Reg Twigg piileksi kyyryssä kivääriään sylissään puristaen luotien viuhuessa korviensa ohi. 28-vuotias Leicesteristä kotoisin oleva britti oli hakeutunut englantilaisten ja intialaisten sotilaiden kanssa turvaan hiekkabunkkeriin lähellä Singapore Golf Club-klubitaloa.
Golfkenttä sijaitsi vain 12 kilometrin päässä Britannialle vuodesta 1819 kuuluneen Singaporen keskustasta. Aamupäivällä 9. helmikuuta 1942 ote aasialaisesta alusmaasta oli kuitenkin lipumassa brittien käsistä.
Japanin keisarillinen armeija oli lähettänyt edellisenä päivänä 36 000 sotilaan joukon valloittamaan Singaporen, ja Reg Twigg oli keskellä sekasortoa, jota Britannian pääministeri Winston Churchill kuvasi myöhemmin ”brittiläisen sotilashistorian pahimmaksi tappioksi”.
Golfkentän viheriöllä – parin metrin päässä Reg Twiggistä – makasi 20–30 brittisotilasta omassa veressään. Kaksi heistä oli yhä elossa ja huusi epätoivoisesti apua, mutta miesten äänet hukkuivat kranaatinheittimien tulitukseen, joka repi toistuvasti golfkentän nurmea riekaleiksi.
Yksi kranaatti osui aivan hiekkaesteen lähelle, ja räjähdys lennätti intialaissotilaan ilmaan niin, että hän paiskautui Twiggin päälle. Kun järkyttynyt britti vääntäytyi pois asetoverinsa alta, hän näki, kuinka tämän selkä oli yhtä avohaavaa, josta selkäranka ja kylkiluut pistivät esiin.
Taistelu Singaporesta päättyi kuudentena päivänä. ”Me antaudumme”, brittiupseeri ilmoitti Twiggille vetäessään tätä ylös golfkentän bunkkerista. Siirtomaa oli menetetty Japanille, ja 28-vuotias sotilas oli yksi 61 700 sotavangista.
Reg Twiggin painajainen oli vasta alkamassa.
Viidakko vaati ihmisuhreja
Syyskuu 1942: Seitsemän kuukautta Singaporen karussa Changin vankilassa virunut Twigg vietiin tuhansien muiden brittivankien kanssa Thaimaahan junan eläinkuljetusvaunussa.
”Kohtelemme teitä hyvin.”
Reg Twiggin seitsemän kuukautta aiemmin vangiksi ottaneen japanilaisen upseerin sanat pyörivät yhä britin päässä. Hän seisoi uupuneena ja nälkäisenä eläinkuljetusvaunussa, johon oli ahdettu 34 muutakin sotavankia.
Lattiatilaa oli niin vähän, ettei istumaan mahtunut. Lattia täyttyi virtsasta, ulosteista ja oksennuksesta pahan hajun muistuttaessa siitä, että briteiltä oli jo riistetty kaikki heidän ihmisarvonsa.
Jos tämä oli japanilaisten ”hyvää kohtelua”, niin minkähänlaista heidän huono kohtelunsa olisi, Twigg tuumi itsekseen samalla, kun yritti kaikin keinoin unohtaa junanvaunussa vellovan löyhkän.
Juna kulki synkässä viidakossa kolme päivää ja kolme yötä. Neljäntenä aamuna sotavangit saapuivat lopulta pääteasemalle, jossa olevaan puukylttiin oli kirjoitettu ”Ban Pong”. Junaradan kuluneiden kiskojen ohella kyltti oli ainoa merkki sivistyksestä sankassa viidakkomaisemassa.
Ban Pong sijaitsi Thaimaan eteläosassa reilun 1 500 kilometrin päässä Singaporesta. Reg Twigg ja muut sotavangit kompuroivat ulos eläinvaunusta kuin lauma eläviä kuolleita.
Vaatteisiin ja saappaisiin oli pinttynyt oksennusta ja ulosteita, eivätkä miesten vatsat olleet saaneet päiväkausiin muuta täytettä kuin kourallisen riisiä.
Pienen odotuksen jälkeen Twigg ja hänen sadat kohtalotoverinsa jatkoivat matkaa viidakkoon jalan. Kuumuus oli sietämätöntä, mutta maasto vielä kamalampaa.
