Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

MacArthurin kosto

Kun japanilaiset ajoivat amerikkalaiset pois Filippiineiltä vuonna 1942, kenraali Douglas MacArthur vannoi palaavansa. Kolme vuotta myöhemmin hän saapuikin Filippiinien pääsaarelle Luzoniin. Mutta vihollinen oli valmistautunut.

Galerie Bilderwelt/Getty Images & National Museum of the U.S. Navy

Douglas MacArthur uhkui voitonvarmuutta katsellessaan risteilijä USS Boisella aurinkolasiensa takaa ympärillä olevaa valtavaa laivastoa. 818 aluksesta koostuva laivasto oli kuin harmaa teräksen ja tykkien muuri, kun se aamulla 9. tammikuuta 1945 halkoi aaltoja kohti Lingayeninlahtea Filippiinien pääsaaren Luzonin edustalla.

64-vuotias kenraali MacArthur oli suunnitellut kostoretkeään siitä lähtien, kun Japanin armeija oli lähes kolme vuotta aiemmin ajanut hänet ja yhdysvaltalaisjoukot saarelta, jolla Filippiinien pääkaupunki Manila sijaitsi. Japanilaiset olivat nöyryyttäneet MacArthuria vuonna 1942, ja nyt hän oli valmis kostamaan heille Tyynenmeren sodan suurimman hyökkäyslaivaston kanssa.

”Mikään elävä ei ole voinut selvitä hengissä.”
Merimies Lingayeninlahden pommituksista

”Heti kun saamme noilta rannikoilta jalansijan, aion suunnata etelään, ennen kuin he tajuavat, mikä heihin iski”, MacArthur paljasti varhain aamulla eräälle lehtikuvaajalle.

Tasan kello 7 taistelulaivojen, risteilijöiden ja hävittäjien tykit alkoivat laulaa. Merimiehet ja sotilaat seurasivat pommituksen karmeita jälkiä korviahuumaavan tulituksen keskellä. Rannikko muuttui kuumaisemaksi ankarassa tulituksessa, josta erään merimiehen mukaan ”mikään elävä ei ole voinut selvitä hengissä”.

Annettuaan laivaston pommittaa Lingayeninlahden rannikkoa kenraali MacArthur määräsi tuhansia sotilaita kuljettavat maihinnousualukset matkaan.

© Interim Archives/Getty Images

Japanilaiset eivät vastanneet maalta tuleen, mutta sitten savun keskeltä ilmestyi kamikazelentokoneita. Yksi japanilaisista itsemurhalentäjistä ohjasi koneensa suoraan kohti risteilijä USS Columbiaa, joka oli MacArthurin lippulaivan Boisen lähellä. Columbian ja Boisen miehistöt tulittivat konetta kiivaasti 20:n ja 40 mm:n tykeillään, mutta turhaan.

Lentäjä iskeytyi koneineen 700 kilometrin tuntivauhdissa Columbiaan tappaen heti 24 miestä. Itsemurhahyökkääjien välittämä viesti oli selvä: keisarilliset joukot taistelisivat kuolemaan asti. Taistelu Luzonista ja Manilasta vaatisi enemmän kuolonuhreja kuin mikään muu Yhdysvaltojen ja Japanin välinen taistelu Tyynenmeren sodassa.

MacArthur janosi kostoa

Yhdysvalloille hyökkäys Filippiineille ja Luzoniin ei ollut välttämätön. Amerikkalaiset olivat vuonna 1944 lyöneet Japanin laivaston suurissa meritaisteluissa, ja Japani oli menettänyt laivastostaan yli kaksi miljoonaa tonnia, mikä vastaa yli 30:tä lentotukialusta.

Yhdysvallat oli saanut Tyynenmeren hallinnan, ja pääkohde vuoden 1944 lopussa olivat Japanin saaret. Yhdysvaltalaisten hallussa vuosina 1898–1942 olleilla Filippiineillä oli kuitenkin useita lentotukikohtia, joista olisi hyötyä hyökkäyksessä Japaniin.

”Hän oli murtunut, täysin murtunut.”
MacArthurin vaimo paosta Filippiineiltä vuonna 1942.

Tällä argumentilla MacArthur sai syksyllä 1944 presidentti Rooseveltin suostumaan suunnitelmaansa vallata takaisin saari, jossa kenraali oli kasvanut ja jossa hän oli vuodesta 1936 toiminut Filippiinien armeijan sotamarsalkkana ja presidentin sotilasneuvonantajana maan uuden osittaisen itsehallinnon aikana.

”Filippiinit hurmasivat minut – ne saivat minusta otteen, joka ei koskaan irronnut”, kirjoitti MacArthur, joka nimitettiin myös Yhdysvaltojen Kaukoidän joukkojen komentajaksi heinäkuussa 1941.

