”Mehiläiset” olivat Saksan sukellusveneiden kauhu

Hitlerin sukellusveneet vaanivat liittoutuneiden saattueita mutta joutuivat pian itse sitkeän vihollisen saaliiksi: Sunderland-lentovene eli ”väsynyt mehiläinen” ei liikanimestään huolimatta velttoillut.

Hitlerin sukellusveneet vaanivat liittoutuneiden saattueita mutta joutuivat pian itse sitkeän vihollisen saaliiksi: Sunderland-lentovene eli ”väsynyt mehiläinen” ei liikanimestään huolimatta velttoillut.

Mark Postlethwaite

Pimeys verhosi vielä Atlanttia hieman ennen päivän sarastusta 7. kesäkuuta 1944, kun lentäjä Leslie Baveystock ­miehistöineen etsi yhä sinnikkäästi Sunderland-lentoveneellään saksalaisten U-955 -sukellusvenettä.

Aluksesta oli tehty viimeisin havainto kolme tuntia aiemmin puolenyön aikaan, mutta ­kapteenin oli onnistunut viedä aluksensa syvyyksiin, ennen kuin Baveystock oli ehtinyt hyökätä.

Sunderland haravoi aluetta, jolla sukellusveneen täytyi olla. Miehistö tiesi, että ennen pitkää saaliin oli tultava esiin.

Liittoutuneiden koneet olivat jo päiväkausien ajan pakottaneet aluksen painumaan pinnan alle kerta toisensa jälkeen, ja pian sen sähkömoottoreita pyörittävistä akuista loppuisi virta, ellei niitä ladattaisi – ja sitä varten aluksen olisi noustava pintaan. ­Baveystockin tarvitsi vain odottaa.

Kello 2.44 lentoveneen tutkaoperaattori rikkoi hiljaisuuden: kohde oli näkynyt tutkassa veden pinnalla noin 18 kilometrin päässä. Baveystock laski muhkean koneensa korkeutta, kunnes se oli vain 90 metriä pinnan yläpuolella.

Miehistön jännitys kohosi lentoveneen lähestyessä vauhdilla kohdettaan. Kaikki tiesivät, että mikäli kyseessä oli sukellusvene, saksalaiset jäisivät pinnalle ja taistelisivat viimeiseen mieheen – heillä ei ollut vaihtoehtoja.

Yhtäkkiä ohjaamon ikkunan ohi alkoi singahdella merestä valojuova-ammuksia. ”Se on sukellusvene!” rätisevä ääni huusi kuulokkeissa, kun Baveystock yritti epätoivoisesti kääntää lentovenettä.

Samassa kersantti Sharland laukaisi valopommin, joka valaisi meren kajollaan. Baveystock näki selvästi sukellusveneen tornin, mistä miehistö tulitti epätoivoisesti taivaalle nelipiippuisilla ilmatorjuntakivääreillä. Lentäjä käänsi koneen ympäri ja hyökkäsi sukellusveneen keskiosaan.

Koneen kylkiin asennetut Browning-konekiväärit syöksi­vät luoteja kohti sukellusvenettä. Samalla ampujat avasivat tulen lentoveneen keulatornista ja rungon ylätornista.

”Sukellusveneeseen ja mereen sinkoili kirjaimellisesti satoja ammuksia”, Baveystock kuvaili hyökkäystä myöhemmin. Intensiivinen tulitus kesti vain kuusi tai seitsemän sekuntia, mutta se riitti vaientamaan saksalaisten ilmatorjunta-aseet.

Hetken päästä Baveystock laukaisi vielä kuuden syvyyspommin sarjan suoraan sukellusveneen yläpuolelta, ja aluksen 50-henkisen miehistön kohtalo oli sinetöity.

Kun lentäjä lähti ohjaamaan lentovenettä jyrkkään nousuun, sukellusveneen räjähdyksen aikaansaama valtava paineaalto löi vielä koneen pohjaan. U-955 oli ­tuhoutunut miehistöineen. Sodan ­kömpelöin lentokone oli jälleen kerran selättänyt Hitlerin ­”harmaat sudet”.

Matkustajakoneista sotakoneiksi

Kun toinen maailmansota puhkesi syyskuussa 1939, britit ottivat käyttöön Short Sunderlandin, joka oli sodan alkaessa maailman suurin sotilaskäyttöinen lentovene.

