin Redl-Zipfin keskitysleirille Itävaltaan, jossa setelipaino oli tarkoitus pystyttää uudelleen. Krüger tapasi vangit viimeisen kerran: ”Tänään olen vielä univormussa. Kuka tietää, mitä lähipäivinä tapahtuu. Olen antanut määräyksen, että teidät toimitetaan turvaan vapauttamiseenne saakka.”
Toukokuun alussa SS määräsi väärentäjät siirrettäväksi Ebenseen keskitysleiriin tuhottavaksi. Vankien siirtoon oli vain yksi kuorma-auto, joten tarvittiin kolme edestakaista matkaa. Kolmannella matkalla auto hajosi ja viimeiset lähetettiin marssimaan kohti Ebenseetä.
Sillä aikaa Ebenseessä vartijat yrittivät komentaa leirin 30 000 vankia tunneleihin, jotka räjäytettäisiin. Vangit yksinkertaisesti kieltäytyivät.
Vartijat epäröivät. Saksa oli käytännössä hävinnyt sodan. He eivät halunneet lisää murhia tililleen. Vartijat alkoivat paeta leiristä.
Kun väärentäjien kolmas ryhmä saapui perille 4. toukokuuta, leiri oli jo vankien hallussa. Kun yhdysvaltalaiset saapuivat 5. toukokuuta, leirin vartiotornissa liehui valkoinen lippu.

Stern-lehden palkkaamat sukeltajat nostivat vuonna 1959 Toplitzseen pohjasta laatikoittain operaatio Bernhardissa väärennettyjä puntia ja asiakirjoja.
Miljoonia puntia upotettiin alppijärveen
Paikalliset näkivät saksalaisten upottavan aivan sodan viimeisinä päivinä raskaita arkkuja keskelle noin sata metriä syvää Toplitzseejärveä.
Toisen maailmansodan aikana Toplitzseen rannalla sijaitsi Saksan merivoimien tutkimusasema. Järvellä tehtiin koeräjäytyksiä jopa neljän tonnin räjähdepanoksilla eri syvyyksissä ja testattiin torpedojen laukaisemista vedestä maalle.
Sodan viimeisessä vaiheessa järvelle ajoi kuorma-autoja, joiden lastina oli painavia, vesitiiviitä laatikoita. Paikalliset komennettiin vetämään laatikot hevosillaan rantaan, josta saksalaiset sotilaat soutivat laatikot järvenselälle ja upottivat ne yli sadan metrin syvyyteen.
Huhuttiin, että laatikoissa oli sotasaalista, kuten Katariinan palatsin meripihkahuoneen paneelit, taidetta, kultaa ja salaisia asiakirjoja, jotka muun muassa kertoisivat, mihin natsi-Saksan aarteet on kätketty.
1950-luvulla Stern-lehden toimittaja Wolfgang Löhde päätti selvittää asian. Loppukesästä 1959 hän sai Itävallan viranomaisilta luvan lähettää sukeltajia tutkimaan Toplitzseetä. Järvestä löytyi seitsemän laatikkoa, joissa oli yhteensä 73 miljoonaa puntaa väärennettyjä seteleitä ja natsi-Saksan asiakirjoja.
Tutkimuksille pantiin piste
Enempää Löhde ei ehtinyt, kun hän sai esimieheltään määräyksen palata Saksaan. Syytä määräykseen voidaan vain arvailla. Kenties asia oli vielä liian arka.
Myöhemmin Toplitzseetä ovat kolunneet niin tutkijat kuin televisioyhtiötkin, ja joka kerta on löytynyt väärennettyjä puntia. 1960-luvulla Itävallan sisäministeriö sulki pääsyn Toplitzseelle ja antoi tutkia alueen erään aarteenetsijän saatua surmansa sukellusonnettomuudessa.
Viranomaiset löysivät mm. 18 laatikollista väärää rahaa, painolaattoja, aseita ja räjähteitä. Joulukuussa 1983 Itävallan viranomaiset tiedottivat alueen haravoinnin olevan valmis, ja Toplitzseelle pääsi jälleen. Järveltä löytyi 1980-luvullakin laatikoittain väärennettyä rahaa.
Vääriä puntia löydettiin vielä vuoden 2000 heinäkuussa CBS-televisioyhtiön ja Simon Wiesenthal -keskuksen yhdessä järjestämällä sukelluksella, jota todistamassa oli myös Burger.
Sodan jälkeen
Burgerin muistelmiin perustuva elokuva Väärentäjä voitti parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin vuonna 2007. Burger on edelleen elossa.
Operaatiota johtanut Krüger esitti 1950-luvulla sotarikosoikeudenkäynnissä väärentäjinä toimineiden vankien lausuntoja, joiden mukaan hänen toimintansa oli pelastanut heidän henkensä.
Hänen ei katsottu olleen vastuussa sairaiden vankien teloittamisesta. Krüger kuoli vuonna 1989.