Tunne oli molemminpuolinen, sillä filippiiniläiset oppivat pitämään kursailemattomasta jenkistä, joka ennen sotaa nähtiin usein ajelemassa Cadillacillaan Manilan kaduilla.

”Hän oli täysin murtunut” vaimo Jean muisteli miehensä tunteita, kun MacArthur perheineen joutui maaliskuussa 1942 pakenemaan Japanin hyökättyä Filippiineille.

Kun japanilaisjoukot valloittivat Filippiinit vuonna 1942, he muun muassa tuhosivat yhdysvaltaisten bunkkereita liekinheittimillä.

© The Asahi Shimbun/Getty Images

Filippiinien menetys oli Yhdysvalloille nöyryytys

Pearl Harborin hyökkäyksen jälkeen vuonna 1941 Japani hyökkäsi Yhdysvaltojen hallinnassa oleville Filippiineille. Neljän kuukauden päästä saarivaltio oli vallattu ja Yhdysvallat oli menettänyt tärkeän tukikohtansa Tyynellämerellä.

Filippiinit oli tärkeä linnake Yhdysvalloille. Saaret olivat käytännössä olleet Yhdysvaltojen siirtokunta vuodesta 1898, ja vaikka maa oli saanut itsehallinnon, jonka piti astua voimaan vuonna 1946, se oli edelleen Yhdysvaltojen hallinnassa Japanin hyökätessä Pearl Harboriin 7. joulukuuta 1941.

MacArthurin komennossa Filippiineillä oli yli 100 000 yhdysvaltalaista, ja Clark Field -tukikohdassa pääsaarella Luzonissa oli vahvat ilmavoimat, mutta vain yhdeksän tuntia Pearl Harborin jälkeen japanilaiskoneet tuhosivat kaikkiaan 17 pommikonetta ja 53 hävittäjää.

Tuhottuaan yli puolet Yhdysvaltojen Kaukoidän ilmavoimista japanilaiset nousivat maihin Luzonissa. Keisarin armeija valtasi Manilan 3. tammikuuta 1942, ja kevään tullen amerikkalaiset oli ahdistettu Bataanin niemimaalle, johon kohdistui jatkuvia ilmahyökkäyksiä.

”Japanilaiset pommittajat ja matalalla lentävät koneet hyökkäsivät armottomasti. Ajoittain taivas oli niitä lähes mustanaan”, eräs eversti kirjoitti.

Huhtikuussa 1942 MacArthur ja osa armeijasta pakeni ja noin 18 000 yhdysvaltalaista ja 60 000 filippiiniläistä sotilasta joutui vangiksi. 25 000 kuoli.

Yhdysvallat oli kokenut historiansa pahimman tappion ja menettänyt ainoan jalansijansa läheltä Japanin alueita Kaakkois-Aasiassa.

MacArthurin imago sai vakavan särön. Akselivallat pilkkasivat vanhaa sotilasta, joka oli huolella vaalinut mainettaan lannistumattomana machona. Saksan propagandaministeri Joseph Goebbels nimitteli häntä ”pakokenraaliksi” ja Mussolini ”pelkuriksi”, ja Japan Times and Advertiser -lehti kuvaili häntä ”sotilaskarkuriksi”, joka oli ”jättänyt asemansa”.

Siksi MacArthurille ei ollut tärkeää valloittaa Filippiinejä takaisin vain strategisista syistä, vaan taustalla oli myös kostonhimo ja hänen halunsa palauttaa maineensa. Sen vuoksi hän panosti suuresti myös omaan näyttävään paluuseensa, kun hän lokakuussa 1944 nousi maihin Filippiineillä Leyten saarella yhdysvaltalaisen maihinnousulaivaston kärjessä.

”Filippiinit, olen palannut!”
Kenraali MacArthur Leyten valtauksen jälkeen

MacArthur oli varmistanut, että rannalla oli valokuvaajia filmaamassa häntä hänen astellessaan määrätietoisesti vedestä rannalle kuin vapahtaja ikään. Maissa kenraali tarttui radiomikrofoniin:

”Tämä on vapauden ääni. Kenraali MacArthur puhuu. Filippiiniläiset, olen palannut!”

Leyten valtaus toi Yhdysvalloille kiitoteitä lentoetäisyyden päässä Japanin eteläkärjestä. MacArthur olisi voinut pysähtyä siihen, mutta hän ei tehnyt niin. Hän halusi, että pääsaari Luzon ja etenkin Manila oli vallattava mahdollisimman nopeasti. Niinpä MacArthurin johtamaan hyökkäykseen 9. tammikuuta 1945 osallistui 280 000 sotilasta eli enemmän kuin Normandian maihinnousuun kahdeksan kuukautta aiemmin.

