Lentokoneita, pommitettuja laivoja ja lääkeruisku

Myrkkykaasu edisti lääketiedettä

Luftwaffen tehtyä ilmaiskun Barin satamaan loukkaantuneet alkoivat kuolla outoihin oireisiin. Nuori lääkäri paneutui asiaan, minkä ansiosta nykyisin voidaan pelastaa miljoonia syöpäpotilaita ympäri maailmaa.

Luftwaffen tehtyä ilmaiskun Barin satamaan loukkaantuneet alkoivat kuolla outoihin oireisiin. Nuori lääkäri paneutui asiaan, minkä ansiosta nykyisin voidaan pelastaa miljoonia syöpäpotilaita ympäri maailmaa.

Yhdysvaltalaisen LIFE-aikakauslehden toimittajat George Roger ja Will Lang istahtivat hotelli Albergo Orienten kahvilaan Etelä-Italian Barissa. Oli 2. joulukuuta 1943, ja miehet seurasivat kaupungin hyörinää ja puhuivat paraikaa siitä, kuinka sodan kauhuista ei näkynyt juuri merkkiäkään, vaikka rintamalle oli vain parisataa kilometriä.

Saksalaiset oli ajettu pois Etelä-Italiasta, kaupoissa oli taas tavaraa ja Barin satama oli pullollaan rahtilaivoja. Liittoutuneet hallitsivat Etelä-Italian ilmatilaa, joten Baria ei enää pimennetty yöksi. Sotilaat purkivat yhä iltaseitsemän jälkeen valaistuille satamalaitureille laivoista panssarivaunuja, ammuksia ja muita täydennyksiä liittoutuneille.

Kaikkien yllätykseksi yhtäkkiä kajahti ilmahälytys, ja hetken kuluttua paineaalto jo paiskasi Langin ja Rodgerin tuoleiltaan ja ikkunalasit satoivat sirpaleina heidän ympärilleen laattalattialle. Miehet kömpivät pökerryksissä jaloilleen ja pinkaisivat kohti satamaa saksalaiskoneiden seuraavan aallon jo halkoessa taivasta. Pommien jyly kaikui kapeilla kaduilla, ja useita rakennuksia sortui.

”Näimme savun läpi kahdeksan laivaa ilmiliekeissä. Yksi upposi syösten lieskoja sisuksistaan.” Toimittaja Will Lang Barin satamasta

Pakokauhun valtaamat siviilit ryntäsivät toisiaan talloen aukeille paikoille, jotteivät jäisi sortuvien rakennusten alle. Jotkut etsivät epätoivoisina läheisiään raunioista itkien ja rukoillen pyhää neitsyttä: ”Madonna, Madonna Mia!”

Satamassa toimittajakaksikon eteen aukeni helvetillinen näkymä täynnä tulta ja kuolemaa.

”Näimme savun läpi kahdeksan laivaa ilmiliekeissä. Yksi upposi syösten lieskoja sisuksistaan”, Lang sähkötti pian lehtensä toimitukseen.

”Montgomeryn ammustarvikkeet haihtuvat savuna ilmaan”, Rodger manasi räpsiessään kuvia palavista laivoista.

Yksi laivoista oli kuitenkin lastattu vielä paljon tavallisia ammuksia ja pommejakin vaarallisemmalla lastilla. Sen vuoksi sadat ihmiset kuolisivat seuraavien päivien aikana tuskallisesti – mutta eivät turhaan, sillä tragedia myös johtaisi nuoren lääkärin tehokkaan syöpähoidon jäljille.

Barin pommi-isku

George Rodgerin järkyttävät kuvat Barin iskusta sensuroitiin, ja niitä on julkaistu vasta toisen maailmansodan jälkeen.

© Life Magazine

Myrkkyhuhut aiheuttivat paniikin

Pari päivää Barin pommituksen jälkeen yhdysvaltalainen sotilaslääkäri, everstiluutnantti Stewart Alexander heräsi puhelimen pirinään Pohjois-Afrikan Algerissa. Soittaja käski 29-vuotiaan lääkärin tapaamiseen liittoutuneiden Pohjois-Afrikan päämajan ylilääkärin Frederick Blessen kanssa. Kymmenen minuutin päästä Alexander oli jo matkalla. Hän oli tunnollisen perhelääkäri-isänsä tavoin tottunut ponkaisemaan rivakasti pystyyn, kun tarve tuli.

