Oli lokakuu 1944, ja taivaalla erottui 21 pistettä. Hävittäjälentäjä Charles ”Chuck” Yeager tiesi niiden olevan saksalaisia Messerschmitt Bf 109 -hävittäjiä, jotka olivat aikeissa hyökätä maaliaan lähestyvien yhdysvaltalaisten pommikoneiden kimppuun.
Hän irrotti Mustang-hävittäjänsä siipien alla olevat varapolttoainesäiliöt, jolloin koneesta tuli aerodynaamisempi ja se saavutti peräti 700 kilometrin tuntinopeuden.
Yeager kollegoineen lähestyi vihollista auringon suunnasta, eivätkä saksalaiset siksi nähneet heitä. Vasta aivan viime hetkellä yksi saksalaisista huomasi lähestyvän Yeagerin ja yritti väistää tätä äkkikäännöksellä.
”Tuntui lähinnä huvittavalta saada kaksi pikavoittoa ampumatta laukaustakaan.” Chuck Yeager, lentäjä toisessa maailmansodassa
Nopea suunnanmuutos sai hänet törmäämään toiseen Messerschmittiin, ja molemmat saksalaislentäjät joutuivat pelastautumaan laskuvarjoilla.
”Tuntui lähinnä huvittavalta saada kaksi pikavoittoa ampumatta laukaustakaan”, Yeager muisteli myöhemmin.
Hän käänsi koneensa nokan kohti seuraavaa viholliskonetta ja pudotti sen lyhyellä ja tarkalla sarjalla, joka oli hänen tavaramerkkinsä.
Neljäs saksalainen iski Yeagerin kimppuun takaa. Yeager ohjasi koneensa jyrkkään nousuun, kaarsi Messerschmittin alle ja tuhosi sen tiukalla sarjatulella.
Hetkeä myöhemmin hän pudotti viidennenkin vastustajansa jyrkkään syöksyyn.
Kohtaaminen saksalaisten kanssa teki Yeagerista hävittäjä-ässän muutamassa minuutissa, ja hänen palattuaan tukikohtaan Britanniaan hänen lentäjätoverinsa soimasivat häntä leikillään ahneudesta.
Yeager kollegoineen riemuitsi, sillä he olivat juuri osoittaneet, miten tehokas ase P-51 Mustang oli oikeissa käsissä.
Mustang oli yli kaksi vuotta kestäneen jatkokehitystyön tuloksena vihdoin täyttänyt sille asetetut odotukset ja saanut kaikki unohtamaan ne puutteet, joita pikavauhtia kehitetyssä hävittäjässä oli alkujaan ollut.
Britit tarvitsivat koneita
Toisen maailmansodan syttyessä kalifornialainen North American Aviation -lentokonetehdas (NAA) valmisti pienkoneita lentäjien koulutusta varten.
Sillä ei ollut kokemusta sotilaskoneista, mutta Britannian ahdinko muutti tilanteen.
Britannian omat lentokonetehtaat eivät pystyneet tuottamaan tarpeeksi hävittäjiä maan tarpeisiin, ja Britannia toivoi apua Yhdysvalloista.
Kalifornialainen North American Aviation -lentokonetehdas tuotti kaikkiaan 15 586 P-51 Mustang -hävittäjää, joilla oli ratkaiseva merkitys sodan kululle Euroopassa.
Alkuvuodesta 1940 joukko Britannian puolustusministeriön virkamiehiä matkustikin Atlantin yli lentokonekaupoille.
Britit olivat halukkaita ostamaan mitä tahansa lentävää, mutta erityisen kiinnostuneita he olivat uudesta Curtiss P-40 Warhawk -hävittäjästä.
Britannia joutui kuitenkin tilausjonon hännille, sillä Yhdysvallatkin varustautui sotaan ja oli juuri tilannut yli viisisataa Warhawkia.
Briteillä ei ollut aikaa odotella, ja niinpä heidän oli keksittävä jotain muuta.
"Se on P-51 Mustang, koko sodan paras amerikkalainen hävittäjä. Se pärjää kaikelle, mitä saksalaiset sitä vastaan lähettävät." Chuck Yeager, lentäjä toisessa maailmansodassa
He ottivat yhteyttä NAA:han, jonka tehdas toimi vajaateholla, ja kysyivät, kuinka nopeasti NAA voisi alkaa valmistaa Warhawkeja Curtissin lisenssillä.
