Maginot-linja: Suojavalli Hitleriä vastaan

Linnoitusta reunustivat pienemmät betonilinnakkeet Etelä-Belgian ja Ranskan rajalla, jossa oli kuhissut Saksan joukkoja siitä lähtien, kun ne toukokuussa 1940 olivat tunkeutuneet Belgiaan.

Vasta nyt, kuusi viikkoa Saksan invaasion jälkeen, Fermont joutui suoran hyökkäyksen kohteeksi. Kranaattien sataessa linnoituksen muurien yli 21. kesäkuuta 1940 ranskalaissotilaat lastasivat tauotta ammuksia pieniin maanalaisia kiskoja pitkin kulkeviin vaunuihin.

Kun vaunut olivat täynnä, sähköveturi vei ne kuljetushihnalle, joka nosti ne yksitellen 30 metriä ylempänä panssarikuvun suojassa oleville tykeille. Siellä miehistö oli juuri lataamassa kolmea nopeasti ampuvaa tykkiä, kun saksalaisten 305 mm:n mörssärillä ampuma lähes 400 kilon kranaatti osui panssarikuvun betonikattoon.

Osa sotilaista kaatui iskun voimasta, mutta vankka betonirakenne piti ja aseet ja miehistö selvisi vahingoittumattomana. Pian heidän 75 mm:n tykkinsä taas ampuivat kohti vihollista 30 kranaatin minuuttivauhtia.

Taistelukentällä virtasi veri

Fermontin komentaja, kapteeni Daniel Aubert ilmoitti yhtäkkiä tarkkailuasemistaan maan päältä, että Saksan jalkaväki oli lähtenyt rynnäkköön. Aubert tarttui puhelimeen ja soitti naapurilinnakkeeseen Ouvrage de Latiremontiin pyytääkseen sitä pommittamaan Fermontin edustaa.

Tulitus muutti taistelukentän teurastamoksi. Saksalainen upseeri joutui pettymyksekseen keskeyttämään hyökkäyksen. Raportissaan esimiehilleen hän kirjoitti: ”Hyökkäys Fermontiin epäonnistui. Tykistö, myös 305-milliset, ei pysty murtamaan tätä linnoitusta.”

Fermontin edustalla lojui 46 saksalaissotilaan ruumiit, ja parisataa haavoittunutta haettiin paareilla turvaan. Lämpimän kesäkuun päivän taistelut olivat osoittaneet, mitä ikäviä yllätyksiä saksalaisilla saattoi olla vastassaan, jos he yrittäisivät vielä valloittaa ranskalaisten Maginot-linjan.

Ranskalaiset pelkäsivät Saksaa

Suunnitelma rakentaa pitkä, yhtenäinen linnoituksista koostuva puolustuslinja alkoi muotoutua Ranskassa pian ensimmäisen maailmansodan päätyttyä vuonna 1918. Helpotus siitä, että juoksuhautojen kauheuksista oli selvitty, muuttui nopeasti huoleksi.

Ranskalaiset pelkäsivät, että kun Saksa olisi toipunut tappiostaan, kuten se jossakin vaiheessa vääjäämättä tekisi, se voisi alkaa vaatia hyvitystä niistä 440 nöyryyttävästä vaatimuksesta, jotka Ranska ja Britannia olivat sille Versaillesin rauhanneuvotteluissa sanelleet.

Saksa menetti rauhansopimuksen nojalla 13 prosenttia maa-alueistaan ja seitsemän miljoonaa asukasta; lisäksi Saksan piti vuosittain maksaa hieman yli viisi prosenttia maan bruttokansantuotteesta voittajille sotakorvauksina.

Ranska olisi heikoilla, jos uusi sota syttyisi seuraavien 25 vuoden aikana, sillä sen miespuolisesta väestöstä lähes kymmenen prosenttia oli kuollut ensimmäisen maailmansodan taisteluissa.

Se ei merkinnyt ainoastaan pulaa sotilaista, vaan nuorten miesten vähyys tarkoitti myös sitä, että lapsia syntyisi tulevina vuosina vähemmän ja 1930-luvun lopulla asevelvollisten ikäluokat olisivat sen vuoksi harvinaisen pienet.

Koska Saksan väkiluku oli lähes kaksi kertaa suurempi kuin Ranskan – 70 miljoonaa Ranskan 40:tä miljoonaa vastaan – Ranska ei pystyisi kokoamaan yhtä suurta armeijaa kuin Saksa. Vihollisen määrälliseen ylivoimaan piti kuitenkin voida vastata jotenkin.

Poliitikot keskustelivatkin jo vuonna 1920 ”järkevästä kansallisen puolustuksen järjestelmästä”, joka voisi suojata Ranskaa sen arkkiviholliselta Saksalta.

Puheet jäivät puheiksi, kunnes vuonna 1929 André Maginotista tuli Ranskan sotaministeri. Maginot oli kansallissankari, joka oli ensimmäisessä maailmansodassa jättänyt turvallisen paikkansa Ranskan parlamentissa lähteäkseen taistelemaan rintamalle tavallisena sotamiehenä. Maanmiestensä tapaan hän halusi välttää Ranskan joutumista uudelleen sotaan.

