Japanilaissotilaiden painostaessa Kiinan armeijan viimeisiä rippeitä Shanghaista 15. marraskuuta 1937 ryhmä korkea-arvoisia japanilaisia upseereita kokoontui hylätyssä talossa, jonne Japanin 10. armeija oli perustanut väliaikaisen päämajansa ja jonne tykkien jyly kuului vain kaukaisena kuminana.
Shanghain vastarinta alkoi olla murrettu, mutta tärkeän satamakaupungin valtaaminen oli kestänyt nöyryyttävät kolme kuukautta ja 40 000 japanilaista oli kaatunut. Valtavat tappiot olivat vakuuttaneet keisarillisen armeijan johdon Tokiossa siitä, että eteneminen oli keskeytettävä. Sen sijaan perustettaisiin puolustuslinja noin sadan kilometrin päähän Kiinan rannikolta.
Tokiosta tullut käsky ei kuitenkaan saanut vastakaikua paikalle kokoontuneissa upseereissa. He halusivat jatkaa edemmäs sisämaahan ja vallata Kiinan uuden pääkaupungin Nanjingin. Majuri Terada Masao seisoi khakiunivormussaan ylpeänä kuin samurai ja aloitti:
”Kiinan armeija vetäytyy juuri takaisin kohti pääkaupunkia. Meidän on ylitettävä linja ja seurattava heitä Nanjingiin.”
Muut upseerit kannattivat ehdotusta. He olivat vakuuttuneita siitä, että kiinalaisten vastarinta romahtaisi, kun pääkaupunki olisi menetetty, ja Nanjing olisi avain Kiinaan.
”Jos aiomme ratkaista tämän sodan nopeasti, meidän on hyödynnettävä sitä, että vihollinen nuolee juuri haavojaan, ja vallattava Nanjing.” Japanilainen kenraali Iwane Matsui
Varovainen ääni puuttui keskusteluun. Majuri Iketani Hanjiro muistutti paikalle kokoontuneita siitä, että Shanghain taistelu oli käynyt kalliiksi ja joukot olivat uuvuksissa. Siksi suoran hyökkäyksen sijaan Nanjingiin pitäisi tehdä pistohyökkäyksiä.
”On tärkeää, että jatkamme erityistä varovaisuutta noudattaen”, Hanjiro varoitteli, mutta hänen sanansa kaikuivat kuuroille korville. Kaikki muut upseerit kannattivat Masaon aggressiivista strategiaa: Japanin armeija marssisi täysilukuisena Nanjingiin ja murskaisi vihollisen kertaheitolla.
Armeijan johdon määräyksen sivuuttaminen oli upseereilta suoranaista kapinointia, mutta he olivat yhtä mieltä sitä, että hyökkäys oli paras tapa voittaa sota. Jopa 10. armeijan vasta nimitetty komentaja Iwane Matsui kannatti ajatusta.
”Jos aiomme ratkaista tämän sodan nopeasti, meidän on hyödynnettävä sitä, että vihollinen nuolee juuri haavojaan, ja vallattava Nanjing”, Matsui selitti Tokioon lähettämässään sähkeessä.
Kolmen päivän kuluttua hän antoi joukoilleen käskyn hyökätä 270 kilometrin päässä sijaitsevaan Nanjingiin. Sotilaat halusivat hälventää hitaan Shanghain valtauksen aiheuttaman häpeän ja lähtivät etenemään kohti Kiinan pääkaupunkia 40 kilometrin päivämarsseilla jatkuvasti yltyvän taistelutahdon ja kostonhimon vallassa.
Edessä olisivat toisen maailmansodan julmimpiin kuuluvat rikokset siviiliväestöä kohtaan.
Japani oli valloittanut kolme Kiinan suurimmista kaupungeista vuoden 1937 loppuun mennessä. Sotilaat etenivät muun muassa Mantšuriasta (tummansininen), jota japanilaiset olivat miehittäneet vuodesta 1932.