Blesse kertoi Alexanderille saksalaisradion kautta kuullusta uutisesta: 105 saksalaista JU 88 -pommikonetta oli 20 minuutissa upottanut 28 alusta ja tappanut satoja ihmisiä Barissa. ”Kova isku liittoutuneille”, radiokuuluttaja oli ylpeillyt. Nyt iskusta selviytyneitä oli alkanut kuolla sotilassairaalassa tuntemattomasta syystä.

Britannian sotilasjohto oli pyytänyt apua tapauksen selvittämiseen, ja kemiallisten aseiden asiantuntijana Alexander olisi siihen oikea henkilö.

Everstiluutnantti, sotilaslääkäri Stewart Alexander

Stewart Alexander teki väsymättä töitä, jotta totuus myrkkykaasusta tulisi ilmi.

© Stewart F. Alexander Papers

Alexander saapui Bariin 7. joulukuuta, ja hänet vietiin suoraan sairaalaan. Alexander järkyttyi lukiessaan sairaskertomuksia. Ensimmäisenä yönä oli tuotu yli 400 merimiestä, joista moni oli alusten rikkoutuneiden moottorien öljyn tahrima. Ylityöllistetty henkilökunta ei ehtinyt pesemään haavoittuneita ja antamaan heille puhtaita vaatteita, vaan heille vain jaettiin huopia ja teetä.

Seuraavana aamuna potilaiden silmät olivat turvonneet täysin umpeen. Silmälääkäri Bernard Gluck kirjasi muistiinpanoihinsa pakokauhun levinneen:

”Aamulla levisi huhu, että iskussa oli käytetty sinappikaasua, ja puolilta päivin siitä oltiin käytännössä jo aivan varmoja.”

Ensimmäisessä maailmansodassa sinappikaasu oli sokeuttanut sotilaita ja syövyttänyt heidän ihoaan. Kansainvälinen vuoden 1925 Geneven sopimus oli kieltänyt kemiallisen sodankäynnin, mutta se ei taannut mitään, sillä Hitlerin tiedettiin vähät välittävän moisista sopimuksista. Jos natsit todella olivat käyttäneet Barissa kaasua, se johtaisi vakaviin seurauksiin ja sodan eskaloitumiseen.

Alexander oli kuitenkin huolissaan vain siitä, että sairaalassa olevat potilaat saisivat oikeanlaista hoitoa.

Barin pommi-isku

Brittien ilmapuolustus Barissa oli toivottoman heikko.

© Bettmann/Getty Images

Britit aliarvioivat Luftwaffen

Brittisotilaat valtasivat Barin syyskuussa 1943 kohtaamatta juurikaan vastarintaa. Saksalaiset olivat vetäytymässä pohjoiseen, eikä Luftwaffekaan ollut enää uhka.

Brittiläinen ilmavoimien sotamarsalkka Arthur Coningham ylpeili sotakirjeenvaihtajille Britannian ilmavoimien RAF:n tukahduttaneen kaiken vastarinnan Välimerellä ja sanoi: ”Pitäisin sitä henkilökohtaisena loukkauksena, jos Luftwaffe yrittäisi mitään merkittävää tällä alueella.”

Niinpä Barin ilmatorjunta oli lähes olematonta. Lähin liittoutuneiden lentotukikohta oli yli 130 kilometrin päässä, ja Barissa oli vain yksi ilmatorjuntapatteri. Kun 105 saksalaista Junkers Ju 88 -pommikonetta jylisi kaupungin ylle 2. joulukuuta 1943, vain kaksi ammuttiin alas ja saksalaiset saivat upotettua 28 laivaa ja vaurioitettua 12:ta muuta.

Pilvi lemusi valkosipulilta

Virtsan ja oksennuksen haju ympäröi Alexanderia täpötäydessä sairaalassa, missä lojui haavoittuneita ja kuolevia merimiehiä kaikkialla. Tilaa yritettiin raivata viemällä pahiten kärsivät erilliseen ”kuoleman osastoksi” nimettyyn huoneeseen, jossa heidät pian peitettiin lakanoilla. Paikallinen puuseppä naputteli arkkuja puisista appelsiinilaatikoista, mutta ruumiita tuli koko ajan lisää nopeampaa tahtia kuin arkkuja ehti valmistua.

Potilaiden syke oli heikko ja verenpaine matala, eivätkä verensiirrot kohentaneet heidän tilaansa. Kuolevat vaikuttivat apaattisilta eivätkä ymmärtäneet, mitä heille tapahtui. Eräskin nuori merimies oli noussut istumaan sanoen ”Voin oikein hyvin” ja lysähtänyt sitten takaisin sänkyyn ja kuollut.

