Löyhkä raastoi sieraimia ja vain paheni metri metriltä kapteeni Belton Cooperin ja muun 3. panssaridivisioonan edetessä kohti Nordhausenia Saksan keskiosissa.
Saksan joukot olivat jättäneet asemansa edellisenä yönä, ja kaikki vaikutti päällisin puolin rauhalliselta.
Cooper ajoi jeepillä kuljettajansa kanssa hitaasti kaupunkiin, kun yhdysvaltalaisen divisioonan majuri pysäytti heidät kalmankalpeana. ”Cooper, olemme todistaneet monia karuja näkyjä tämän sodan mittaan, mutta seuraavalla kadulla on jotain aivan sanoinkuvaamatonta”, majuri sopersi.
”En olisi koskaan uskonut, että näkisin elävän kummituksen kulkemassa kadulla.” Amerikkalaissotilas Dora-Mittelbaussa
Kapteeni käski kuljettajan lisätä vauhtia. Kun jeeppi kiersi seuraavan kulman ympäri, vastaan horjahteli hahmo raidallisissa housuissa ja ylävartalo paljaana. Cooperista tuntui kuin hän olisi nähnyt aaveen.
Ihmisparan iho oli kuin kylkiluiden päälle pingotettua läpinäkyvää kelmua.
”En olisi koskaan uskonut, että näkisin elävän kummituksen kulkemassa kadulla”, Cooperin kuljettaja mutisi silmin nähden järkyttyneenä.
Monet keskitysleirivangeista oli niin nääntyneitä, että he eivät enää pysyneet pystyssä.
Muukalainen oli niin nälkiintynyt ja laiha, etteivät sotilaat osanneet sanoa, oliko hän mies vai nainen. Sitä ei voinut päätellä edes kasvoista, joissa silmät olivat painuneet tummiksi kuopiksi riutuneessa pääkallossa. Jeepin ajaessa katua eteenpäin vastaan tuli lisää laihoja luurankoja pyjamissaan.
Useimmat olivat rojahtaneet jalkakäytävälle ja kadulle ilmeisesti pyrkiessään mahdollisimman kauas piinaajistaan. Cooperin oli vaikea tajuta näkemäänsä, mutta hirvittävät näyt olivat vasta alkua. Kulman takana odotti natsien Dora-Mittelbaun keskitysleiri.
Puna-armeija näki kauhut ensin
Kapteeni Belton Cooperilla ja muilla Yhdysvaltain sotilailla ankarimmat taistelut länsirintamalla olivat tuolloin jo takanapäin. Huhtikuun 1945 alussa Hitlerin armeija oli hajoamistilassa, ja useimmat Wehrmachtin sotilaat olivat jo käsittäneet, että sota oli hävitty.
Neuvostoliiton joukot lähestyivät Berliiniä nopeasti idästä, ja Yhdysvaltain ja Britannian joukot etenivät lännessä. Kolmas valtakunta oli musertumassa.
Liittoutuneiden edetessä vauhdilla saksalaisten oli evakuoitava keskitysleirejä lähimpänä rintamaa.
Joissakin leireissä natsit olivat hävittäneet jäljet parhaansa mukaan, mutta vihollisen työntyessä eteenpäin yhä kiivaampaan tahtiin leirien komentajilla ei ollut enää aikaa polttaa todisteita.
Amerikkalaissotilaat löysivät kaivoskuilusta Buchenwaldin keskitysleirin läheltä tuhansia vihkisormuksia, jotka natsit olivat vieneet murhaamiltaan vangeilta.
Leireistä lähdettiin kiireellä, ja sotilaat pakottivat valtaosan vangeista pitkille kuolemanmarsseille kohti Saksan muita keskitysleirejä, mutta heikoimmat vangit jätettiin oman onnensa nojaan piikki-lanka-aitojen sisään.