Kiinan sotilaat olivat kokemattomia
Nanjingin hyökkäykseen kulminoituivat kahden Aasian vahvimman valtion välillä vuosikymmeniä velloneet kiistat. Kansallisen Kuomintang-puolueen ja kommunistien välinen konflikti oli kuitenkin heikentänyt Kiinaa 1920-luvulla, kun taas Japanin keisarikunta oli taloudellisesti ja teknologisesti niin vahva, että se pystyi esittämään Kiinalle aluevaatimuksia.
Japanilaisten mielestä heillä oli oikeus Mantšuriaan, Kiinan koillisosassa sijaitsevaan alueeseen, joka oli ollut 1800-luvulta alkaen vaihtelevasti Japanin ja Venäjän hallinnassa.
Kun Japaniin iski lama 1930-luvun alussa, sen tarve päästä käsiksi kiinalaisiin raaka-aineisiin vain kasvoi. Kiista leimahti todella liekkiin Japanin vallatessa Mantšurian vuonna 1931.
Kiinalaiset eivät pystyneet ajamaan japanilaisia alueelta, ja kuusi vuotta kestäneen, osin paikallistakin kannatusta saaneen miehityksen jälkeen sota syttyi vuonna 1937. Japani hyökkäsi Kiinan entiseen pääkaupunkiin Pekingiin ja valtasi Kiinasta yhä enemmän alueita, lopulta tärkeän satamakaupungin Shanghain.
Se ei ollut käynyt kuitenkaan niin kivuttomasti kuin japanilaiset olivat kuvitelleet, ja kolmessa kuukaudessa kuoli 100 000 japanilaissotilasta.
Monissa Nanjingin rakennuksissa on länsimaisia vaikutteita, niin myös vuonna 1936 valmistuneessa kansallisteatterissa.
Nanjing oli Kiinan modernein kaupunki
”Nanjing on kehittynyt ankeasta, muuriensa takana umpeen kasvaneesta kylästä yhdeksi Kiinan edistyksellisimmistä metropoleista”, kirjoitti National Geographic -lehden toimittaja Julius Eigner vierailtuaan kaupungissa vuonna 1937.
Eigner oli käynyt Nanjingissa ensimmäisen kerran 10 vuotta aiemmin. Tuolloin suuri osa kaupungista oli Kiinan sisällissodan seurauksena raunioina ja valtaosa sen 300 000 asukkaasta eli ilman sähköä ja viemäröintiä.
Kun kansallispuolue Kuomintang valtasi Nanjingin Tšiang Kai-šekin johdolla vuonna 1927 ja julisti sen Kiinan pääkaupungiksi, kaupunkiin alkoi virrata asukkaita ja sen asukasluku kohosi yli miljoonaan. Maan uuteen pääkaupunkiin nousi uusia rakennuksia, joista monet edustivat läntistä art deco -tyyliä ja olivat kuuluisien arkkitehtien suunnittelemia.
Siksi Nanjingia kohti marssi lopen uupuneita ja vihaisia sotilaita marraskuussa 1937. Heillä ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoa, sillä vihollinen oli murskattava, jotta Japanin asema Aasian johtavana supervaltana sinetöityisi.
Tokiossa armeijan johto käsitti nopeasti, että japanilaiskenraaleja oli mahdoton enää pysäyttää, ja muutti strategiaa. Se ilmoitti 28. marraskuuta hyväksyvänsä suunnitelman. Taustalla oli ajatus siitä, että pääkaupungin valtaus nöyryyttäisi Kiinan johtajaa Tšiang Kai-šekiä siinä määrin, että hänen hallintonsa romahtaisi.
Japanilaiset kukistivat odotetusti vihollisen matkalla, mutta vastarinta oli ennakoitua kiivaampaa. Joissakin kaupungeissa kiinalaissotilaat olivat linnoittautuneet niin sanottuihin pillerirasioihin, pieniin vahvistettuihin betonibunkkereihin, joiden puolustuksen murtamisessa japanilaiset menettivät paljon sotilaita.
