Brittikommandot Patrick Leigh Fermor ja ­William Stanley Moss pukeutuivat iskua varten natsi­univormuihin. Jos he olisivat jääneet kiinni, univormut olisivat merkinneet varmaa kuolemantuomiota. 

© G. Harokopos/Kouvidid-Manouras

Natsikenraali siepattiin Kreetalla

Eräänä huhtikuun iltana vuonna 1944 saksalaiskenraali Karl Heinrich Kreipe lähti Iraklionin lähellä sijaitsevasta päämajastaan. Puoli tuntia myöhemmin kaksi britti­agenttia pysäytti hänen autonsa ja sieppasi hänet. Miehillä oli edessään kolmen viikon vaarallinen patikkamatka halki Kreetan saaren, jota valvoi ja hallitsi lähes 50 000 saksalaissotilaan miehitysarmeija.

maanantai 4. helmikuuta 2019 teksti Stine Overbye

Noin kello 21.30 huhtikuun 26. päivänä vuonna 1944 yhdeksän silmäparia tuijotti pimeydessä herkeämättä tietä. 

Kenraali Kreipen olisi pitänyt ilmestyä paikalle jo yli puoli­ tuntia sitten. Tavoilleen uskollinen kenraali lähti Iraklionin lähellä sijaitsevasta päämajastaan yleensä kello 20:n tienoilla ja saapui asuntoonsa, Knossoksessa sijaitsevaan Villa Ariadneen, puolisen tuntia myöhemmin. 

Ehkä hän oli nyt jäänyt päämajaan pelaamaan bridgeä iltamyöhään, kuten joskus aikaisemminkin.

Knossokseen johtavan maantien vierellä piileksivät yhdeksän miestä palelivat viileässä kevät­illassa ja pohtivat, oliko heidän luovuttava yrityksestä. 

Operaatiota oli valmisteltu kuukausia, ja nyt se näytti menneen pieleen. Miehet olivat jo hyväksyneet tappionsa, mutta tähystivät kuitenkin vielä viimeisen kerran tielle, näkyisikö siellä vilaus kenraalin Opelista. 

Yhtäkkiä kaukaa alkoi kuulua lähestyvän auton moottorin surina. Hetkeä myöhemmin pimeyden halkaisivat auton valot, ja Patrick Leigh Fermor ja William Stanley Moss loikkasivat päättäväisesti esiin ojasta, jossa he olivat maanneet piilossa. 

Miehet poistivat pistooliensa varmistimen ja asettuivat seisomaan keskelle tietä. Auto hidasti vauhtiaan ja pysähtyi Leigh Fermorin huudettua: ”Halt!”

”Onko tämä kenraalin auto?”, Leigh Fermor kysyi täydellisellä saksallaan kumartuessaan kurkistamaan auton etuikkunasta. Kuljettaja katsoi häntä kummissaan ja vilkaisi sitten ­Mossia. Molemmat britit olivat pukeutuneet saksalaisiin univormuihin, minkä huomatessaan kuljettaja mumisi myöntävästi: ”Ja, ja”.

Kuin merkin saaneina tien sivusta ilmestyi esiin joukko miehiä, ja asiat etenivät vauhdilla: Leigh Fermor ja yksi apureista ryhtyivät kiskomaan kenraalia ulos autosta samalla kun Moss keskittyi konepistoolia tavoittelevaan hätääntyneeseen kuljettajaan. 

Ennen kuin kuljettaja ehti saada aseen käsiinsä, Moss iski häntä päähän pampulla niin, että mies lysähti tajuttomana ratin päälle. Sitten Moss ryhtyi kampeamaan häntä ulos autosta kenraali Kreipen protestoidessa äänekkäästi ja vastustaessa kiivaasti hyökkääjien yrityksiä kiskoa häntä autosta.

Vihdoin Kreipe saatiin neljän miehen voimin tungettua auton takapenkille. Hän lakkasi vastustelemasta vasta, kun yksi sieppaajista piti veistä hänen kurkullaan. Sen sijaan hän alkoi kuin transsissa hokea: ”Missä on päähineeni? Missä on päähineeni?”