Joukot nousivat maihin ilman vastarintaa

Satoja amerikkalaisten maihinnousuveneitä tanssi aalloilla Lingayeinlahdessa aamupäivällä 9. tammikuuta 1945. Kello 9.30 ensimmäiset alukset osuivat rannan hiekkapohjaan, niiden teräsrampit laskettiin, ja sotilaat ryntäsivat ulos ampuen villisti ympäriinsä. Kukaan ei tulittanut takaisin.

”Pojat ovat rannalla. Ei vastarintaa”, kuului MacArthurin radiosta lippulaivalla.

Seuraavina tunteina rannikolle saapui lisää maihinnousualuksia mukanaan lisää sotilaita ja kalustoa. Vajaat viisi tuntia ensimmäisten joukkojen tulosta MacArthur saapui itse rannalle aurinkolaseissaan ja khakiunivormussaan ja maissipiippu huuliensa välissä.

”Yllätimme ilmeisesti japsit housut kintuissa. Operaatio on ollut tähän asti täydellinen menestys”, kenraali kehuskeli haastattelussa tyylilleen uskollisena.

Kolme miestä teki MacArthurin joukkojen elämän hankalaksi

Kenraali MacArthuria vastassa Luzonin saarella oli kolme japanilaisupseeria, joista jokainen pyrki tekemään kaikkensa, jotta yhdysvaltalaisten sotaretkestä tulisi verinen painajainen.

Vaikka yhdysvaltalaiset saivat perustettua 34 kilometriä leveän sillanpääaseman Lingayeninlahdelle, japanilaisia ei suinkaan ollut murskattu. Luzonin puolustus oli kenraali Tomoyuki Yamashitan ja 275 000 sotilaan käsissä, ja 59-vuotias kenraali oli jättänyt tarkoituksella Lingayeninlahden puolustamatta.

”Keisarikunnan kohtalo lepää hartioillanne.”
Japanin keisari kenraali Yamashitalle.

Lahtea ympäröivät matalat riisipellot, jotka tekivät sen puolustamisen lähes mahdottomaksi. Sen sijaan Yamashita keskittyi puolustamaan viidakon peittämiä vuoria pohjoisessa valtaosalla itse komentamistaan joukoista.

30 000 japanilaissotilasta puolusti tärkeää Clark Fieldin lentokenttää Lingayeninlahden ja Manilan välissä, ja pääkaupungin puolustuksesta vastasi kontra-amiraali Sanji Iwabuchi alle 20 000 merijalkaväen sotilaan voimin.

”Keisarikunnan kohtalo lepää hartioillanne”, keisari oli sanonut Yamashitalle, joka tiesi tärkeimmän tehtävänsä olevan aiheuttaa Luzonissa ja Filippiineillä amerikkalaisille niin paljon ongelmia, että Japani ehtisi valmistella kotirintaman tulevia taisteluita varten.

MacArthur oli kuitenkin varma, että lupaava alku oli juuri hänen neroutensa ansiota. Jo iltapäivällä 9. tammikuuta hän tapasi kenraali Walter Kruegerin, jonka piti johtaa 6. armeija etelään kohti Clark Fieldiä ja Manilaa.

”Tunnen maaston läpikotaisin, ja selviät siitä”, MacArthur kannusti.

Tykistö puolusti lentotukikohtaa

Filippiiniläiset ottivat amerikkalaiset riemulla vastaan. Kruegerin 6. armeijan vallatessa kaupungin toisensa jälkeen matkalla etelään paikalliset saapuivat vilkuttamaan. Aluksi yhdysvaltalaiset kohtasivat vain vähäistä vastarintaa kaupunkien ympäristössä, jonne japanilaiset olivat kaivautuneet juoksuhautoihin ja miinoittaneet maita. Taistelujen vuoksi Krueger eteni kuitenkin vain noin 6 kilometriä päivässä, mikä ei miellyttänyt MacArthuria.

14 päivän päästä yhdysvaltalaisille selvisi, että japanilaiset olivat keskittäneet joukkonsa Clark Fieldin ympärille. Clark Field oli kaksinetoista kiitoratoineen suurin lentotukikohta eteläisellä Tyynellämerellä. Kun Sherman-panssarivaunut vyöryivät muutaman kilometrin päähän siitä, kranaatteja alkoi lentää niiden ympärillä.

Pommitus tuli salaisista tunnelistoista, joita japanilaiset olivat kaivaneet Clark Fieldin ympäristön vuorille. Sieltä japanilaiset tulittivat 485 tykillä päiväkausia yhdysvaltalaisia ja estivät näiden pääsyn lentotukikohtaan.