Brittien yllätys oli suuri, kun NAA:n pääinsinööri lupasikin rakentaa heille paremman koneen.
Mikä parasta, NAA lupasi myös toimittaa uudet hävittäjät nopeammin kuin brittien alun perin haluamat Warhawkit.
Britannia hyväksyi tarjouksen ilolla, ja maaliskuussa 1940 se tilasi 320 uutta hävittäjää, joka oli tuolloin olemassa vain paperilla.
Chuck Yeager ampui sodassa alas 11 saksalaiskonetta.
Mustang oli lentäjien suosikki
Chuck Yeager tunnetaan nykyään ehkä parhaiten siitä, että hän rikkoi ensimmäisenä äänivallin, mutta toisessa maailmansodassa hän toimi taistelulentäjänä Euroopassa.
Yeagerin P-51 Mustangin kutsumanimi oli Glamorous Glen hänen tyttöystävänsä mukaan, ja hän pudotti sillä yhtenä päivänä viisi saksalaiskonetta.
Ei siis ole ihme, että hän ylisti konettaan vuolaasti:
”Glamorous Glen on aina kaunis. Se on P-51 Mustang, koko sodan paras amerikkalainen hävittäjä.
Se pärjää kaikelle, mitä saksalaiset sitä vastaan lähettävät. 2 000 mailin toimintamatkansa ansiosta se pystyy suojaamaan pommikoneita pitkiä matkoja ja siksi se kääntää sodan Saksaa vastaan.
Sen Rolls-Royce Merlin -moottori tekee siitä nopean ja ketterän. Se on jokaisen taistelulentäjän unelma.”
Prototyyppi valmistui ennätysajassa
Uuden hävittäjän prototyyppi NA-73X valmistui 102 päivää tilauksen jälkeen.
Se oli pelkkä runko ilman moottoria, ja sen pyörätkin olivat lainassa toisesta koneesta, mutta se oli silti vaikuttava saavutus.
Yleensä uuden konetyypin kehittäminen sarjatuotantoon kesti puolitoista vuotta, mutta NAA ei suinkaan ollut aloittanut kehitystyötä täysin nollasta.
Tehtaan pääinsinööri Edgar Schmued oli jo pitkään luonnostellut ”täydellistä hävittäjää”.
Hän oli laatinut piirustuksia ja tehnyt aerodynaamisia testejä, mutta ilman maksavaa asiakasta ja rahoitusta hän oli joutunut hylkäämään hävittäjäprojektin ja keskittymään muihin töihin.
Britannian tilauksen ansiosta saksalaissyntyinen Schmued sai nyt toteuttaa itseään vapaasti. Hän oli yksi kolmesta miehestä, jotka auttoivat katkaisemaan Saksan ilmavoimien selkärangan.
Lentokoneiden tuntijat tajusivat heti NA-73X-prototyypin poikkeavan tavanomaisesta.
Sen kärsää muistuttava moottorin jäähdytysilmanottolaitteisto oli sijoitettu koneen alle, kun lähes kaikissa muissa hävittäjissä se oli potkurin ja ohjaamon välissä.
Myös prototyypin siivet poikkesivat totutusta, sillä ne olivat muodoiltaan kulmikkaat perinteisten pyöreiden muotojen sijaan.
Yhdysvaltalaiset esittelivät prototyypin briteille, jotka olivat siihen enemmän kuin tyytyväisiä ja tilasivat kolmesataa konetta lisää ennen kuin ensimmäistäkään uutta hävittäjää oli toimitettu.
Hävittäjä ei soveltunut Eurooppaan
Ensimmäiset uudet hävittäjät lähetettiin Eurooppaan osina laivoilla.
Niitä kuljettavat laivat onnistuivat livahtamaan Atlantilla saksalaisten sukellusveneiden ohi ja saapuivat Liverpooliin lokakuussa 1941.
Sieltä koneet kuljetettiin osina lentotukikohtaan, jossa ne koottiin ja niihin asennettiin brittiläiset radiot, tähtäimet ja muut tarpeelliset lisävarusteet.
”Mustang suoriutuu kaikista manöövereistä yhtä kevyesti kuin Spitfire, mutta se on vakaampi." Brittiläisestä raportista
Britit nimesivät uuden hävittäjän Mustangiksi yhdysvaltalaisten villihevosten mukaan.