Tšiang Kai-šek oli sekä Kiinan poliittinen johtaja että maan armeijan ylipäällikkö.
Kiinan joukoilla ei kuitenkaan ollut riittävästi resursseja eikä kokemusta. Kun sota Japania vastaan syttyi, Tšiang Kai-šek oli vasta aloittanut kunnianhimoisen suunnitelmansa maan armeijan modernisoimiseksi. Useimmat sotilaat eivät olleet saaneet kunnollista koulutusta, ja monet olivat hyvin nuoria. Japanilainen sotilas Shiro Azuma kirjoitti joukosta vangittuja kiinalaissotilaita:
”He olivat kuin joukko kodittomia, ja heidän kasvoillaan oli idioottimainen ilme. Tuntui hölmöltä, että olimme taistelleet elämästä ja kuolemasta näiden sivistymättömien orjien kanssa. Heidän joukossaan oli 12–13-vuotiaita poikia.”
”Taistele kuolemaan asti”
Japanilaisten lähestyminen sai Nanjingin asukkaat paniikkiin. Marraskuun lopulla kaupunkiin saapui päivittäin jopa 3 000 haavoittunutta sotilasta.
Vihollisen lähestyessä kaupungin portteja joulukuun ensimmäisellä viikolla, kaikki, joilla oli rahaa tai suhteita, olivat jo kauan sitten paenneet kaupungista ja jäljellä oli vain puolet sen noin miljoonasta asukkaasta.
Uhka kävi liian suureksi jopa maan johtajalle Tšiang Kai-šekille, ja 8. joulukuuta hän pakeni tuhoon tuomitusta pääkaupungista vaimonsa kanssa.
Edellisenä päivänä hän oli käskenyt armeijan komentajan Tang Shengzhin jäämään noin 90 000 sotilaan kanssa kaupunkiin ja taistelemaan ”kuolemaan asti”.
Kiinalaiset muun muassa tuhosivat siltoja estääkseen japanilaisten etenemisen, mutta ne saatiin rakennettua nopeasti uudelleen.
Keisarikunta voitti salamasodalla
Japanin keisarillisen armeijan itsetunto oli korkealla, kun 80 000 sotilasta lähti valtaamaan Kiinaa. Armeijan johdossa moni uskoi vakaasti, että Kiinan manneralueet voitaisiin vallata muutamassa kuukaudessa.
Japani oli vuodesta 1931 lähtien militarisoitunut kovaa vauhtia, ja kun se aloitti sodan Kiinaa vastaan vuonna 1937, sillä oli Aasian vahvin ja modernein armeija. Kiina oli sen sijaan sisällissodan heikentämä, ja sen sotavoimat oli huonosti koulutettu.
Japanilaisten strategia perustui voimasuhteiden epätasapainon hyödyntämiseen ja salamasotaan, jossa kiinalaiset yllätettäisiin valmistautumattomana.
Sodan alkuvaiheessa strategia näytti toimivan. Japani valloitti muutamana päivänä heinäkuun 1937 lopulla suurkaupungit Pekingin ja Tianjinin. Samanaikainen hyökkäys useisiin kaupunkeihin maavoimien, laivaston ja ilmavoimien voimin oli esimakua natsien Blitzkriegille, jolla Saksa parin vuoden päästä valloitti suuria alueita Euroopasta.
Japanin salamasota pysähtyi Shanghaissa, jota kiinalaiset puolustivat sinnikkäästi kolme kuukautta. Sen jälkeen Japani yritti vallata Nanjingin nopeasti, mutta rintamat olivat nyt jähmeämpiä.
