50 000 saksalaista joutui antautumaan Falaisen motissa.

© Roger-Viollet/Polfoto, Getty/AOP & Corbis/Polfoto

Liittoutuneiden lopullinen läpimurto

Elokuussa 1944 liittoutuneet aloittivat hyökkäyksen, jonka tarkoitus oli murtaa niiden joukoille tie ulos Normandiasta. Saksan johtaja Adolf Hitler määräsi armeijansa päättömään vastahyökkäykseen, joka oli vähällä koitua sadantuhannen saksalaissotilaan kohtaloksi.

maanantai 27. toukokuuta 2019 teksti Esben Sylvest

Oli jo pimeää, kun saksalaisten panssarivaunujen, miehistönkuljetusvaunujen ja tykkien kolonna 19. elokuuta 1944 mateli eteenpäin Pohjois-Ranskassa Argentan kaupungin lähellä. Mukana oli saksalainen joukkueenjohtaja ja itärintaman veteraani Hans Erich Braun. 

Edellisten päivien koettelemukset olivat jättäneet karaistuneeseen Oberfeldwebeliin syvät jäljet. Hän oli elossa, mutta sisäisesti hän oli täysin turta.

Tien varteen kertyi sotilaiden ja kuormahevosten runneltuja ja haisevia ruumiita, mutta Braun ei enää välittänyt niistä. Julma näky oli jo tullut liiankin tutuksi hänelle ja muille kolonnan sotilaille. 

Kun joku haavoittuneista veti viimeisen henkäyksensä, hänen ruumiinsa vain viskattiin tien viereen ja hänen paikkansa miehistönkuljetusvaunussa otti joku muu.

Liittoutuneiden joukkoja lähestyi joka suunnasta, eikä Braun tiennyt, olisiko hän enää hengissä muutaman minuutin päästä. 

Hän yritti kymmenientuhansien muiden saksalaissotilaiden lailla paeta epätoivoisesti kohti itää, pois liittoutuneiden saartorenkaasta, joka oli sulkemassa sisäänsä jopa satatuhatta saksalaissotilasta. 

Jälleen kerran Adolf Hitler oli itsepäisellä ja epärealistisella määräyksellään johtanut Saksan joukot suin päin kohti tuhoa. 

Saksalaisten 88 mm:n tykki, jota kutsuttiin nimellä Acht-Acht, oli liittoutuneiden panssarivaunujen kauhu Pohjois-Ranskassa. Saksalainen Kruppin tehdas kehitti tykin ilmatorjunta-aseeksi, mutta se osoittautui myös tehokkaaksi panssarintorjunta-aseeksi. 

© Barch & Scherl/Süddeutsche Zeitung Photo

Saksan joukot olivat romahtamassa

Kaksi ja puoli kuukautta aikaisemmin, 6. kesäkuuta 1944, liittoutuneet olivat nousseet maihin Pohjois-Ranskaan aikeenaan valloittaa Normandia nopeasti. Saksalaisten vastarinta osoittautui  kuitenkin niin ankaraksi, että kuukauden päästä liittoutuneiden joukot pitivät edelleen hallussaan vain kapeaa rannikkokaistaletta.

Etenkin Caenin kaupunki idässä aiheutti britti- ja kanadalaisjoukoille ongelmia, sillä kaupunkia puolustivat Hitlerin fanaattisimmat ja iskukykyisimmät joukot. 

25. heinäkuuta kenraali Omar Bradley käynnisti operaatio Cobran, ja liittoutuneet onnistuivat murtautumaan läntisen rintamalinjan läpi ja lähestyivät saksalaisia viuhkana. Pian Saksan joukot Pohjois-Ranskassa oli lähes saarrettu kolmelta puolelta.

61-vuotias sotamarsalkka Günther von Kluge komensi Saksan joukkoja länsirintamalla. Hän oli preussilaista sotilassukua ja toiminut Saksan 4. armeijan komentajana onnistuneessa Puolan offensiivissa vuonna 1939. 