Armoa ei kuitenkaan annettu. ”Speedo, speedo!” huusivat japanilaissotilaat ja tökkivät väsyneitä sotavankeja pistimillään aivan kuin teurastamoon kuljetettavaa lehmälaumaa.
Jotkut Twiggin aseveljistä olivat niin uupuneita, että he romahtivat maahan kykenemättä enää nousemaan ylös. Japanilaiset raahasivat heidät erilleen muusta ryhmästä kuin läjän jätteitä, eikä heitä nähty enää elossa.
Liittoutuneisiin kuuluneet sotavangit ja aasialaiset pakkotyöläiset määrättiin rakentamaan rataa Thaimaasta Burmaan.
Pakkotyöläiset antoivat ruumiiden mädäntyä
Kuoleman rautatien rakennustöissä kuoli 12 000 liittoutuneisiin kuulunutta sotavankia eli vajaa 20 prosenttia pakkotyöhön määrätyistä. Vertailun vuoksi Saksan vankileireillä olleista liittoutuneiden sotilaista menehtyi noin neljä prosenttia.
Olosuhteet olivat kuitenkin vielä kurjemmat 200 000 aasialaiselle pakkotyöläiselle, jotka oli tuotu pääosin Malesiasta. Pakkotyöläiset elivät omissa leireissään, joissa heitä hakattiin, kidutettiin ja näännytettiin nälkään päivästä toiseen.
Liittoutuneisiin kuuluneet vangit saivat yleensä hoitoa lääkäreiltä, mutta aasialaiset pakkotyöläiset olivat viidakossa oman onnensa nojassa. He eivät saaneet mitään hoitoa tai lääkitystä malarian, punataudin ja beriberin levitessä leireissä.
Mutaisiin työleireihin kertyi ruumiita sitä tahtia, että monet niistä jätettiin vain mätänemään maahan. Kukaan ei vain jaksanut haudata niitä. Olosuhteet olivat niin kauhistuttavat, että suuri osa pakkotyöläisistä teki itsemurhan, ja joidenkin leirien kuolleisuuden uskotaan kohonneen 90 prosenttiin.
Kukaan ei tiedä, kuinka moni aasialainen menehtyi rakentaessaan rautatietä viidakkoon. Sen paremmin japanilaiset kuin pakkotyöläisetkään eivät pitäneet kirjaa kuolleista. Erään arvion mukaan heitä kertyi 90 000, mutta tutkijat uskovat, että todellinen lukema voi olla suurempi.
Vangit raatoivat kätensä verille
Lokakuu 1942: Sotavangit ja pakkotyöläiset määrättiin rakentamaan viidakossa rautatietä, joka yhdistäisi Thaimaan ja Burman niin, että Japanin armeija voisi varustautua Intian valloitukseen.
”Kaikki töihin. Myös upseerit!” luutnantti Usuki karjui.
Japanilainen katseli murhanhimoisin silmin Twiggiä ja muita vankeja, jotka oli juuri tuotu Konyon pakkotyöleirille eteläiseen Thaimaahan.
Heidän oli tarkoitus raivata viidakkoa uuden ratayhteyden tieltä yhdessä muiden brittien, hollantilaisten, australialaisten ja yhdysvaltalaisten sekä vielä suuremman aasialaisten pakkotyöläisten ryhmän kanssa. Rautatien piti yhdistää Thaimaa Burmaan niin, että japanilaiset voisivat huoltaa joukkojaan maayhteyttä pitkin.
Luutnantti Usukin päälaki ylsi suurin piirtein vankiensa hartioiden tasalle, joten hän sai lempinimen ”Konyo Kid”. Pikkuruinen japanilainen oli kuitenkin suuri uhka vankien hyvinvoinnille, sillä hän kiivastui helposti ja rankaisi vankeja julmasti.
Eräs brittiupseereista ei ilmeisesti tiennyt tätä, kun hän uskaltautui puhumaan Usukille: ”Haluan muistuttaa leirin komentajaa siitä, että Geneven sopimuksen mukaan upseereja ei voi pakottaa töihin.”
Konyo Kid asteli upseerin luokse ja huusi tälle, kunnes hänen otsasuonensa alkoivat pullistella. Lopuksi Usuki löi brittiupseeria nyrkillä ja määräsi kaksi japanilaissotilasta hakkaamaan avutonta sotavankia kivääriensä perillä, kunnes tämä lojui elottomana maassa.