Japanin joukkojen komentaja Iwane Matsui toki toivoi, etteivät taistelut pitkittyisi. Välttääkseen turhaa verenvuodatusta hän lähetti 9. joulukuuta lentokoneita pudottamaan Nanjingiin tuhansia lehtolehtisiä.
”Antautuminen on paras tapa suojella Nanjingin viattomia siviilejä ja kaupungin kulttuuriperintöä”, luki kenraalin itsensä allekirjoittamissa lehtisissä.
”Tulemme olemaan ankaria ja säälimättömiä niitä kohtaan, jotka asettuvat vastarintaan, mutta ystävällisiä ja jalomielisiä niitä kohtaan, jotka eivät osoita vihollisuuksia Japania kohtaan. Annamme teille 24 tuntia aika antautua, mutta sen jälkeen sodan helvetti pääsee valloilleen.”
Kiinan armeijaa Nanjingissa komentanut Tang Shengzhi koitti epätoivoisesti saada esimiehensä myöntymään antautumiseen. Tšiang Kai-šek kuitenkin tyrmäsi ehdotuksen välittömästi.
”Meidän on puolustettava kaupunkia kaikin voimin. Emme tule luovuttamaan senttiäkään alueistamme”, hän sähkötti Tangille 10. joulukuuta.
Samana iltapäivänä kenraali Matsui määräsi 50 000 sotilaan joukot hyökkäykseen.
”Me VOITAMME, vaikka se maksaisi meidän kaikkien hengen.” Japanilainen kenraali Wakizaka Jiro sotilailleen
Päästäkseen Nanjingiin japanilaissotilaiden piti ylittää syvä vallihauta ja päästä läpi kaupunkia ympäröivästä 1300-luvulla rakennetusta, 20 metriä korkeasta muurista.
Kenraali Matsuilla oli selvä suunnitelma: Kaupunki vallattaisiin pihtihyökkäyksellä, jossa japanilaiset iskisivät kaupungin puolustukseen samanaikaisesti neljästä avainkohdasta niin, että kiinalaisilla ei olisi mahdollisuutta järjestää joukkojaan.
Jotta suunnitelma toimisi, japanilaisten olisi vallattava muun muassa Yuhuatain alue, mutta se osoittautui odotettua hankalammaksi. Maasto oli epätasaista, ja se oli ripoteltu täyteen piikkilankaesteitä. Kiinalaissotilaat linnoittautuivat betonibunkkereiden ja juoksuhautojen suojiin, josta he tulittivat vihollista ankarasti.
Kun japanilaiset lopulta saivat alueen vallattua, kaikkialla lojui haavoittuneita japanilaissotilaita ja Kiinan 8 000 sotilaan divisioona oli käytännössä tuhottu.
Yhdysvaltojen sotaministeriö tuotti vuonna 1944 dokumenttielokuvan ”The Battle of China” osana ”Why We Fight” -sarjaa. Se sisältää muutamia ainoita säilyneitä filminpätkiä Nanjingin taisteluista.
Veri virtasi myös Nanjingin historiallisilla kaupunginporteilla. Kun japanilaiset huomasivat, etteivät kiinalaiset olleet vielä räjäyttäneet muurin eteläpuolen ”Valaistuksen portin” edessä olevan vallihaudan siltaa, he yrittivät kaikin keinoin murtaa porttiin sotilaiden mentävän aukon tykistönsä tulittaessa taloja muurin takana.
Kiinalaiset eivät kuitenkaan antaneet periksi, ja vihollisen lähestyessä muuria he heittivät muun muassa palavaa puutavaraa japanilaisten niskaan. Epätoivoinen yritys ei kuitenkaan pysäyttänyt japanilaisia. Kenraali Wakizaka Jiro sanoi joukoilleen:
”Me VOITAMME, vaikka se maksaisi meidän kaikkien hengen.”
Japanilaissotilaat ylittivät vallihaudan Nanjingiin pikaisesti kyhättyjä siltoja pitkin.
