Naiset sodassa

”Punainen kuolema” kauhistutti itärintamalla

Yksi nimi herätti kauhua itärintamalla Saksan joukoissa vuonna 1941. Ljudmila Pavlitšenko oli liittynyt puna-armeijaan kesäkuussa 1941, ja hänet lähetettiin hyvin lyhyen koulutuksen jälkeen rintamalle tarkka-ampujaksi. Hän tappoi yli 300 saksalaista, ja vihollinen oppi nopeasti vihaamaan ja pelkäämään häntä.

Kun Pavlitšenko haavoittui tykinammuksen sirpaleista, hänet siirrettiin Moskovaan, missä hän koulutti luutnanttina uusia tarkka-ampujia.

”Punainen kuolema”, kuten Ljudmila Pavlitšenkoa kutsuttiin, oli yksi noin 2 000:sta Stalinin armeijan naispuolisesta tarkka-ampujasta. Heistä vain noin 500 selvisi sodasta hengissä. Pavlitšenkosta tuli rintama-aikanaan historian eniten vihollisia surmannut naispuolinen tarkka-ampuja – ja ennätys on edelleen hänen nimissään.

Naisista tuli julmia vartijoita

Toisen maailmansodan pahamaineisimpia julmureita olivat natsien keskitysleirien vapaaehtoiset naisvartijat, ”Aufseherin”. Sodan jälkeen paljastui, että he lukeutuivat sodan sadistisimpiin vartijoihin.

Ensimmäiset naisvartijat saapuivat Auschwitzin keskitysleirille vuonna 1942, kun miesvartijoista oli pulaa. Sodan lopulla joka kymmenes Saksan keskitysleirien vartija oli nainen.

Naisvartijat tulivat pääosin alemmasta keskiluokasta ja olivat aiemmin työskennelleet esimerkiksi ompelijoina, kampaajina tai opettajina. Heitä värvättiin Saksan lehdissä ilmoituksin, joissa pyydettiin naisia osoittamaan rakkautensa isänmaalleen liittymällä SS-joukkoihin.

Keskitysleireillä vartijat toteuttivat sadistisia taipumuksiaan, ja monet ryhtyivät myös suhteeseen leirien miesvartijoiden kanssa – SS-päällikkö Heinrich Himmlerin hiljaisella hyväksynnällä.

Prinsessa astui palvelukseen

Britanniaan liittyessä toiseen maailmansotaan syyskuussa 1939 brittihallitus suunnitteli prinsessa Elisabetin ja tämän sisaren Margaretin lähettämistä turvaan Kanadaan.

Ehdotus esitettiin kuninkaalliselle perheelle, joka kuitenkin päätti, että koko perhe jäisi Britanniaan kansan tueksi. Elisabet valoi britteihin yhteishenkeä ja taistelutahtoa sodan alusta asti. Hän puhui ensimmäisen kerran radiossa jo 14-vuotiaana vuonna 1940 ja rohkaisi puheessaan kaupungeista maalle evakuoituja lapsia.

Kun Elisabetin 18-vuotispäivä lähestyi, parlamentti muutti lakia niin, että hän saattoi toimia hallitsijan sijaisena isänsä työkyvyttömyyden tai ulkomailla oleskelun aikana, ja seuraavana vuonna sodan lopulla hänet nimitettiin kunniajäseneksi Auxiliary Territorial Service -joukkoihin palvelusnumerolla 230873. Hän kouluttautui siellä autonkuljettajaksi ja mekaanikoksi, mitä myös hyödynnettiin kansan taistelutahtoa pönkittävässä propagandassa.

Kostonhimoinen nainen osti panssarivaunun

Kun Mariya Oktyabrskayan mies kuoli itärintaman taisteluissa, hänen valtasi kostonhimo. Hän sai kerättyä kotikaupunkinsa asukkailta riittävästi rahaa T-34-panssarivaunun ostamiseksi ja paikallisen kommunistijohtajan luvan osallistua sotaan panssarivaunun johtajana. Neuvostopropagandan mukaan Oktyabrskaya kuoli vuonna 1944 Leningradin taistelussa.

Historioitsijat eivät tiedä, onko tarina totta vai silkkaa neuvostopropagandaa, mutta varmaa on, että toinen naispuolinen tankin johtaja, Aleksandra Samusenko, palkittiin rohkeudestaan taistelukentällä ja etenkin Kurskin taistelusta, jossa Samusenko hyökkäsi yksin panssarivaunullaan kolmen saksalaisen Tiger-panssarivaunun kimppuun ja tuhosi ne.

Kun Samusenkon pataljoonan johtaja kuoli, Samusenko sai vastuulleen koko panssarivaunupataljoonan, jonka johtajana hän toimi vuosina 1943–1944. Samusenko kuoli haavoituttuaan taistelussa Saksassa Zülzefirzin kaupungissa 70 kilometrin päässä Berliinistä.