Lopulta kenraali Oscar Griswoldin komentama jalkaväkirykmentti onnistui tunkeutumaan lentotukikohtaan ja eteni henkensä uhalla hangaareissa oleville lentokoneille kone kerrallaan. Jokainen valloitettu metri vaati verta, mutta vähitellen vastarinta vaimeni.

Sitkeät japanilaiset

Filippiinien valtaus ei sujunut ihan niin helposti kuin MacArthur oli toivonut. Japanilaiset sinnittelivät Filippiineillä pitkään, ja viimeiset joukot laskivat aseensa vasta Tokion antauduttua syyskuussa 1945.

Antiqua Print Gallery/Imageselect

Kamikazeiskut

Ennen maihinnousua Lingayeninlahdelle 9. tammikuuta 1945 kamikazelentäjät hyökkäsivät USA:n laivaston kimppuun ja surmasivat 738 merimiestä.

Antiqua Print Gallery/Imageselect

Lentokentän puolustus

Japanilaiset linnoittautuivat Luzonin tärkeimmälle lentokentälle Clark Fieldiin ja kaivoivat läheisille vuorille tunneleita amerikkalaisten päänmenoksi.

Antiqua Print Gallery/Imageselect

Manila sytytettiin tuleen

Manilaa puolustaneet noin 18 000 japanilaissotilasta polttivat kaupungin pohjoisosat ja vetäytyivät sen jälkeen Pasigjoen etelärannalle sinnittelemään.

Antiqua Print Gallery/Imageselect & Andrew Fare/Imageselect

Eteneminen etelästä hidastui

Amerikkalaiset nousivat maihin Manilan lounaispuolella 31.1. , mutta tykistötulia japanilaisten 1 200 taisteluhaudasta Etelä-Manilassa pysäytti heidät.

Antiqua Print Gallery/Imageselect & Andrew Fare/Imageselect

Viimeinen puolustus

Viimeiset japanilaisjoukot linnoittautuivat vanhankaupungin vankkojen muurien taakse, mutta 23. helmikuuta yhdysvaltalaisten tykit hajottivat muurit.

Antiqua Print Gallery/Imageselect & Andrew Fare/Imageselect

Patojen puolustus

Manilan itäpuolella 50 000 japanilaista puolusti Wawa- ja Ipo-patojen ympäristöä. Japanilaisten puolustus murtui vasta kahden kuukauden jälkeen.

Antiqua Print Gallery/Imageselect

Yamashito antautui

Eniten japanilaisia oli Baguiossa, jonka Yhdysvallat valloitti huhtikuussa 1945. Japanilaiset perääntyivät Pohjois-Luzonin viidakkoon ja antautuivat vasta syyskuussa.

Antiqua Print Gallery/Imageselect

Yhdysvaltalaiset valtasivat Clark Fieldin viikossa. Sitten Krueger ja Griswold pystyivät etenemään kohti Manilaa päällikkönsä suureksi helpotukseksi. MacArthur oli kuullut filippiiniläisiltä vastarintataistelijoilta, että pääkaupungin asukkaat olivat hädässä ja kaipasivat kipeästi apua.

”Ruokapula on akuutti, ihmisiä kuolee kadulle päivittäin”, kertoivat uutiset pääkaupungista, jossa kuoli joka päivä lähes 500 ihmistä nälkään japanilaisten takavarikoitua kaiken ruuan.

Yhdessä viestissään vastarintaliike varoitti MacArthurin joukkoja: ”Manilaa puolustaa suuri joukko japanilaisia – olkaa varuillanne.”

Yhdysvaltalaiset vapauttivat siviilejä

Iltapäivällä 3. helmikuuta Kruegerin 6. armeijan etujoukot lähestyivät Manilaa. Etumaisina ajavat Sherman-panssarivaunut joutuivat pian japanilaisten tykistötulitukseen saavuttuaan hieman Manilan pohjoispuolella sillalle, joka vei Tullahanjoella syvän rotkon yli. Japanilaiset olivat asentaneet sillalle räjähteitä, joten amerikkalaisten oli toimittava nopeasti.

Räjähdeasiantuntija James Sutton pantiin asialle. Hän juoksi mutkitellen sillalle vihollisen kiivaassa konekivääritulituksessa ja pääsi kuin ihmeen kaupalla räjähteiden luo, teki ne vaarattomiksi ja pelasti siten sillan.

Japanilaiset vetäytyivät sillan eteläpuolelle, ja yhdysvaltalaiset vyöryivät sillan yli. Hämärän laskeutuessa yhdysvaltalaiset etenivät Manilan pohjoisiin esikaupunkeihin. Yksi panssarivaunu rikkoi Santo Tomasin yliopiston portit ja vapautti yliopistoon vangitut lähes 4 000 liittoutuneiden maiden siviiliä.

