Kranaattien räjähdykset repivät rikki yön hiljaisuuden, ja maa tärisi. Tulitus tuntui Armin Scheiderbauerista kuin maanjäristykseltä.
Saksan armeijan 472. kranaatinheitinrykmentin 20-vuotias adjudantti oli edellisenä iltana rauhoitellut hermojaan useilla paukuilla.
Hän heräsi tokkuraisena vihollisen hyökkäyksen melskeeseen. Scheiderbauer painautui ampumahautaan, jota hän asetovereineen miehitti Vitsebskin kaupungissa Valko-Venäjällä.
Päivä oli 22. kesäkuuta 1944 ja kello 3.05 aamuyöllä.
Ajankohta ei ollut sattumaa. Natsi-Saksa oli käynnistänyt lähes minuutilleen kolme vuotta aiemmin operaatio Barbarossan Neuvostoliiton valloittamiseksi. Tilien tasaamisen hetki oli koittanut.
Scheiderbauerin krapulaista päätä ravistelleet räjähdykset olivat vasta alkusoittoa Neuvostoliiton huolellisesti valmistellulle hyökkäykselle. Sen piti murskata Valko-Venäjän saksalaisjoukot ja avata reitti Berliiniin sekä sodan lopulliseen voittoon.
Puna-armeijalla oli hyvät edellytykset kesän 1944 operaatioon. Valloitusretken ensi vuosina voitosta voittoon edenneet saksalaiset olivat talven 1942–1943 jälkeen huomanneet sotaonnen kääntyneen. Wehrmacht kärsi tappion Stalingradissa Venäjän armottoman talven nujertaessa tuhansia sotilaita.
Sen jälkeen Saksa vain vetäytyi. Pohjoinen armeijaryhmä joutui luopumaan Leningradin piirityksestä, joka vapautettiin lopullisesti 27. tammikuuta 1944. Myös eteläisen armeijaryhmän joukot Krimillä joutuivat vetäytymään.
Yksi armeijaryhmä piti kuitenkin pintansa neuvostojoukkojen uhkaamana: sotamarsalkka Ernst Buschin keskustan armeijaryhmän noin 600 000 sotilasta puolusti yhä asemiaan Valko-Venäjällä.
Stalin oli evakuoinut vajaa kolme vuotta aiemmin koko hallituksensa Moskovasta saksalaisten lähestyessä. Hän nimesi siksi vuoden 1944 operaatio Bagrationin kenraali Pjotr Bagrationin mukaan.
Tämä puolusti vuonna 1812 Moskovaa viimeiseen hengenvetoon Napoleonin valloitusretken torjumiseksi.
Sotajohto ei huomioinut varoituksia
Suurimittainen harhautus onnistui. Puna-armeija toteutti yön pimeydessä koko sodan massiivisimman materiaalin keskittämisen Valko-Venäjälle.
Lähes 5 800 taisteluvaunua, 7 800 sotilaskonetta sekä 33 000 tykkiä ja kranaatinheitintä koottiin rintamalle vaivihkaa.
Kesäkuun kolmena ensimmäisenä viikkona Valko-Venäjän rintaman takalinjoille siirrettiin 75 000 junanvaunullista sotilaita, aseita, ammuksia ja muita varusteita.
Saksalaisten tiedon puutteelle oli käytännön syitäkin: Luftwaffella ei ollut enää tarpeeksi tarkkailukoneita itärintaman uuvuttavan sodan kestettyä kolme vuotta.
Monet lentokelpoisista koneista oli myös siirretty Ukrainaan, jonne hyökkäyksen odotettiin kohdistuvan.
Neuvostovankien kuulustelut tai taistelukentän sotilaiden havainnotkaan eivät avanneet Saksan ylimpien upseerien silmiä.
Tiedustelu-upseerit yrittivät varoittaa keskustan armeijaryhmän komentajaa Ernst Buschia, mutta tämä luotti yleisesikunnan sotajohtoon, joka vakuutti Neuvostoliiton hyökkäyksen kohdistuvan Ukrainaan.
Venäläisistä poiketen Saksa kuljetti usein joukkojaan kirkkaassa päivänvalossa.
Saksalaisen pataljoonan johtaja kertoi vain viikkoa ennen operaatio Bagrationia 39. panssarijoukon komentajalle Robert Martinekille odottavansa hyökkäystä. Tarkastuskierroksella ollut kenraali vakuuttui tiedoista mutta sanoi, ettei esikunta huomioisi hänen varoituksiaan.
”Jumala tuhoaa haluamansa ja aloittaa sen sokaisemalla”, Martinek sanoi alistuneeseen sävyyn pataljoonan johtajalle.