Tällaisen pikatyhjennyksen natsit tekivät esimerkiksi Majdanekin keskitysleirissä Itä-Puolassa puna-armeijan lähestyessä kesällä 1944. Yli 12 000 keskitysleirivankia oli lähetetty kohti länttä, joten neuvostosotilaiden ajaessa 23. heinäkuuta 1944 sisään leirin rautaporteista, jäljellä oli sotilaiden mukaan vain ”1 500 raajarikkoa”.
Valtavat kasat kenkiä, matkalaukkuja, leninkejä ja takkeja todistivat siitä, millainen teurastamo Majdanekin leiri oli ollut.
”Kyseessä oli naisten parakki, ja lattialla oli jäätyneitä verilammikoita ja kuolleiden ruumiita.” Anatoli Shapiro, venäläinen upseeri
Majdanekin vapautuksen jälkeen puna-armeija taisteli eteenpäin, ja puoli vuotta myöhemmin tammikuussa 1945 Auschwitz ilmestyi esiin lumisen metsän keskeltä Etelä-Puolassa. Leiristä oli evakuoitu vajaat 60 000 vankia, mutta noin 7 000 sairasta oli jätetty lojumaan eri puolille valtavaa rakennelmaa.
”Avasin yhden [parakin] oven. Vastaan lehahti sanoinkuvaamaton löyhkä. Kyseessä oli naisten parakki, ja lattialla oli jäätyneitä verilammikoita ja kuolleiden ruumiita. Niiden välissä makasi yhä eläviä naisia puolialasti, pelkissä ohuissa alusvaatteissa – ja oli tammikuu! Sotilaani vetäytyivät kauhuissaan.
Yksi sodan raastavimmista kuvista otettiin Buchenwaldin keskitysleirillä, joka sijaitsi 250 kilometrin päässä Berliinistä: kuolleita, nääntyneitä keskitysleirivankeja kasattuna kärryyn.
Yksi huudahti: ’En kestä tätä. Tämä ei voi olla totta!’” muisteli komentaja Anatoli Shapiro.Neuvostosotilaat tallensivat löytöjään valokuviin ja filmille, jotka lähetettiin propagandaosastolle Moskovaan. Ensin selostuksia löydöistä julkaistiin vain Neuvostoliiton lehdissä, joihin yhdysvaltalaiset ja britit eivät luottaneet.
Raportteja pidettiin vain Neuvosto-liiton propagandatemppuna. Keskitys-leirien olemassaolosta kyllä tiedettiin, mutta niitä ei uskottu niin kamaliksi.
Keväällä 1945 Britannian ja Yhdysvaltain joukot kuitenkin kokivat itse karmeat näyt – ja paljon enemmän.
Vastassa oli eläviä luurankoja
Monet Yhdysvaltain ja Britannian sotilaat olivat kuulleet puhuttavan Puolan keskitysleireistä, mutta kukaan ei ollut varautunut siihen, mitä länsirintamalla oli vastassa.
Kuten kapteeni Cooper tovereineen haistoi leirien löyhkän lähestyessään Dora-Mittelbaun keskitysleiriä, pistävä haju oli ensimmäisenä vastassa myös sotilaita, jotka lähestyivät muita leirejä keväällä 1945.
Löyhkä johtui pääasiassa kaikista hautaamattomista ruumiista. Saksalaiset olivat ennen pakoaan ripotelleet kalkkia ruumiiden päälle toivoen sen peittävän pahimman hajun.
Yhdysvaltalais- ja brittisotilaat vapauttivat keskitysleirejä länsirintamalla.
Kalkki kuitenkin toi vain pistävän, happaman vivahteen sietämättömään mädäntyvän lihan ja kurjien hygieniaolojen aiheuttamaan lemuun.
Haju kuitenkin unohtui sotilaiden kohdatessa eloon jääneitä vankeja.
Leireihin teljetyt olivat niin heikossa kunnossa, että suurin osa vain seisoi toljottaen sotilaita ja tukien toisiaan, jotta he eivät olisi romahtaneet maahan. Brittijoukkojen 15. huhtikuuta 1945 vapauttamassa Bergen-Belsenissä 20-vuotias Hédi Fried oli yksi monista heikkokuntoisista vangeista, jotka olivat vapautuksen hetkellä kuin lamaantuneita.