20 tonnin painoinen ja kömpelön näköinen kone ei ulkoisesti vaikuttanut erityisen uhkaavalta, mutta saksalaisille sukellusveneiden kapteeneille ja lentäjille kävi kuitenkin pian selväksi, että se oli vaarallinen vihollinen.

Sunderland oli useiden vuosien kehitystyön tulos. Ensimmäisen maailmansodan aikana Britannia oli käyttänyt lentoveneitä vihollislaivaston tarkkailuun. Tuolloin koneet olivat vielä avo-ohjaamoineen melko yksinkertaisia.

Sodan jälkeen lentoveneitä käytettiin siviili-ilmailussa, sillä niillä päästiin myös britti-imperiumin kolkkiin, joihin tavallisella lentokoneella ei voitu laskeutua.

Brittihallinto päätti vuonna 1934, että merentakaiset postikuljetukset hoidettaisiin jatkossa ilmateitse, ja tätä varten tuotantoon oli saatava pitkän kantaman lentovene, jolla voitaisiin kuljettaa postia ja matkustajia.

Pian sodan puhjettua lentovene Sunderland määrättiin partioimaan brittien saattueiden yllä­. Toisin kuin laivoista, yläilmoista voitiin tarkkailla kerralla hyvin laajaa aluetta.

© Imageselect

Belfastilainen lentokonevalmistaja Short Brothers kehitti tarkoitusta varten niin kutsutun Empire-luokan lentoveneen, joka aloitti vuonna 1936 reittiliikenteen Englannista Egyptiin, Etelä-Afrikkaan, Intiaan ja viimeisenä Australiaan.

Lentovene, jonka kantama oli yli tuhat kilometriä, pantiin merkille myös Britannian kuninkaallisissa ilmavoimissa ­RAF:ssa. Kun maa ryhtyi sotaan Hitlerin johtamaa Saksaa vastaan, RAF tilasi ­koneesta sotilaskäyttöön mallin, joka valmistui keväällä 1938.

S.25 Sunderland Mk I oli ennemminkin lentävä laiva kuin lentokone. Se oli 11 metriä korkea ja 26 metriä pitkä. Eräs australialaislentäjä kommentoi koneen valtavaa kokoa seuraavasti: ”Se teki vaikutuksen myös avarilla sisätiloillaan sekä korkeudellaan.”

Lentoveneen neljällä moottorilla voitiin tosin saavuttaa vain 340 kilometrin tuntinopeus, mikä oli toki muhkealle koneelle varsin kohtuullinen vauhti mutta teki siitä myös haavoittuvaisen. Esimerkiksi samaan aikaan käytössä ollut brittihävittäjä Spitfire ylsi yli kaksisataa kilometriä nopeampaan tuntivauhtiin.

Toisaalta sotilaskäyttöisellä Sunderlandilla oli lähes 3 000 kilometrin kantama, ja sillä voitiin lentää pidemmälle kuin millään muulla brittien sotilaslentokoneella. Se oli myös aseellisesti hyvin varusteltu.

Ensimmäisissä koneissa oli kokonaiset seitsemän konekivääriä: yksi nokassa, neljä perässä ja kaksi rungon molemmin puolin. Kiväärien määrää lisättiin edelleen sodan jatkuessa.

Lentoveneessä oli tilaa myös kahdeksalle pommille. Sunderlandin tehtävänä oli nimittäin vihollisen sukellusveneiden tarkkailun lisäksi niiden upottaminen.

”Sukellusveneeseen ja mereen sinkoili ­kirjaimellisesti ­satoja ammuksia.” Lentäjä Leslie Baveystock

Lentävä ja asein varustettu laiva

Muutama päivä ennen toisen maailmansodan alkua noin 30 valmista lentovenettä otettiin käyttöön. Britit pelkäsivät syystä, että saksalaiset pyrkisivät iskemään sukellusveneillään Atlanttia ylittäviin huoltokuljetuksiin, joten Sunderland lähetettiin merelle suojaamaan laivasaattueita.

Kone oli kuin luotu tehtävään: täydessä polttoainelastissa se saattoi pysyä ilmassa jopa 14 tuntia. 8. syyskuuta, viikko sodan syttymisen jälkeen, lentovene joutui ensi kerran tosi­toimiin, kun yksi partiointikoneista havaitsi kaksi sukellusveneen periskooppia. Kone pudotti kaikki kahdeksan ­pommiaan pinnan alle painunutta alusta kohti – siihen osumatta.