Salamasota antoi etulyöntiaseman
Stalin oli nimennyt suurhyökkäyksen johtoon joukon pätevimpiä upseereitaan, kuten hyökkäyssuunnitelman laatineen Konstantin Rokossovskin sekä marsalkka Georgi Žukovin.
Kaikki sujui alusta asti suunnitelman mukaan. Puna-armeija eteni Vitsebskin alueelle nopeasti panssarijoukot keihäänkärkenään.
Raskaat tankit olivat auranneet saksalaisten miinoittamia alueita turvallisiksi jo valmistelevien tykistökeskitysten aikana. Saksalaiset puolustusjoukot pakotettiin vain kahdessa vuorokaudessa pakenemaan päätä pahkaa asemistaan.
Puna-armeija valtasi jo 27. kesäkuuta Vitsebskin, jota Hitler oli määrännyt puolustettavan viimeiseen hengenvetoon saakka, mutta neuvostojoukot etenivät rivakasti koko rintamalla.
Rokossovski määräsi muun muassa Bobruiskissa – noin 150 kilometriä Minskistä kaakkoon – suuren hyökkäyksen saksalaisasemiin.
Hyökkäys aloitettiin 24. kesäkuuta, mutta kaupunkia ympäröivä maasto oli hankalaa hyökkäämiseen. Suomaasto hidasti sotilaiden ja ajoneuvojen liikkeitä.
Tankit ajoivat suoalueen läpi
Venäläiset eivät antaneet hankalan maaston estää etenemistään – ja sotilaita oli valmisteltu hyökkäykseen huolellisesti.
Sotilaita oli koulutettu ennen hyökkäystä rakentamaan lauttoja ja käyttämään eräänlaisia suksia, jotka oli kehitetty soilla ja rämeillä liikkumiseen.
Pioneerijoukot rakensivat ennen hyökkäystä teitä ja patoja puusta, jotta miehet ja ajoneuvot saatiin liikkeelle.
Saksalaiset yllättyivät täysin panssarijoukkojen ilmaantuessa taisteluun soiselta seudulta, ja hyökkäystä tuettiin sekä hävittäjä- että pommikonein. Kaikki tiet Bobruiskiin katkaistiin 27. kesäkuuta, ja Saksan 9. armeijan kuusi divisioonaa jäi saarroksiin yhdellä kertaa.
Sitten ilmapommitukset käynnistyivät koko laajuudessaan. Kaikkiaan 526 lentokonetta, joista 400 oli pommikoneita, hyökkäsi piiritettyjen saksalaisten kimppuun.
Koneet pudottivat alle tunnissa 12 000 pommia. Kaupunki oli pian ilmiliekeissä, ja tuhoa lisäsivät vielä saksalaisten itse sytyttämät tulipalot.
He eivät halunneet omien materiaalivarastojensa päätyvän neuvostojoukkojen käsiin.
Valtaosa saksalaissotilaista jätti pian asemansa pinkaisten pakoon. Pakenijoiden autot mutkittelivat tulitusta väistellessään niin, että niiden renkaat juuttuivat toistuvasti kiinni mutaan.
Saksalaiset joutuivat Valko-Venäjän läpi vetäytyessään jättämään tonnikaupalla sotamateriaalia taakseen.
Paniikkiin joutuneita sotilaita hakeutui turvaan Berezinajoen töyräille, mutta joen länsirantaa kohti kaupunkia edenneet neuvostosotilaat ampuivat heitä säälimättä.
”Miehet yrittivät uida Berezinan yli, mutta sekään ei pelastanut heitä”, kirjoitti Rokossovski, ja marsalkka Žukov kertoi myöhemmin: ”Kauhistuneet saksalaiset pakenivat joka suuntaan. Ne, jotka eivät antautuneet, ammuttiin heti.”
Jäljelle jääneet saksalaiset puolustautuivat viimeiseen mieheen asti, ja neuvostojoukot saivat kaupungin kokonaan hallintaansa vasta 30. kesäkuuta.
Sotakirjeenvaihtaja Vasili Grossman ehti Vitsebskiin välittömästi kaupungin valloituksen jälkeen. Hän vahvisti, että saksalaisten joukot oli tuhottu väkivaltaisessa verilöylyssä perin pohjin.
”Teillä on sadoittain ellei tuhansittain ruumiita, ja niitä lojuu sikin sokin myös ojissa ja metsissä. Ajoneuvoilla pitää paikka paikoin ajaa ruumiiden yli, sillä niitä on niin tiheässä”, Grossman kirjoitti puna-armeijan omassa lehdessä nimeltä Krasnaja Zvezda – Punainen tähti.