”Olin niin voimaton ja apaattinen, että hädin tuskin pystyin tuntemaan minkäänlaista iloa – – Tietenkin olin iloinen, mutta riemuitseminen vaatii voimia”, Fried kertoi sodan jälkeen.
Saksalaissiviilit joutuivat kaivamaan joukkohautoja ruumiille.
Siviilit joutuivat kohtaamaan kauheudet
Yhdysvaltalaiset sotilaat pitivät huolen siitä, että saksalaissiviilit joutuivat todistamaan kotinsa lähellä tehtyjä hirvittäviä julmuuksia.
Vapautettujen keskitysleirien lähellä asuneet saksalaiset selittivät usein yhdysvaltalaisille luulleensa leirejä vain salaisiksi tehtaiksi. Sotilaiden oli vaikea uskoa selitystä. Olivatpa siviilit sulkeneet silmänsä tahallaan tai eivät, he joutuisivat nyt todistamaan natsien julmia rikoksia.
Yhdysvaltalaissotilaat hakivat alueen asukkaita kuorma-autoilla ja pakottivat heidät keskitysleireihin katsomaan nälkiintyneiden, toisiinsa kietoutuneiden ruumiiden kasoja.
Järkyttyneet kotiäidit ja vanhukset itkivät nähdessään joukkohaudat, krematoriot ja rähjäiset eloonjääneet. Ohrdrufissa, jossa oli yksi Buchenwaldin pienem-mistä alaleireistä, paikallinen pormestari Albert Schneider oli ensimmäisiä, jotka pakotettiin leiriin katsomaan kauheuksia.
”Kaupungissa kiersi huhuja, mutta emme uskoneet niitä– –. En uskonut saksalaisten kykenevän niin julmiin tekoihin”, Schneider kauhisteli.
Näyt sekä tieto siitä, että hänen kaupungissaan oli tehty niin raakoja tekoja, olivat liikaa pormestarille.
Vielä samana iltana Schneider ja hänen vaimonsa tappoivat itsensä.
Liittoutuneiden sotilaat olivat järkyttyneitä. Elävät luurangot nilkuttivat kaikissa leireissä kuolleiden vankitovereidensa seassa. Ruumiit lojuivat siinä, mihin ne olivat rojahtaneet: lautaseiniä vasten, parakkien lavereilla, käymälän aukoissa. Leireissä, joissa natsit olivat ampuneet vankeja kiireesti niskalaukauksilla, uhrit oli usein koottu pitkiin kasoihin.
Dora-Mittelbaussa kapteeni Balton Cooperia oli vastassa tällainen näky:
”Ohitimme kolme suurta kasaa, joissa näytti olevan jätepaperia ja jätteitä pari metriä korkeissa ja 120 metriä pitkissä pinoissa. Haju oli pöyristyttävä, ja kun katsoin lähemmin, niin huomasin kasoissa liikkuvan jotakin. Suureksi
kauhukseni käsitin, että kasoissa oli alastomia ihmisvartaloita. Muutamat olivat yhä hengissä ja vääntelehtivät ruumiiden ja ulosteiden seassa.”
“Väkevä moraalinen ja fyysinen lemu pysyy sieraimissani.” Kenraali Pattonin avustaja
Monet liittoutuneiden sotilaat olivat viettäneet sodassa jo vuosia mutta eivät olleet koskaan nähneet niin paljon surmattuja siviilejä. Jopa kokeneet ja korkea-arvoiset upseerit murtuivat.
Kenraali George Pattonin oli vieraillessaan 12. huhtikuuta Ohrdrufissa mentävä parakin taakse oksentamaan. Myös Pattonin avustaja, yliluutnantti Charles Codman, oli pahoin järkyttynyt.
”Olen käynyt kylvyssä, vaihtanut vaatteet ja polttanut kaksi askia tupakkaa, mutta väkevä moraalinen ja fyysinen lemu – – pysyy sieraimissani”, Codman kirjoitti päiväkirjassaan.