Noin joka viides rautatietä rakentaneista liittoutuneiden sotilaista kuoli. Aasialaisia pakkotyöläisiä menehtyi vielä paljon sitäkin enemmän.
Viesti tuli kerralla selväksi: kukaan ei välttyisi työltä.
Twigg raatoi auringonnoususta auringonlaskuun noin kello kuuteen täyttääkseen japanilaisten ankarat vaatimukset. Bamburunkoja kaadettiin tylsillä kirveillä, sillä vartijat pelkäsivät, että vangit voisivat käyttää terävää työkalua aseena heitä vastaan.
Kivenmurikat ja irtonaiset kallionkappaleet piti nostaa käsin, ja Twiggin sormet olivat pian verillä. Raataminen koetteli silti pahiten selkää ja hartioita, sillä raskaita bambuja piti kantaa koko ajan pois ratatyömaalta.
”Speedo, speedo!” leirin vartijat huusivat heti, jos Twigg yritti pitää hetkenkään taukoa. Komentoa ryyditettiin yleensä vielä lyömällä avokämmenellä kasvoihin tai sitten nyrkillä palleaan.
Päivittäisenä ruoka-annoksena oli ainoastaan pikkuruinen kulhollinen pilaantunutta riisiä – ja muutama ravitseva toukka, jos vangeilla oli onni myötä. Twiggin ympäriltä kuoli sotavankeja silkkaan uupumukseen tai leirissä leviäviin punatautiin ja malariaan.
Vangeilla ei ollut aikaa haudata tovereitaan kunnolla. Kuolleet vankitoverit laskettiin koruttomasti samaan maaperään, jota kaivaessaan he olivat heittäneet henkensä.
Sotavankeja sairastui rautatietöissä kasapäin. Eurooppalaiset sotavangit saivat hoitoa lääkäreiltä, mutta aasialaiset pakkotyöläiset olivat harvoin yhtä onnekkaita.
Omatekoinen tupakka piristi miehiä
Marraskuu 1942: Australialaiset sotavangit olivat tehneet junaradan pohjoista osaa kaksi kuukautta, ja sitten ratatyöt aloitettiin myös Thaimaassa. Twigg siirrettiin pohjoisemmaksi uuteen vankileiriin lähelle Konyon kaupunkia.
Reg Twigg vietiin uuteen työleiriin, jolle vangit olivat antaneet nimen ”Konyo 2”. Hän huomasi heti merkittävän eron edelliseen leiriin: ympäröivässä viidakossa kasvoi villinä tupakkakasvia.
28-vuotiaan britin seuraava syntymäpäivä lähestyi, ja hän päätti hankkia itselleen lahjan: Twigg yrittäisi valmistaa itse tupakkakasvista savukkeita. Twigg keräsi harvoina vapaahetkinään tupakanlehtiä leirin ympäristöstä.
Sitten hän kuivasi lehdet auringossa ja liuotti niitä teestä ja onnekkaasti juuri saamastaan sokerista tehtyyn seokseen. Hän odotti, kunnes tupakanlehdet olivat imeneet kaiken nesteen itseensä, riipi sitten lehdet pieniksi palasiksi ja puristi ne kokoon tiiviiksi lehtimassaksi.
Lopuksi hän kääri tupakkamassan kankaaseen ja piilotti aarteen roikkumaan vajaansa, jossa se sai muhia vuorokauden ajan. Sitten tupakka olisi valmista poltettavaksi. Reg Twigg testasi lopputuloksen polttamalla piippua brittiläisen Hallam-nimisen vangin kanssa.
Poltellessaan illalla tupakkaa – joka Twiggin hämmästykseksi muistutti yllättävän paljon hänen kotimaassaan polttamaansa lajiketta – parivaljakko unelmoi karkaamisesta helvetillisestä leiristä.
”Ajattelepa hetki Reg, jonain päivänä poltamme vielä kunnon piipulliset St. Brunoa ja siemaisemme isot tuopit. Eikä yhtään japanilaispaskiaista häärää ympärillämme määräilemässä meitä”, Hallam haaveili.