Sodan alkaessa Saksalla oli käytössään vain 39 sukellusvenettä. Vuonna 1942 määrä oli jo kymmenkertaistunut, ja sukellusveneet upottivat ­ennätysmäärän liittoutuneiden aluksia.

© Getty Images

Briteillä ei ollut kuitenkaan riittävästi lentokoneita eikä sotalaivoja suojaamaan kaikkia rahtialuksia, ja saksalaisten sukellusveneiden upottamista laivoista saatiin raportteja lähes päivittäin.

Sunderlandit olivatkin täystyöllistettyjä. 18. syyskuuta lentovenelentäjä David Bevan-John sai hätäkutsun rahtialus Kensington Courtilta, joka oli joutunut sukellusveneen hyökkäyksen kohteeksi Englannin etelärannikolla 110 kilometriä Cornwallista länteen.

Kun lentovene pääsi paikalle, alus oli uppoamaisillaan ja sen 35 ­henkiin jäänyttä miehistön jäsentä istui pelastusveneissä.

Varmistettuaan että sukellusvene oli lähtenyt, kone laskeutui mereen. ”Yksi täpötäydeltä näyttänyt pelastusvene tuli suoraan luoksemme. Yllämme lensi toinen Sunderland, joka viestitti, että sekin voisi laskeutua avuksemme, jos haluaisimme”, Bevan-John kirjoitti tapauksesta.

Yhdessä kaksi konetta saivat pelastettua kaikki merihätään joutuneet. Muutoin menestys oli silti yleensä laihaa, sillä ahkerasta partioinnista huolimatta Hitlerin sukellusveneet onnistuivat upottamaan 41 alusta jo sodan ensimmäisenä kuukautena – ja vielä pahempaa oli tulossa.

”Väsyneet mehiläiset” iskivät

Vaikka Sunderlandit tarkkailivat jatkuvasti saksalaissukellusveneitä, hyökkäysyritykset eivät tuottaneet tulosta. Briteillä ei ollut lentokoneisiin kiinnitettäviä syvyyspommeja, eivätkä tavalliset pommit soveltuneet sukellusvenejahtiin. Tämä kävi selväksi, kun yli-innokas Sunderland-lentäjä tuli hyökänneeksi brittien sukellusvenettä vastaan.

Aluksen torniin osunut pommi rikkoi vain neljä lamppua. 30. tammikuuta 1940 yksi lentoveneistä lopulta onnistui, kun kaksi sotalaivaa jäljitti sukellusvene U-55:tä, joka oli upottanut kaksi rahtilaivaa.

Paikalle hälytetty Sunderland-kone paikansi sukellusveneen ja pakotti sen pinnan alle. Kun sotalaivat ehtivät paikalle, sukellusvene pääsi kuitenkin livahtamaan.

Sukellusveneiden upottamat alukset

Sunderland löysi aluksen uudestaan ja pakotti sen ­pysymään pinnan alla, kunnes aluksen akku loppui. Miehistön oli jätettävä ­sukellusvene, ja se upotettiin.

Myös saksalaiset olivat panneet merkille lentoveneet, jotka he nimittivät piloillaan ”väsyneiksi mehiläisiksi”. Keväällä 1940 kävi kuitenkin selväksi, että ”mehiläiset” olivat tiukka vastus. 3. huhtikuuta Norjan rannikolla purjehtinutta saattuetta suojannut Sunderland sai kimppuunsa kaksi saksalaista Junkers Ju 88 -pommikonetta.

Lentoveneen ampujat odottivat, kunnes koneet olivat riittävän lähellä, ja avasivat tulen. Brittien seitsemän konekiväärin tulitus pakotti saksalaiskoneen perääntymään.

Pian tämän jälkeen neljä muuta Junkers-konetta yritti pommittaa saattuetta, mutta Sunderland sai ajettua nekin matkoihinsa. Muutaman minuutin päästä vielä kuusi muuta Ju 88 -konetta saapui paikalle.

Neljä hyökkäsi saattuetta vastaan ja kaksi kohdisti iskunsa lentoveneeseen. Pommikoneissa oli yleensä konekivääritorni rungon alapuolella alhaalta tulevien iskujen varalta, mutta Sunderlandin pohja oli suojaton.

Lentäjä ohjasi lentoveneen aivan veden pinnan tuntumaan, ja ampujat valmistautuivat uuteen tulitukseen. Taaimmaisessa konekivääritornissa ampuja Bill Lillie näki kahden viholliskoneen lähestyvän.