”God bless America!” yksi vangeista huusi.

MacArthur tunsi pettäneensä ne noin 18 000 yhdysvaltalaista ja 60 000 filippiiniläistä sotilasta, jotka olivat joutuneet vangiksi Japanin hyökättyä Filippiineille vuonna 1942. Siksi hänelle oli erittäin tärkeää vallata Luzon ja vapauttaa sotavangit.

© PhotoQuest/Getty Images

Sillä välin japanilaiset olivat alkaneet polttaa Manilan pohjoisosia ja etsiä käsiinsä ihmisiä, joiden he epäilivät kuuluvan sissiliikkeeseen. Epäillyt raahattiin kyselemättä kodeistaan ja teloitettiin heti kadulla. Usein koko perhettä pienimmät lapset mukaan lukien rangaistiin, jos yhtäkin perheenjäsentä epäiltiin.

”Lapsia riistettiin äitiensä sylistä ja nostettiin ilmaan suorille käsille, ja sitten pyöveli keihästi heidät” eräs todistaja kertoi.

Savupatsaiden kohotessa Pohjois-Manilasta japanilaiset vetäytyivät Manilan läpi virtaavan Pasigjoen eteläpuolelle. Pian kaupungille kantautui voimakkaiden räjähdysten ääniä, kun japanilaiset räjäyttivät Pasigin ylittävät sillat, minkä jälkeen he miinoittivat tiet. Kaikkiin korkeisiin rakennuksiin asetettiin tarkka-ampujia, konekiväärejä ja tykistöä ampumaan toisella puolella jokea olevia yhdysvaltalaisia. Joen pohjoispuolella kenraali Griswold katseli synkkänä liekehtivää kaupunkia.

”MacArthur luulee pelastavansa tämän kauniin kaupungin koskemattomana. Hän ei tiedä, kuten minä, että taivas loimuaa punaisena tulesta joka ikinen yö. Minä uskon, että japanilaiset aikovat pitää Manilan eteläosan hallussaan niin kauan, ettei enää kukaan ole hengissä”, Griswold kirjoitti päiväkirjaansa 7. helmikuuta.

Hän oli oikeassa.

Ankaria katutaisteluja

Savu leijui edelleen raskaana kaupungin yllä, kun kaksi yhdysvaltalaista pataljoonaa meloi Pasigjoen yli myöhään iltapäivällä 7. helmikuuta. Sotilaat onnistuivat ylittämään vain vajaat sata metriä leveän joen ilman suurempia tappioita, mutta kun he sitten nousivat maihin joen etelärannalla ja ryntäsivät kaduille, heitä oli vastassa japanilaisten vankka puolustusmuuri.

Manilan taisteluissa japanilaiset vetäytyivät kaupunkia halkovan Pasigjoen eteläpuolelle. Seuraavien kahden viikon aikana he tuhosivat suuria osia Manilan eteläosasta.

© Hulton Deutsch/Getty Images

Kaduille oli raahattu kuorma- ja henkilöautoja ja tehtaiden koneita, joiden takaa japanilaiset tulittivat yhdysvaltalaisia konekivääreillään. Samanaikaisesti tarkka-ampujat ampuivat torneista ja korkeista hotelleista jokaista, joka yritti päästä kaduille. Yhdysvaltalaiset pääsivät etenemään vasta, kun he saivat rakennettua ponttonisillan ja tuotua seuraavana päivänä ajoneuvoja sitä pitkin joen etelärannalle.

Mutta myös panssarivaunut olivat vaarassa kenraali Iwabuchin hyvin suunnitellussa puolustuksessa. Joka tienristeys oli miinoitettu 40–50 miinalla, joita tankit eivät voineet välttää. Sotilas Deane Marks katsoi järkyttyneenä, miten panssarivaunu osui miinaan:

”Hetken aikaa panssarivaunu oli ilmassa ylösalaisin puhelinlankojen korkeudella. Sitten romua, hylyn osia, maata ja asvalttia alkoi putoilla maahan. Tomun laskeuduttua koko 30 tonnia oli selällään.”

Yhdysvaltalaisten piti yrittää läpimurtoa rakennusten kautta. Jalkaväen rynnätessä taloihin vastassa oli kuitenkin ansojen labyrintti. Lattialautojen alla oli miinoja, ja säilykepurkeissa oli räjähteitä, jotka räjähtivät pienestäkin liikkeestä.

”Kuumuus oli liimannut japsit kiinni seinään kuin tapetin.”
Yhdysvaltalaissotilas liekinheittimen tehosta

Yläkerroksista japanilaiset heittivät Molotovin cocktaileja porraskäytävään, ja jopa porrasaskelmat oli peitetty piikkilangoilla ja lasilla. Yhdysvaltalaiset tajusivat, että rakennukset olisi vallattava ylhäältä käsin.