Rakentaminen aloitettiin
Ryhmä australialaisia sotavankeja aloitti Kuoleman rautatien rakentamisen syyskuussa 1942. Töitä tehtiin käsivoimin: viidakkoa raivattiin macheteveitsillä ja tylsillä kirveillä, ja maata tasoitettiin hakuilla. Pölkyt ja kiskot saatiin purkamalla Malesian ja Hollannin Itä-Intian junaratoja.
Britit tarttuivat työhön
Marraskuussa 1942 rautatietä ryhdyttiin rakentamaan Thaimaassa. Britit olivat tehneet sitä ennen bambusta palmunlehväkattoisia mökkejä, joista suurimpiin mahtui jopa 300 sotavankia.
Helvetin sola
Brittivangit ja tamilipakkotyöläiset määrättiin marraskuussa 1942 tekemään rautatietä valtavan kallion läpi. He jyrsivät kovaa kiveä ryhmissä 18 tuntia vuorokaudessa vasaroilla, meisseleillä ja dynamiitilla. Öisin valaistu työmaa muistutti reittiä helvettiin, joten sitä alettiin kutsua nimellä ”Hellfire Pass”.
Joukkokuolema
Toukokuun 1943 monsuunisade muutti maan mudaksi ja vaikeutti työtä Hellfire Passissa. Ruoka-annoksia pienennettiin, ja kolera ja punatauti iskivät leireihin. Tuhansia kuoli sairauksiin, nälkään ja uupumiseen.
Rautatie valmistui
Rautatieosuudet yhdistettiin 17. lokakuuta 1943 Three Pagodas Pass -solan eteläpuolella lähellä Burman ja Thaimaan rajaa. Tuhannet sotavangit määrättiin vielä valmistumisen jälkeen huoltamaan ja korjaamaan rautatietä.
Nälkä pakotti britit varastamaan
Joulukuu 1942: Tupakan valmistamisen onnistuminen piristi Reg Twiggiä. Työ oli kuitenkin yhä rankkaa, eikä ruokaa ollut tarpeeksi.
Reg Twigg vietti 29-vuotissyntymäpäivänsä 16. joulukuuta kuten kaikki muutkin päivät – raataen ratatyömaalla. Hän painoi arvionsa mukaan enää suurin piirtein 45 kiloa ja näki kauhukseen luidensa pistävän esiin ihon alta.
Ympäriltä kuoli vankeja kuin kärpäsiä, ja Twigg päätti ottaa merkittävän riskin saadakseen lisää ruokaa – vaikka valinta saattaisi tietää hänelle hengen menettämistä.
Japanilaisten keittiö oli noin 45 metrin päässä Twiggin bambuvajasta. Viidakon reunalla sijaitsevan mökin takana oli suuri metalliastia täynnä kuivattua kalaa.
Twigg oli huomannut aiemmin, ettei kukaan vartioinut keittiötä illalla. Nyt täytyisi vain uskaltaa tarttua toimeen. Twigg hiipi kohti kalasäiliötä sydämensä pamppaillessa ja jännityksen kääntäessä vatsaansa.
Kiinnijäämistä ei seuraisi läimäys poskelle vaan kuolema. Twigg nosti säiliön kantta varovasti ja kahmi käsiinsä kuivattua kalaa. Hän kätki saaliin ainoaan mahdolliseen paikkaan eli vaaleaan japanilaiseen fundoshi-lanneliinaan, jonka hän oli käärinyt vyötärölleen paksuksi mytyksi kuin liian isot alushousut.
Sitten Twigg palasi leveästi hymyillen vajaansa ja jakoi saaliin vankitoverinsa Howardin kanssa. Reg Twigg toisti tempun useaan otteeseen seuraavina viikkoina mutta niin, että vankitoveri piti vahtia Twiggin käydessä varkaissa kala-astialla.
Howard tärisi pelosta, kun hän oli ensi kertaa auttamassa varkauspuuhissa yön pimeydessä. ”Helvetti sentään Reg, et taida olla täysin järjissäsi. Meidät ammutaan, jos jäämme kiinni”, hän kuiskaili.
Vain toive ylimääräisestä ruuasta sai Howardin jäämään aloilleen. Kun hän oli salaa ahminut varastettua kalaa, hänet oli kuitenkin helpompi puhua uudelleen mukaan vahdiksi.