”Riippumatta uuden sodan luonteesta ja siitä, kuinka suuri osa siitä käydään ilmassa, kaasulla ja erilaisilla modernin sodankäynnin tuhoisilla aseilla, on ehdottoman välttämätöntä estää vihollisen armeijan tunkeutuminen maaperällemme. Hyökkäyksen aiheuttamat kustannukset, materiaaliset tuhot ja epätoivo ovat meille kaikille tuttuja”, uusi sotaministeri julisti.

Tammikuussa 1930 Maginot sai puhuttua parlamentin lupaamaan tuolloin valtavan summan 2,9 miljardia frangia etelästä pohjoiseen kulkevan puolustuslinjan rakentamiseen.

Ranskalaislehdet kirjoittivat innoissaan Ranskan omasta Kiinan muurista, ja pian hanketta alettiin kutsua Maginot-linjaksi puolustuslinjan uutterimman puolestapuhjan mukaan.

Linja muodostuisi suurista tykistöbunkkereista, joiden alle rakennettaisiin pieni maanalainen ”kaupunki”.

Alsacessa ja Lorrainessa Saksan rajalla Maginot-linjasta tulisi erityisen vahva, mutta myös Belgian, Luxemburgin, Sveitsin ja Italian vastaiset rajat linnoitettaisiin.

Toisilleen tulitukea antavat tykistölinnakkeet voisivat torjua vihollisen hyökkäyksen suhteellisen vähäisellä miehityksellä sillä välin, kun muu Ranskan armeija mobilisoitaisiin ja järjestettäisiin vastaiskuun.

Tällä tavoin Ranska voisi tasoittaa lukuisia sotilaallisia puutteitaan Saksaan verrattuna. Suunnitelma oli valmis, ja sitten se piti toteuttaa.

Linnoitus kaivettiin maan alle

Jo muutama päivä sen jälkeen, kun Ranskan parlamentti oli antanut suostumuksensa hankkeelle, kaivinkoneet saapuivat Fermontiin, missä kapteeni Aubert kymmenen vuotta myöhemmin sai tulikasteensa taisteluissa saksalaisia vastaan.

Tykistölinnoitus oli osa 30 kilometrin pituista Crusnesin linnoitussektoria. Kaikkiaan Maginot-linja koostuisi 25 vastaavasta sektorista, jotka kattaisivat koko Ranskan rajan idässä ja pohjoisessa.

Vuosina 1930–1935 ensi sijalla oli Ranskan Saksan-vastaisen rajan turvaaminen, ja tätä osuutta alettiin myöhemmin kutsua ”varsinaiseksi Maginot-linjaksi”. Siellä linnakkeet rakennettiin täsmälleen kuten insinöörit ja sotilasstrategit olivat ne suunnitelleet.

Siellä ei säästetty betonia eikä tykkejä, ja linnoituksen tärkeät sisäosat kaivettiin 30–60 metriä maan alle niin, että vihollisen tykkituli ei päässyt vahingoittamaan
ammusvarastoja, miehistön tiloja eikä komentokeskusta.

Saksan rajan vastainen osuus valmistui vuonna 1935, mutta budjetti oli ylitetty ja loput kaikkiaan 1 500 kilometrin pituisesta puolustuslinjasta oli rakennettava lisämäärärahoilla.

Kun Belgia seuraavana vuonna sanoutui irti puolustussopimuksesta Ranskan kanssa, syntyi äkillinen tarve vahvistaa Maginot-linjan pohjoisia osia. Ranskalla ei kuitenkaan ollut riittävästi rahaa eikä aikaa rakentaa sinne yhtä vahvoja tykistölinnoituksia kuin sillä oli Saksan rajalla.

Heikkoudet pohjoisessa eivät kuitenkaan vähentäneet luottamusta Maginot-linjaan: ”Saksan armeija murskautuu puolustukseemme”, julisti ranskalainen kenraali Henri Giraud voitonvarmana vuonna 1938. Silloin oli jo kaikille selvää, että uusi suuri sota olisi pian edessä.

Bunkkereissa oli ankeat olot

Reservin luutnantti René de Chambrun oli yksi niistä 200 000 sotilaasta, jotka Ranska kutsui syyskuussa 1939 palvelukseen Maginot-linjalle.

Hitler valloitti samassa kuussa Puolan, minkä jälkeen Ranska julisti Saksalle sodan Puolan kanssa solmimansa puolustusliiton ehtojen mukaisesti.

33-vuotias pariisilainen Chambrun oli vain lukenut Maginot-linjasta lehdistä, kun hän saapui Rotherbergin linnakkeeseen Metzin koillispuolella. Linnake oli yksi niistä bunkkereista, joihin niin sanotut liikkuvat joukot oli sijoitettu.