Nyt koelentäjät saisivat selvittää, olisiko uusi kone yhtä nopealiikkeinen ja ketterä kuin mustangihevonen.
Koelentoraportissa uutta hävittäjää kuvattiin muun muassa näin:
”Mustang suoriutuu kaikista manöövereistä yhtä kevyesti kuin Spitfire, mutta se on vakaampi. Taitotempuista se selviytyy hienosti.
Lisäksi sillä on helppo laskeutua, vaikka se vaatiikin pitemmän kiitoradan kuin Hurricane tai Spitfire.”
Raportti ylisti Mustangia maasta taivaaseen, mutta britit olivat testanneet sen lento-ominaisuuksia vain alle 5 000 metrin korkeudessa.
Korkeammalla ohuemmassa ilmassa Mustang oli vaikeuksissa.
Siinä oli sama Allison V-1710 -moottori kuin Curtissin P-40 Warhawkissa, jonka Britannian kuninkaalliset ilmavoimat (RAF) oli testien jälkeen todennut soveltumattomaksi Euroopan oloihin, koska Euroopassa ilmataistelut käytiin yleensä hyvin korkealla.
Warhawkit lähetettiinkin pian Pohjois-Afrikan rintamalle, sillä siellä koneiden suorituskyvyltä ei vaadittu yhtä paljon kuin Euroopassa.
Mustang olisi voinut kokea Warhawkin kohtalon, jolloin se ei todennäköisesti olisi ollut mukana ratkaisemassa taistelua Euroopan ilmaherruudesta.
RAF päätti kuitenkin pitää Mustangit Britanniassa, missä niitä käytettiin Saksan miehitysjoukkojen tarkkailuun Ranskassa sekä vihollisen rautateiden ja satamien tuhoamiseen.
Näillä tehtävillä ei ollut merkittävää vaikutusta sodan kulkuun, mutta niiden ansiosta moottorivalmistaja Rolls-Roycen koelentäjä tutustui uuteen hävittäjään ja sai ajatuksen.
Mustang rikkoi rajoja
Perinteisistä poikkeavat ideat antoivat Mustangille hieman kömpelön ulkomuodon, mutta ilmassa virtaviivaiset saksalaishävittäjät eivät pystyneet kilpailemaan sen nopeuden ja ketteryyden kanssa.
Sileä metalli lisäsi nopeutta
Yhdysvaltalaisia lentokoneita ei enää naamiomaalattu keväästä 1944 alkaen. Maalittomuus kevensi Mustangia useita kiloja, ja sileän alumiinipinnan ilmanvastuskin oli aiempaa paljon pienempi.
Kuomu paransi näkyvyyttä
Mustangin lopullisessa versiossa ohjaamon kattona oli lasikupu, jonka ansiosta lentäjä näki hyvin joka suuntaan. Siksi vihollisen oli vaikea yllättää Mustang-lentäjiä takaa päin.
Kulmikkaat siivenkärjet
Monet lentokoneinsinöörit uskoivat pyöristettyjen siivenkärkien vähentävän ilmanvastusta. Mustangin siipien kärjet olivat kulmikkaat, koska se oli osoittautunut testeissä aerodynaamisimmaksi muodoksi.
Aseet asennettiin siipiin
Mustangin pääaseet olivat molempiin siipiin asennetut kolme 0.50 kaliiperin Browning M2 -konekivääriä. Aseet olivat kevyitä, mutta ne soveltuivat hyvin toisten hävittäjien tulittamiseen. Lämmittimillä varmistettiin, että konekiväärit eivät jäätyneet kylmässä yläilmassakaan.
”Pömppömaha” lisäsi työntöä
Moottorin jäähdytyslaitteisto oli Mustangin rungon alla. Lentäjien belly scoopiksi eli ”mahakauhaksi” kutsuma ratkaisu teki Mustangista kömpelön näköisen, mutta se myös lisäsi vauhtia: jäähdytyskanavan takaosasta ulos virtaava kokoon puristunut lämmin ilma toimi alkeellisena suihkumoottorina.
Pommituslennosta tuli verilöyly
Mustangit suorittivat yhä rutiininomaisia tehtäviään, kun Yhdysvallat tuli mukaan sotaan.
Pian Britannian lentotukikohtiin saapui yhdysvaltalaisia lentokoneita, jotka alkoivat myös pommittaa Saksan teollisuuskaupunkeja.