Juutalainen sotilas liikuttui
Monet riutuneet vangit ottivat Hédi Friedin tavoin liittoutuneet vastaan ensin varautuneesti.
Heidän piti varmistautua siitä, keitä vieraat olivat, sillä he olivat oppineet, ettei univormuasuisiin voinut luottaa. Huomattuaan sotilaiden tosiaan olevan vapauttajia vangit kuitenkin saattoivat hengähtää helpotuksesta.
”En voi kuvailla riemuamme, kun käsitimme, että he olivat amerikkalaisia sotilaita ja halusivat meille hyvää. Viimein meidät oli pelastettu – – ja kun se valkeni meille, uskalsimme iloita”, muisteli Buchenwaldin alaleireihin kuuluneesta Stadtallendorfista vapautettu unkarilainen Blanche Major.
Majdanekin vapautuksessa saatiin konkreettisia todisteita Zyklon B -myrkkykaasun käytöstä. Kaasu toimitettiin pelletteinä, jotka reagoivat ilman kanssa kaasukammiossa.
Pian luurangot hoipertelivat esiin kiittämään pelastajiaan, ja piinattujen kasvot valaistuivat hetkeksi. Kersantti Howard Cwick seisoi Buchenwaldissa kyyneleet poskille valuen, kun yksi vangeista astui hänen luokseen ja kuivasi kyyneleet luisella kädellään.
Kun Cwick kertoi olevansa itse juutalainen, kuten suurin osa Buchenwaldin vangeista, vankeja kerääntyi hänen ympärilleen.
”He seisoivat tiiviisti ympärilläni. Käsiä kurottui kaikkialta koskettamaan uni-vormuani ja kasvojani. Monet tarttuivat käsiini ja alkoivat suudella niitä”, Cwick kertoi myöhemmin.
Vankien epäinhimillisestä kohtelusta raivostuneita yhdysvaltalaissotilaita syytettiin SS-vartijoiden teloittamisesta Dachaun keskitysleirillä.
Suklaapatukka saattoi tappaa
Sydämelliset kohtaamiset, joita koettiin kaikissa leireissä, tekivät lähtemättömän vaikutuksen sotilaisiin ja vapautettuihin, mutta Cwick palautui nopeasti surulliseen todellisuuteen.
Juutalainen vanki, joka oli pyyhkinyt pois yhdysvaltalaisen kyyneleet, kääntyi kohti ystäväänsä, joka oli niin heikossa kunnossa, että hän vain makasi maassa.
”Nachum, olemme vapaita”, mies sanoi saksaksi ystävälleen, mutta tämä ei vastannut.
”Se on nyt ohi, olemme vapaita”, mies yritti uudelleen, istui alas ja otti ystävänsä pään syliinsä, mutta tästä ei irronnut ääntä eikä hymyä. Ystävä oli kuollut.
”Tulitte liian myöhään. Tämä tässä on ystäväni! Hän ei jaksanut odottaa enää! Miksi ette tulleet aiemmin?” mies huusi epätoivoissaan englanniksi. Cwick tunsi surua ja syyllisyyttä, eikä hän ollut suinkaan ainoa.
Puna-armeija lähestyi vuonna 1945 keskitysleirejä idästä, ja yhdysvaltalaiset lähestyivät brittien ja ranskalaisten tukemana lännestä.
Keskitysleirien vapautus kesti 10 kuukautta
Natsit perustivat 20 pääleiriä ja satoja alaleirejä, usein lähelle tehtaita, joissa vangit työskentelivät. Keskitysleirit vapautettiin sodan loppuvaiheessa, mutta neljä varsinaista tuhoamisleiriä – Treblinka, Sobibór, Belzec ja Chelmno – oli jo tyhjennetty ja suljettu ennen puna-armeijan tuloa.
Monet vapauttajista tunsivat suurta häpeää ihmiskunnan puolesta siitä, miten julmasti natsit olivat kohdelleet juutalaisia ja muita vankeja.