Palovammoja ja rakkuloita selässä

Sinappikaasu voi syöpyä vaatteiden läpi ja aiheuttaa iholla suuria palovammoja ja rakkuloita.

© Imageselect

Kaikkien potilaiden iholla oli palaneita ja syöpyneitä laikkuja, ja heidän sukuelimensä olivat turvonneet. Moni ei pystynyt virtsaamaan kipujen takia. Jotkut kompuroivat sairasvuoteeltaan vaeltelemaan pitkin käytäviä mielipuolisena janosta, repivät vaatteitaan ja sidoksiaan ja huusivat kauhistuneille sairaanhoitajille sisuskalujensa palavan.

Monille nousi rakkuloita, jotka olivat ”suuria kuin ilmapallot ja täynnä nestettä”, kuten brittiläinen sairaanhoitaja Gwladys Rees kuvaili raportissaan. Hän totesi myös: ”Potilaamme ovat saaneet jonkin käsittämättömän myrkytyksen.”

Alexanderin uteliaisuus oli herännyt. Hän oli vuotta aiemmin testannut sinappikaasun vaikutuksia kaniineihin Edgewoodin sotilaallisessa tutkimuskeskuksessa Yhdysvaltojen Marylandissä. Eläimet olivat saaneet palovammoja ja rakkuloita, ja Barin potilailla oli samanlaisia oireita. Miehillä oli kuitenkin kulmakarvat ja silmäripset jäljellä, joten syynä ei voinut olla tulipalo tai räjähdys.

Raportti sinappikaasun uhreista

Stewart Alexanderin raportti, jossa on muun muassa kuvia sinappikaasun uhreista, julistettiin nopeasti salaiseksi.

© Stewart F. Alexander Papers

Kaikki merimiehet kertoivat, että ilmaiskun aikana eräästä satamassa olleesta laivasta oli noussut ilmaan valtava pilvi, jonka laskeuma syövytti heidän ihoaan.

”He mainitsivat myös valkosipulin hajun. Jotkut jopa irvailivat haistaneensa kaiken keskelläkin, kuinka paljon valkosipulia italialaiset söivät”, Alexander kirjoitti muistiinpanoihinsa.

Se vakuutti Alexanderin lopullisesti, sillä nimestään huolimatta sinappikaasun haju voi muistuttaa valkosipulia. Kun hän kysyi sairaalaa johtavalta eversti Wellington J. Lairdilta, oliko jossain liittoutuneiden aluksista voinut olla myrkkykaasupommeja, tämä vastasi:

”Satamaviranomaisilla ei ole mitään tietoa sellaisesta.”

Sinnikäs Alexander päätti tutkia asiaa itse.

Sotilaita raunioissa

240 000 liittoutuneiden sotilasta yritti viiden kuukauden ajan ajaa natseja pois Montecassinosta.

© Granger/Shutterstock/Ritzau Scanpix

Isku jarrutti liittoutuneita

Lähes puoli miljoonaa miestä oli valmiina ajamaan saksalaiset pois Italiasta. Barin iskussa tuhoutui kuitenkin tonneittain sotatarvikkeita, ja liittoutuneiden marssi kohti Roomaa pysähtyi.

Liittoutuneet olivat aloittaneet ripeän etenemisen Etelä-Italian halki 10. heinäkuuta 1943. Taisteltuaan kenraali Bernard Montgomeryn johtamaa brittien 8. armeijaa ja kenraali Mark Clarkin 5. yhdysvaltalaisarmeijaa vastaan saksalaiset vetäytyivät pohjoiseen kohti ratkaisevan tärkeää Roomaa.

”Se joka valtaa Rooman, omistaa Italian”, julisti Britannian pääministeri Winston Churchill.

Kenraali Clark uskoi, että Rooma vallattaisiin lokakuun puoliväliin mennessä, mutta poikkeukselliset sateet saivat Italian joet tulvimaan ja ajoneuvot juuttumaan maanteiden mutaan.

Lähes puoli miljoonaa liittoutuneiden sotilasta oli riippuvaisia Barin ja muiden Etelä-Italian vapautettujen satamakaupunkien kautta saatavista täydennyksistä. Saksan ilmavoimien sotamarsalkka Albert Kesselring määräsi iskun Bariin 2. joulukuuta 1943 hidastaakseen liittoutuneita.

Barissa oli 37 rahtilaivaa täynnä liittoutuneiden täydennyksiä käytännössä suojattomina, ja niin 20 minuutissa tuhoutui yli 31 000 tonnia ammuksia, polttoainetta sekä elin- ja lääketarvikkeita.

Barin satama vahingoittui niin pahoin, että kesti yli kaksi kuukautta ennen kuin se pystyi palaamaan normaaliin toimintaan. Liittoutuneet olisivat tarvinneet kipeästi täydennyksiä Italiaan Montecassinon luostariin asettuneiden saksalaisten kukistamiseen helmikuussa 1944, mutta siellä käydyt Italian verisimmät taistelut, joissa kuoli tai haavoittui yli 75 000 ihmistä, jatkuivat aina toukokuuhun 1944 asti.

Churchill kieltäytyi keskustelusta

Vaikka Alexander ei saanut vahvistettua epäilyjään sinappikaasusta aukottomasti, hän ohjeisti sairaalaa hoitamaan haavoittuneita myrkkykaasutapauksina. Merimiesten laajat ihovauriot vaikuttivat syntyneen heidän ihollaan pitkään vaikuttaneesta öljyn ja mystisen pilven laskeuman yhdistelmästä.

Alexander sai teorialleen vahvistusta, kun brittiläiset sukeltajat löysivät iskun jälkeisinä päivinä Barin sataman pohjasta tuhoutuneita pommeja, jotka eivät olleetkaan tavanomaisia vaan yhdysvaltalaisia 50 kilon M47A2-sinappikaasupommeja.

”Se on mahdotonta, ei täällä ole sinappikaasua.” Brittiläisen satamaupseerin vastaus Stewart Alexanderille

Geneven sopimuksessa ei kielletty kemiallisten aseiden valmistusta, ja Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt ja Britannian pääministeri Winston Churchill olivat useasti uhanneet Hitleriä vastavedolla, mikäli tämä turvautuisi kiellettyihin aseisiin. Saksalaiseen myrkkykaasuiskuun vastattaisiin ”suurimmalla mahdollisella kostotoimella”, Roosevelt varoitti vielä keväällä 1943. Nyt Barin sataman pohjasta löytyi todisteita siitä, että se ei ollut tyhjää puhetta.

Kun Alexander tivasi asiaa kaupungin brittiläisiltä satamaviranomaisilta, vastaus oli kuitenkin hämmästelevän kieltävä.

”Sinappikaasua?” ihmetteli brittiläinen satamaupseeri päätään pudistellen. ”Mahdotonta, ei täällä ole sinappikaasua.”

Vastaus ei tyydyttänyt Alexanderia, sillä nyt todisteet olivat jo ilmiselvät, ja hän jatkoi tutkimuksiaan. Hän haastatteli potilaita ja piirsi keskustelujen perusteella kartan siitä, missä sataman alukset olivat sijainneet iskuhetkellä. Pian kävi selväksi, että pahiten kärsineet merimiehet olivat olleet lähellä yhdysvaltalaista sotalaivaa USS Harveya. Alus oli räjähtänyt ja uponnut, ja koko sen miehistö oli kuollut.

USS Harvey

USS Harvey oli niin kutsuttu "Liberty Ship" eli suuri sotilasrahtilaiva, joita valmistettiin halvalla ja nopeasti.

© Library of Congress

Alexander pyysi briteiltä USS Harveyn asiakirjoja selvittääkseen, oliko aluksella ollut lastina myrkkypommeja, mutta hän ei saanut vastausta. Alexanderia kalvoi epävarmuus siitä, hoidettiinko Barin haavoittuneita oikein, ja kun hän ei saanut epäilyksiään vahvistettua, hän teki turhautuneena rohkean vedon.

Alexander oli tavannut Rooseveltin ja Churchillin liittoutuneiden huippukokouksessa Casablancassa tammikuussa 1943, ja nyt hän päätti sähköttää havainnoistaan suoraan heille:

”Palovammat johtuvat sinappikaasusta.” Churchill tiuskaisi sähkeen saatuaan: ”Amerikkalainen kenttälääkäri on väärässä.”

Roosevelt sen sijaan vastasi: ”Pitäkää minut ajan tasalla.”

Roosevelt siis uskoi Alexanderia ja halusi kuulla, mikäli nuori lääkäri onnistuisi myrkystä kärsineiden hoidossa. Jos saksalaiset siirtyisivät kemialliseen sodankäyntiin, Alexanderin kenttätyö olisi liittoutuneille korvaamattoman arvokasta.

Epäilyksistään, että myrkkykaasu oli ehkä peräisin yhdysvaltalaiselta USS Harveylta, Alexander ei kuitenkaan hiiskunut mitään, sillä brittien kieltäydyttyä toimittamasta hänelle papereita laivan lastista hänellä ei ollut todisteita.

Kalastaja satamassa

Kalastus on yhä tärkeä elinkeino Barissa, missä pyydetään paljon muun muassa raakana syötäviä mustekaloja.

© Shutterstock

Merenpohjassa lojuu yhä myrkkykaasua

Adrianmeren pohjassa Barin edustalla lojuu yhä tuntematon määrä sinappikaasupommeja. Vuonna 1999 Barin yliopiston lääkärit Giorgio Assennato ja Donato Sivo julkaisivat raportin sadoista vuosina 1946–1999 sattuneista tapauksista, joissa kalastajien verkkoon oli jäänyt pommeja tai niiden osia.

Usein vanhat pommit räjähtivät pinnalle tuotaessa, kun kylmässä merenpohjassa pitkään uinunut kaasu nostettiin nopeasti lämpimään ilmaan.

239 tapauksessa pommien tai niiden osien myrkkyjäämät aiheuttivat sairaalahoitoa vaativia vakavia iho- ja silmäoireita. Monet italialaiset kalastajat olivat myös sairastuneet kroonisiin keuhkotauteihin tai syöpään altistuttuaan sinappikaasulle.

Moni potilaista ei ollut edes kalastanut Barissa vaan merellä Brindisin edustalla yli sadan kilometrin päässä.

Yhdysvaltojen armeija ei ole koskaan ryhtynyt kartoittamaan ja keräämään Barin sataman ilmaiskussa kadonneita kahtatuhatta sinappikaasupommia.

Britit peittelivät asiaa

Rooseveltin vastauksen rohkaisemana Alexander määräsi ruumiinavauksia ja kävi joka aamu tunnollisesti läpi sairaskertomuksia. Eräänä aamuna hän havaitsi lukuja, jotka saivat hänen niskakarvansa nousemaan pystyyn. Potilaiden verinäytteissä oli erittäin vähän valkosoluja: niiden määrä oli kolmessa päivässä laskenut 20 000:sta vain 400:aan kuutiomillimetrissä.

Terveellä ihmisellä on normaalisti noin 11 000 valkosolua kuutiomillimetrissä verta, ja potilaiden ensimmäisen päivän suuri valkosolujen määrä kertoo elimistön tuottaneen niitä silloin runsaasti tukahduttamaan tulehdusta.

Luvut herättivät Alexanderin kiinnostuksen, sillä hän oli havainnut vastaavaa aiemminkin. Edgewoodin tutkimuskeskuksessa testattujen kaniinien valkosolujen määrä oli pudonnut nollaan, kun niiden luuytimen – jossa soluja syntyy ja jossa voi esiintyä syöpäsoluja – määrä väheni.

”Jos sinappikaasu voi tehdä tämän, niin mitä myrkky voisi tehdä leukemiapotilaalle?” Stewart Alexander

Alexander alkoi pohtia, että koska soluja syntyy jakautumalla, niin ehkä sinappikaasulla voitaisiin estää syöpäsolujen määrä kasvua. Ehkä potilaalle annettava sopivan pieni annos myrkkyä voisi estää syöpäsoluja jakautumasta ja leviämästä elimistön verenkierrossa ja siten parantaa verisyöpää eli leukemiaa.

Alexander järkeili:

”Jos sinappikaasu voi tehdä tämän, niin mitä myrkky voisi tehdä leukemiapotilaalle?”

Tohkeissaan hän pomppasi pöytänsä äärestä ja juoksi pitkin sairaalan käytävää huutaen:

”Lisää verinäytteitä, haluan lisää verinäytteitä!”

Alexander keräsi myös ihonäytteitä sekä näytteitä menehtyneiden merimiesten maksasta ja munuaisista ja lähetti niitä Edgewoodiin tutkittavaksi.

Kemistit kehittelevät kemoterapiaa

Kemoterapian varhaisvuosina toisen maailmansodan jälkeen kokeiltiin lukuisia kemikaaleja tehokkaimman yhdistelmän löytämiseksi.

© National Cancer Institute

Kemoterapia vaikuttaa sekä sairaisiin että terveisiin soluihin

Lääkärit voivat tappaa syöpäsoluja kemiallisesti, mutta kemoterapia vaikuttaa myös terveisiin soluihin ja rasittaa potilaan elimistöä. Kemoterapia vaatiikin erittäin hienosyistä tasapainottelua.

Ensimmäiset järjestelmälliset kemoterapiakokeet tehtiin 1940-luvun alussa. Yhdysvaltalaislääkärit tiesivät, että syöpäsolut jakautuvat nopeammin ja hallitsemattomammin kuin normaalit solut.

Myrkky, joka tappaa uusia soluja, iskisi siis suuremmassa määrin syöpäsoluihin kuin terveisiin soluihin. Ensimmäisissä kokeissa imusolmukesyöpää sairastavat potilaat saivat nestemäistä typpisinappikaasua pistoksina tai laskimotippana suoraan suoneen.

Tulokset olivat lupaavia, mutta hoitokokeilu vaikutti myös muihin soluihin, jotka jakautuvat luonnostaan usein. Niitä on esimerkiksi luuytimessä, jossa syntyy verisoluja, sekä hiuksissa ja suolistossa. Lääkärit kuitenkin jatkoivat työtään löytääkseen parhaat hoitavat kemialliset yhdisteet.

Todisteet myrkkykaasusta olivat jo niin vakuuttavat, että Alexander etsi käsiinsä Barin sataman komentajan, brittiläisen majuri Harry Wilkinsonin, ja esitti tietonsa hänelle.

”Painostettuna”, kuten Alexander myöhemmin mainitsi, majuri tunnusti: USS Harveylla oli ollut lastinaan 540 tonnia sinappikaasupommeja. Se oli niin salaista, että vain harvat liittoutuneiden sotilasjohdossakaan tiesivät siitä. Jos saksalaisvakoojat saisivat tietoa asiasta, Hitler voisi sen kuultuaan aloittaa kemiallisen sodankäynnin.

Asian salaamiseksi Barin sairaalan sairaskertomusten maininnat myrkkykaasuvammoista käskettiin muuttaa muotoon ”vihollisen toimista aiheutunut palovamma”.

Alexander valitti asiasta sairaalan lääketieteelliselle johtajalle, brittiläiselle eversti Joseph Bayleylle, mutta turhaan. Bayley uhkasi toimittaa Alexanderin sotaoikeuteen, jollei tämä jättäisi asiaa sikseen. Alexander luovutti ja palasi kymmenen päivän kulutta Algeriin.

Liittoutuneiden miehitysviranomaiset myös kielsivät italialaisia lehtiä kirjoittamasta myrkkykaasun siviiliuhreista. Sadat Barin asukkaat kuitenkin kärsivät merimiesten tapaan rakkulaisesta ihosta ja silmätulehduksista, joten Yhdysvaltojen sotilasjohdon oli helmikuussa 1944 myönnettävä, että onnettomuuden syy oli myrkkykaasu.

Näin kemoterapia toimii

Syövän vastaisen sodan pioneeri

Alexander lähti Barista, mutta hän ei hylännyt tutkimustaan vaan kirjoitti asiasta raportin. Sotilasjohto julisti pian tekstin salaiseksi, mutta Alexander lähetti siitä kopion Edgewoodiin, ja tieto hänen työstään Barissa levisi parissa viikossa yhdysvaltalaisten sotilaslääkärien keskuudessa. Yksi heistä oli sinnikäs syöpätutkija, eversti Cornelius P. Rhoads.

Yhdysvaltojen armeijan kemiallisten aseiden osaston lääketieteellisenä johtajana Rhoads pääsi vapaasti käsiksi salaisiksi luokiteltuihin asiakirjoihin, kuten Alexanderin raporttiin. Sen luettuaan hän kirjoitti Alexanderille, kutsui tämän työtä ”klassiseksi kenttätutkimukseksi” ja pyysi kopioita merimiesten sairaskertomuksista. Alexander lähetti Rhoadsille 40 sairaskertomusta, jotka hän oli saanut vietyä Barista.

Alexanderin tulokset vakuuttivat Rhoadsin, sillä ne tukivat aiemmin Yhdysvalloissa Yalen yliopistossa tehdyn tutkimuksen tuloksia. Yalessa lääkärit olivat testanneet kemikaalipistoksia syöpäpotilaalle toivoen niiden tappavan syöpäsoluja.

”Syöpä on suurin vihollisemme.” Sotilaslääkäri ja syöpätutkimuksen pioneeri Cornelius P. Rhoads

Hoitomuoto tunnettiin jo tuolloin nimellä kemoterapia eli sairauksien kemiallinen hoito, ja sitä pohjustavan teorian oli esittänyt noin 50 vuotta aiemmin saksalainen tutkija Paul Ehrlich. Syöpä oli lääketieteen suurimpia arvoituksia, joten tutkijat olivat halukkaita kokeilemaan erittäin myrkyllisiäkin aineita löytääkseen hoitokeinoja sitä vastaan – ja monet kohtalokkaasti sairastuneet potilaat olivat valmiita toimimaan koekaniineina.

Yksi Yalessa testatuista aineista oli typpisinappikaasu eli HN2. Hoito vaikutti lupaavalta, sillä potilaan syöpäkasvaimet pienenivät. Kemoterapia oli yhä vain kokeellista hoitoa, mutta Alexanderin raportin myötä Rhoadsilla oli nyt satoja todisteita siitä, että sinappikaasu hidasti solujen jakautumista ja siten esimerkiksi HN2 voisi Rhoadsin mukaan tehota syöpään.

Seuraavien kuukausien aikana Rhoads tapasi lukuisia lääkäreitä ja yritysjohtajia ympäri Yhdysvaltoja ja julisti: ”Syöpä on suurin vihollisemme.” Hän kertoi, että ilman hoitoa 12 miljoonaa yhdysvaltalaista kuolisi vuosittain syöpään.

Puhujanlahjojensa ja Alexanderin tulosten ansiosta Rhoads sai autonvalmistaja General Motorsin tukemaan uutta syöpätutkimuskeskusta neljällä miljoonalla dollarilla. Sinne palkattaisiin maan parhaat fyysikot, biologit ja kemistit, jotka keskittyisivät kemoterapian kehitystyöhön ja taistelemaan syöpää vastaan eturintamassa.

Tutkijat Elizabeth Hazen ja Rachel Brown

Vuonna 1955 myönnettiin ensimmäinen tutkimuspalkinto kemoterapian saralla.

© Smithsonian Institution/Flickr Commons

Juoksuhaudoista sairaalalaboratorioihin

Noin 20 000 sotilasta kuoli myrkkykaasuun ensimmäisessä maailmansodassa. Etsiessään hoitoa uusien aseiden uhreille lääkärit loivat pohjaa nykyiselle kemoterapialle.

1891 – Kemoterapian ensi askel

Saksalainen kemisti Paul Ehrlich antoi synteettisiä aineita pistoksena kahdelle malariapotilaalle toivoen aineiden tappavan malarialoisiot. 8–10 päivässä potilaiden vointi koheni huomattavasti. Ehrlich keksi menetelmälle nimen ”kemoterapia” eli kemiallinen hoito.

1917 – Sinappikaasua sodassa

Saksalaiset käyttivät ensimmäistä kertaa sinappikaasua Ypresissä Belgiassa. Ranskalaiset ja brittiläiset lääkärit tekivät uhreille ruumiinavauksia tutkiakseen uutta asetta. Monilla uhreilla imukudos oli vähentynyt ja valkosoluja oli poikkeuksellisen vähän.

1942 – Ensimmäiset ihmiskokeet

Alfred Gilman ja Louis Goodman testasivat Yalen yliopistossa Yhdysvalloissa sinappikaasuja 47-vuotiaalla syöpäsairaalla puolalaisella emigrantilla. Hänen tilansa koheni hetkeksi, mutta hän kuoli 45 päivän kuluttua imusolmukesyöpään.

1949 – Ensimmäinen hyväksyntä

Stewart Alexanderin raportti oli vauhdittanut alan tutkimusta, ja Yhdysvaltojen terveysviranomaiset hyväksyivät kemoterapian syövän hoidossa. Ensimmäisiä hoitoja tehtiin Mustargen-nimisellä typpisinappikaasuvalmisteella.

1958 – Kemikaaleja alettiin yhdistellä

Eri kemikaalien yhdistelmät antoivat lupaavia tuloksia syöpäpotilaiden hoidossa, ja niistä oli apua niin leukemiaa sairastaville lapsille kuin aikuisillekin. Joissain tapauksissa syöpä hävisi täysin. Se innosti lääkäreitä etsimään parhaita kemiallisia yhdistelmiä syövän hoitoon.

1982 – Hormonihoidot kehittyivät

Antihormonit osoittautuivat tehokkaiksi rinta- ja eturauhassyöpien hoidossa. Kun sukuhormonien määrää laskettiin kemiallisesti, sukupuolielimissä olevien syöpäsolujen toiminta häiriintyi ja ne kuolivat.

1999 – Kantasoluista tuli uusi ase

Tutkijat huomasivat, että kantasoluja voitiin käyttää vastavoimana kemoterapian haittavaikutuksille. Kun potilaan luuytimestä aiemmin otettuja kantasoluja palautettiin elimistöön hoidon jälkeen, ne stimuloivat terapian heikentämää verisolujen tuotantoa ja immuunipuolustusta.

2019 – Immuunipuolustus herätettiin taistoon

Syöpä ”sammuttaa” immuunisoluja niin, että ne vaipuvat horteeseen eivätkä hyökkää syöpäsolujen kimppuun. Lääkärit ovat löytäneet aineita, joilla immuunisolut voidaan herättää uudestaan tositoimiin. Aineita annetaan pistoksena syöpäalueelle, esimerkiksi luomeen.

Kirja rikkoi hiljaisuuden

Uuden Sloan-Kettering-syöpätutkimusinstituutin suunnitelmat esiteltiin elokuussa 1945, ja vuotta myöhemmin Rhoads paljasti mullistavan ”kemiallisen työkalunsa”, kuten hän sitä kutsui: syövän hoitoon kokeiltaisiin HN2-ruiskeita. Rhoads pyysi Alexanderia avustajakseen, mikä oli mahtava tilaisuus nuorelle tuntemattomalle sotilaslääkärille.

Tarjolla ruhtinaallinen palkka, vapaat kädet tutkia Rhoadsin sanoin ”mielenkiintoisia havaintoja” sinappikaasusta ja mahdollisesti kehittää sensaatiomainen parannuskeino syöpään. Alexander päätti kaikesta huolimatta kieltäytyä. Hänestä oli juuri tullut isä, ja hän halusi keskittyä perheeseensä. Kun sota oli ohi, hän halusi myös pitää kiinni omalle isälleen antamastaan lupauksesta jatkaa tämän perhelääkärin praktiikkaa New Jerseyssä.

Sloan-Kettering-instituutti aloitti syöpäpotilaiden kemoterapiahoidot 16. huhtikuuta 1948. Rhoadsin hoidot osoittautuivat lupaaviksi: HN2-annokset todella pienensivät syöpäkasvaimia, vaikka monet potilaat kuolivatkin alkuvaiheen hoitoihin.

Kuva tutkimuskeskuksesta

Lääkäri Cornelius P. Rhoads (toinen vasemmalta) esittelee suunnitelmia Sloan-Kettering-syöpätutkimusinstituutista, joka on yhä toiminnassa.

© Memorial Sloan Kettering Cancer Center

Stewart Alexanderin raportti Barista tuli Yhdysvalloissa arkistoissa julkiseksi vuonna 1959, jolloin sen löysi eläköitynyt taistelulentäjä Glenn B. Infield. Hän oli päättänyt etsiä käsiinsä mahdollisimman monta myrkkykatastrofista selvinnyttä haastatellakseen heitä. Sotilassensuurin vuoksi merimiehet tai sairaalan henkilökunta eivät olleet aikanaan voineet mainita asiasta kirjeissään kotiin, mutta moni oli valmis puhumaan Infieldin kanssa 1960-luvulla.

Niin syntyi vuonna 1971 julkaistu kirja Disaster at Bari, jossa vuosikausia salassa pidetystä katastrofista kerrottiin ensimmäistä kertaa julkisesti.

Kukaan ei tiedä, paljonko merimiehiä ja barilaisia kuoli katastrofin seurauksena, mutta arvioiden mukaan vähintään kaksituhatta. Sairaanhoitaja Gwladys Reesistä pahinta oli, ettei henkilökunta saanut kertoa menehtyneiden omaisille, mitä oli tapahtunut.

”Tunsimme itsemme petetyiksi”, Rees muisteli myöhemmin katkerana.

Tragedia 2. joulukuuta 1943 on kuitenkin epäsuorasti pelastanut miljoonia ihmishenkiä ympäri maailman. Muun muassa sen ansiosta lääkärit ymmärsivät vähitellen, kuinka tappavalla myrkyllä voidaan taistella syöpää vastaan.