Siinä missä brittikoneet toimivat öisin, Yhdysvaltojen pommikoneet lensivät päivällä.
”Saksan hävittäjät olivat armottomia. Se oli silkkaa murhaa.” Yhdysvaltalainen pommituslentäjä
- elokuuta 1943 peräti 376 ”Lentäväksi linnoitukseksikin” kutsuttua B-17-pommikonetta nousi ilmaan ja suuntasi kohti Regensburgin ja Schweinfurtin teollisuuskaupunkeja Etelä-Saksassa.
Hävittäjät saattoivat pommikoneet Englannin kanaalin yli, mutta pian sen jälkeen ne joutuivat kääntymään takaisin, sillä niiden polttoaine ei riittänyt ilmataisteluihin saksalaishävittäjien kanssa.
Nyt pommikoneet olivat omillaan.
Yhdysvaltojen sotaoppien mukaan raskaasti aseistettujen B-17-pommittajien piti pystyä puolustamaan itse itseään, kun ne lensivät tiiviissä muodostelmassa.
Todellisuus oli kuitenkin toinen. Yhdysvallat menetti operaatiossa peräti 60 pommikonetta, ja lentomekaanikot joutuivat paiskimaan ylitöitä saadakseen loput koneet korjattua lentokuntoon.
Koneita tuhoutui neljä kertaa enemmän kuin Yhdysvaltojen lentokoneteollisuus ehti tuottaa uusia.
Taisteluraportteja kaunisteltiin peittelemään pommikoneiden todellisia menetyksiä, ja lokakuussa 1943 kenraalit määräsivät pommikoneet jälleen pommittamaan Schweinfurtia.
Luftwaffe oli kuitenkin taas valmiina.
”Saksan hävittäjät olivat armottomia. Se oli silkkaa murhaa”, eräs yhdysvaltalainen pommikonelentäjä kuvaili tehtävää myöhemmin.
Saksalaiset ampuivat alas 60 pommikonetta, ja 17 muuta konetta vaurioitui romutuskuntoon.
Lähes kuusisataa yhdysvaltalaista kuoli, ja eloonjääneet joutuivat Saksan sotavankileireille.
Moottori sai lisähappea
Lentokoneiden moottorit tarvitsivat korkealla ilmassa kompressoria, joka puristi ohuen ilman kokoon niin, että polttoaineen poltto ei keskeytynyt.
Useimmissa kompressoreissa oli sentrifugi, mutta Rolls-Roycen Merlin-moottorissa niitä oli kaksi.
Lisäksi automaattinen vaihde sääti sentrifugin toimintanopeutta koneen lentokorkeuden mukaan.
Kompressorin sentrifugit puristivat ilman kokooon.
Näin moottori sai 10 km:ssä yhtä paljon ilmaa kuin merenpinnan tasossa.
Britit parantelivat Mustangia
Tuhoisaa Schweinfurtin pommituslentoa alettiin kutsua ”mustaksi torstaiksi”, mutta Yhdysvaltojen ilmavoimien johdon mukaan se oli ollut menestys.
”Vastarinta ei ole yhtä raivokasta kuin aikaisemmin, sillä vihollinen alkaa vähitellen uupua. 60 pommikoneen menetys Schweinfurtissa oli toki valitettava takaisku”, totesi kenraali Henry Arnold.
Kenraalin voitonvarma lausunto oli tarkoitettu tiedotusvälineille.
Ilmavoimien koko johto tiesi, että pommituslennot oli pakko keskeyttää, jotta ilmavoimat voisi arvioida kriittisesti strategiaansa.
Yhdysvallat kiihdytti pommikoneiden tuotantoaan ja niiden miehistöjen koulutusta.
Tärkeintä oli kuitenkin keksiä, miten pommikoneita voitaisiin suojata koko matka kohteeseen ja takaisin.
Britti Ronald Harker oli toinen niistä kolmesta miehestä, jotka auttoivat tekemään Mustangista yhden toisen maailmansodan tehokkaimmista aseista.
Hän oli Britannian johtavan moottorivalmistajan Rolls-Roycen koelentäjä, ja hän oli testannut Mustangia jo vuonna 1942.
Muiden lentäjien tavoin Harker oli todennut Mustangin ominaisuuksiltaan ylivoimaiseksi matalalla lennettäessä.