Huojentuneena siitä, että operaation ensimmäinen vaihe onnistui suunnitellusti, Moss ­istuutui ratin taakse ja Leigh Fermor asettui hänen viereensä. 

Kenraali Kreipe kyyhötti takapenkillä seuranaan kolme kreetalaista partisaania, jotka pitelivät häntä aloillaan. Tien vieressä seisoi neljä muuta kreetalaista yrittäen saada loukkaantunutta autonkuljettajaa jaloilleen. Opel ajoi pois, ja partisaanit heilauttivat sille kättään hyvästiksi. 

Kenraali Karl Heinrich Kreipe­ siepattiin lähellä Kreetan­ pääkaupunkia Iraklionia ja ­kuljetettiin yli vuoristoisen­ saaren. Matkan varrella ­brittisotilaat saivat apua  paikallisilta partisaaneilta.

© G. Harokopos/ Kouvidis-Manouras

Julmat saksalaiset

Siitä lähtien kun Saksa oli toukokuussa 1941 miehittänyt Kreetan, saaren vastarintaliike oli taistellut ankarasti natsivaltaa vastaan. 

Saksalaisia vihattiin syvästi kaikkialla Kreetalla, eivätkä vihaa suinkaan lieventäneet natsien­ julmat kostoiskut, joilla he vastasivat kreetalaisten partisaanien sabotaasiin ja hyökkäyksiin – ­natsit uhkasivat teloittaa kymmenen kreetalaista jokaista kuollutta saksalaista kohti.

Alkuvuodesta 1944 Kreeta oli sekasorron vallassa: kaksi kylää oli ilmiliekeissä, hautausmaat olivat täynnä ruumiita ja kaikki kynnelle kykenevät olivat paenneet vuorille.

Kreetalaisten viha kohdistui erityisesti yhteen mieheen – kenraali Friedrich Wilhelm Mülleriin, jota kutsuttiin ”Kreetan teurastajaksi”. 

Müller oli säälimätön tyranni ja vastuussa kostoiskuista, jotka olivat tehneet lukemattomista kreetalaisnaisista leskiä ennen aikojaan. Hän oli antanut joukoilleen selkeät ohjeet: ”Tappakaa kaikki, jotka saatte kiinni, ja polttakaa armoa tuntematta.”

Liittoutuneet olivat seuranneet Kreetan ­tilannetta huolestuneina, ja Kairon päämajassa oli päätetty siepata kenraali Müller. Kaksi brittiagenttia, Patrick Leigh Fermor ja William Stanley Moss, nimitettiin suorittamaan tehtävä kreetalaisten partisaanien avustuksella.

Operaation toteuttaminen kuitenkin viivästyi, sillä kommandot eivät monista yrityksistä huolimatta onnistuneet pääsemään Kreetalle laskuvarjolla. 

Leigh Fermor oli onnistunut laskeutumaan turvallisesti, mutta Moss ja kreikkalaiset George Tirakis ja Manoli Paterakis olivat 13 epäonnistuneen yrityksen jälkeen joutuneet luopumaan yrityksestä päästä saarelle laskuvarjolla. 

Huono sää ja saksalaisten tehokas ilmatorjunta olivat estäneet maahanlaskun. Sen sijaan miehet kuljetettiin Egyptistä laivalla Kreetan etelärannikolle, minne he lopulta pääsivät huhtikuussa 1944, kaksi kuukautta suunniteltua myöhemmin.

Heitä vastaanottamassa oli joukko kreetalaisia partisaaneja sekä Patrick Leigh Fermor, joka oli lyhyessä ajassa kokenut täydellisen muodonmuutoksen ja muistutti täysin kreetalaista – hänen kasvonsa olivat paahtuneet auringossa ja hänellä oli täysparta. Leigh Fermor kertoi tulokkaille, että suunnitelmiin oli tullut pieni muutos. 