Satama muuttui helvetiksi
Kahden päivän hurjien taistelujen jälkeen oli selvää, että kiinalaiset olivat valmiit taistelemaan viimeiseen veripisaraan asti. Siksi kenraali Tangille tuli järkytyksenä 11. joulukuuta Tšiang Kai-šekiltä saapunut sähke, jossa tämä kumosi täydellisesti aiemmin antamansa määräykset:
”Jos ette pysty pitämään tilannetta hallinnassanne, teidän on hyödynnettävä vielä avoinna olevaa mahdollisuutta vetää joukkonne pois kaupungista valmistellaksenne ne tulevaan vastahyökkäykseen.”
Tšiang Kai-šek pelkäsi oman jo horjuvan valtansa murenemista enemmän kuin pääkaupunkinsa menettämistä. Kansallispuolueen johtajaa oli alkanut huolestuttaa, että pitkittynyt taistelu kaupungista tekisi hänestä poliittisesti haavoittuvan ja antaisi aseen käteen viholliselle, kommunistipuolueelle, joka yritti kaikin keinoin kammeta häntä vallasta.
Tang luki Tšiang Kai-šekin viestin inhoten mutta noudatti maan johtajan määräystä. Kello 3.00 hän käski aliupseeriensa vetää kaikki sotilaat kaupungista. Seuraavana päivänä alkanut joukkojen perääntyminen sai koko Nanjingin sekasortoon.
Japanilaiset riemuitsivat Nanjingin historiallisella muurilla useiden päivien taistelujen jälkeen.
Kaupungin muurien sisällä kiinalaiset sotilaat yrittivät päästä satamaan paetakseen sieltä veneillä Jangtsejoelle. Japanilaiset olivat alkaneet riehua kaupungissa, ja kaikki univormuun pukeutuneet tai kiinalaisten joukkojen kanssa yhteistyöstä epäillyt surmattiin.
Kiinalaissotilaat murtautuivat hädissään kaupungin kauppoihin varastamaan siviilivaatteita välttyäkseen karmealta kohtalolta, ja jotkut kävivät jopa epätoivoissaan kaduilla kaupunkilaisten kimppuun ja raastoivat näiden yltä vaatteita.
Satamassa satoja ihmisiä polkeutui hengiltä pakenevien sotilaiden jaloissa, kun nämä yrittivät mahtua johonkin niistä muutamasta veneestä, jotka olivat ainoa keino pelastua edessä häämöttävästä helvetistä.
Armeijan komentaja Tang Shengzhi pääsi yhteen veneeseen ja katseli sieltä kauhuissaan liekehtivää kaupunkia, josta kaikui ihmisten kauhunhuutoja.
Raiskauksia ja murhia
Kun Japanin joukot rynnäköivät Nanjingiin 13. joulukuuta, kiinalaisia sotilaita ei juurikaan enää näkynyt. Kaupunkiin jääneet noin puoli miljoonaa siviiliä toivoivat väkivallan loppuvan japanilaisten ottaessa vallan. Se valitettavasti myös jäi pelkäksi toiveeksi.
”Sian elämä on arvokkaampi kuin kiinalaisen – siitä yksinkertaisesta syystä, että sikaa voi syödä.” Japanilainen sotilas Shiro Azuma.
Japanilaisia oli vuosikaudet aivopesty kiinalaisia vastaan kohdistuneella vihapropagandalla. Armeijassa sotilaat opetettiin ajattelemaan, että kiinalaisen surmaaminen ei poikennut hyönteisen liiskaamisesta kengän alle. Japanilainen sotilas Shiro Azuma kirjoitti päiväkirjassaan:
”Sian elämä on arvokkaampi kuin kiinalaisen – siitä yksinkertaisesta syystä, että sikaa voi syödä.”