Sotilaat halusivat auttaa hätää kärsiviä ja nälkiintyneitä vankeja mahdollisimman nopeasti. Seurauksia käsittämättä he jakoivat suklaapatukoita ja muita runsaskalorisia herkkuja vangeille, jotka söivät ne ahnaasti.
Ikävä kyllä kenttäannosten ruoka oli kuin myrkkyä hauraalle elimistölle.
Vangit olivat saaneet kuukausia liian vähän ravintoa, eivätkä heidän vatsansa selviytyneet kaloripommeista. Parhaassa tapauksessa vapautetut vangit pyörtyivät syötyään suklaapatukan, mutta monilta se vei hengen.
Sotilaat olivat järkyttyneitä siitä, että vankeja kuoli heidän hyvien aikomustensa vuoksi, ja oppivat oppivat nopeasti olemaan jakamatta kenttäannoksiaan. Sen sijaan ruuaksi tuotiin keittoa, maitoa ja kaurapuuroa – pieninä annoksina.
Yhdysvaltalaisten kenttäannokset osoittautuivat suorastaan myrkyksi nälkiintyneille keskitysleirivangeille.
”He eivät ymmärrä, miksi annamme heille niin vähän ruokaa, mutta emme voi muuta, koska he eivät ole syöneet niin pitkään aikaan”, sotilas kirjoitti kotiin perheelleen.
Kenttälääkärit ponnistelivat
Liittoutuneilla oli edessään järkäle-mäinen raivausoperaatio. Kaikkialla vapautetuissa leireissä lojui mädäntyneitä ruumiita, ulosteita ja oksennusta, ja parakit ja vankien vaatteet kuhisivat bakteereita.
Voimattomat vangit sairastivat lavantautia, kroonista ripulia ja tuber-kuloosia, ja koska heidän immuunipuolustuksensa oli lähes olematon, he olivat hengenvaarassa.
He eivät olleet enää vankeja vaan potilaita.
Vapauttajien oli saatava surkea hygieniatilanne korjattua mahdollisimman nopeasti, ja siksi ruumiit kerättiin kokoon ja heitettiin joukkohautoihin. Uhreja oli niin paljon, ettei liittoutuneilla ollut muuta mahdollisuutta kuin haudata
kuolleet samalla tavalla kuin natsit olivat tehneet.
Epidemioiden ehkäisemiseksi ruumiit oli haudattava nopeasti, ja britit käyttivät siihen Bergen-Belsenissä ja muissa keskitysleireissä kauhakuormaajia.
Dora-Mittelbaun leiriin, missä kapteeni Cooper oli, kauhakuormaajat kaivoivat suuria kuoppia, ja Nordhausenin saksalaisia siviilejä pakotettiin työskentelemään vuorokauden ympäri, kunnes kaikki ruumiit oli haudattu.
Joukkohautausten ollessa käynnissä sotilaat aloittivat leirien puhdistuksen. Saastaiset ja haisevat parakit desinfioitiin huolellisesti, jotta ihmiset voisivat yöpyä niissä ilman tartuntariskiä. Vangit riisuivat yltään likaiset ryysyt, jotka useimmiten poltettiin.
Tilalle laihtuneet hahmot saivat leirien varastoista puhtaita pyjamia, kun heistä oli ensin karkotettu täit ja heihin oli ruiskutettu DDT-hyönteismyrkkyä, jota liittotuneet käyttivät lavantautia aiheuttavien täiden torjuntaan.
”Koko vartalo ruiskutettiin perusteellisesti, etenkin kainalot ja sukupuolielimet”, kerrottiin Buchenwaldiin neljä päivää leirin vapautuksen jälkeen saapuneen lääkintäyksikön vuosikirjassa.
Yhdysvaltalaissotilaista karkotettiin tauteja levittäviä täitä DDT-hyönteismyrkyllä. Myös keskitysleirivangit saivat saman käsittelyn amerikkalaisten vapauttaessa leirejä.