Twigg puolestaan ei vienyt kalaa vain hengenpitimikseen, vaan varastaessaan japanilaisilta vartijoilta hän tunsi saaneensa makean voiton vihollisesta.
Burman paikallisväestö auttoi liittoutuneita kukistamaan japanilaiset.
Kalavaras sairastui
Maaliskuu 1943: Twiggin onni vaikutti lopulta ehtyneen, sillä hän sairastui puutostautiin, joka voisi viedä hengen.
”Pelkään pahoin, että olet sairastunut beriberiin.”
Brittiläinen sotilaslääkäri oli tutkinut Twiggin Konyo 2 -leirin rähjäisessä sairaalamökissä, eikä ilmoitus ollut suuri yllätys.
Twiggiä koko päivän vaivanneet näön hämärtyminen, jomottava pääkipu, lihassärky ja turvonneet jalat olivat olivat tyypillisiä beriberi-sairauden oireita.
Twigg oli nähnyt sairauden iskevän vankitovereihinsa, joista osa oli heittänyt henkensä. Beriberi johtuu B-vitamiini tiamiinin puutostilasta, eikä Twiggillä ollut juurikaan toivoa paranemisesta työleirissä ollessaan.
”Ei ole ihme, että puutostauti iskee, kun saamme ainoastaan kourallisen riisiä päivässä”, Twigg tuumi itsekseen. ”Nyt täytyy vain odottaa, kunnes voin lähettää sinut veneellä Tarson pikkukaupunkiin. Enempää en voi juuri nyt tehdä”, pakkotyöleirin sotavankien lääkäri jatkoi.
Japanilaiset veivät sairastuneita sotavankeja vesiteitse Tarsoon, jossa oli laadukkaampi sairaala ja riittävästi lääkintätarvikkeita, mutta matkaan lähdettiin vasta, kun vene tuli täyteen potilaita.
Reg Twigg vääntäytyi seuraavana päivänä pedistään ja lähti etelämmäksi alkuperäiseen Konyo-leiriin. Siellä hänen piti raataa vielä kaksi päivää kiviä keräten ja bambuja raivaten, kunnes sairastuneita oli lopulta tarpeeksi yksittäisen potilasveneen täytteeksi.
Twiggin kädet ja jalat painoivat jo tuolloin kuin lyijy, eikä hän nähnyt enää juuri mitään. Sillä ei ollut kuitenkaan mitään väliä. Ainoa ajatus britin mielessä oli se, että hän pääsisi pois viidakosta ja helvetilliseltä vankileiriltä – vaikka sitten vain lyhyeksi hetkeksi.
”Pelkään pahoin, että olet sairastunut beriberiin.”
Parturi antoi vangeille omanarvontuntoa
Huhtikuu 1943: Reg Twigg toipui Tarson sairaalassa beriberistä. Hän ei joutunut palamaan Konyon pakkotyöleiriin vaan sai tehtäväkseen kaupungin rautatiekiskojen huoltamisen. Twigg tuli pian tunnetuksi ”Tarson parturina”.
Twiggin mökin oven yllä Tarsossa olisi voinut olla yhtä hyvin kyltti ”Regin parturipuoti”. Hänen ovelleen tuli päivittäin joulupukkipartaisia sotavankeja toinen toisensa perään pyytämään naamakarvojensa siistimistä.
Sivutienesti oli saanut alkunsa pari viikkoa aiemmin, kun Twigg oli onnistunut parturoimaan itsensä varastetulla keittiöveitsellä ja bakteereja torjuvalla saippualla, joka toimitti partavaahdon virkaa.
Nyt ”Tarson parturilla” – kuten muut vangit jo häntä nimittivät – oli edessään parturinuransa siihen asti visaisin tehtävä.
”Sinäkös se parturoit vankeja?” kuului kysymys hänen mökkinsä sisäänkäynniltä. Ääni kuului brittiläiselle kersantille. Hän oli kasvattanut vankeusaikanaan valtavan kokoparran, joka ulottui jo hänen rintansa päälle.
”No minä voin ainakin yrittää”, Reg Twigg vastasi ja pyysi upseeria istuutumaan. ”Varaa kuitenkin käsille jotakin, millä kuivata silmiäsi, sillä tämä tekee taatusti kipeää.”