Kenraali Müller oli poistunut Kreetalta kuukautta aiemmin, minkä vuoksi hän ehdotti, että sieppauksen kohteeksi vaihdettaisiin kenraali Karl Heinrich Kreipe, joka johti Kreetalla 22. panssarirykmenttiä.

Sieppausta edeltävien päivien aikana miehet patikoivat pieniä polkuja pitkin yli vuorten, kuivuneiden joenuomien ja halki tasankojen kohti pohjoista ja Iraklionia.

He yöpyivät luolissa tai paikallisten asukkaiden luona, missä heitä kestittiin auliisti vuohenmaidolla, munilla, pässinkiveksillä sekä paikallisella paloviinalla rakilla. Iraklionilainen agentti Miki Akoumia­nakis, jonka isän saksalaiset olivat tappaneet, liittyi joukkoon. 

Hän asui Knossoksessa melko lähellä kenraalin huvilaa ja saattoi siksi seurata kenraalin liikkeitä läheltä. Hän ja Leigh Fermor ryhtyvät vakoilemaan kenraalia, ja sieppaajien kohtaamispaikka sovittiin vuoristoon Kastamonitsan kylän lähistölle.

Suunnitelma muotoutui

Alun perin kenraali oli määrä siepata huvilaltaan, mutta Akoumianakis ja Leigh Fermor totesivat sen mahdottomaksi. 

Villa Ariadnea ympäröi kolme sähköistettyä piikkilanka-aitaa, ja huvila oli niin tarkkaan vartioitu, että ainoaksi mahdollisuudeksi jäi siepata Kreipe hänen matkustaessaan autossaan Iraklionissa sijaitsevasta päämajasta huvilaansa. Sieppaajat olivat saaneet selville, että kenraali työskenteli yleensä aina noin kello 20:een saakka ja ajoi sitten ­huvilalleen pimeän tultua.

Tuntien suunnittelun tuloksena sieppaajat päättivät, mitä itse sieppauksen jälkeen oli määrä tapahtua. Kenraalin koppalakkiin pukeutunut Leigh Fermor esittäisi upseeria ja Moss ajaisi autoa – kenraalin istuessa takaistuimella – ohi Iraklionissa ja rannikon tuntumassa sijaitsevien saksalaisten vartioasemien. 

Kylän kohdalla kolme miestä nousisi ulos autosta kenraalin kanssa ja jatkaisi matkaa kohti Idavuorta, missä he tapaisivat ne neljä partisaania, jotka huolehtisivat Kreipen autonkuljettajasta.

Vuorella oli määrä odottaa myös agentin radioineen, jolla hän ilmoittaisi Kairoon kenraalin odottavan noutajaa Kreetan etelärannikolla. 

Voittaakseen aikaa ja hämätäkseen saksalaisia Leigh Fermor ja Tirakis ajaisivat kenraalin auton autiolle hiekkarannalle, joka oli aiemmin toiminut liittoutuneiden sukellusveneiden poikkeamispaikkana, kunhan kenraali ja hänen kolme saattajaansa olisivat poistuneet autosta.

Suunnitelman tarkoituksena oli uskotella saksalaisille, että sieppaajat olivat jo poistuneet saarelta Kreipe mukanaan. 

Vakuuttaakseen saksalaisille, että paikalliset eivät olleet osallisina sieppaukseen, miesten oli määrä jättää autoon hämäykseksi brittisotilaan päähine ja mantteli sekä tyhjiä brittiläisiä savukeaskeja. Lisäksi etuistuimelle oli tarkoitus jättää saksalaisille osoitettu kirje, johon oli kirjoitettu seuraava teksti:

”Kenraali Kreipe on joutunut brittiläisten kommandojoukkojen vangiksi. Kun luette tätä kirjettä, olemme jo matkalla kohti Kairoa. Haluamme korostaa, että sieppaus on toteutettu ­ilman paikallisväestön tai kreetalaisten partisaanien apua. Kenraalinne on sotavanki ja häntä kohdellaan arvonsa mukaisesti. Paikallisväestöön kohdistuvat kostotoimet ovat sekä perusteettomia että epäoikeudenmukaisia.”