Elokuun alussa 1944 hän oli täysin tietoinen siitä, että Saksan sotaonni oli kääntynyt ja sen joukot olivat vaarassa joutua mottiin. Von Kluge halusi turvautua taktiseen perääntymiseen, jotta joukot voisivat järjestäytyä uudelleen ja valmistautua vastaiskuun, mutta hän ei saanut Hitleriä vakuutetuksi.

Hitler oli muutama viikko aiemmin joutunut murhayrityksen kohteeksi, mikä oli tehnyt hänestä entistä vainoharhaisemman. Lisäksi hänen kuvitelmansa saksalaisten ylivoimaisuudesta lähentelivät jo pakkomiellettä. Varhain 3. elokuuta Hitlerin järjenvastainen käytös sai uudet mittasuhteet, kun hän antoi hyökkäysmääräyksen.

Von Klugen panssaridivisioonilla oli vaikeuksia jo pitää liittoutuneet loitolla, mutta käsky oli annettu, eikä edes von Klugen kaltainen ansioitunut sotamarsalkka uskaltanut uhmata Führeriä. Elokuun 7. päivän vastaisena yönä Saksan panssarijoukot lähtivät siis kohti länttä murtautuakseen läpi yhdysvaltalaisten linjoista.

Jo ensimmäisenä päivänä vastahyökkäys menetti puhtinsa, sillä liittoutuneet olivat saaneet vihiä suunnitelmasta ja olivat valmistelleet vastaiskun. Saksalaiset tekivät seuraavina päivinä useita tuloksettomia hyökkäyksiä, kunnes Hitler 13. elokuuta sai tiedon vastahyökkäyksen epäonnistumisesta.

”Kluge teki sen tahallaan”, Hitler raivosi kuultuaan uutisen. ”Hän teki sen todistaakseen, että käskyjäni on mahdoton noudattaa.”

Todellisuudessa liittoutuneet olivat onnistuneet hyödyntämään Saksan epäonnistunutta hyökkäystä ja muodostamaan saartorenkaan Saksan armeijoiden ympärillä. Liittoutuneiden kenraalit Dwight Eisenhower etunenässä pitivät saksalaisten strategiaa käsittämättömänä, suorastaan itsetuhoisena. 

Liittoutuneiden divisioonat lähestyivät toisiaan pohjoisesta ja etelästä, ja 50 kilometrin päässä ne voisivat lopullisesti katkaista saksalaisten viimeisen pakotien Seinelle ja sulkea niin sanotun Falaisen motin Falaisen kaupungin luona.

Saksan joukot olivat menneinä kuukausina menettäneet yli kolmetuhatta panssarivaunua Pohjois-Ranskassa, ja elokuun puolivälissä niillä oli Falaisen motissa enää noin sata toimintakykyistä Panzer IV-, Panther- ja Tiger-panssarivaunua.

Hävittäjäpommittajien helppo työ

Saksalaiskomentajat olivat tietoisia uhkaavasta katastrofista. Kuka tahansa saattoi tilannekarttaa vilkaisemalla nähdä, että liittoutuneiden saarto oli sulkeutumassa joukkojen ympärille. 

Niinpä loput saksalaisdivisioonat alkoivat jyrätä kohti itää pitääkseen kulkuväylän avoimena perääntyville joukoille. Jopa Hitler oli lopulta herännyt harhakuvitelmistaan ja hyväksynyt vastentahtoisena joidenkin joukkojen vetäytymisen.

Aiemmin saksalaiset olivat naamioineet panssarivaunut ja muut ajoneuvot päiväsaikaan, mutta paniikin ja kiireen vuoksi se oli nyt jäänyt, mikä tiesi liittoutuneiden tykeille helppoja kohteita Falaisen motissa. 

Kranaatteja satoi keskeytymättä pakenijoiden päälle, ja hävittäjäpommittajat iskivät heti kimppuun, kun ne havaitsivat perääntyviä joukkoja.

Sadat brittiläiset Typhoon-hävittäjäpommittajat pudottivat pommeja saksalaiskolonnien eteen ja taakse niin, etteivät ajoneuvot päässeet mihinkään suuntaan, minkä jälkeen kohteeseen ammuttiin raketteja ja konetykkitulta.