Kersantti istuutui selkä suorana lommoiselle peltiämpärille, jota Twigg käytti parturintuolina, ja vastasi: ”Anna mennä vain. Älä piittaa minusta.”
Reg Twigg upotti keittiöveitsen kiehuvaan veteen ja ryhtyi ajamaan sotavangin partaa. Mökkiin kertyi yleisöksi muita sotavankeja, ja pari japanilaista vanginvartijaakin kurkki sisään. Kaikki voihkivat myötätuntoisesti, kun veitsi raapi kersantin kasvot verisille raapaleille.
Upseerin ilme ei värähtänytkään, mutta kyyneleet hänen silmissään paljastivat kivun. ”Mikähän meni pieleen, kessu hyvä – sinähän näytät aivan kuin olisit itkenyt”, Twigg kiusoitteli brittikersanttia viimeistellessään veristä parranajoa.
Punasilmäinen kersantti nousi ylös, kiitti parturiaan ja poistui paikalta. Twigg sai tällaisista hetkistä voimaa säilyttää toivonsa kaiken kurjuuden keskellä.
Vankitoverien parturointi ei ollut hänelle pelkästään mielekästä työtä vaan myös ainutlaatuinen mahdollisuus antaa kanssavangeille takaisin edes osan siitä omanarvontunnosta, jonka japanilaiset olivat vieneet julmissa leirioloissa.
Sotaelokuva Kwai-joen silta kertoo Kuoleman rautatiellä siltaa tehneistä brittiläisistä sotavangeista.
Kwai-joen silta sai nimensä Hollywoodin elokuvantekijöiltä
Hollywood-tuotanto Kwai-joen silta (1957) teki Kuoleman rautatiestä tunnetun, mutta Kanchanaburin kaupungin läheisellä rautatiesillalla ei ollut nimeä ennen elokuvaa. Sen nimi oli ainoastaan ”silta numero 277”, sillä se oli vain yksi radan 600 rautatiesillasta.
Thaimaan viranomaiset nimesivät sillan kolme vuotta elokuvan julkaisun jälkeen ”Kwai-joen sillaksi”, sillä elokuva oli tehnyt sillasta tunnetun ja tuhannet turistit halusivat nähdä sen maassa vieraillessaan.
Thain kielessä kwai tarkoittaa ”jokea”, joten sillan nimi tarkoittaa oikeastaan ”Joki-joki.” Väärinkäsitys juontaa ilmeisesti juurensa siitä, että englanninkieliset sotavangit luulivat paikallisten käyttävän joen nimeä, kun he sanoivat sanan ’kwai’.
Sotilas allekirjoitti kuolemantuomionsa
Maaliskuu 1943: Sotavankien piti seistä suorassa vartijoiden tehdessä päivittäisen tarkistuksen.
Twigg katseli maahan, kun Tarson brutaalein vanginvartija asteli ohitse kiiltävässä univormussaan ja sadistinen hymy kasvoillaan. Sotavangit olivat antaneet hänelle nimen ”Silver Bullet” eli ’hopealuoti’. Japanilaiset olivat palkanneet 145-senttisen korealaisen – ja 800 hänen maanmiestään – vartijaksi ja tekemään tarkistuskierroksia.
Kaikki eivät olleet vielä oppineet katsomaan muualle tai kengänkärkiinsä, kun Silver Bullet etsi uusia uhreja. Pitkä mies brittiläisestä Sherwood Foresters -rykmentistä silmäili vanginvartijaa vihaisesti. Se sai kiivaan korealaisen raivostumaan ja lyömään sotilasta nyrkillä kasvoihin.
”Kuuntele, senkin saastainen sika. Tuo mies kuuluu yhteen koko brittiarmeijan hienoimmista yksiköistä. Kotona odottavat luultavasti vaimo ja lapset. Hän on tietenkin jonkun poika. Joka tapauksessa hän on ihminen, eikä sinulla ole oikeutta kohdella häntä tuolla tavoin”, Reg Twigg kuuli itsensä sanovan kovaan ääneen – mutta vain ajatuksissaan.
Sanat eivät koskaan kantautuneet vartijan korviin vaan jäivät, kuten aina, pelkäksi mutinaksi Twiggin suuhun. Sherwood Foresterin sotilas sen sijaan reagoi vartijan väkivaltaan iskemällä Silver Bulletia oikealla suoralla päähän.