Varmistettuaan ensin yhden rakennuksen he hyppäsivät seuraavan katolle ja taistelivat tiensä alaspäin. Aseinaan heillä oli muun muassa liekinheittimiä, jotka osoittivat korvaamattomiksi. Liekeillä pystyi tappamaan kerralla useita vihollisia, erittäin raa’asti.

”Kuumuus oli liimannut japsit kiinni seinään kuin tapetin”, eräs amerikkalaissotilas muisteli.

Yhdysvaltalaiset pakottivat hitaasti Iwabuchin joukot perääntymään, ja tappiot olivat suuret molemmin puolin. Kahden viikon kuluttua japanilaiset ymmärsivät tappion olevan väistämätön, ja he purkivat pettymyksensä paikallisiin.

”Tappio voi tehdä heistä varsinaisia petoja”, kertoi filippiiniläinen sotilas, joka näki omin silmin maanmiehiään teurastettavan.

Uhreja roikkui lyhtypylväistä, ja ruumiita lojui kasoissa maassa päiväkausia, kunnes ne mätänivät yhdeksi suureksi läjäksi. 22. helmikuuta MacArthurin painostus kuitenkin pakotti loput japanilaiset joukot vetäytymään Manilan vanhan kaupunginosan Intramuroksen suojiin.

MacArthurin kosto lähestyi.

Japanilaiset kieltäytyivät antautumasta

Viimeinen rynnäkkö Manilassa oli Griswoldin joukkojen tehtävä. 58-vuotias kenraali esitti Intramurokseen linnoittautuneille japanilaisille tarjouksen radiolla: ”Tilanteenne on toivoton ja häviönne väistämätön. Tarjoan teille mahdollisuutta kunniakkaaseen antautumiseen.”

Griswold sai vastaukseksi kuitenkin vain hiljaisuutta, ja hän kirjoitti päiväkirjaansa, että seurauksena olisi ”taistelu kuolemaan asti”. Aamunkoitteessa 23. helmikuuta Griswold tarkkaili vanhaakaupunkia poltetun hotellin katolta ja antoi tykistölle käskyn tulittaa vanhaa linnoitusmuuria. 185 tonnin kranaatit moukaroivat 6–12 metrin paksuista muuria 20 minuutin ajan. Vähitellen linnoitus muuttui raunioiksi mustan savun noustessa ilmaan ja muurinkappaleiden lennellessä.

”Vanhat hauraat kivet eivät mahtaneet mitään nykyaikaiselle tykistölle”, eräs yhdysvaltalaismajuri totesi.

”Kun tuli sammui ja tilanne jäähtyi ja sotilaamme menivät alas käytäviin, siellä oli japseja kasoissa.”
Yhdysvaltalainen sotilasraportti

Joukot ylittivät veden savuverhon suojissa kello 8:30:n aikaan ja ryömivät muurinkappaleiden yli vanhaankaupunkiin. Japanilaiset ampuivat vielä muurin takaa konekivääreillä, mutta yhdysvaltalaiset vaimensivat vastarinnan nopeasti. Iltapäivällä viimeiset elossa olevat japanilaiset pakenivat maanalaisiin käytäviin.

Välttääkseen taistelua maanalaisissa labyrinteissä yhdysvaltalaiset turvautuivat salakavalaan aseeseen: he kaatoivat käytäviin bensaa ja öljyä ja sytyttivät ne.

Yhdysvaltalainen sotilasraportti kertoi: ”Kun sotilaamme sitten menivät alas käytäviin, siellä oli japseja kasoissa. He olivat kärsineet yhtä hirvittävän kuoleman kuin tuhannet viattomat siviilit heidän käsissään.”

Yhdysvaltalaiset vapauttivat edetessään tuhansia sotavankeja. Tässä filippiiniläisiä naisia autetaan vapauteen kirkosta, johon heidät oli suljettu.

© U.S. Army/Getty Images

MacArthurkaan ei tuntenut myötätuntoa japanilaisia kohtaan, kun hän pian Manilan valtauksen jälkeen asteli kaupungin raunioissa. Hän oli vapauttanut kaupungin, mutta hinta oli ollut kova. Lähes satatuhatta filippiiniläistä oli kuollut pääkaupungissa japanilaismiehityksen viimeisenä kuukautena. Siksi MacArthur oli syvästi liikuttunut luovuttaessaan 27. helmikuuta 1945 Filippiinien hallinnan presidentti Sergio Osmeñalle virallisessa seremoniassa Manilassa.