”Ensimmäistä tulitin matkan päästä, ja se kääntyi pois. En halunnut tuhlata ammuksia, joten annoin seuraavan koneen tulla 90 metrin etäisyydelle.”

Saksalaiskoneen lähestyessä sen lentäjä alkoi ampua konekiväärillään, jonka ammukset läpäisivät lentoveneen ­rungon. Lillie ei tästä hätkähtänyt.

”Tulitin sitä niin maan perhanasti, ja se näytti saavan sen pois tolaltaan. Näin lentokoneen hakaristin aivan läheltä, ­jatkoin tulitusta ja näin sen syöksyvän ­mereen”, Lillie kuvaili.

Neljä muuta Junkers-konetta vetäytyivät nopeasti. Saksalaiset nimesivät tämän jälkeen lentoveneet ”lentäviksi siileiksi” niiden tehokkaan konekiväärisuojauksen vuoksi.

Syvyyspommit avuksi

Elokuussa 1940 ensimmäiset Sunderland-koneet varustettiin tutkilla, joiden toiminnassa oli kuitenkin vielä toivomisen varaa. Useamman kuin kerran koneet tulivat hyökänneeksi omiensa kalastajaveneitä vastaan, koska tutka ei pystynyt erottamaan erilaisia kohteita toisistaan.

Brittijoukkojen Chaz Bowyer oli mukana yöpartiossa, kun tutka yhtäkkiä ilmoitti mahdollisesta sukellusveneestä. Miehistö alkoi kiireellä valmistella pommeja ja laukaisi valoraketin. ”Valossa – ennen kuin pommit olivat paikoillaan – näimme kohteen: valaan!”

Epätarkkanakin tutka silti hankaloitti saksalaisten sukellusveneiden nousua pintaan yöaikaan akkujen lataamiseksi, ja vielä ahtaammalle ne joutuivat, kun lentoveneitä alettiin varustaa uusilla syvyyspommeilla, jotka voitiin ajastaa räjähtämään tietyssä syvyydessä ja pudottaa ilmasta.

Sukellusveneet eivät voineet enää vain piiloutua meren syvyyksiin, kun Sunderlandit olivat havainneet ne. Toistaiseksi lentoveneiden ensisijainen tehtävä oli edelleen saattueiden ­suojaaminen etenkin Atlantin tärkeillä merireiteillä.

Pitkän kantaman Sunderlandkaan ei kuitenkaan pystynyt lentämään Atlantin keskiosiin asti, vaan keskelle valtamerta jäi lähes 500 ­kilometrin katvealue, jonne yhdys­valtalaisten eivätkä brittien lento­koneet yltäneet ja jossa rahtilaivojen ainoana turvana olivat niitä saattaneet sotalaivat.

KARTTA: Pohjois-Atlantti oli kuoleman käytävä

Siellä, minne Sunderlan­dien kantama riitti, koneiden miehistö oli puolestaan jatkuvassa vaarassa – ilman vihollisenkin läsnäoloa. Tehtäviensä aikana kone lensi tuhansia neliökilometrejä meren yllä saattueiden suojana, ja moottoreiden ja tärisevien metalliosien aiheuttama meteli heikensi miesten kuuloa.

Moottoriviat tarkoittivat pääsääntöisesti pakkolaskuja mereen, jolloin aallokko saattoi koneen vauhdin vuoksi murskata sen. Jos miehistö selvisikin laskusta, kone oli usein satojen kilometrien päässä rannikosta ja pelastumisen mahdollisuudet vähäiset.

Jopa 14 tunnin partiointivuoroissa pelko ja yksinäisyys olivat aina läsnä. Chaz Bowyer kuvasi kokemuksiaan:

”Sitä tunsi itsensä hyvin yksinäiseksi, kun radiolaitteet olivat hiljaa ja hiljaisuuden keskeytti vain satunnaisesti toinen miehistön jäsen, joka avasi mikrofoninsa ja hengähti sinne varmistaakseen, ettei hän ollut yksin.”

Laivojen miehistöille lentoveneiden moottoreiden ääni toi turvaa, sillä he ­tiesivät, että jo koneen läsnäolo pelotti monet sukellusveneet matkoihinsa.