Tämä lennähti taaksepäin ja tömähti maahan kuin räsynukke hämmästyneiden vankien katsellessa vieressä. Kukaan heistä ei liikahtanut tai sanonut sanaakaan. Kaikki vain katselivat epäuskoisena sotilasta, joka oli juuri allekirjoittanut oman kuolemantuomionsa.
Silver Bullet nousi pökertyneenä ja huusi sotilaalle, jota ryhmä vartijoita hakkasi jo kivääriensä perillä. Twigg ja muut vangit katsoivat pahoinpitelyä muutaman metrin päästä – kädet kiinni kyljissä, jalat tiukasti yhdessä ja katseet taivaalla.
He tiesivät liiankin hyvin, että pieninkin puuttuminen maksaisi heidän henkensä. Ikuisuudelta tuntuneen hakkaamisen jälkeen vartijat raahasivat murjotun ja verisen vangin muualle. Twigg ei nähnyt häntä enää koskaan.
”Kuuntele, senkin saastainen sika. Tuo mies kuuluu yhteen koko brittiarmeijan hienoimmista yksiköistä. Kotona odottavat luultavasti vaimo ja lapset. Hän on tietenkin jonkun poika. Joka tapauksessa hän on ihminen, eikä sinulla ole oikeutta kohdella häntä tuolla tavoin.” Reg Twigg.
Ilmapommitus sytytti uutta toivoa
Maaliskuu 1944: Japani hyökkäsi Intiaan. Sotavangeilla piti kiirettä radan ylläpitotöissä, sillä Japani halusi varmistaa huoltoreitin toimivuuden.
Keväällä Twigg siirrettiin Arrow Hill -leiriin, joka sijaitsi Kanchanaburin kaupungissa lähellä Burman rajaa. Hänen työnään oli huoltaa siltaa, jota pitkin junat ylittivät joen.
Työ oli raskasta, ja Twiggin mahonginruskea iho peittyi haavoihin ja rakkoihin. Edeltävät kuukaudet olivat olleet melkoinen koettelemus: Twigg oli määrätty polttamaan kuolleita vankitovereitaan, hän oli joutunut nukkumaan ulosteissa, ja lopulta hän oli sairastunut malariaan.
Työleirien keittiötkin olivat niin kaukana, ettei Twigg ollut uskaltanut pihistää ruokaa. Ruokalistalla oli pari kourallista riisiä päivässä sekä sisiliskoja ja käärmeitä, joita hän pyysi tovereineen bambusta ja narusta valmistettuihin ansoihin.
Saaliin saatuaan Twigg nylki sen ja paahtoi lihan pienellä nuotiolla toivoen, etteivät vartijat huomaisi. Ansasaaliista huolimatta hän painoi arvionsa mukaan enää alle 40 kiloa.
Eräänä päivänä kesken töiden japanilainen vartija ryhtyi hakkaamaan metalliristikkoa, joka oli lepakkojen täyttämän luolan suulla. Iskuista levisi onkaloon kaiku, joka paisui valtavaksi pauhuksi: meteli varoitti vankeja ilmahyökkäyksestä.
Twigg paiskasi bamburungot käsistään ja katsoi taivaalle. Vatsaa jäytävä nälkä unohtui hetkeksi, kun hän näki brittiläisen Mosquito-pommikoneen liitelevän taivaalla ja nousevan vuorten ylle horisontissa. ”Kävitköhän Singaporessa?” hän ajatteli täynnä toivoa.
”Brittisotilaat leikkaavat päitä irti japanilaisilta maanmiehiltämme”, leirin komentaja karjui, kun sotavangit oli hetken kuluttua marssitettu hänen eteensä. ”Teille käy samoin, mikäli tämä jatkuu.”
Twigg ei sanonut mitään. Hän tiesi vartijoiden rankaisevan heti, jos hän menettäisi itsehillintänsä. Englantia osaamattomille vartijoille raivostuessaan hän ei silti malttanut olla kiroilematta näille omalla äidinkielellään. ”Sinä murhanhimoinen paskiainen. Jonain päivänä vielä nyljen sinut elävältä ja paistan nuotiolla”, hän manasi vartijoille englanniksi.