”Pääkaupunkinne – niin hirvittävästi rangaistu! – on ansainnut paikkansa demokratian tulenkantajana idässä”, MacArthur lausui puhujapöntöstä kyyneleet silmistään valuen.

Vuorilla taisteltiin syyskuuhun

Vihollinen hallitsi edelleen Luzonin vuoristoseutua – sekä Manilan itäpuolella että Pohjois-Luzonissa, jossa Yamashitalla oli yli 150 000 sotilasta. MacArthurin ensimmäinen askel Filippiinien lopulliseen vapauttamiseen oli lähettää yksikköjä 11. ja 14. armeijaryhmästä Marikinalaaksoon pääkaupungin itäpuolelle.

Siellä olivat Wawa- ja Ipo-padot. Yhdysvaltalaiset yrittivät viikkokausia hyökätä, mutta monesti he olivat vain helppo maalitaulu Japanin kranaatinheittimille, jotka tulittivat alueen vuorenharjanteiden takaa.

”Ainoa, mikä joka päivä todella etenee, on aika. Aika, joka kuluu runnoessa ylös teitä rinteiden takana tai varusteiden kuljetuksissa ja haavoittuneiden evakuoimisessa”, 11. armeijan raporteissa todettiin.

MacArthurin joukot saivat läpimurron vasta kahden kuukauden kuluttua filippiiniläisten sissien avulla. Yhdessä amerikkalaiset ja filippiiniläiset varmistivat patojen hallinnan toukokuun lopulla, ja Manilan itäpuolella olleen alkuaan 50 000 miehen vahvuisen japanilaisarmeijan uhka poistui.

Vielä jäljellä olevat japanilaisjoukot vetäytyivät pohjoiseen syvälle Sierra Madre -vuoristoon, missä ne taistelivat tauteja, nälkää ja sissejä vastaan sitkeästi sodan loppuun ja Japanin antautumiseen asti. Vain 8 300 alun perin 50 000 sotilaasta oli siinä vaiheessa enää hengissä.

Japanilaiset taistelivat sitkeästi ja antautuivat vain harvoin. Joukko japanilaissotilaita kuitenkin antautui Manilan taistelun jälkeen.

© AP/Ritzau Scanpix

Pohjois-Luzonissa MacArthurilla oli hankaluuksia nujertaa kenraali Yamashita. MacArthurin joukot olivat lähes juuttuneet paikoilleen, sillä raskaan kaluston kuljettaminen alueen kapeita ja jyrkkiä vuoripolkuja oli erittäin hankalaa.

Vaikka jalkaväki yritti sinnikkäästi hivuttautua eteenpäin tiheässä kasvustossa, suuri uhka olivat japanilaiset luolasoturit, jotka sai lannistettua vain lähietäisyydeltä liekinheittimillä.

Filippiiniläississien avulla yhdysvaltalaiset onnistuivat lopulta 27. huhtikuuta valtaamaan Filippiinien kesäpääkaupungin Baguion, missä Yamashita oli pitänyt päämajaansa. Edelleen jäljellä oli kuitenkin suuri viidakkoalue Pohjois-Luzonissa, jossa japanilaiskenraali piileskeli armeijoineen.

Japanilaisten tunnelijärjestelmät olivat haaste Yhdysvaltojen tykeille, ja niissä oli useita uloskäyntejä, joista japanilaiset pääsivät kiertämään vihollisen selustaan.

© Claus Lunau/Historia

Japanilaiset tekivät vuorista linnoituksia

Japanilaiset olivat valmistautuneet yhdysvaltalaisten tuloon kaivamalla tunneleja vuorille Manilan lähelle ja muualle Luzoniin. He hyökkäsivät sitten piiloistaan konekivääreillä, kranaatinheittimillä ja tykeillä.

Pelätyimpiä japanilaisten puolustusvarustuksista olivat laajat tunnelistot Luzonin kukkuloilla ja vuorilla. Yhdysvaltalaiset näkivät kaukaa vain rinteen, mutta sen kätköissä oli naamioituja tykkejä ja konekiväärejä.

Niillä japanilaisten oli helppo tulittaa alempana maastossa olevia yhdysvaltalaisia. Japanin asemat pystyisi taas tuhoamaan vain lähietäisyydeltä käsikranaateilla ja liekinheittimillä.

Joihinkin asemiin mahtui jopa satoja sotilaita. Käytävissä oli ruoka- ja ammusvarastoja, ja niihin pystyi tarvittaessa perustamaan kenttäsairaaloita ja vankityrmiä.

Tunneleita oli niin Clark Fieldin lentotukikohdan tienoilla, pohjoisilla vuorilla kuin Corregidorin saarella Bataanin niemimaan edustalla Luzonissa. Japanilaiset antautuivat vasta, kun yhdysvaltalaiset katkaisivat heidän huoltoyhteytensä.