Buchenwald oli Saksan suurin keskitysleiri, ja sen 21 000 eloonjääneessä vangissa, joista suurin osa painoi vain noin 40 kiloa, riitti huolehdittavaa sairaalayksikön lääkäreille ja sairaanhoitajille.
Yhdysvaltalaiset perustivat Buchenwaldin entisiin toimistoparakkeihin sairaalan, jossa lääkärit leikkasivat ja hoitivat potilaita.
Leirin muita rakennuksia ja parakkeja käytettiin sairasosastoina, joissa huonokuntoisimmat potilaat saivat toipua riveihin pystytetyissä kenttävuoteissa.
”Sairaita kuoli edelleen. Emme voineet pelastaa heitä.” Yhdysvaltalainen armeijan lääkäri Saksassa
Vaikka potilaiden haavoja hoidettiin ja heille annettiin penisilliiniä ja yhdysvaltalaissotilaiden luovuttamaa verta, eloonjääminen ei ollut varmaa.
”Sairaita kuoli edelleen. Emme voineet pelastaa heitä. – – Se tuntui hirvittävältä! He kuolivat siinä meidän silmiemme edessä!” kirjoitti muuan armeijan kirurgeista sodan jälkeenn.
Vapaus toi uusia ongelmia
Kun Punainen Risti huhtikuun lopulta lähtien pääsi tuomaan tarvikkeita Saksan vapautettuihin leireihin, hoito ja etenkin elintarviketilanne kohenivat.
Kananmunat ja tuoreet, ravitsevat kasvikset tekivät vapautetuille hyvää. Toukokuun aikana sota viimein irrotti otteensa Euroopasta, ja laihtuneet vangit olivat pian kyllin terveitä astuakseen porteista ulos ja jättääkseen taakseen niiden sisällä kokemansa helvetin.
Poliittisilla vangeilla oli yleensä koti ja perhe, minne palata, mutta juutalaisten tilanne oli usein vaikeampi.
”Olimme menettäneet perheemme, ystävämme, kotimme. Meillä ei ollut paikkaa, mihin mennä.
Valkoisia busseja ajoivat vapaaehtoiset, mutta mukana oli myös Punaisen Ristin henkilöstöä.
Valkoiset bussit veivät 15 000 vankia turvaan
Sodan loppuvaiheessa skandinaavit yhdistivät voimansa pelastaakseen tanskalaiset ja norjalaiset vangit keskitysleireiltä. Tuhansia vankeja haettiin valkoisiksi maalatuilla busseilla ja kuljetettiin Ruotsiin.
Vuoden 1944 alussa tanskalaiset ja norjalaiset alkoivat suunnitella, miten he voisivat pelastaa maanmiehensä Saksan keskitysleireistä. Norjalaisia oli ollut vankina jo vuodesta 1940, kun taas ensimmäiset tanskalaiset vietiin keskitysleireille vuonna 1943.
Vasta Ruotsin liittyessä mukaan vuonna 1945 hanke pääsi kunnolla vauhtiin. SS-johdon kanssa käytyjen tiiviiden neuvottelujen jälkeen saatiin lupa kerätä tanskalaisia ja norjalaisia vankeja Neuengammen keskitysleiriltä Ruotsin Punaisen Ristin suojeluksessa.
Vangit tuli kuljettaa puolueettomaan Ruotsiin niin kutsutuilla ”valkoisilla busseilla”. Yksi vapaaehtoisista kuljettajista kertoi painajaismaisesta kotimatkasta myöhemmin: ”Vankien punataudin takia meidän oli pidettävä tiuhaan pitkiä taukoja. Monet olivat niin heikkoina, että ruotsalaisten sotilaiden täytyi pitää heitä pystyssä, kun he toimittivat tarpeensa, mutta jotkut kaatuivat omiin ulostei-siinsa”, kuljettaja kertoi.
Hän näki monien entisten vankien menehtyvän, vaikka mukana oli paljon lääkäreitä ja sairaanhoitajia.
