Kranaattien räjähdykset repivät rikki yön hiljaisuuden, ja maa tärisi. Tulitus tuntui Armin Scheiderbauerista kuin maanjäristykseltä.
Saksan armeijan 472. kranaatinheitinrykmentin 20-vuotias adjudantti oli edellisenä iltana rauhoitellut hermojaan useilla paukuilla.
Hän heräsi tokkuraisena vihollisen hyökkäyksen melskeeseen. Scheiderbauer painautui ampumahautaan, jota hän asetovereineen miehitti Vitsebskin kaupungissa Valko-Venäjällä.
Päivä oli 22. kesäkuuta 1944 ja kello 3.05 aamuyöllä.
Ajankohta ei ollut sattumaa. Natsi-Saksa oli käynnistänyt lähes minuutilleen kolme vuotta aiemmin operaatio Barbarossan Neuvostoliiton valloittamiseksi. Tilien tasaamisen hetki oli koittanut.
Scheiderbauerin krapulaista päätä ravistelleet räjähdykset olivat vasta alkusoittoa Neuvostoliiton huolellisesti valmistellulle hyökkäykselle. Sen piti murskata Valko-Venäjän saksalaisjoukot ja avata reitti Berliiniin sekä sodan lopulliseen voittoon.
Puna-armeijalla oli hyvät edellytykset kesän 1944 operaatioon. Valloitusretken ensi vuosina voitosta voittoon edenneet saksalaiset olivat talven 1942–1943 jälkeen huomanneet sotaonnen kääntyneen. Wehrmacht kärsi tappion Stalingradissa Venäjän armottoman talven nujertaessa tuhansia sotilaita.
Sen jälkeen Saksa vain vetäytyi. Pohjoinen armeijaryhmä joutui luopumaan Leningradin piirityksestä, joka vapautettiin lopullisesti 27. tammikuuta 1944. Myös eteläisen armeijaryhmän joukot Krimillä joutuivat vetäytymään.
Yksi armeijaryhmä piti kuitenkin pintansa neuvostojoukkojen uhkaamana: sotamarsalkka Ernst Buschin keskustan armeijaryhmän noin 600 000 sotilasta puolusti yhä asemiaan Valko-Venäjällä.
Stalin oli evakuoinut vajaa kolme vuotta aiemmin koko hallituksensa Moskovasta saksalaisten lähestyessä. Hän nimesi siksi vuoden 1944 operaatio Bagrationin kenraali Pjotr Bagrationin mukaan.
Tämä puolusti vuonna 1812 Moskovaa viimeiseen hengenvetoon Napoleonin valloitusretken torjumiseksi.
Saksalaiset nielaisivat syötin
Operaatio Bagration oli osa liittoutuneiden johtajien laajaa hyökkäyssuunnitelmaa, jonka Neuvostoliiton Josif Stalin sekä Yhdysvaltojen presidentti Franklin D. Roosevelt ja Britannian pääministeri Winston Churchill olivat laatineet Teheranissa vuotta aiemmin.
Länsiliittoutuneet halusivat viedä operaatio Overlordin alaisuudessa maihinnousujoukkoja Normandiaan (D-day) ja pakottaa sitten saksalaiset vetäytymään itään.
Samalla Stalin painostaisi Saksan itärintaman joukkoja vetäytymään länteen. Neuvostojoukkojen hyökkäyksen pääkohde oli tarkkaan varjeltu salaisuus, jota Stalin ei paljastanut edes läheisimmille liittolaisilleen.
Stalin tiesi tiedustelutietojen perusteella saksalaisten ennakoivan hyökkäystä. Saksan sotajohto ei kuitenkaan aavistanut, että kohteena oli keskustan armeijaryhmä Valko-Venäjällä.
Saksalaiset uskoivat puna-armeijan iskevän ensin Ukrainaan, jossa neuvostojoukot olivat edenneet aiemmin samana vuonna.
Neuvostoliiton kenraalien pääesikunta Stavka varmisti saksalaisten harhauttamisen. Puna-armeija teki toukokuussa 1944 ovelia operaatioita vain saksalaisia hämätäkseen.