Tylsyys vaihtui pelkoon

Vuosi 1942 oli liittoutuneille sukellus­venesodan aallon­pohja, kun saksalaiset upottivat yli 1 300 rahtilaivaa. Ylityöllistetyille Sunderlandien miehistöille oli kuitenkin hyviä uutisia, sillä uudet, ­kehittyneemmät koneet alkoivat korvata vanhempia malleja.

Sunderland Mk II ja Mk III lensivät entistä pidemmälle, ja niissä oli enemmän konekiväärejä sekä parempi tutka, jonka avulla sukellus­veneitä oli helpompi paikantaa.

Sukellusvene U-243 sai kesäkuussa 1944 kimppuunsa kaksi Sunderlandia ja upposi. Lentoveneistä oli tullut merten mestareita.

© Australian War Memorial

Yhdysvaltalaiset alkoivat myös lähettää satoja uusia pitkän kantaman lentokoneita taistelemaan vihollista vastaan merellä. Sunderlandien miehistöt saattoivat näin keskittyä entistä tiiviimmin sukellusveneiden etsimiseen.

Kun vihollista vastassa ja saattueita suojaamassa oli yhä enemmän koneita ja laivoja, vuodesta 1942 tuli saksalaissukellusveneille siihen asti verisin sotavuosi. Lähes 90 sukellusvenettä jäi sille tielleen – yli kaksi kertaa enemmän edellisvuoteen verrattuna.

Vuodesta 1943 tuli saksalaisille vielä vaikeampi, ja Sunderlandien rooli korostui entisestään taisteluissa sukellusveneitä vastaan. Vedenalaisista saalistajista oli tullut itsestään saalista.

Vastarintaa veden pinnalta

Sukellusveneet olivat siihen asti sukeltaneet syvyyksiin lentokoneiden hyökä­tessä, mutta kun ilmasta käsin tehdyt hyökkäykset yhä yleistyivät, Saksan ­sukellusvenelaivaston komentaja Karl Dönitz määräsi vuoden 1942 lopulla ­sukellusveneet aseistettaviksi ilma­torjunta-aseilla, jotta ne voisivat vastata ilmasta tulevaan ­tuleen.

Osa sukellusveneistä varustettiin ilmatorjuntatykeillä ja kahdella nelipiippui­sella ilmatorjuntakonekiväärillä, jotka yhdessä saattoivat syöstä vihollista kohden 1 600 ammusta minuutissa.

Yhä useampiin liittoutuneiden sukellusveneitä jahdanneisiin lentokoneisiin asennettiin valonheittimet, joiden avulla saksalaismiehistöt häikäistiin öisissä hyökkäyksissä.

© illustration: mark postlethwaite

Sukellusveneissä ei ollut aiemmin käytetty näin tehokasta tulivoimaa. 24. toukokuuta 1943 kapteeni Debnamin ohjaama Sunderland lensi saksalaisten ansaan, kun se havaitsi U-441-sukellusveneen ja kävi hyökkäykseen.

Saksalaisten ankarasta tulituksesta huolimatta lentovene ­onnistui tosin pudottamaan kaksi syvyys­pommia ennen kuin se vajosi mereen miehistönsä mukanaan.

Viikkoa myöhemmin britit saivat ­kostonsa, kun Sunderland­-lentovene sai upotettua kaksi saksalaisten sukellus­venettä samana päivänä. ­Toinen niistä, U-563, tuhoutui ­syvyyspommi-iskussa ja silminnäkijöiden mukaan kirjaimellisesti repeytyi palasiksi.

Taistelun jälkeen Colin ­Walker ­palkittiin ­mitalilla.

© australien war memorial& imageselect

Lentovene löi kahdeksan konetta yhdellä iskulla

  1. kesäkuuta 1943 kahdeksan saksalaista Ju 88 -pommikonetta hyökkäsi lentäjä Colin Walkerin ohjaamaa Sunderlandia vastaan Ranskan rannikolla. Lentoveneen ampujat kävivät vastaiskuun. 45 minuuttia kestäneessä taistelussa he ampuivat alas kolme saksalaiskonetta, vahingoittivat kolmea muuta ja ajoivat loput pakoon. Walker menetti yhden miehen, mutta kone pysyi ilmassa.

Ilmatorjuntaansa vahvistaakseen saksalaiset kokeilivat purjehtia sukellusveneillä ryhmissä, jotta niistä olisi tukea toisilleen. 13. kesäkuuta Sunderland-kone löysi viiden sukellusveneen ryhmän ja hyökkäsi saman tien.