Yli 30 saksalaista hävittäjää pudottanut 29-vuotias brittiläinen lentäjä-ässä Johnnie Johnson näki saksalaisten epätoivoisen tilanteen Falaisen motissa Spitfirestaan.

”Osa panssariajoneuvoista ja tankeista yritti päästä pakoon ajamalla peltojen ja pusikkojen läpi, mutta Typhoonien lentäjät havaitsivat ne nopeasti, ja ne saivat saman kohtelun kuin toverinsa”, hän kirjoitti myöhemmin.

Sotamarsalkka teki itsemurhan

Von Kluge tasapainoili hermoromahduksen partaalla, kunnes hän lopulta luhistui ollessaan menossa tapaamaan kenraaleitaan komentopaikalle Falaisen tienoille 15. elokuuta. 

Brittiläiset Typhoon-hävittäjäpommittajat havaitsivat saattueen ja lähtivät hyökkäykseen. Koska matkan jatkaminen olisi ollut liian vaarallista, saattue pysähtyi. Von Kluge vetäytyi apaattisena puun varjoon eikä reagoinut enää mihinkään.

Päämaja ja Saksan ylin sodanjohto eivät saaneet von Klugea kiinni enää koko sinä päivänä, ja vasta myöhään illalla hän tuli jälleen ihmisten ilmoille.

Vainoharhaisuudessaan Hitler epäili von Klugen tavanneen liittoutuneita neuvotellakseen antautumisehdoista. Hitler määräsi välittömästi sotamarsalkka Modelin astumaan von Klugen tilalle ja käski saattaa von Klugen nuhdeltavaksi Berliiniin. 

Von Klugella oli läheiset suhteet joihinkin Hitlerin murhayritykseen osallistuneihin, ja hän ilmeisesti oletti, että häntä odotti Berliinissä varma kuolemantuomio. Kun von Klugen saattue 17. elokuuta pysähtyi Verdunissa Koillis-Ranskassa, hän nielaisi syanidikapselin.

”En kestä ajatusta, että olisin sinetöinyt länsirintaman kohtalon virheellisellä strategialla”, hän kirjoitti jäähyväiskirjeessään. Kirje oli kunnioittava, eikä von Kluge arvostellut siinä Hitleriä. Ilmeisesti hän yritti suojella perhettään mahdollisilta kostotoimenpiteiltä. 

50 000 saksalaista joutui antautumaan Falaisen motissa.

© Ullstein/Polfoto

Saksalaisten ahdinko tiivistyi

Falaisen motissa saksalaisten tilanne vain paheni nopeasti. Motista pois johtava käytävä kapeni koko ajan, ja palaneita ja hylättyjä ajoneuvoja kertyi tuhansittain teiden varsille, jossa ne tukkivat jäljessä tulevien joukkojen tien. 

Haavoittuneet sotilaat valittivat tuskissaan, ja kesän kuumuudessa turpoavien mätänevien ruumiiden lemu oli sietämätön. Löyhkä ylsi jopa alueen yli lentäneisiin lentokoneisiin asti.

Saksalainen Hans Erich Braun kirjoitti kauhunäkymistä:

”Mies hoipertelee ympäriinsä ja yrittää pidellä sisälmyksiään, jotka pursuavat hänen mahastaan. Kätensä tai jalkansa menettäneitä sotilaita makaa omassa veressään. Osa on menettänyt järkensä ja vuoroin itkee, huutaa, kiroaa ja nauraa hysteerisesti.”

Muuten sotilaat olivatkin lähinnä vaiti, sillä jano korvensi pitkissä kolonnissa marssivien sotilaiden kurkkua. Liittoutuneiden lentäjät joutuivat hankalaan tilanteeseen, kun epäilyttävän moni saksalaisajoneuvo kantoi Punaisen ristin lippua ja tunnuksia. 

Armeijan ylin johto antoi määräyksen olla tulittamatta niitä ajoneuvoja, jotteivät saksalaiset saisi siitä syytä kostaa ottamilleen sotavangeille.