Kreetalaisten kiihkeä vastarintataistelu käynnistyi pian miehityksen jälkeen. ­Saksalaiset kostivat partisaanien iskut raa'asti: lukemattomia siviilejä tapettiin, ja moni ­kreetalaisnainen menetti miehensä tai poikansa.

© Maritime Museum, Crete

Täpärä pako

Siihen asti kaikki oli sujunut suunnitelman mukaisesti, ja autonsa takaistuimelle pakotettu kenraali mukautui melko pian kohtaloonsa – osin kenties siksi, että Leigh Fermor oli vakuuttanut hänelle, ettei häntä tapettaisi.

Kenraali ei päästänyt ääntäkään, kun Opel ­illan mittaan ohitti yhteensä 22 saksalaista vartioasemaa. 

Sieppaajat jännittivät ajaessaan Iraklionin läpi, sillä kaupunki kuhisi saksalaissotilaita palaamassa elokuvateatterista kasarmille. Kenraalin auton viireillä oli kuitenkin miltei taianomainen vaikutus vartijoihin, jotka tekivät kunniaa heti auton nähdessään.

Iraklio­nista poistuttaessa auto joutui kuitenkin ajamaan läpi kapeasta portista, ja niinpä kenraali pakotettiin pitkälleen lattialle. Sieppaajien lähestyessä porttia vartiosotilas viittilöi autoa pysähtymään ja alkoi kävellä kohti oikealla etuistuimella istuvaa Leigh Fermoria. 

Taka­istuimella kreikkalaiset olivat täydessä valmiudessa aseet käsissään. Vartijan ollessa jo miltei auton vierellä Leigh Fermor huusi: ”Kenraalin auto!” 

Jäämättä odottamaan saksalaisen vastausta Moss polkaisi kaasun pohjaan, ja huojentuneena hän näki taustapeilistä, miten saksalaissotilas teki kunniaa auton perään.

Muutaman tunnin ajon jälkeen miehet tulivat paikkaan, jossa kenraalin, Mossin ja kahden kreikkalaisen oli määrä jäädä pois kyydistä. Kenraali valitti loukanneensa jalkansa. 

Koska maastossa ei ollut polkuja, miehet joutuivat kiipeämään kallioi­den yli ja kantamaan vankkatekoista Kreipea pahimmissa paikoissa. Sillä välin Leigh Fermor ja hänen kreikkalaiset kumppaninsa suuntasivat kenraalin autolla kohti rannikkoa. 

Kaikki meni suunnitelmien mukaan, ja jätettyään kirjeen autoon miehet lähtivät taivaltamaan yön pimeydessä kohti tapaamispaikaksi sovittua Anogian­ kylää. Pitkän öisen taipaleen jälkeen Moss, Kreipe ja kreikkalaiset pysähtyivät kello viiden aikaan pitämään taukoa ja odottamaan aamun valkenemista, jotta he pystyisivät helpomin löytämään Anogian ohi virtaavan joen. 

Kenraali oli tullut matkan aikana puheliaammaksi ja kertoi sieppaajilleen, että oli edellisiltana jäänyt pelaamaan päämajaan korttia ja oli siksi lähtenyt ­kotimatkalle tavallista myöhemmin.

Päivän valjetessa miehet jatkoivat patikointia, kunnes tulivat joelle. Uupunut Kreipe ­lysähti maahan. 

Riisuessaan takkiaan hän huomasi ­kadottaneensa ritariristinsä, jonka oli saanut Leningradin taistelun ansioistaan. Koppa­lakin ja korkea-arvoisen kunniamerkin kadottaminen saivat hänet masentumaan täysin.

Joen rannalla Moss kirjoitti viestin maanmiehelleen Tom Dunbabinille, joka majaili Ida­vuorella. Moss pyysi Dunbabinia viestittämään radiolla Kairoon, että sieppaus oli sujunut suunnitellusti. Toinen kreikkalaispartisaaneista lähti viemään kirjettä perille.