Sukellusveneet ­vastasivat tuleen, ja lentovene sai vahingoitettua vain yhtä niistä ennen kuin se ammuttiin alas.

Yhteishyökkäyksiä merellä

Liittoutuneiden oli vaihdettava taktiikkaa, ja lentokoneiden ja ­sotalaivojen voimat päätettiin yhdistää hyökkäyksissä sukellus­veneitä vastaan.

Kun 30. heinäkuuta 1943 Biskajanlahdella Ranskan länsiran­nikolla ­havaittiin kolme sukellusvenettä, ­iskuun osallistui viisi eri konetyyppiä ­sotalaivojen avustamina. Saksalaiskapteeni Wolf-Harro Stieblerin johtama U-461 purjehti kahden muun sukellus­veneen kanssa pinnalla, sillä yhden aluksista oli ladattava akkujaan.

”Puoli tuntia myöhemmin näimme ensimmäisen koneen, ja pian niitä kaarteli yllämme useita”, kapteeni kuvaili. Kun koneet hyökkäsivät, kolme sukellusvenettä laukaisivat kaikki ilmatorjunta-aseensa.

Eräässä hyökkääjäkoneessa istui lentäjä Dudley Marrows, joka ohjasi Sunderlandinsa aivan lähelle meren pintaa toivossa, että kahden taaimmaisen sukellusveneen ilmatorjunta-aseet eivät osuisi häneen, sillä etummaisin sukellusvene oli niiden tiellä.

Viime hetkellä ­Sunderlandin miehistö pudotti seitsemän syvyyspommia, ja Marrows ohjasi koneen jyrkästi ylöspäin välttääkseen ­törmäyksen sukellusveneen torniin. ”Sait sen!” perämies huusi Marrowsille, kun kone ylitti sukellusveneen.

Kapteeni Stiebler oli osuman saaneessa sukellusveneessä. ”Kuului uskomaton rysäys, ja olin varma, että alus oli räjähtänyt taivaan tuuliin. Painuin pinnan alle, mutta nopea liike nosti minut pinnalle”, hän kuvaili hyökkäystä myöhemmin.

Meren pinnalla uidessaan hän näki koneiden upottavan toisen sukellusveneen, ja sitten paikalle ehti vielä neljä sotalaivaa, jotka tuhosivat viimeisenkin ­sukellusveneen syvyyspommeillaan.

”Kuului käsittämätön rysäys, ja olin varma, että sukellusvene oli räjähtänyt kappaleiksi.” Kapteeni W. Stiebel.

Sunderlandin menestys ­jatkui. Jo elokuun neljän ensimmäisen ­päivän aikana ne upottivat neljä sukellusvenettä. Yhden iskuista toteutti kanadalainen Al Bishop kymmenen ­hengen ­miehistöineen, joka havaitsi partioretkellään U-489:n ­Islannin kaakkoispuolella.

Bishop lensi suoraan kohti sukellusvenettä, joka odotti pinnalla vastatakseen hyökkäykseen. ­Sukellusvene mutkitteli vaikeuttaakseen lentokoneesta tähtäämistä, ja sen ­ilmatorjuntatykeistä avattiin tuli. Lentovene lähestyi alusta luotisateessa, ja ­ampujat yrittivät tuhota sen tykit.

Lentoveneen etummainen ampuja ja lentäjä loukkaantuivat tulituksessa, ja runko oli ammusten jäljiltä täynnä reikiä. Bishop ehti pudottaa kuusi pommia ennen kuin hänen oli tehtävä pakkolasku pinnalle.

”Pian kuului valtava rysäys, ja sitten olimmekin jo ve­den varassa”, Bishop kuvaili myöhemmin.

”Yksi pojistamme istui jonkin aikaa pyrstöllä mutta jou­­tui uimaan pois, kun kone ­upposi muutaman minuutin kuluttua.”

Katsaus ”mehiläisen” aseistukseen

Vain Bishop ja viisi muuta miehistön jäsentä selvisivät. Puolen tunnin kuluttua koneen ­pudottanut sukellusvene lipui yllättäen noin kahdensadan metrin päähän.

Bishop miehineen näki saksalaisten nousevan vauhdilla kumiveneisiin ja purjehtivan pois. Pian tämän jälkeen saksalaisalus upposi.