Japanilaissotilaille myös painotettiin, että heidän tärkein ominaisuutensa oli uskollisuus isänmaalle. Heidän omalla elämällään ei ollut väliä. Shiro Azuma kuvaili ajattelutapaa vuosia myöhemmin:
”Jos minun elämälläni ei ollut juuri mitään merkitystä, mitä merkitystä olisi vihollisen elämällä?”
Ajattelutapa yhdistettynä puolen vuoden verisiin taisteluihin, joissa moni japanilainen oli nähnyt toverinsa kuolevan, loi vihan ilmapiirin, joka purkautui miehityksen aikana.
Jo kaupungin valtauksen aikana kiinalaiset, jotka tulivat kaduille kädet pään päälle nostettuina antautumisen merkiksi, ammuttiin. Satoja miehiä kidutettiin kuoliaaksi – usein japanilaissotilaiden sadistisena ajanvietteenä – ja jopa 80 000 naista raiskattiin japanilaisten kuusi viikkoa kestäneen sekasortoisen miehityksen aikana.
Dokumenttielokuva ”The Battle of China” sisältää harvoja säilyneitä filminpätkiä Nanjingin verilöylystä. Eräs sairaalan työntekijä salakuljetti ne Kiinasta.
Kiinalaisessa lehdessä kirjoitettiin vuoden 1938 alussa: ”Päivittäin ei kulunut tuntiakaan, etteikö japanilaissotilas raahaisi jotakuta viatonta naista mukanaan raiskattavaksi.”
Sadistisimmat japanilaiset huomasivat nopeasti, että he saattoivat tehdä mitä ikinä halusivat esimiestensä puuttumatta asiaan. Mistään ei seurannut rangaistusta. Kun raiskaukset alkoivat kyllästyttää, he pakottivat perheenjäsenet harjoittamaan seksiä keskenään.
Nanjingista tuli muutamassa viikossa maanpäällinen helvetti.
”Kaikkialla vuosi veri. Oli kuin taivas olisi auennut ja satanut kaupunkiin verta”, nanjingilainen Tang Shunsan muisteli vuosia myöhemmin.
Japanilaiset teloittivat kiinalaisia mestaamalla ja asettivat irti leikattuja päitä eri puolelle kaupunkia pelotukseksi ja varoitukseksi.
Japanilaissotilaiden julmuuksilla ei ollut rajoja
Raiskauksista, mestaamisesta, insestiin pakottamisesta ja elävältä polttamisesta tuli karua arkipäivää kiinalaisille siviileille ja sotavangeille japanilaisten Nanjingin-miehityksen aikana.
Suutarin oppipoika Tang kuului niihin harvoihin onnekkaisiin, jotka selvisivät hengissä japanilaisten käsistä. Japanilaiset vangitsivat hänet ilman syytä ja veivät hänet satojen muiden vankien kanssa kaupungin laitamille kaivetulle joukkohaudalle. Hauta oli jo täynnä kiinalaisten ruumiita, ja vankien käskettiin asettua riveihin valtavan haudan ympärille.
Sitten sotilaat alkoivat teloittaa vankeja yksi kerrallaan.
Ensin he katkaisivat vangeilta kaulan ja kohottivat sitten verisen trofeensa ylpeänä ilmaan, ennen kuin he viskasivat pään hautaan kuin mädäntyneen kaalinpään tunkiolle. Sitten kun sotilaiden kädet olivat jo väsyneet kaikesta kaulojen katkomisesta, he tyytyivät viiltämään vangeilta kurkun auki. Se koitui Tangin pelastukseksi.
Kun häntä ennen rivissä olevalta vangilta viillettiin kurkku auki, tämä veti Tangin mukanaan kaatuessaan taaksepäin hautaan. Sotilaat eivät huomanneet, että nuori mies oli joutunut vahingossa joukkohautaan. Tang makasi aivan hiljaa ruumiiden kasautuessa päälleen.