Puolalaisdivisioona avainasemassa

Puolalaisen 1. panssaridivisioonan yksiköt päätyivät ratkaisevaan asemaan 19. elokuuta, kun ne valloittivat rynnäköllä 262 metriä korkean Mont Ormelin harjanteen. Puolalaisdivisioona oli perustettu vuonna 1942 Skotlannissa miehitetystä Puolasta paenneista miehistä, jotka taistelivat hanakasti saksalaisia vastaan.

Mont Ormel kohosi keskeisellä paikalla saksalaisten pakokäytävän varrella, ja puolalaiset tulittivat perääntyviä saksalaisia vuorenharjanteelta kranaateilla. Saksalaisten puolella kenraaliluutnantti Paul Hausser ymmärsi, että puolalaisten asemat oli tuhottava, jos saksalaiset mielivät pakoon. 

Hän lähetti panssariryhmiä Mont Ormelia kohti, mutta puolalaiset pitivät pintansa – jopa 12. SS-panssaridivisioona Hitlerjugendin raivoikkaimpia nuoria fanaatikkoja vastaan.

Illalla 20. elokuuta puolalaisten ja saksalaisten välillä oli lyhyt aselepo, jotta saksalaiset saivat hakea haavoittuneensa, mutta sitten taistelut jatkuivat. Saksalaiset pääsivät puolalaisista noin 50 metrin päähän, jolloin puolalainen komentaja Aleksander Stefanowicz lausui miehilleen jäähyväissanat.

”Meitä on jäljellä enää 110 miestä sekä 50 kranaattia tykkiä kohti ja viisi panssarivaunua kohti. Taistelkaa loppuun asti! Tiedätte, että SS:lle ei ole järkeä antautua. Hyvät herrat, onnea, tänään kuolemme Puolan ja sivistyksen puolesta”, hän sanoi uupuneille sotilailleen. 

Lentokoneiden pudottamien täydennysten ansiosta puolalaiset pitivät kuitenkin pintansa, kunnes kanadalaiset joukot seuraavana päivänä ennättivät apuun.

50 000 saksalaista saarrettiin

Motista päässeet saksalaiset panssarijoukot olivat yrittäneet monta päivää epätoivoisesti pitää käytävää avoimena, mutta 21. elokuuta liittoutuneiden motti sulkeutui. 

Saksalainen joukkueenjohtaja Hans Erich Braun pääsi pakoon viime hetkellä, mutta Falaisen motissa noin 50 000 saksalaista joutui antautumaan Saksan suurimmassa tappiossa sitten Stalingradin. Taistelussa kaatuneiden saksalaisten tarkkaa määrää ei tiedetä, mutta heitä arvioidaan olleen noin 15 000.

Vaikka jopa 40 000 saksalaista pääsi pakoon, he saivat vietyä mukanaan vain surkeat 25 panssarivaunua. 

Monet aiemmista vahvoista divisioonista oli lähes tuhottu, ja tappiosta tuli alkusoittoa Saksan kuumeiselle perääntymiselle Ranskan läpi kohti itää ja Belgiaan. Liittoutuneet vapauttivat Pariisin jo 25. elokuuta. Hitler oli menettänyt Ranskan.

Falaisessa oli ruumiita röykkiöittäin, ja tautien leviämisen pelossa koko alue julistettiin ”epäterveelliseksi”. Ruumiisiin ammuttiin usein ennen polttamista luodinreikä kaasujen päästämiseksi ulos. Kenraali Eisenhower vieraili itse Falaisen motissa kaksi päivää viimeisten taistelujen jälkeen. Hän kuvaili näkyä:

”Kirjaimellisesti kaikkialla, mihin jalkansa asetti, oli mädäntyvää lihaa.”

Noin tuhat liittoutuneiden panssarivaunua oli pysäyttämässä pakenevia saksalaisia. 

© The Art Archive

Lue lisää

Ken Ford: Falaise 1944 – Death of an army, Osprey Publishing, 2005. Anthony Tucker-Jones: Falaise – The Flawed Victory, Pen & Sword Military, 2008. Antony Beevor: D-Day – The Battle for Normandy, Penguin Books, 2009.

Ehkä sinua kiinnostaa...