Kaksi päivää Mosquito-koneen ylilennon jälkeen kuusi brittipommittajaa iski Arrow Hilliin. Twigg heittäytyi maahan ja silmäili putoavia pommeja. Japanilaiset juoksivat kaaoksen keskellä ympäriinsä yrittäen ampua brittikoneita, mutta he eivät onnistuneet estämään pommikoneen täysosumaa, joka pirstoi rautatiesillan säpäleiksi.
Seuraavina viikkoina vangit raatoivat kuin hullut 18 tuntia vuorokaudessa, jotta junat pääsisivät taas sillan yli. Vartijat olivat entistäkin aggressiivisempia ja potkivat ja löivät vankeja joka käänteessä. Twigg oli silti taas toiveikas.
Hän uskoi koettelemuksen päättyvän pian, ja toivo siitä antoi hänelle rutkasti uusia voimia.
Reg Twigg saalisti nälkäänsä liskoja, joista sai täydennystä pienen pieniin riisiannoksiin.
Twigg palasi kotiin Englantiin
15. elokuuta 1945: Liittoutuneiden joukot olivat onnistuneet ottamaan koko Burman hallintaansa kuukautta aiemmin, ja Thaimaan rautatien pommitukset vain kiihtyivät.
Taivaalta satoi tuhansittain lentolehtisiä. Niitä pudotettiin brittikoneista, joita lenteli Uttaraditin pikkukaupungin yllä. Twigg oli siirretty sinne kesäkuussa. Aliravittu ja uupunut sotilas tarttui yhteen paperiarkkiin.
Pala nousi Twiggin kurkkuun, kun hän luki lentolehtisen tekstin: ”Japani on antautunut. Te olette vapaita miehiä, ja yritämme päästä luoksenne mahdollisimman pian.”
Vankileirissä vallitsi hetken miltei painostava hiljaisuus. Sitten vangit ryhtyivät yhtäkkiä hihkumaan riemusta ja halailemaan toisiaan ilonkyyneleitä silmissään.
Kaikki eivät jakaneet samaa tunnetta: Twigg näki ryhmän japanilaissotilaita marssimassa Uttaraditin pääkatua päät painuksissa. Heidän kasvoiltaan saattoi nähdä tappion tuskan.
Japanin joukot Singaporessa antautuivat vasta 12. syyskuuta, mutta Twigg oli tuolloin jo matkalla Thaimaan pääkaupunkiin Bangkokiin, josta hänet lennätettiin Rangooniin.
Hän katseli ilmasta hiljaisena rautatietä, jota rakentamassa hän oli raatanut kolme ja puoli vuotta elämästään. Vajaa 7 000 hänen maanmiestään oli haudattu maahan nyt jo tuhottujen rautatiekiskojen varrelle.
Monet heistä olivat olleet Twiggin ystäviä. Reg Twigg katseli mietteliäänä lentokoneen ikkunasta ulos ja muisti sitten lainauksen Shakespearen näytelmästä Henrik V: ”Vanhat miehet unohtavat.”
”Niin ei kyllä käy!” Twigg mietti. Kuoleman rautatie jäi taakse, mutta sen kauhut seuraisivat häntä aina. Reg Twigg ei voinut tehdä muuta kuin yrittää jatkaa elämäänsä.
Liittoutuneilla oli ilmaherruus Thaimaan yllä, joten ne kykenivät pommittamaan rautatietä.
Jälkikirjoitus: Parin Rangoonissa viettämänsä kuukauden jälkeen Twigg pääsi kotiin hollantilaisella SS Boissevainilla. Hän saapui Liverpooliin lokakuussa 1945, ja kaksi kuukautta myöhemmin hän palasi perheensä pariin Leicesteriin.
Kotiin päästyään Twigg työllistyi varaston esimieheksi. Reg Twigg kuoli 99-vuotiaana vuonna 2013 vain muutama viikko ennen elämäkertansa ilmestymistä.
Hän ei ollut koskaan innostunut sotasankarin maineesta: Twigg teki omien sanojensa mukaan sen, mitä hengissä selviytyminen vaati.
Hän muotoili asian elämäkerrassaan näin: ”Darwinistit sanovat sitä vahvimman eloonjäämiseksi. Kutsun sitä itse ’itsekkäimpien paskiaisten eloonjäämiseksi’.”