Hän uskoi, että hävittäjä suoriutuisi yhtä hyvin myös kymmenen kilometrin korkeudessa, mikäli sen yhdysvaltalaisvalmisteinen Allison-moottori korvattaisiin Rolls-Roycen Merlin-moottorilla.
Harkerin ehdotus oli järkevä, mutta hänen esimiehensä vastustivat sitä jyrkästi.
Rolls-Roycen tehtaat tuottivat Merlinejä Britannian omiin Spitfire-hävittäjiin, eikä moottoreita heidän mielestään riittänyt tuontihävittäjiin.
RAF tarvitsi hävittäjiä lähinnä Britannian puolustamiseen, ja siitä tehtävästä Spitfire selvisi loistavasti.
Harker jatkoi silti painostamista, kunnes hän lopulta sai käyttöönsä viisi Merlin-moottoria.
Yhdysvaltalaiset lentomekaanikot lastaavat Mustangiin kuutta konekivääriä ja 1 840 patruunaa.
Merlineillä varustettujen Mustangien koelennot tekivät vaikutuksen niitä seuranneeseen brittikenraaliin, ja kaksi uutta Mustangia luovutettiin koekäyttöön myös Yhdysvaltojen ilmavoimille.
Britit käyttivät yhä alkuperäisiä Mustangeja Pohjois-Afrikassa, ja NAA yritti tarjota koneitaan Yhdysvaltojen sodanjohdolle.
Ilmavoimat suhtautui kuitenkin epäluuloisesti hävittäjään, joka oli kehitetty vastaamaan brittien toiveita ja jota yhdysvaltalaiset pitivät siksi ”ulkomaalaisena”.
Ensin NAA onnistuikin myymään Yhdysvaltojen ilmavoimille vain Mustangin syöksypommittajaversion.
Mustangin näkymät kuitenkin kirkastuivat, kun Atlantin yli alkoi kantautua tietoja hävittäjän menestyksestä Euroopassa.
Väheksytty Mustang oli uuden moottorin saatuaan osoittautunut loistavaksi hävittäjäksi, ja kaiken lisäksi yhdysvaltalaiset pystyivät itse korvaamaan Allison-moottorit Rolls-Roycen moottoreilla, sillä detroitilainen autovalmistaja Packard oli alkanut valmistaa niitä lisenssillä.
Lisenssillä valmistetut Merlinit oli alun perin tarkoitettu P-40 Warhawkeihin, mutta Warhawkien elinkaari lähestyi loppuaan, sillä ne eivät pysyneet uusien saksalaishävittäjien perässä.
Mustangin potentiaali sen sijaan oli valtava, kuten britit olivat juuri osoittaneet.
Kun NAA sitten toimitti ensimmäiset Mustangit, joihin oli asennettu Packardin Merlin-moottori, ilmavoimat joutui pyörtämään kantansa.
Uusi, paranneltu Mustang oli nopea ja ketterä, ja nyt se pystyi toimimaan ongelmitta myös korkealla. Lisäksi Mustangien toimintamatka oli pidentynyt merkittävästi.
Yhdysvaltalaiskoneissa oli vanhastaan suuri polttoainesäiliö, sillä Yhdysvallat oli suuri maa ja sen ilmavoimien koneiden piti pystyä toimimaan laajalla säteellä pitkänkin matkan päässä tukikohdista.
Alkuperäiseenkin Mustangiin mahtui peräti 700 litraa polttoainetta, kun brittiläisen Spitfiren tankin tilavuus oli vain 320 litraa.
Mustangin uudessa versiossa, jossa oli Packardin valmistama Merlin-moottori, ero oli vieläkin suurempi.
Merlin oli 120 kiloa painavampi kuin Allison, ja koneen rungon tasapainottamiseksi sen ohjaamon taakse asennettiin ylimääräinen 320 litran vetoinen polttoainesäiliö.
Nyt Mustangiin mahtui yli tuhat litraa polttoainetta, minkä ansiosta sen toimintamatka oli reilusti pitempi kuin millään muulla hävittäjällä.
Yhdysvaltojen ilmavoimat tilasikin NAA:lta pikapikaa 2 200 uutta Mustangia.
P-51 päihitti kilpailijansa: P-47 Thunderbolt oli suurempi ja raskaampi kuin Mustang, ja sen toimintamatka oli lyhyempi. P-38 Lightningilla oli suuri tulivoima, mutta se ei ollut niin ketterä ja sen toimintamatka oli lyhyempi.