Sotilaiden lähtiessä muutama jäi vielä tökkimään pistimillään verisiä ruumiita varmistaakseen, ettei ketään ollut jäänyt eloon. Tang ei päästänyt ääntäkään, vaikka pistimet osuivat häneen useaan kertaan. Pari tuntia myöhemmin ystävät löysivät hänet ja veivät hänet kotiinsa.
Tanskalainen Bernhard Sindberg pelasti tuhansia kiinalaisia verilöylystä piilottamalla heidät työpaikalleen sementtitehtaaseen.
Valoa pimeässä
Kaiken julmuuden keskellä oli toivon keidas: keskustan länsipuolella sijaitseva kansainvälinen turvavyöhyke, joka oli perustettu suojelemaan kiinalaisia siviilejä japanilaisten hyökkäyksen ajan. Alueella oli kiinalaisten hallintorakennuksia sekä yhdysvaltalaisten lähetystö ja sairaala.
Turvavyöhykkeen perusti 27 ulkomaista lähetystyöntekijää, toimittajaa ja lääkäriä saksalaisen liikemiehen John Raben johdolla. Alue oli tarkoitus lakkauttaa muutama päivä sen jälkeen, kun japanilaiset olivat vallanneet kaupungin, mutta kun verenvuodatus vain jatkui seuraavina viikkoina, turvavyöhyke säilytettiin.
Natsi John Raben sankariteoista kerrotaan kiinalais-saksalaisessa elokuvassa John Rabe vuodelta 2009.
Japanilaiset eivät koskaan virallisesti tunnustaneet turvavyöhykettä, mutta koska Japani oli liitossa Saksan kanssa ja Rabe oli natsipuolueen merkittävä jäsen, hän pystyi varmistamaan, että japanilaissotilaat pääosin kunnioittivat alueen puolueettomuutta.
Tuhansia kiinalaisia esim. piilotettiin Siemensin tehtaaseen, ja he saivat mahdollisuuden paeta japanilaisten tietämättä.
Kiinan Schindler saa kiitosta edelleen
Kiinalaiset kutsuvat saksalaista John Rabea ”Nanjingin hyväntekijäksi”. Hän johti kansainvälistä turvavyöhykettä Nanjingissa ja vaaransi oman henkensä pelastaakseen tuhansia kiinalaisia.
Turvavyöhyke oli ainoa suojapaikka
Kun japanilaiset hyökkäsivät Nanjingiin, 27 ulkomaalaista perusti kaupunkiin 3,9 km2:n suuruisen turvavyöhykkeen, jonne tuli 25 pakolaisleiriä. Lisäksi muuallekin vyöhykkeelle piilotettiin verenhimoisia japanilaisia pakenevia kiinalaisia.
Naisten yliopisto suojeli raiskaajilta
Minnie Vautrin oli yhdysvaltalainen lähetystyöntekijä ja naisille tarkoitetun Ginlingin yliopiston johtaja. Japanilaismiehityksen aikaan hän otti yliopiston suojiin 10 000 naispakolaista ja suojeli näitä kaikin keinoin japanilaisilta.
Hakaristi pihassa piti pommit loitolla
John Rabe otti lukuisia kiinalaisia kotiinsa suojaan japanilaisten pommituksilta. Hänen pihanurmikkoaan koristi suuri hakaristilippu, ja Rabe tiesi, että japanilaiset kunnioittivat sitä, koska he eivät halunneet suututtaa saksalaisia liittolaisiaan.
Raportit kauheuksista kiirivät maailmalle
Yhdysvaltojen lähetystössä pitivät majaa muun muassa The New York Timesin toimittajat, jotka jäivät miehityksen alettua kaupunkiin raportoimaan verilöylystä. Saadakseen juttunsa ulos Nanjingista toimittajat joutuivat pakenemaan kaupungista.