Seuraavan tunnin aikana kuusi henkiin jäänyttä Sunderlandin miehistön jäsentä ja sukellusveneen 58 merimiestä ajelehtivat vain sadan metrin päässä toisistaan.

Miehet vilkuilivat vaitonaisina ­toisiaan, kunnes heidät poimittiin liittoutuneiden sotalaivan kyytiin. 2. elokuuta 1943 komentaja ­Dönitz lopetti vastahyökkäyskampanjansa.

Kolmessa kuukau­dessa Saksan sukellusveneet olivat ampuneet alas 12 liittoutuneiden ­konetta – sekä Sunderlandeja että muita koneita – mutta samassa ajassa oli myös upotettu 26 ­sukellusvenettä ja vaurioitettu 17:ää.

Sukellusveneitä upposi sarjana

Vuodesta 1943 tuli sukellusvene­sodassa käännekohta. Vuoden lopulla saksalaiset olivat menettäneet lähes 250 sukellusvenettä kokeneine miehistöineen.

Kun saksalaiset eivät tohtineet käyttää tutkanpaljastimia, he varustivat sukellusveneet ilmatorjunta-aseilla.

© german u-boat museum, cuxhaven-altenbruch

Saksalaiset puijattiin jättämään paljastimet

Britit varustivat sodan aikana lentokoneensa tutkilla, ja saksalaiset vastasivat hankkimalla sukellusveneisiinsä tutkanpaljastimia.

Saksalaisten sukellusveneiden oli tärkeää pystyä nousemaan yöaikaan pintaan lataamaan dieselmoottoreidensa akkua – pimeässä kun lentokoneet eivät erottaneet niitä.

Kesällä 1940 ensimmäisiin Sunderland-koneisiin asennettiin kuitenkin tutkat, joilla vihollinen voitiin havaita pilkkopimeässäkin. Saksalaiset puolestaan varustivat sukellusveneensä Metox-nimisillä tutkanpaljastimilla, jotka saattoivat havaita lentokoneiden tutkien käyttämiä signaaleja.

Keväällä 1943 liittoutuneet alkoivat käyttää koneissa uusia, edistyksellisempiä tutkia, joita paljastimet eivät havainneet. Kun liittoutuneet pystyivät jälleen upottamaan sukellusveneitä öiseen aikaan, saksalaiset hätääntyivät.

He eivät suostuneet uskomaan, että britit olivat onnistuneet kehittämään uudenlaisen tutkan, vaan pohtivat muita mahdollisia selityksiä. Liittoutuneet saivat tuolloin korvaamatonta apua sotavangiksi ­jääneeltä lentäjältään.

Kun saksalaisten tiedustelijat tivasivat lentäjältä, miten liittoutuneet onnistuivat löytämään sukellusveneet öisin, hän keksi ovelan tarinan. Vanki kertoi menestyksen johtuvan siitä, että saksalaisten Metox-tutkanpaljastimet lähettivät radioaaltoja, jotka lentokoneet pystyivät havaitsemaan ja näin paikallistamaan sukellusveneet.

Britit olivat todellisuu­dessakin yrittäneet kehittäneet kehittää­ ­tällaista laitetta mutta luopuneet hankkeesta. Saksalaisiin tarina upposi täysin. 3. elokuuta 1943 Saksan laivaston sukellusvenetukikohdasta Kielistä ­lähetettiin vakava varoitus: ”Kaikki sukellusveneet. Metox suljettava heti. Vihollinen voi siepata signaalin.”

Metox-järjestelmästä luovuttiin, ja sukellusvenelaivaston komentaja Karl ­Dönitz määräsi alukset nousemaan pintaan päivänvalossa, jolloin ne ainakin havaitsisivat lentokoneet.

Sukellusveneet myös varustettiin ilmatorjunta-aseilla, jotta ne voisivat taistella koneita vastaan.

Seuraavana vuonna saksalaiset upottivat vain 243 liittoutuneiden alusta mutta menettivät itse 249 sukellusvenettä.

Useimpien upotusten takana olivat uudet sotalaivat ja -lentokoneet. Raskaimman työn olivat kuitenkin tehneet väsymättömät Sunderlandit, jotka upottivat tai vahingoittivat 55:tä saksalaista ja italialaista sukellusvenettä.

Kukaan ei lisäksi tiedä tarkasti montako henkeä ”väsyneet mehiläiset” pelastivat saattueita suojatessaan, mutta ne voi laskea tuhansissa.