Sairaanhoitajat uurastivat rintamalla

Satojatuhansia naisia palveli sairaanhoitajina armeijoissa toisessa maailmansodassa, ja usein heidän asemapaikkansa oli aivan eturintaman tuntumassa. Sairaanhoitajina naisia lähetettiin ulkomaille sotalaivoilla, ja heitä palveli ilmavoimissa ja maavoimissa. Naiset kokivatkin usein työssään sodan raaimman puolen ja näkivät ammusten silpomia miehiä ja kuolevia poikia. Monesti he joutuivat itse hengenvaaraan vihollisen tuhotessa kenttäsairaaloita salamasodan edetessä.

Työ oli raskasta usein henkilöstöpulasta kärsivissä sairaaloissa, joihin tuotiin päivittäin satoja hirvittäviä vammoja saaneita sotilaita. Osa haavoittuneista kuoli hoitopöydälle, muut lähetettiin edelleen kuntoutukseen.

Naiset nousivat ohjaimiin

Vähemmän vaarallisiin ja ehkä mukavimpiin hommiin kuului työskentely kuorma-autonkuljettajana, joka kuljetti tavaraa kotimaassa, tai koelentäjänä, joka testasi lentokoneita ennen kuin ne lähetettiin sotaan.

Noihin aikoihin naisia ei yleensä päästetty tekemisiin suurten koneiden kanssa, joten oli mullistavaa, että he saivat toimia kuljettajina ja lentäjinä armeijassa.

Myös natsi-Saksassa naiset saivat lentää, ja yksi tunnetuimmista naislentäjistä oli Hanna Reitsch. Hän oli innokas SS:n jäsen, Luftwaffen lentäjä ja natsijohtajien ystävä, joka koelensi ensimmäisiä suihkuhävittäjiä ja lensi Berliiniin huhtikuussa 1945 hakemaan bunkkeriinsa paennutta Hitleriä turvaan pommitetusta Berliinistä. Hitler kuitenkin kieltäytyi lähtemästä, ja Reitsch lensi viimeisen lennon Berliinistä ilman Hitleriä.

Naiset hyökkäsivät yön pimeydessä

Jokainen itärintamalle taistelemaan lähetetty saksalaissotilas oppi nopeasti tuntemaan pahaenteisen nimityksen ”yön noidat”.

Yön noidat oli saksalaisten käyttämä nimi Neuvostoliiton vuonna 1940 perustetun 588. yöpommitusrykmentin naislentäjistä. Virallisesti naiset eivät saaneet tuolloin osallistua sotatoimiin Neuvostoliitossa, mutta puna-armeijaan tuli naispuolisia taistelulentäjiä, kun venäläinen lentäjä Marina Raskova sai henkilökohtaisten suhteidensa avulla Neuvostoliiton johtajalta Josif Stalinilta luvan muodostaa pommituslentäjien naisyksikön.

Rykmentti tuli pian tunnetuksi yön pimeydessä tekemistään yllätyshyökkäyksistä. Yön noidat asettivat moottorin tyhjäkäynnille lähellä saksalaisten asemia ja liitivät äänettömästi kohti vihollista. Vain koneiden aiheuttama suhina niiden halkoessa ilmaa paljasti pommikoneet, ja saksalaissotilaat vertasivat ääntä ilmassa lentävään luudanvarteen ja alkoivat kutsua lentäjiä yön noidiksi.

Naiset olivat loistavia vakoojia

Viettely, viekkaus ja teräksiset hermot – siinä joitakin toisen maailmansodan aikana vakoojina toimivien naisten aseista. Saksalaiset olivat soluttaneet joka puolelle Britanniaa viehkeitä naisagentteja, ja liittoutuneiden naisvakoojat kuljettivat tärkeitä viestejä ja organisoivat verkostoja vastarintajoukoille ja vihollisen kynsistä pakeneville liittoutuneiden sotilaille.

Gestapo jahtasi etenkin brittiläistä Nancy Wakea. Tämä johti valtavaa verkostoa, joka aiheutti sekasortoa miehitetyssä Euroopassa ja auttoi liittoutuneiden sotilaita pakenemaan Saksan vankileireiltä Espanjan kautta Englantiin. Wake päätyi Gestapon etsityimpien henkilöiden luettelon kärkeen, ja hänestä luvattiin viiden miljoonan frangin kiinniottopalkkio.

Lopulta Wake siirtyi auttamaan Ranskan vastarintaliikettä ja sen noin 7 000:ta taistelijaa. Hän muun muassa koordinoi aseiden ja räjähteiden pudotuksia ja osallistui vastarintatoimiin, joissa hänen kerrotaan tappaneen saksalaisia paljain käsin.

Eräs ranskalainen vastarintataistelija luonnehti Wakea näin: ”Hän on naisellisin tuntemani nainen – kunnes on aika taistella. Silloin hän vastaa viittä miestä.”