Auringon kiivetessä korkeammalle Moss ryhtyi nokosille. Kiihtynyt Manoli Paterakis kuitenkin herätti hänet pian. ”Saksalaiset ovat täällä! Anogia on täynnä saksalaisia!” Paterakis varoitti. 

Miehet valmistautuivat kiireesti kipuamaan ylemmäs vuorille, ja vaikka Kreipe oli uupunut ja hänen jalkaansa koski, hän patikoi rivakasti. Pakomatka ei ollut pitkä: neljännestunnin ­kuluttua miehet löysivät saniaisten kätkemän kallioluolan, jonne he ryömivät suojaan.

Saksalaisten ajojahti

Saksalaisia ei kuulunut, mutta puoli kuuden aikaan illansuussa vuorten hiljaisuuden rikkoi matalalla lentävän saksalaiskoneen ääni, ja pian ilma oli sakeanaan saksalaisten lentolehtisiä. 

Miehet uskaltautuivat ulos luolasta saadakseen käsiinsä yhden lentolehtisen, jonka aiheena oli kenraalin sieppaus, kuten he olivat arvelleetkin. Kiireessä painetun lehtisen viesti oli selkeä vaikka kirjaimet ovatkin tuhruisia:

”Kaikille kreetalaisille: Viime yönä rosvot sieppasivat saksalaisen kenraali Kreipen. Häntä piilotellaan tällä hetkellä Kreetan vuorilla. Jos kenraalia ei palauteta kolmen päivän kuluessa, kaikki Iraklionin lähiseudun kapinalliskylät tuhotaan maan tasalle ja siviiliväestöä rangaistaan ankarimmalla mahdollisella tavalla.”

Sieppaajat joutuivat noloina toteamaan, että saksalaiset eivät olleet lukeneet kirjettä, jonka he olivat jättäneet kenraalin autoon, tai ­sitten saksalaiset eivät olleet uskoneet, että britit olivat toimineet yksin ilman paikallisten tukea. 

Tosi­asia kuitenkin oli, että paikallisväestöä epäiltiin osallisuudesta sieppaukseen ja sitä odottivat raa’at kostotoimet. Lisäksi vaikutti siltä, että saksalaiset eivät uskoneet kenraalin jo poistuneen saarelta. Ajojahti oli käynnistynyt, eikä Kreeta ollut enää turvallinen sieppaajille.

Illansuussa edelleen saksalaiseen univormuun pukeutunut Leigh Fermor ja hänen kreetalaiset kumppaninsa ilmestyivät Anogian lähistölle. Heillä oli mukanaan muulinajaja ja muuli kenraali Kreipelle, joka oli silminnähden ­huojentunut päästessään kävelemästä.

Kun pimeä oli laskeutunut, joukko suuntasi kohti Lasithin tasankoa ja vastarintaliikkeen päämajaa, joka sijaitsi kallioseinämän luolassa. 

Miehet pääsivät perille vasta aamunkoitteessa, jolloin heitä oli vastaanottamassa kolme brittiagenttia ja suuri joukko paikallisia. 

Myös lähetti, jonka oli ollut määrä viedä viesti radisti Tom Dunbabinille, oli paikalla, mutta hänellä oli huonoja uutisia: hän ei ollut löytänyt radistia, ja niinpä Kairo ei ollut saanut tietoa sieppauk­sen onnistumisesta. Egyptistä ei siis ainakaan vielä ollut tulossa alusta noutamaan miehiä.

Kenraali Kreipe kadotti raskaan taipaleen aikana­ ­päähineensä ja ritariristinsä, mikä teki hänet vaitonaiseksi ja synkäksi.

© G. Harokopos/ Kouvidid-Manouras

Idavuoren ylitys

Moss ja Leigh Fermor eivät nähneet muuta mahdollisuutta kuin lähettää kiireellinen viesti kahdelle muulle Kreetalla majailevalle brittisähköttäjälle. 

Nämä kuitenkin asuivat saaren itä- ja länsipäässä, minne oli vähintään kahden päivän matka Lasithin ylängöltä. Lisäksi siitä, kun viesti vastaanotettaisiin Kairossa, kestäisi vielä useita päiviä ennen kuin vene ehtisi Kreetaan. Sieppaajilta vaadittiin nyt runsaasti kärsivällisyyttä.