Matka oli myös kannustava. Joka puolella Tanskaa ihmisiä kerääntyi kaduille toivottamaan bussit terve-tulleiksi hurraa-huudoin ja liehuvin lipuin. Koululaiset ojensivat vapautetuille vangeille bussien ikkunoista kukkia.
”On mahdotonta kuvailla tunteita, joita sydämellinen vastaanotto meissä herätti… Kun istuin kukka kädessä, kyyneleet kohosivat silmiini, ja monelle toverilleni kävi samoin. Ajatella, että isot aikuiset miehet itkivät, mutta se oli niin herttaista. Tunsimme olevamme kotona”, kertoi vapautettu norjalainen.
Valkoisilla busseilla haettiin 15 345 vankia kotiin keväällä 1945. Heistä noin puolet oli tanskalaisia ja norjalaisia, ja toinen puolikas koostui sairaista, muista kuin skandinaavisista naisista ja lapsista, jotka saivat erikoisluvan lähteä mukaan Ravensbrückin naisten leiristä.
Kukaan ei odottanut meitä missään. Olimme toki elossa. Olimme vapautuneet kuolemasta ja kuoleman pelosta, mutta sitten alkoi elämän pelko”, kirjoitti Bergen-Belsenistä vapautettu puolalaisranskalainen juutalainen Hadassah Rosensaft.
Etenkin Itä-Euroopan juutalaiset olivat lujilla. Monia pelotti palata kotimaahansa, joka oli nyt Neuvostoliiton alaisuudessa, eikä juutalaisia sinne itse asiassa toivottukaan.
Kotiin pyrkivät Itä-Euroopan juutalaiset joutuivat usein paikallisten vainoamiksi, sillä antisemitismi eli edelleen, vaikka natsit oli kukistettu.
Puolisotilaallinen järjestö murhasi Bernadotten Jerusalemissa vuonna 1948.
Bernadotte tapasi Himmlerin
Vankien kotiinkuljetus sai tuulta alleen, kun Folke Bernadotte puuttui asiaan.
Ruotsalainen kreivi, joka toimi Ruotsin Punaisen Ristin varapuheenjohtajana, matkusti helmikuussa 1945 Berliiniin ja neuvotteli sopimuksen SS-valtakunnan-johtajan, leireistä vastaavan Heinrich Himmlerin kanssa.
Kreivin panoksen ansiosta valkoisten bussien pelastus-operaatio tunnetaan myös nimellä ”Bernadotte-operaatio”.
Puolassa miliisit surmasivat 42 kotiin palannutta juutalaista Kielcen kaupungissa vuonna 1946. Juutalaisia syytettiin perusteetta paikallisen pojan tilapäisestä katoamisesta.
Myös Stadtallendorfin leiristä vapautettu 19-vuotias Blanche Major huomasi, että ei voinut enää asettua kotiin Unkariin, joka oli toisen maailmansodan aikana ollut akselivaltojen puolella.
”Sota oli varastanut nuoruutemme, ja nyt jouduimme toteamaan, ettei meille ollut tilaa Unkarissa.
Emme olleet erityisen tervetulleita, ja meille kävi pian selväksi, ettei olisi helppoa jatkaa elämää maassa, joka oli tehnyt yhteistyötä natsien kanssa”, kertoi Major, joka päättikin pian matkustaa takaisin Saksaan miehensä kanssa.
”Tavallaan heidän [juutalaisten] tilanteensa vain paheni vapautuksen jälkeen.” Juutalainen poleemikko
Juutalaiset päätyivät taas leireille
Monien vapautettujen juutalaisten tilanne oli samankaltainen kuin Majoreilla. He eivät voineet enää asua kotimaassaan, ja liittoutuneet perustivat heitä varten niin kutsuttuja DP- eli Displaced Person -leirejä – eli pakolaisleirejä. Leirejä perustettiin pian sodan päätyttyä, ja vuoden 1946 lopussa niissä oli lähes 200 000 ihmistä.