Väärennetyt radioviestit joukkojen liikkeistä ja lavastetut aseistukset saivat Saksan uskomaan, että hyökkäyksen pääkohteena olisi Ukraina.
Neuvostojoukot olivat olleet toimeliaita varsinkin Chisinaussa nykyisen Moldovan alueella. Puna-armeija näytti siirtäneen sinne jalkaväen divisioonan, kaksi tykistön divisioonaa sekä kokonaisen panssarijoukon.
Todellisuudessa valtaosa tankeista oli lavasteita, ja jokaisessa divisioonassa oli vain satakunta miestä lavastamassa muun muassa kenttäkeittiöitä.
Huijausta tehostettiin lennättämällä puna-armeijan lentokoneita alueella – aivan kuin niillä olisi haluttu pitää Luftwaffe loitolla.
Välillä neuvostolentäjät päästivät saksalaisia lentämään alueelle tahallaan. Saksalaisten toivottiin huomaavaan joukkojen keskitykset.
Samalla puna-armeija siirsi junakuljetuksilla ja kuorma-autoilla sotilaita Ukrainasta, Krimiltä ja Baltiasta Valko-Venäjälle.
Rintaman lähestyessä joukkoja kuljetettiin pimeän aikaan – öisinä tunteina valkovenäläisillä maanteillä mutkitteli jopa 50 000 kuorma-autoa.
Pientareiden valkoiset merkinnät pitivät kuljettajat tiellä. Ellei perille ehditty ennen aamunkoittoa, niin matka piti ehdottomasti keskeyttää, ajoneuvot naamioida ja odottaa taas seuraavaa yötä.
Sotajohto ei huomioinut varoituksia
Suurimittainen harhautus onnistui. Puna-armeija toteutti yön pimeydessä koko sodan massiivisimman materiaalin keskittämisen Valko-Venäjälle.
Lähes 5 800 taisteluvaunua, 7 800 sotilaskonetta sekä 33 000 tykkiä ja kranaatinheitintä koottiin rintamalle vaivihkaa.
Kesäkuun kolmena ensimmäisenä viikkona Valko-Venäjän rintaman takalinjoille siirrettiin 75 000 junanvaunullista sotilaita, aseita, ammuksia ja muita varusteita.
Hyvin valmisteltuja huijauksia
Hyökkäyskohde salattiin
Maskirovka-strategiassa oli pääosin kyse hyökkäyskohteen salaamisesta viholliselta. Neuvostoliiton kenraalien pääesikunta Stavka sai mm. radioviestien avulla Hitlerin uskomaan, että puna-armeija oli hyökkäämässä Ukrainaan.
Yön pimeydessä
Puna-armeija siirsi saksalaisten tietämättä 11 armeijakuntaa sekä tuhansia panssarivaunuja ja tykistöyksiköitä. Menetelmä oli yksinkertainen: Suurin osa sotilaista siirrettiin junilla yöaikaan, ja junat eivät kulkeneet rintamalle asti vaan pysähtyivät 50–100 kilometrin päähän.
Ampuma-aukot naamioitiin
Sotilaat naamioivat ampuma-aukot huolellisesti ja välttivät liikkumista päiväsaikaan. Esimerkiksi peseytyminen hoidettiin yön pimeydessä.
Saksalaisten tiedon puutteelle oli käytännön syitäkin: Luftwaffella ei ollut enää tarpeeksi tarkkailukoneita itärintaman uuvuttavan sodan kestettyä kolme vuotta.
Monet lentokelpoisista koneista oli myös siirretty Ukrainaan, jonne hyökkäyksen odotettiin kohdistuvan.
Neuvostovankien kuulustelut tai taistelukentän sotilaiden havainnotkaan eivät avanneet Saksan ylimpien upseerien silmiä.
Tiedustelu-upseerit yrittivät varoittaa keskustan armeijaryhmän komentajaa Ernst Buschia, mutta tämä luotti yleisesikunnan sotajohtoon, joka vakuutti Neuvostoliiton hyökkäyksen kohdistuvan Ukrainaan.
Venäläisistä poiketen Saksa kuljetti usein joukkojaan kirkkaassa päivänvalossa.
Saksalaisen pataljoonan johtaja kertoi vain viikkoa ennen operaatio Bagrationia 39. panssarijoukon komentajalle Robert Martinekille odottavansa hyökkäystä. Tarkastuskierroksella ollut kenraali vakuuttui tiedoista mutta sanoi, ettei esikunta huomioisi hänen varoituksiaan.
”Jumala tuhoaa haluamansa ja aloittaa sen sokaisemalla”, Martinek sanoi alistuneeseen sävyyn pataljoonan johtajalle.
Uusi taktiikka säikäytti vihollisen
Tykistökeskitys rummutti 22. kesäkuuta kello 3.05 Armin Scheiderbauerin korvia.
Armeijaryhmän johto piti sitä hämäyshyökkäyksenä. Sotamarsalkka Busch oli vielä samana aamuna niin varma asiasta, että uskalsi jättää asemansa rintamalla ja lähti tapaamaan Hitleriä Baijerin Berghofiin saakka.
Hyökkäys Scheiderbauerin asemaan oli vasta alkua.
Puna-armeija määräsi kesäkuun 22. ja 23. päivän välisenä yönä rintamalle noin tuhat lentoa. Pitkälle yltäneet pommikoneet tuhosivat saksalaisten käyttämiä rautateitä ja asemia kaukana rintamalinjan takana.
Seuraavana aamuna 23. kesäkuuta kello viisi puna-armeija käynnisti toisen suurhyökkäyksen.
Tykistökeskitys kesti kaksi tuntia. Ilma täyttyi pölystä ja mullasta sitä mukaa kuin puna-armeija sinkosi räjähtäviä ammuksia sulkutulena saksalaisten linjojen taakse niin, etteivät sotilaat voineet kuin käpertyä suojaan ampumahautoihin.
Sulkutulen jälkeen hyökkäsi puna-armeijan jalkaväki. Saksalaisia joukkoja odotti vielä uusi yllätys.
”Vihollinen hyödynsi aivan uutta taktiikkaa. Se ei hyökännyt tuttuun tapaan leveänä rintamana raskaan tykistön tukemana vaan lähetti pienempiä jalkaväen joukkoja, joita tuettiin keskitetyllä ja hallitulla tykistön tulituksella. Jalkaväen takana odotti panssariase. Tankit pidettiin piilossa, kunnes niitä tarvittiin saksalaisten linjojen läpi murtautumiseen”, kerrottiin myöhemmin Saksan 9. armeijan raportissa kyseiseltä päivältä.
Hyökkäys osoittautui nopeasti tehokkaaksi. Saksalaiset upseerit joutuivat myöntämään jo iltapäivällä, ettei 3. panssariarmeija kykenisi pitämään asemiaan pitkään, joten strategisesti tärkeä Vitsebskin kaupunki oli uhattuna.
Yleisesikunta vastasi Berliinistä, ettei vahvistuksia voitu lähettää. Hitler uskoi edelleen, että hyökkäyksen pääpaino kohdistuisi etelämmäksi.
Salamasota antoi etulyöntiaseman
Stalin oli nimennyt suurhyökkäyksen johtoon joukon pätevimpiä upseereitaan, kuten hyökkäyssuunnitelman laatineen Konstantin Rokossovskin sekä marsalkka Georgi Žukovin.
Kaikki sujui alusta asti suunnitelman mukaan. Puna-armeija eteni Vitsebskin alueelle nopeasti panssarijoukot keihäänkärkenään.
Raskaat tankit olivat auranneet saksalaisten miinoittamia alueita turvallisiksi jo valmistelevien tykistökeskitysten aikana. Saksalaiset puolustusjoukot pakotettiin vain kahdessa vuorokaudessa pakenemaan päätä pahkaa asemistaan.
Puna-armeija valtasi jo 27. kesäkuuta Vitsebskin, jota Hitler oli määrännyt puolustettavan viimeiseen hengenvetoon saakka, mutta neuvostojoukot etenivät rivakasti koko rintamalla.
Rokossovski määräsi muun muassa Bobruiskissa – noin 150 kilometriä Minskistä kaakkoon – suuren hyökkäyksen saksalaisasemiin.
Hyökkäys aloitettiin 24. kesäkuuta, mutta kaupunkia ympäröivä maasto oli hankalaa hyökkäämiseen. Suomaasto hidasti sotilaiden ja ajoneuvojen liikkeitä.
Saksalaiset piti murskata täysin
1: Keskitetty puolustus murretaan
Armeija etenee kohti vihollisen asemia useiden yksiköiden voimin. Yksiköt iskevät samanaikaisesti useisiin kohtiin rintamalla, jotta vihollinen ei pysty keskittämään puolustustaan.
2: Aukkoja puolustuslinjaan
Jos jotkut hyökkäävistä yksiköistä joutuvat paineen alle, paikalle lähetetään lisäjoukkoja, jotta hyökkäys voi jatkua ja puolustuslinja murtuu, jolloin rintamaan syntyy aukko.
3: Vihollinen saarretaan
Kun rintamaan on saatu aukkoja, hyökkäysvoimat kiertävät mahdollisimman nopeasti vihollisen taakse ja saartavat joukot.
4: Syvälle vihollisen maaperälle
Vihollisen perääntymisen ja joukkojen uudelleenjärjestelyn estämiseksi hyökkäysjoukkojen on edettävä syvälle vihollisen maaperälle, jossa sotilaat yhdessä ilmavoimien tuella tuhoavat huolto- ja viestintälinjat.
Tankit ajoivat suoalueen läpi
Venäläiset eivät antaneet hankalan maaston estää etenemistään – ja sotilaita oli valmisteltu hyökkäykseen huolellisesti.
Sotilaita oli koulutettu ennen hyökkäystä rakentamaan lauttoja ja käyttämään eräänlaisia suksia, jotka oli kehitetty soilla ja rämeillä liikkumiseen.
Pioneerijoukot rakensivat ennen hyökkäystä teitä ja patoja puusta, jotta miehet ja ajoneuvot saatiin liikkeelle.
Saksalaiset yllättyivät täysin panssarijoukkojen ilmaantuessa taisteluun soiselta seudulta, ja hyökkäystä tuettiin sekä hävittäjä- että pommikonein. Kaikki tiet Bobruiskiin katkaistiin 27. kesäkuuta, ja Saksan 9. armeijan kuusi divisioonaa jäi saarroksiin yhdellä kertaa.
Sitten ilmapommitukset käynnistyivät koko laajuudessaan. Kaikkiaan 526 lentokonetta, joista 400 oli pommikoneita, hyökkäsi piiritettyjen saksalaisten kimppuun.
Koneet pudottivat alle tunnissa 12 000 pommia. Kaupunki oli pian ilmiliekeissä, ja tuhoa lisäsivät vielä saksalaisten itse sytyttämät tulipalot.
He eivät halunneet omien materiaalivarastojensa päätyvän neuvostojoukkojen käsiin.
Valtaosa saksalaissotilaista jätti pian asemansa pinkaisten pakoon. Pakenijoiden autot mutkittelivat tulitusta väistellessään niin, että niiden renkaat juuttuivat toistuvasti kiinni mutaan.
Saksalaiset joutuivat Valko-Venäjän läpi vetäytyessään jättämään tonnikaupalla sotamateriaalia taakseen.
Paniikkiin joutuneita sotilaita hakeutui turvaan Berezinajoen töyräille, mutta joen länsirantaa kohti kaupunkia edenneet neuvostosotilaat ampuivat heitä säälimättä.
”Miehet yrittivät uida Berezinan yli, mutta sekään ei pelastanut heitä”, kirjoitti Rokossovski, ja marsalkka Žukov kertoi myöhemmin: ”Kauhistuneet saksalaiset pakenivat joka suuntaan. Ne, jotka eivät antautuneet, ammuttiin heti.”
Jäljelle jääneet saksalaiset puolustautuivat viimeiseen mieheen asti, ja neuvostojoukot saivat kaupungin kokonaan hallintaansa vasta 30. kesäkuuta.
Sotakirjeenvaihtaja Vasili Grossman ehti Vitsebskiin välittömästi kaupungin valloituksen jälkeen. Hän vahvisti, että saksalaisten joukot oli tuhottu väkivaltaisessa verilöylyssä perin pohjin.