Samana iltapäivänä kenraalin autonkuljettajasta huolehtimaan jääneet neljä kreikkalaista ­ilmestyivät paikalle – ilman vankiaan. Syyllisyydentuntoisina he kertoivat, että saksalainen oli kuollut matkalla ylängölle ja että he olivat haudanneet hänet kallionlohkareiden alle.

Lämmintä päivää seurasi kylmä yö, ja miehet tyhjensivät lämpimikseen useita pulloja rakia. 

Nukkumisesta ei tullut mitään, sillä nukkumapaikaksi valittu luola kuhisi kirppuja, ja kun miehet viimein pääsivät aamunkoitteessa uneen, heidät herätti pian joukko kiihtyneitä vastarintasissejä, jotka ilmoittivat, että saksalaiset olivat määränneet kenraalin etsintöihin tuhansia sotilaita. Jotkut heistä olivat vain muutaman kilometrin päässä.

Pikaisen neuvonpidon jälkeen sieppaajat päättivät kiivetä lumipeitteisen 2 456 metriä korkean Idavuoren yli ja jatkaa sitten kohti saaren etelärannikkoa. Miehet lähtivät matkaan keskipäivän aikaan, kenraali muulin selässä istuen ja muut jalan. 

Paikalliset partisaanit lähtivät edeltä varmistamaan vuoren huippua ja etelärinnettä. Heidän oli määrä­ sytyttää tulimerkkejä kertomaan sieppaajille, oliko reitti selvä.

Matka eteni madellen ylös jyrkkää rinnettä, ja kun miehet saavuttivat lumirajan, he joutuivat kulkemaan etana­n vauhtia, sillä  jatkuvat sateet olivat tehneet lumen peittämästä rinteestä peilikirkkaan jääkentän, jota oli miltei mahdotonta ylittää.

Pimeän tullen miehet olivat päässeet vuoren huipulle ja olivat valmiit aloittamaan laskeutumisen toiselle puolelle. Laskeutuminen oli kuitenkin vieläkin vaikeampaa kuin kiipeäminen. 

Yön pimeydessä miehet näkivät hädin tuskin eteensä ja joutuivat vuoroin kompastelemaan, vuoroin liukumaan alas rinnettä. 

Kolmen aikaan yöllä joukko löysi majan, jossa lammaspaimen otti vastaan nälkäiset ja kylmettyneet kulkijat ja tarjosi heille juustoa ja leipää. Hän vei miehet taempana sijaitsevaan luolaan, jossa he saattoivat piileksiä seuraavan päivän.

Aamiaisaikaan luolalle ilmestyi lähetti, jolla oli mukanaan uutisia kreikkalaiselta yhteyshenkilöltä Andonilta: saksalaiset eivät vielä olleet ryhtyneet kostamaan sieppausta kreetalaisille, mutta he aikoivat saartaa Idavuoren ja käynnistää järjestelmällisen etsinnän vuoren rinteillä.

Sieppaajilla ei ollut aikaa hukattavaksi, ja niinpä he päättivät auringon laskettua patikoida vuoren juurelle saakka hyvin tietoisina siitä, että edessä oli epäinhimillisen rankka ponnistus. Kenraali Kreipe oli sopeutunut matkan rasituksiin: siihen saakka hän oli sitkeästi valittanut unen puuttetta, ruokaa, jalkakipuja ja yleensä kurjaa kohtaloaan. 

Nyt vaikutti kuitenkin siltä, että hän oli hyväksynyt kohtalonsa. Henkisesti hän ei ollut loistokunnossa – hänen katseensa oli tyhjä ja toivoton – mutta hän oli ­yhteistyöhaluinen ja iloinen siitä, että piina olisi toivottavasti pian ohi.

Vaellettuaan kolme tuntia pimeässä ja ilman taukoja miehet tulivat paikkaan, jossa Andonin oli määrä tavata heidät ja ohjata heidät rannikolle vievälle polulle. Kreikkalaista ei kuitenkaan näkynyt, ja miesten etsiessä häntä taivas aukeni ja rankkasade kasteli heidät läpimäräksi.

Levottomina sieppaajat odottelivat, mitä seuraavaksi tapahtuisi, ja Leigh Fermor luki vielä kerran Andonilta saamansa viestin. 

Kauhukseen hän oivalsi, että he olivat ymmärtäneet viestin väärin. Andoni varoitti viestissään ­laskeutumasta vuorelta: ”Älkää missään nimessä yrittäkö tulla alas yöllä.”

Miehet olivat luulleet, että heidän nimenomaan piti edetä öiseen aikaan. He kauhistuivat tajutessaan, että saksalaisten vangiksi joutuminen oli ollut hiuskarvan varassa.

Ranta kuhisi saksalaisia

Kului useita päiviä, eivätkä sieppaajat kuulleet mitään Kairosta. He piileskelivät pensaikoissa ja ojissa, joissa heidän luonaan kävi avuliaita kreetalaisia tuomassa ruokaa ja tietoja saksalaisten liikkeistä. 

Rantaa, jolta sieppaajat toivoivat tulevansa noudetuksi ja joka oli vain parin tunnin patikkamatkan päässä heidän piilopaikastaan, vartioi tiukasti noin 200 saksalaista.

Huoli odotuksen venymisestä ja siitä seuraavasta vaarasta syveni, ja niinpä britit laativat hätä­suunnitelman: Leigh Fermor lähtisi etsimään radiolähetintä, jolla hän voisi itse ottaa yhteyttä Kairoon ja neuvotella päämajan kanssa­ noutopäivästä ja -paikasta.

Heti kun Leigh Fermor oli lähtenyt, Moss sai kirjeen Länsi-Kreetalla majailevalta radiosähköttäjältä. Viestin mukaan noutaja-alus oli ­tullut jo 1. toukokuuta ja yrittäisi seuraavina neljänä yönä saada yhteyden sieppaajiin.

Yhteyden saaminen veneeseen oli mahdotonta, sillä ranta, jolle veneen oli määrä saapua, kuhisi saksalaisia. Niinpä sieppaajien oli kuljettava edemmäs länteen, missä vihollisjoukkoja olisi toivottavasti vähemmän.

Toukokuun 6. päivänä kello 4.00 Kreipe ja Moss kumppaneineen saapuivat Ierakarin kylän lähistöllä sijaitsevan paimensuojan luo. Matkalla he olivat pysähtyneet rakitislaamossa eräässä pikkukylässä, jossa kyläläiset olivat avokätisesti tarjonneet heille lämmintä rakia suoraan ­kuplivasta sammiosta.

Kello 18:n aikaan lähetti toi viestin Leigh Fermorilta, joka ilmoitti löytäneensä radiolähettimen ja sopineensa uudesta noutoajasta ja -paikasta Kairon kanssa. Päiväkausia kestänyt epävarmuus ja pelko väistyivät, ja ryhmä ­uskalsi alkaa toivoa onnekasta päätöstä seikkailulleen.

Mieliala kohosi huomattavasti, ja sitä paransi entisestään oivallisen odotuspaikan löytyminen, jossa matkalaiset saattoivat nauttia auringonpaisteesta. Seuraavien päivien ajan heidän majapaikkansa oli Patsoksen lähellä sijaitseva hylätty mökki, jossa he saattoivat pitkästä aikaa rentoutua ja peseytyä kunnolla.

Toukokuun 9. päivän iltana Leigh Fermor liittyi taas joukkoon, ja miehet jatkoivat matkaa kohti länttä. Matkalla he ohittivat saksalaisten polttaman kylän. Vihollinen oli kuitenkin jo poistunut paikalta, ja joukkio saattoi rauhassa taivaltaa kohti määränpäätään.