Pommitukset aloitettiin uudelleen
Ensimmäiset uudet Mustangit laivattiin Yhdysvalloista Britanniaan joulukuussa 1943.
Uusi versio oli saanut Yhdysvalloissa nimen P-51, ja sen toimintamatka oli 1 530 kilometriä, jota voitiin jatkaa siipien alle asennettavilla ylimääräisillä polttoainesäiliöillä peräti 2 660 kilometriin.
Nyt Mustangit pystyivät lentämään Berliiniin asti ja palaamaan sieltä takaisin tukikohtiinsa Englantiin.
Schweinfurtin katastrofin jälkeen Saksan taivaalla ei ollut nähty yhdysvaltalaisia pommikoneita, mutta nyt niillä oli turvanaan P-51 Mustangeja, ja helmikuussa 1944 yhdysvaltalaiset pommittivat Saksan teollisuuskeskuksia ankarasti kuuden päivän ajan.
Viikko jäi historiaan nimellä Big Week eli ”Suuri viikko”.
Seuraavaksi kohteena oli Berliini.
”Kun näin Mustangit Berliinin yllä, tiesin Saksan hävinneen sodan." Hermann Göring, Luftwaffen komentaja
- maaliskuuta 1944 Chuck Yeager istui jälleen kerran P-51 Mustangin ohjaimissa ja kaarteli sillä pommikoneiden yläpuolella 8,5 kilometrin korkeudessa.
Hän vilkuili vähän väliä selkänsä taakse mutta ei kohdannut sinä päivänä ainuttakaan vihollista.
Pommituslento epäonnistui silti surkeasti, sillä pilvet estivät useimpia pommikoneita näkemästä maaliaan. Lento osoitti kuitenkin sodan edenneen uuteen vaiheeseen.
Luftwaffen komentaja Hermann Göring totesi myöhemmin: ”Kun näin Mustangit Berliinin yllä, tiesin Saksan hävinneen sodan.”
Kaksi päivää myöhemmin eli 6. maaliskuuta 1944 yhdysvaltalaiset pommikoneet suuntasivat jälleen Berliiniin.
Tuolloin mukana oli 660 pommikonetta ja niitä saattoi 150 Mustangia. Luftwaffe panosti hyökkäyksen torjuntaan kaikkensa ja sai ilmaan noin 400 hävittäjää.
”Lentäjät molemmin puolin irrottivat varapolttoainesäiliönsä aivan kuten nyrkkeilijät heittävät kylpytakin hartioiltaan gongin kumahtaessa”, muuan Mustang-lentäjä kuvaili.
Polttoainesäiliöt hidastivat koneita, minkä vuoksi lentäjät yleensä irrottivat ne ennen taistelua.
Yhdysvaltalaiset menettivät 69 konetta, mutta operaation katsottiin silti onnistuneen, sillä nyt pommikoneet olivat pudottaneet tuhoisan lastinsa berliiniläiselle teollisuusalueelle.
Vielä suurempi riemun aihe olivat saksalaisten raskaat tappiot:
Luftwaffe menetti maaliskuussa tehdyissä ilmahyökkäyksissä kaikkiaan viidesosan kokeneista lentäjistään.
Saksalaiset eivät kyenneet korvaamaan menetettyjä koneita ja lentäjiä riittävän nopeasti, ja juuri siihen yhdysvaltalaisen kenraalin James Doolittlen laatima uusi strategia perustui.
Doolittle oli kolmas mies, jonka ansiosta P-51 Mustangista tuli liittoutuneille murskaava ase.
Uusi strategia uuvutti Luftwaffen
Doolittle hylkäsi tyystin Yhdysvaltojen ilmavoimien entisen strategian välttää yhteenottoja Luftwaffen kanssa.
Hän piti Luftwaffea pommikoneiden tärkeimpänä kohteena ja määräsi ne pommittamaan Berliiniä, koska hän tiesi saksalaisten puolustavan pääkaupunkiaan raivoisasti.
Uudessa strategiassa Mustang-lentäjät eivät tyytyneet vain suojelemaan pommikonelaivueita vaan he hajaantuivat haastamaan Berliiniä puolustavat hävittäjät.