Kuuden viikon kaoottisen miehitysajan jälkeen Japani julisti Nanjingin olevan sen hallinnassa. Verenvuodatus lakkasi pian, ja paljon sotilaita siirrettiin kaupungista taisteluihin muualle. Tuolloin Nanjingissa oli surmattu yli 100 000 kiinalaista ja kolmasosa kaupungista oli poltettu.
Arvioitiin, että japanilaiset tuhosivat omaisuutta arviolta 972 miljoonan dollarin arvosta, mikä vastaa 18,2 miljardia dollaria nykyrahaksi muutettuna.
Japanissa kansa juhli Nanjingin valtausta, mutta verilöylystä vaiettiin. Useimmat odottivat, että pian koko Kiina romahtaisi, mutta kun japanilaiset ylemmyydentunnossaan asettivat antautumiselle joitakin äärimmäisen kovia ehtoja, kiinalaiset eivät suostuneet antautumaan.
Nanjingin verilöylyn museossa on tuhansia kenkäpareja riveissä symboloimassa kiinalaisia uhreja.
Nanjingin haamut kummittelevat edelleen
Nanjingin verilöylyn alkamispäivästä 13. joulukuuta tehtiin Kiinassa kansallinen muistopäivä vuonna 2014. Japanissa kaupungissa tapahtuneet kauheudet on sen sijaan pyritty kieltämään vuosikymmeniä.
Nanjingin valtaus on mainittu vuodesta 1955 alkaen japanilaisissa koulukirjoissa, mutta verilöylyn laajuudesta ei ole kerrottu tai sitä ei edes ole mainittu hallituksen määräyksestä. Vasta vuodesta 1994 koululaisille on opetettu, että Japanin armeija syyllistyi 20 miljoonan ihmisen tappamiseen, etenkin Kiinassa.
Niitä muutamia japanilaissotilaita, jotka ovat kertoneet verilöylystä, on arvosteltu mediassa ja he ovat saaneet jopa tappouhkauksia. Liberaalidemokraattien johtajiin kuuluva Ishihara Shintaro sanoi vuonna 1990:
”Väitetään, että japanilaiset syyllistyivät holokaustiin Nanjingissa, mutta se ei ole totta. Se on kiinalaisten keksintöä.”
Jotkut japanilaiset historioitsijat kylvävät edelleen epäilystä julmuuksien laajuudesta.
Taistelut vain kovenivat, ja kun Japani hyökkäsi [Pearl Harboriin] vuonna 1941, Japani joutui sotimaan monella rintamalla. 8. syyskuuta 1945, kahdeksan vuotta verilöylyn jälkeen, kiinalaiset ja japanilaiset kenraalit tapasivat Nanjingissa, kun Japani allekirjoitti noin miljoonan edelleen Kiinassa olleen sotilaansa antautumisen.
Haagin kansainvälinen tuomioistuin tuomitsi kenraali Iwane Matsuin vuonna 1948 kuolemaan vastuullisena Nanjingin verilöylystä. Samana vuonna Kiinan hallitus teloitutti kolme korkea-arvoista japanilaista sotilashenkilöä heidän osallisuudestaan tapahtumiin. Sen jälkeen Nanjingin hirmutyöt painuivat historian hämärään, eikä niistä vuosikymmeniin tiedetty juuri mitään muualla kuin Kiinassa.
Japanissa kiistellään edelleen hirmutöiden todellisesta laajuudesta, mutta todistajien lausunnot puhuvat puolestaan. Yhdysvaltalainen George Fitch oli tapahtuma-aikaan Nanjingin turvavyöhykkeellä, ja hänen mukaansa Nanjingissa tehdyt sotarikokset olivat aivan omaa luokkaansa:
”Ne rikokset ovat lähes käsittämättömiä. Se on tarina laumasta paatuneita rikollisia, jotka kohdistivat käsittämättömiä julmuuksia rauhanomaiseen, ystävälliseen, lakia kunnioittavaan kansaan. En usko, että niille rikoksille löytyy vertailukohtaa modernista historiasta.”