”Tavallaan heidän [juutalaisten] tilanteensa vain paheni vapautuksen jälkeen”, väitti juutalainen poleemikko Zorach Warhaftig viitaten siihen, että toive paluusta normaaliin elämään, mistä juutalaiset olivat keväällä 1945 haaveilleet, oli hiipumassa.
Monet juutalaiset menettivät uskonsa siihen, että he voisivat koskaan elää rauhassa Euroopassa. Kymmeniätuhansia keskitysleireiltä selvinneitä juutalaisia lähti brittiläiseen Palestiinaan, jonne Israelin valtio perustettiin vuonna 1948.
DP-leireissä tarjottiin suojaa juutalaisille ja muille, jotka olivat jääneet holokaustissa vaille kotimaata, mutta vapautetut keskitysleirivangit joutuivat siis jälleen elämään leirissä ja asuivat teltoissa ja parakeissa.
Tosin ympärillä ei kuhissut aseistettuja vartijoita, jotka olisivat pakottaneet heidät töihin kaiken päivää, mutta ruokaa ja vaatteita oli edelleen rajallisesti sodan jälkeisen tarvikepulan takia.
Vapautetut vangit joutuivat monin paikoin jopa kulkemaan entisissä vanginasuissaan tai saksalaissotilaiden univormuissa.
Ajan myötä olosuhteet kuitenkin paranivat, ja avustustyöntekijät tekivät paljon töitä erityisesti lasten kanssa palauttaakseen heidän uskonsa muihin ihmisiin esimerkiksi kutsumalla heitä aina nimellä ja antamalla
heille myönteistä huomiota – mitä moni ei ollut kokenut vuosiin keskitysleirillä.
Moni vapautettu vanki päätyi niin sanotulle DP-leirille. Kuvassa Berliinin DP-leirin jalkapallojoukkue.
DP-leireistä kehittyi yhä enemmän pieniä yhteisöjä kirjastoineen, kouluineen ja teattereineen. Koulutus ja kulttuuri veivät edes ajoittain ajatukset pois kuolleista perheenjäsenistä.
Leirit eivät kuitenkaan olleet oikea koti, ja valtiottomien juutalaisten tulevaisuus oli edelleen avoin.
Vasta 1940-luvun lopulla tilanne alkoi kirkastua juutalaisille, jotka eivät olleet löytäneet paikkaa uuden elämän aloittamiseen.
Vuonna 1948 perustettiin Israelin juutalaisvaltio, ja maahan muutti pian suuria joukkoja juutalaisia, myös muualta kuin DP-leireistä. Monissa maissa myös poistettiin maahanmuuttorajoituksia, joten monet juutalaiset pääsivät asettumaan niihin.
Yli 80 000 lähti Yhdysvaltoihin, ja esimerkiksi Majorit saivat muuttaa Norjaan.
”Kun katsoin olkani yli, siellä ei ollut SS-vartijoita. Ei kuulunut vahtikoirien haukuntaa, ja näin ympärilläni leppoisia ruotsalaisperheitä tandempyörillään.” Romanianjuutalainen Hédi Fried
Elämänilo heräsi uudelleen
Myös Bergen-Belsenistä vapautettu Hédi Fried päätyi Skandinaviaan. Vasta saavuttuaan Ruotsiin yhdessä sisarensa Livin kanssa Romaniassa syntynyt nainen huomasi osaavansa viimein iloita pitkästä aikaa, kun siskokset kävelivät Tukholman Västerbro-sillalla:
”Kun katsoin olkani yli, siellä ei ollut SS-vartijoita. Ei kuulunut vahtikoirien haukuntaa, ja näin ympärilläni vain leppoisia ruotsalaisperheitä tandempyörillään nauttimassa aurinkoisesta sunnuntaipäivästä. Livi ja minä ajattelimme samaa. Katsoimme toisiimme ja aloimme tanssia keskellä siltaa.”
Monien vuosien epäinhimillisen vankeusajan jälkeen vapautetut juutalaiset pystyivät viimein aloittamaan elämänsä uudelleen.