Vihollisen hyökätessä näiden joukkojen tehtävä oli toimia maastossa tykistölinnakkeiden edessä ja välissä. Kun Ranska odotti Hitlerin hyökkäystä, Chambrun osastoineen evakuoi siviilejä Maginot-linjan ja rajan väliseltä alueelta. Ennen sitä sotilaat olivat räjäyttäneet siltoja ja upottaneet peltoja kanavien veteen.

4. syyskuuta Chambrun joutui jättämään mukavan majoituksensa kylässä, ja hänelle osoitettiin punkka syvällä betonibunkkerissa. Pääosa Rotherbergin bunkkerista sijaitsi metsässä 45–60 metriä maan alla, ja sotilaiden oli totuttava siellä aina vallitsevaan kosteuteen ja alle 12 asteen lämpötilaan.

Pahinta oli kuitenkin klaustrofobinen tunne, joka Chambruniin iski etenkin ensimmäisenä yönä, kun konehuoneen dieselmoottorit sammuivat kello 22 ja tuli aivan pimeää. ”Tuntui kuin olisi ollut meren pohjassa sukellusveneessä, jonka koneet olivat pysähtyneet”, Chambrun muisteli.

Hän ei kestänyt tilannetta vaan juoksi taskulampun valossa pitkin käytäviä kunnes löysi bunkkerin teräsoven, avasi sen ja veti keuhkonsa täyteen raitista ilmaa.
”Betonipojat”, kuten bunkkerin sotilaita kutsuttiin, joutuivat kuitenkin tottumaan pimeyteen ja kosteuteen, sillä useimmissa Maginot-linjan asemissa vihollisista ei ollut tietoakaan.

Saksa tiesi hyvin valtavista maanalaisista betonibunkkereista eikä aikonut lähettää joukkojaan tuhoisiin hyökkäyksiin raskaasti aseistettuja asemia vastaan. Sen sijaan saksalaiset sotilaat ja panssarivaunut murtautuivat Ardennien metsän läpi toukokuussa 1940.

Yllätyshyökkäys muutti sodan kulun

Ranskalaiset olivat arvioineet, että Ardennien jopa 700 metriä korkeat metsän peittämät kukkulat olivat läpipääsemättömiä panssarivaunuille, ja siksi sen puolustukseen ei ollut panostettu.

1 200 panssarivaunua ja 134 000 saksalaissotilasta etenivät Ardennien läpi ja tunkeutuivat tuhannen lentokoneen tuella Ranskaan, jossa ne kohtasivat hämmästyttävän vähän vastusta.

”Sitä oli vaikea ymmärtää. Olimme tulleet läpi kuuluisasta Maginot-linjasta ja etenimme syvälle vihollisen alueelle. Se ei ollut vain ihanaa unta, se oli täyttä totta”, kirjoitti yhtä Saksan panssaridivisioonista johtanut kenraali Erwin Rommel.

Nyt saksalaiset olisivat voineet hyökätä Maginot-linjaan selustasta, mutta he kääntyivät sen sijaan kohti länttä hajottaakseen ranskalais-brittiläiset joukot, jotka taistelivat Saksan joukkoja vastaan Belgiassa.

Niinpä vain muutama Maginot-linjan osuuksista joutui tulitaisteluun. Saksalaiset hyökkäsivät ainoastaan, jolleivät he päässeet muuten linnakkeiden ohi tulematta tuhotuiksi. Kaikkiaan Saksan armeija valloitti Maginot-linjalta kymmenen erikokoista linnaketta.

Fermont ei antanut periksi

Kapteeni Aubertin linnoitus, Ouvrage de Fermont, oli yksi niistä, joihin saksalaiset joutuivat hyökkäämään, sillä Fermontin raskaat tykit uhkasivat Saksan huoltolinjoja.

Kun hyökkäys itse Fermontiin epäonnistui, saksalaiset yrittivät vallata sen viereisen tähystystornin, mutta tykistölinnakkeen tulituki yhdessä tornin omien konekiväärien kanssa pakotti saksalaiset perääntymään.

Lännemmässä tilanne näytti synkemmältä: Saksan joukot olivat päässeet Englannin kanaalille ja britit olivat joutuneet pakenemaan kanaalin yli. Ranska antautui 25. kesäkuuta kello 00.35.

Aselevosta huolimatta Fermontin linnoituksen tykit eivät vaienneet. Aubert käski lopettaa tulituksen vasta kaksi tuntia myöhemmin.

Kapteeni kieltäytyi kuitenkin edelleen jättämästä asemiaan ja linnoittautui joukkoineen maanalaisiin käytäviin.

Seuraavana päivänä Aubert sai esikunnalta kirjallisen määräyksen antautua.

Vasta silloin kapteeni avasi raskaan teräsoven ja lähti linnoituksesta. Ranska oli kukistunut, mutta Fermont oli osoittanut, että Maginot-linjan vahvin osuus pystyisi puolustautumaan Saksan hyökkäystä vastaan.