Vielä vuonna 2011 Luzonista löytyi aiemmin tuntematon japanilaisten 18 tunnelin kompleksi.

MacArthur katkaisi Yamashitan huoltoyhteydet niin, että japanilaiset eivät saaneet ruokaa. Kuukausi kuukaudelta nälkä ja taudit tappoivat hitaasti japanilaisia, jotka kuitenkin sinnittelivät aina keisarikunnan antautumiseen 2. syyskuuta 1945.

Tuolloin 59-vuotias japanilaiskenraali oli niin viidakossa vietettyjen kuukausien uuvuttama, että hän joutui tukeutumaan golfmailaan kulkiessaan ja näytti lähinnä kalpealta aaveelta antautuessaan yhdysvaltalaisille. Hänen 152 000:sta sotilaastaan jäljellä oli enää 55 000.

Kostosta tuli kallis

Vaikka MacArthur saattoi rehennellä vapauttaneensa Luzonin ja Manilan, kaikki eivät suinkaan pitäneet sotaretkeä järin onnistuneena. Useat korkea-arvoiset yhdysvaltalaiskenraalit kritisoivat päätöstä vallata Filippiinien pääsaari tilanteessa, jossa laivasto oli jo vallannut Leyten ja varmistanut sen tärkeät tukikohdat.

8 310 yhdysvaltalaissotilasta kuoli ja 30 000 haavoittui taisteluissa voitosta, jolla ei ollut mitään erityistä strategista arvoa. Myös noin 8 000 sissiä kuoli, ja siviilejä oli kuollut vähintään satatuhatta, mikä oli ennenkuulumaton määrä.

Fort Drum on edelleen olemassa. Pienellä kalliosaarella sijaitseva linnake on 110 metriä pitkä ja 44 metriä leveä ja sinne mahtuu yli 200 sotilasta.

© Patrick Aventurier/Getty Images

Betonilaiva piti pintansa pitkään

Yhdysvaltalaiset olivat rakentaneet vuonna 1909 Manilanlahden sisääntuloväylälle Fort Drum -nimisen linnoitussaaren. Linnoitusta kutsuttiin myös ”betonitaistelulaivaksi”, sillä se muistutti taistelulaivaa ja oli vankkarakenteisena ja suurine tykkeineen tehokas rannikon puolustaja.

Keväällä 1945 linnoitus oli kuitenkin vihollisen käsissä. 68 japanilaissotilasta miehitti betonilinnoitusta, josta he saattoivat ampua sen vielä toimivilla 152 mm:n tykeillä ja estää yhdysvaltalaisten kulun Manilan satamaan.

MacArthurin joukoilla ei ollut aikaa näännyttää japanilaisia hengiltä, vaan he ryhtyivät radikaalimpiin toimiin. 13. huhtikuuta 1945 ryhmä sotilaita tunkeutui linnoitussaarelle ja pumppasi linnoituksen käytäviin ilmastointiaukoista dieselöljyä, minkä jälkeen he sytyttivät öljyn tuleen TNT-räjähteillä.

Fort Drum muuttui sekunneissa hehkuvaksi uuniksi, joka poltti kaiken tuhkaksi. Kuumuus oli niin valtavaa, että yhdysvaltalaiset saattoivat mennä betonilaivaan vasta päivien päästä.

  • © Time Life Pictures/Getty Images

    Tuhoisa inferno

    Fort Drumin linnoituksesta nouseva savupylväs näkyi kilometrien päähän, kun amerikkalaiset sytyttivät tuleen tuhannet litrat dieseliä, jotka he olivat pumpanneet japanilaisten hallussa olevaan linnoitukseen.

MacArthur saattoi puolustautua sillä, että jollei hän olisi vallannut suuria osia Luzonista vuoden 1945 ensimmäisinä kuukausina, valtaosa amerikkalaisista ja liittoutuneista sotavangeista olisi kuollut nälkään ja sairauksiin. Myös Manilassa kymmenettuhannet olisivat kuolleet nälkään ilman MacArthurin väliintuloa tammikuussa.

Siviilien kuolemat pääkaupungissa olivat kuitenkin nostaneet kuolinluvut korkeuksiin, miltä olisi ehkä vältytty, jolleivät yhdysvaltalaiset olisi hyökänneet Luzoniin. Eniten Luzonin valtauksessa kuitenkin menehtyi japanilaissotilaita, joita kuoli yli 200 000 taisteluissa tai nälkään ja tauteihin. Kaikkiaan MacArthurin kostoretki maksoi ainakin 316 000 sotilaan ja siviilin hengen.

Lue myös:

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota