Marina Mihajlovna Raskova veti syvään henkeä, avasi oven ja astui sisään. Hän katsoi silmiin kirjoituspöytänsä takana istuvaa Josif Stalinia ja esitti asiansa: hän ja monet muut naiset halusivat osallistua isänmaan puolustamiseen taistelulentäjinä.
”Naiset lähtevät joka tapauksessa rintamalle. He ottavat asiat omiin käsiinsä, ja siitä ei hyvä seuraa, jos he joutuvat varastamaan koneet saadakseen tahtonsa läpi.” Raskova viittasi tuoreeseen tapaukseen, jossa kaksi kokematonta naista oli kuollut varastettuaan hävittäjän.
Stalin huokaisi. Raskova oli viisi kuukautta kestäneen Saksan hyökkäyksen aikana esittänyt toistuvasti asiaansa neuvostojohdolle. Puolustusministeri ja puoluejohto eivät olleet saaneet hänen päätään käännettyä.
29-vuotias Raskova oli kuuluisa matkalentäjä ja tehnyt useita ennätyksiä. Hän oli päättäväisesti ajanut ehdotustaan läpi kaikilla byrokratian tasoilla, ja nyt hän oli itsensä Stalinin puheilla.
Neuvostoliiton johtaja taipui Raskovan vaatimuksiin mutta saatteli tätä vielä sanomalla: ”Tulevat sukupolvet eivät anna meille anteeksi sitä, että naisia kuolee taistelussa.”
Kymmeniätuhansia vapaaehtoisia
Lokakuun 8. päivänä 1941 Stalin antoi käskyn numero 0099, jonka nojalla voitiin perustaa naisista koostuva lentolaivue 122.
Raskova sai veteraanikoneet
Vanhanaikaisten Polikarpov U2 -koneiden paras ominaisuus oli yllättäen niiden hitaus. Saksalaisten oli hankala osua niihin, sillä heidän koneensa sakkasivat niin alhaisessa vauhdissa.
Polikarpov U-2
- Pituus: 8,17 m
- Kärkiväli: 11,40 m
- Tyhjäpaino: 770 kg
- Lentopaino: 1 350 kg
- Voimalaitteen teho: 115 hv
- Huippunopeus: 152 km/t
- Lentomatka: 630 km
- Lakikorkeus: 3 000 m
- Konekivääri: 1 x 7,62 mm
- Pommit: 2 x 200 kg
Mahdollisuudesta päästä lentäjäkoulutukseen kerrottiin Radio Moskovassa ja teknisissä korkeakouluissa, lentokerhoissa ja kommunistisessa nuorisojärjestössä Komsomolissa.
Raskova tarvitsi 300 vapaaehtoista, mutta hakemuksia tulvi kymmeniltätuhansilta taistelulentäjäksi haluavilta naisilta. 2 000 hakijaa, joilla oli riittävät tekniset taidot tai lentokokemusta, kutsuttiin haastatteluun.
Heidän joukossaan oli seitsemäntoistavuotias Nadja Popova, joka oli harrastanut lentämistä vuoden verran. Juuri majuriksi ylennetty Raskova testasi Popovan motivaatiota kysymällä:
”Entä jos sinulle ei käykään niin hyvin, että kuolet, vaan ehkä palat niin pahoin, ettei edes äitisi enää tunnista sinua. Saatat menettää näkösi, käden tai jalan. Sitäkö sinä todellakin haluat?”
Popova nyökkäsi vakavana. Raskova ei voinut kuin hymyillä ja hyväksyä Popovan koulutukseen.
Lidija Litvjak (vasemmalla) katosi vuonna 1943 ilmataistelussa.
Vastapuolikin ihaili rohkean kaunottaren lentäjäntaitoja
Vaalea hävittäjälentäjä Lidija Litvjak sai lempinimen Stalingradin valkea lilja. Hän ampui alas ainakin yksitoista konetta. Kaunis Lidija haavoittui kahdesti, yleni laivueen komentajaksi asti ja sai useita kunniamerkkejä.
Lidija Litvjakia kunnioittivat sekä omat että viholliset. Saksalaisten lentäjien radioista kuului usein varoitus: ”Achtung, Achtung, Litvjak!”, sillä saksalaisten hävittäjälentäjien kunnialle oli erityisen paha kolaus joutua naispuolisen pilotin alasampumaksi.
Kolmasti rautaristillä palkittu lentäjä Erwin Maier joutui pelastautumaan laskuvarjolla Litvjakin ammuttua alas hänen ohjaamansa Messerschmitt Bf 109 G-2 -torjuntahävittäjän.
Jäätyään neuvostoliittolaisten vangiksi Maier pyysi saada nähdä sen lentäjä-ässän, joka oli pystynyt pudottamaan hänen koneensa. Kun hänet vietiin hennon, sievän 21-vuotiaan naisen eteen, hän luuli neuvostoliittolaisten tekevän hänestä pilaa.
Hän suostui uskomaan tulleensa naislentäjän pudottamaksi vasta, kun Litvjak kuvaili yksityiskohtaisesti ilmataistelun kulun. Kerrotaan, että Maier lankesi polvilleen ja tarjosi Litvjakille kultakelloaan osoituksena syvästä kunnioituksestaan. Litvjakin puolestaan kerrotaan kohteliaasti kieltäytyneen lahjasta.
Litvjak katosi vuonna 1943 kahden Bf 109 -hävittäjän ajaessa häntä takaa. Ruumis löydettiin vasta vuonna 1979.
Taistelulentäjien pikakoulutus
Neljän päivän kuluttua valitut 300 naista saapuivat Moskovaan Žukovskin ilmavoimien akatemiaan.
He saivat miesten univormut ja saappaat. Liian suurten saappaiden kärkiin tungettiin sanomalehteä, mutta paitojen helmat roikkuivat polvissa ja housut ylsivät kainaloihin.
Koko akatemia raikui naisten naurusta. Seuraavana päivänä naiset lähtivät junalla kohti Engelsin hävittäjälentäjäkoulua Lounais-Venäjälle.
Saksalaiset pommittivat rautateitä ja suuri osa raiteista oli poissa käytöstä, joten juna joutui tuon tuosta odottelemaan sivuraiteella päästääkseen vastaantulevat junat ajamaan ohi.
Toisinaan juna ei päässyt enää eteenpäin, jolloin majuri Raskova joutui hankkimaan koko joukolle autokuljetuksen seuraavalle asemalle. Sekasortoisissa oloissa 700 kilometrin matkaan kului kokonainen viikko.
”Neuvostoliiton sankari” oli maan korkein arvonimi ja kunniamerkki.
Propaganda-arvoa Stalinille
Miespuoliset sotilaat olivat epäluuloisia naispuolisia taistelulentäjiä kohtaan.
Neuvostoliiton sotapropgandassa miehet ja naiset taistelivat rinta rinnan isänmaan puolesta. Todellisuus ei kuitenkaan ollut aivan niin tasa-arvoinen kuin armeijan julkisuuskuva esitti. Miessotilaiden asenne oli, että naiset eivät kuulu rintamalle.
Upseerit yrittivät pitää naiset poissa taistelutoimista ja vähättelivät naisten panosta: ”Me emme lähetä pikkutyttöjä taisteluun. Mene kotiin auttelemaan äitiäsi.”
Stalin kuitenkin arvosti naisia ampujina, panssarivaunun ajajina ja lentäjinä. Kun naisten lentolaivueen johtaja Marina Raskova kuoli, Stalin oli yksi arkunkantajista hänen hautajaisissaan.
Naissotilaiden kauneus ja taistelutahto saivat runsaasti tilaa puolustusmielialaa kohottavissa lehtiartikkeleissa ja katsauksissa.
Vähemmän mairittelevaa oli se, että Stalinin oma vainoharhaisuus oli vuonna 1937 johtanut ilmavoimien upseeriston karsimiseen niin raskaalla kädellä, että koulutetusta lentohenkilöstöstä oli pulaa. Vapaaehtoisista naisista saatiin kätevästi korvaavaa väkeä lyhyellä koulutuksella.
Raskova käytti ajan hyväkseen teroittamalla tuleville taistelulentäjille, navigoijille ja lentomekaanikoille, miten varautua edessä olevaan:
”Levätkää ja nukkukaa. Varmistakaa, että saatte niin paljon unta kuin mahdollista. Sille on nimittäin tarvetta.”
Perillä Engelsissä naisille tultaisiin puolessa vuodessa opettamaan kaikki ne taidot, joiden oppimiseen taistelulentäjiksi koulutettavilta miehiltä kului yleensä kahdesta kolmeen vuotta.
Koulutettavien päivään kasarmilla kuului tunti voimistelua, tunnin marssi ja sen jälkeen aamiainen.
Aamupalan jälkeen alkoivat oppitunnit tai poliittisen komissaarin pitämät asennekasvatusluennot. Lentotunteja oli vaivaiset 14. Sen lisäksi opetettiin ampumista ja ilmasotataktiikkaa sekä lentokone- ja moottoritekniikkaa.
Huhtikuussa 1942 majuri Raskova julkisti nimiluettelon. Vain kolmannes koulutukseen osallistuvista 300 naisesta pääsisi hävittäjälentäjiksi.
Muut 200 valittua koulutettiin pommikonelentäjiksi, navigoijiksi tai lentomekaanikoiksi, koska myös koneiden huolto ja kunnossapito olivat naisten omalla vastuulla.
Popovan ystävättärestä Larissa Rasanovasta tuli navigoija: ”Minä olin sentään kokenut lentäjä, ja minut pantiin kaikista surkeimpaan hommaan. Tunsin itseni täysin nöyryytetyksi.”
Lentävät maissipuimurit
Raskova muodosti naislentäjistä kolme laivuetta. Hävittäjälaivue 586 sai käyttöönsä uudenaikaiset Jakovlev Jak-1-hävittäjät, pommittajalaivue 587 sai Petjakov Pe-2 -syöksypommittajat ja yöpommittajalaivue 588:lle annettiin vanhat kaksitasoiset Polikarpov U-2 -koneet.
Polikarpoveissa oli viisisylinterinen moottori, jonka omintakeinen käyntiääni oli antanut sille lempinimet maissipuimuri, ompelukone ja hermosaha.
Koneen huippunopeus oli samaa luokkaa kuin ensimmäisen maailmansodan lentokoneilla: 150 kilometriä tunnissa.
Matalalla lentävät kaksitasot olivat kuitenkin sopivia yöpommituksiin, koska koneen runko oli puuta ja purjekangasta eikä se näkynyt saksalaisten tuonaikaisissa tutkissa.
Infrapunasensoritkaan eivät havainneet koneita, sillä niiden moottori oli niin pieni.
Vaikka koneen runko oli suojaamaton ja yksi onnistunut kiväärinlaukaus saattoi pudottaa koneen osuessaan moottoriin tai lentäjään, toisinaan luotisade ja jopa kranaatti saattoi hujahtaa Polikarpovin rungon läpi tekemättä mitään suurempaa vahinkoa koneelle.
Tottelemattoman kutrit säästyivät
Kun laivueet olivat keväällä 1942 valmiita taisteluun, naiset saivat käskyn leikkauttaa hiuksensa lyhyiksi.
Yhdellä mekaanikolla oli vyötärölle asti ulottuva kullankeltainen tukka, eikä hän antanut kenenkään tulla saksien kanssa lähellekään. Raskova antoi luvan kätkeä pitkät hiukset baretin alle.
Kaksi päivää myöhemmin kenraali saapui yllätystarkastukselle yksikköön. Hän pysähtyi kultatukkaisen mekaanikon kohdalle, katsoi tätä silmiin ja otti häneltä baretin päästä.
Pitkät kullankeltaiset hiukset valahtivat alas. Kaikki pidättivät hengitystään. Kenraali vain nauroi, vinkkasi majuri Raskovan luokseen ja sanoi:
”Miksei kaikilla tytöillä ole tuollaisia hiuksia? Kaikki muut näyttävät aivan pojilta. Nainen ilman hiuksia on kuin hevonen ilman harjaa.”
Nadja Popova oli yksi ensimmäisiä taistelulentäjäksi ilmoittautuneita naisia. Hän selviytyi sodasta hengissä.
Ensimmäiset taistelut
Pitkän odotuksen jälkeen yöpommittajalaivue 588 sai kesäkuussa 1942 viimein tilaisuuden näyttää taitonsa.
Kolme Polikarpov U-2 -konetta lähti kohti saksalaisten tukikohtaa Dnepropetrovskissa Ukrainassa. Jokaisen heiveröisen koneen lastina oli kaksi pommia, jotka painoivat yhteensä 400 kiloa.
Suunnistaja laski etäisyyden kohteeseen kartan ja sekuntikellon avulla ja ilmoitti sen lentäjälle. Juuri ennen maalia navigoija antoi merkin lentäjälle, joka kytki koneen moottorin tyhjäkäynnille, jotta pystyisi lähestymään maalia lähes äänettömästi.
Ensimmäinen kone valaisi alueen kahdella pudotusvalolla, minkä jälkeen pudotettiin pommit.
Kaiken tuli tapahtua niin nopeasti, ettei saksalaisten ilmatorjunta ehtinyt saada koneita sokaiseviin valonheittimiinsä, jolloin matalalla lentävät hitaat koneet olisivat helppo saalis ilmatorjunnalle.
Koneet väistelivät valonheittimiä ja kääntyivät takaisin tukikohtaansa saatuaan useita tärkeitä rakennuksia tuhottua.
Majuri Beršanskaja riemuitsi: ”Siinä nyt äijät saivat nähdä, mistä meidät on tehty!” Tunnelma laski, kun viimeinen kone ei palannut. Lentäjien kohtalo selvisi vasta myöhemmin.
Paikallisen maalaiskylän asukkaat olivat löytäneet pakkolaskun tehneen koneen. Koneessa oli kaksi nuorta naista, jotka olivat molemmat kuolleet verenhukkaan.
Saksalaisten ilmatorjunta-ammukset olivat vaivatta lävistäneet pommikoneen purjekankaalla päällystetyn ohjaamon seinät.
Noita-akat lentävät yöllä
Kun yöpommittajalaivue 588 jatkoi toimintaansa yöstä toiseen, saksalaiset alkoivat hermostua. Koneet liitivät kohteeseensa yön pimeydessä moottorit sammutettuina, joten niiden tuloa ei voinut koskaan aavistaa.
Kun saksalaiset saivat ammuttua alas yöpommittajia, heidän taistelumoraalinsa laski, kun he näkivät rohkeiden ja taitavien pommikonelentäjien olevan naisia – aivan tavallisia perheenemäntiä.
Saksalaiset alkoivat kutsua yöpommittajia yön noidiksi, Die Nachthexen. Saksalaisten piirissä kiersi myös huhu, että naiset saivat ruiskeita, joiden ansiosta he näkivät pimeässä.
Yön noidat tekivät jopa kahdeksantoista pommituslentoa yössä, sillä Polikarpov U-2 -koneet pystyivät kantamaan vain kaksi pommia kerrallaan.
Koska pommituslentoja jouduttiin tekemään niin paljon, koneita myös putosi paljon. Saksalaisten huhuttiin kiduttavan ja raiskaavan naiset, joten hätälaskeutumista vihollisen linjojen taakse pelättiin ja monet säästivät viimeisen luodin itselleen. Toiset vannoivat syöksyvänsä mieluummin kuolemaan kuin tekevänsä pakkolaskun vihollisen alueelle.
Yöpommittajalaivue 588 suoritti yli 23 000 pommituslentoa ja pudotti yli 3 000 tonnia pommeja. Naiset osallistuivat muun muassa vuonna 1944 Krimin ja Valko-Venäjän vapauttamiseen ja sodan lopussa Berliinin vastarinnan nujertamiseen.
Laivueen ollessa laajimmillaan siihen kuului 80 lentäjää ja saman verran suunnistajia. 30 kuoli taistelussa, 23 sai Neuvostoliiton sankarin mitalin. Lidija Litvjakille myönnettiin omansa vasta vuonna 1990, kun hänen ruumiinsa oli tunnistettu.
Yöpommittajalaivue 588:n naisten merkitys Neuvostoliitolle oli suuri, mutta he olivat vain pieniä osasia toisen maailmansodan suuressa palapelissä.