Chuck Yeager oli mukana myös näillä ratkaisevilla lennoilla:
”Pommipojat uhoavat voittavansa sodan räjäyttämällä Saksan tehtaat taivaan tuuliin, mutta me uskomme, että voitto johtuu hävittäjien 10:1-voittosuhteesta Luftwaffeen verrattuna.”
Vaikuttavat tulokset johtivat siihen, että Saksalta alkoivat loppua taitavat lentäjät.
Luftwaffe joutui kutsumaan apuun kokeneita upseereita itärintamalta, mutta he eivät suoriutuneet paljonkaan paremmin kuin pikaisen koulutuksen saaneet keltanokat.
Taistelut venäläisiä vastaan eivät olleet valmistaneet heitä kohtaamaan liittoutuneiden taitavia lentäjiä tehokkaissa Mustangeissaan.
Doolittlen strategia alkoi kuluttaa Luftwaffea loppuun, aivan kuten oli ollut tarkoituskin.
Vaikka uudet Mustangit saatiin käyttöön vasta sodan lopulla, ne tekivät monista lentäjistä ässiä eli vähintään viisi vihollista pudottanutta taistelulentäjää.
Peräti 281 yhdysvaltalaista Mustang-lentäjää ansaitsi hävittäjä-ässän ”arvonimen” vuosina 1943–45.
Yhdysvaltalaiset luottivat P-51 Mustangeihin vielä Korean sodassa.
Kylmä sota pidensi Mustangien käyttöikää
Suihkuhävittäjät tulivat käyttöön toisen maailmansodan lopulla, ja ne syrjäyttivät nopeasti potkurihävittäjät.
P-51 Mustangia käytettiin kuitenkin muita potkurihävittäjiä pitempään, sillä sen pitkä toiminta-aika oli korvaamaton etu.
Korean sodan syttyessä vuonna 1950 Yhdysvallat luotti suihkuhävittäjä P-80 Shooting Stariin, mutta se kulutti niin paljon polttoainetta, että sen tehokas toiminta-aika oli hyvin lyhyt.
Mustang soveltui Korean oloihin pitkän toiminta-aikansa lisäksi siksikin, että sillä pystyi laskeutumaan Etelä-Korean kuoppaisille tilapäisille kiitoradoille, ja Shooting Starista poiketen sillä pystyi iskemään myös maakohteisiin.
Korean sota jäi Mustangin viimeiseksi esiintymiseksi Yhdysvaltojen ilmavoimissa, mutta muualla sitä käytettiin pitempään, ja Dominikaanisessa tasavallassa viimeiset Mustangit poistettiin käytöstä vasta vuonna 1984.
Mustangit lensivät maratontehtäviä
Kesällä 1944 Mustangeja lähetettiin suorittamiaan tehtäviä, joihin mitkään muut hävittäjät eivät pystyneet, eli saattamaan pommikoneita Itä-Eurooppaan.
Yhdys-valtojen koneet pommittivat saksalaiskohteita Puolassa, Unkarissa ja Romaniassa ja lensivät sitten Stalinin luvalla Ukrainaan tankkaamaan.
Yhteen näistä lennoista osallistui 75 pommikonetta ja 154 Mustangia, jotka nousivat ilmaan Englannista ja pommittivat Saksan lentokonetehdasta Gdyniassa Puolassa.
Sieltä koneet jatkoivat matkaansa Ukrainaan. Kun ne laskeutuivat tukikohtaan Kiovan itäpuolelle, ne olivat lentäneet 2 600 kilometriä.
Vallatusta Etelä-Italiasta tehtiin samanlaisia lentoja, mutta niiden tulokset olivat heikompia.
Nämä operaatio Franticiksi kutsutut pommituslennot todettiin pian liian vaarallisiksi hyötyihin nähden, ja ne lopetettiin syyskuussa 1944 Syksyllä 1944 Mustangit murskasivat vähitellen saksalaisten vastarinnan.
Vain Saksan uusi suihkuhävittäjä Me 262 pystyi kilpailemaan P-51 Mustangien kanssa, mutta niitä oli aivan liian vähän. Euroopan ilmatilaa hallitsivat Mustangit.
Lentäjät ylistivät kilvan Mustangia, ja luultavasti he kiittivät mielessään myös miehiä sodan parhaan hävittäjän takana:
Edgar Schmuedia, Ronald Harkeria sekä James Doolittlea.