Seuraavina päivinä miehet nukkuivat päivin ja taivalsivat öisin oppainaan paikallisia partisaaneja, jotka tunsivat jokaisen kivenkolon ja polun. 11. toukokuuta sieppaajat saapuivat Vilandredon kylään, joka sijaitsi yhden yömarssin päässä rannikolta ja oli heidän viimeinen piilopaikkansa ennen Kreetalta lähtöä. 

Vilandredossa heitä odotti brittiagentti Dennis Ciclitiras, jolla oli radiolähetin. Ciclitiras otti välittömästi yhteyttä Kairoon pyytääkseen tietoja noudon yksityiskohdista.

Kreeta jäi taakse

Viimeisten päivien aikana Kreipe oli vajonnut taas masennukseen ja valitteli vähän väliä kipujaan. 13. toukokuuta kello 22 miehet saivat viimein pitkään odottamansa ilmoituksen: Kairosta kerrottiin, että seuraavana päivänä oli tulossa alus noutamaan heitä Rodakinosta. Viestissä kerrottiin myös, minkälaisilla valomerkeillä miesten oli viestittävä aluksen kanssa.

Miehille tuli kiire; heidän oli ehdittävä rantaan yön pimeydessä. Paikallisten partisaa­nien mukaan saksalaisia parveili kaikkialla lähi­alueilla, minkä vuoksi kiinni jäämisen riski oli erityisen suuri valoisaan aikaan. 

Automaattiaseilla aseistautuneina, taskut täynnä leipää ja juomapullot täynnä rakia miehet lähtivät hyisen yön selkään ja alas jyrkkiä rinteitä.

Auringon noustessa joukko oli ehtinyt rannan läheisyydessä kohoavalle kalliolle, minne he asettuivat nukkumaan. Kello 11:n aikaan aamupäivällä he heräsivät ja havaitsivat, että kalliolta oli uskomattomat näkymät pitkin rannikkoa. 

Samalla he havaitsivat myös hieman edempänä saksalaisten vartioaseman, jonka sotilailla oli kuitenkin niin kiire ripustaa pyykkiä kuivumaan ja ottaa aurinkoa, etteivät he huomanneet siepatun kenraalinsa olevan vain muutaman ­sadan metrin päässä.

Kairossa Kreipe hyvästeli sieppaajansa, Patrick Leigh Fermorin ja William Stanley Mossin. Edessä odotti pitkä oleskelu sotavankileirillä. 

© G. Harokopos/ Kouvidid-Manouras

Illansuussa miehet laskeutuivat rannalle ja kiersivät hiipien saksalaisten vartioaseman. Korkeiden kallioiden ympäröimä lahdenpoukama oli oiva piilopaikka, sillä sieltä pakenijat saattoi nähdä vain mereltä käsin. Kello 22 he alkoivat morsettaa sovittua signaaleja, S- ja B-kirjaimia. 

Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua miehet kuulivat vaimeaa moottorin surinaa, joka voimistui vähitellen. 

Kun aluksen ­ääriviivat alkoivat erottua pimeydestä, miehet eivät enää voineet hillitä iloaan. Jopa muuten niin äreä ­Kreipe puhkesi hymyyn ilmeisen huojentuneena siitä, että hänen elämänsä pahin painajainen alkoi kallistua kohti loppuaan.

Hieman myöhemmin sieppaajat istuivat jo aluksen upseerimessissä nauttimassa kapteenin tarjoamaa taivaallista rommicocktailia ja hummerileipiä sekä polttelemassa brittiläisiä savukkeita. 

Jutustelu kääntyi viime viikkojen tapahtumiin, jolloin kenraali Kreipe poistui kävelemään laivan kannelle. Sieltä hän näki Kreetan ääriviivojen etääntyvän ja saaren katoavan vähitellen yön pimeyteen.

Lue lisää

Georgios Harokopos: The Abduction of General Kreipe, Kouvidis-Manouras, 2003. G. Psychoundaki: The Cretan Runner, Penguin Books, 1998. W. Stanley Moss: Ill Met by Moonlight, Efstathiadis Group, Greece, 1985. Alan Clark: The Fall of Crete, Efstathiadis Group, Greece, 2004.

Ehkä sinua kiinnostaa...