”Teillä on sadoittain ellei tuhansittain ruumiita, ja niitä lojuu sikin sokin myös ojissa ja metsissä. Ajoneuvoilla pitää paikka paikoin ajaa ruumiiden yli, sillä niitä on niin tiheässä”, Grossman kirjoitti puna-armeijan omassa lehdessä nimeltä Krasnaja Zvezda – Punainen tähti.
Tappiot musersivat Wehrmachtin
Hitler, Goebbels ja muu natsijohto oli levittänyt vuosikausia propagandaa neuvostosotilaista slaavilaisina ali-ihmisinä, joiden kukistaminen oli helppoa.
Joku täytyi nimetä Wehrmachtin nolon tappion syntipukiksi. Hitler kutsui jo 27. kesäkuuta sotamarsalkka Ernst Buschin Berghofiin erotettavaksi.
Keskustan armeijaryhmän komentajaksi nimettiin kokenut sotamarsalkka Walter Model.
Model oli tunnettu siitä, että hän kykeni kääntämään epätoivoisimmatkin sotilaalliset asetelmat suotuisiksi, mutta hänkään ei onnistunut estämään neuvostojoukkojen etenemistä Minskiin.
Neuvostojoukot valtasivat Valko-Venäjän pääkaupungin kolmas heinäkuuta. Asukkaat juhlivat kaduilla ja toivottivat puna-armeijan sotilaat tervetulleiksi kukittamalla. Juhlatunnelmasta huolimatta Minsk oli silmille synkkä näky.
”Valko-Venäjän pääkaupunki oli lähes tunnistamaton. Kävin siellä seitsemän vuotta aiemmin, ja tunsin kaupungin kadut. Nyt kaikkialla näkyi vain raunioita. Kokonaisten korttelien paikalla oli vain läjäpäin tiiliskiviä. Ihmisetkin näyttivät surkeilta: he olivat uupuneita ja nälkäisiä, ja monilla oli kyyneleet silmissä”, marsalkka Žukov lausui myöhemmin.
Tuhosta huolimatta voitto oli jo käden ulottuvilla. Kuuden päivän kuluttua 9. heinäkuuta puna-armeija oli kukistanut viimeisenkin järjestäytyneen vastarinnan Minskiä ympäröivissä metsissä.
Žukov lensi Moskovaan tapaamaan Stalinia. Neuvostojohtaja oleili datšallaan eli kesäasunnollaan Moskovan laitamilla. Stalin oli vajonnut kolme vuotta aiemmin Saksan hyökätessä masennuksen kaltaiseen tilaan, mutta nyt hän hymyili leveästi.
”Stalin oli hyväntuulinen ja laski leikkiä”, Žukov muisteli tapaamista.
Kaksikko juhli voittoa aamiaispöydän ääressä. Stalin järjesti yhdeksää päivää myöhemmin Moskovassa virallisen voitonparaatin, jonne tuotiin pilkattavaksi myös 50 000 saksalaista sotavankia.
Voitto oli kuitenkin käynyt kalliiksi. Operaatio Bagrationin tarkkoja tappiolukemia ei tiedetä, mutta historioitsijat arvioivat puna-armeijan menettäneen lähes 180 000 sotilasta kaatuneina ja kadonneina – ja yli puoli miljoonaa haavoittui.
Saksa menetti lähes 300 000 sotilasta, mikä vastasi 25–30 divisioonaa.
Saksalaisten tappiot olivat silti pelkkiä numeroita pahempia: Stalinilla oli reservissä runsaasti tuoreita joukkoja, mutta Wehrmacht kaipasi viiden sotavuoden jälkeen kipeästi lisäjoukkoja. Operaatio Bagration viilsi Saksan joukkoihin loven, jota ei voinut enää paikata.
Armin Scheiderbauer, operaatio Bagrationin voiman krapulansa keskellä todennut saksalaissotilas, pääsi Minskin verilöylystä pakoon kohti länttä.
Hän haavoittui vuotta myöhemmin ja vietti kaksi vuotta neuvostoliittolaisella vankileirillä. Scheiderbauer pääsi kotiin Wieniin, mutta tuhannet hänen asetoverinsa päättivät päivänsä Valko-Venäjän sankoissa metsissä.