Juutalaisena natsiarmeijassa

Hän vapisi pelosta päästyään vihdoin jonon kärkeen saksalaisupseerin pöydän luo. Kun saksalainen kysyi: ”Oletko juutalainen?” Solomon sai idean.

Hän vastasi täydellisellä saksalla: ”En ole juutalainen, vaan saksalaista syntyperää.”

Solomonin takana seissyt nuori puolalainen protestoi murtaen saksaksi: ”Tuo... juutalainen!”

Kun Solomon kielsi epätoivoisena väitteen, eräs saksalaissotilas läimäytti yllättäen puolalaista ja karjaisi: ”Suu kiinni!”, kun taas Solomonia pyydettiin ystävällisesti astumaan jonosta sivuun.

Hän oli pelastunut neuvokkuutensa ansiosta, ja seuraavien neljän vuoden aikana nopeista hoksottimista oli valtavasti hyötyä hänen piilotellessaan kaikkein juutalaisvihamielisimpien natsien keskellä.

Saksalainen syntyperä meni täydestä

Perelin perheen neljäs lapsi Solomon syntyi 21. huhtikuuta 1925 Peinen pikkukaupungissa Braunschweigin ja Hannoverin välissä.

Elämä Weimarin tasavallassa oli leppoisaa, ja Solomonin lapsuus oli onnellinen. Kaikki muuttui, kun natsit nousivat valtaan 1933.

Juutalaisvainot yltyivät kahdessa vuodessa niin, että koko perhe muutti Łódziin Puolaan. Kaupungissa oli suuri juutalaisyhteisö, joten kotiutuminen oli helppoa.

Kun Hitlerin Saksa vyöryi Puolaan 1939, Solomon ja hänen veljensä Isaac siirtyivät idemmäs. Vuonna 1941, kun saksalaiset valtasivat neuvostojoukkojen miehittämän osan Puolasta, Solomon jäi kuitenkin satimeen.

Kesäkuussa 1941 Solomon joutui Saksan armeijan 12. panssaridivisioonan käsiin.

Kansallisuutta tiedusteltaessa hän valehteli olevansa syntyperältään Volksdeutscher eli kuuluvansa aikanaan itäiseen Eurooppaan asettuneiden saksalaisten jälkeläisiin.

Kuulusteleva upseeri uskoi tämän; 12. panssaridivisioonan silmissä Solomon siis oli saksalainen, eikä häntä enää tutkittu enempää.

Solomon vietiin saksalaisten leiriin. Siellä hän pääsi peseytymään ja sai ruokaa sekä univormun, joka oli aivan liian suuri 160-senttiselle, 16-vuotiaalle pojalle.

Hän näytti lapselta pitkien saksalaissotilaiden rinnalla. Nähdessään kuvansa leiriin pysäköidyn ajoneuvon sivupeilistä hän tunsi kylmät väreet selkäpiissään.

”En tiennyt, miten olisin toiminut siinä tilanteessa. Pelkäsin sekä muita paikallaolijoita että itseäni. En tiedä, mitä ja ketä pelkäsin eniten. Minä, juutalaislapsi, olin liittynyt vihollisten joukkoon. Kokosin kaikki voimani, etten olisi menettänyt itsehillintääni ja paljastanut vahingossa, kuka todellisuudessa olen.”

Jatkuvaa varpaillaan oloa

Ahdistuneisuutta ei helpottanut se, että Salomon sai käskyn tulla erään yksikössä palvelevan kersantin puheille. Hän kömpi sisään liikkuvana konttorina toimivaan Volkswageniin, jonka etuistuimella kersantti istui.

Takapenkillä oli kaikkea kyyhkyslakasta mappeihin ja asiakirjoihin. ”Näyttäisitkö paperisi.” Solomonin kieli meni solmuun.

Jos hän olisi kertonut haudanneensa henkilöllisyystodistuksensa maahan, se olisi ollut lorun loppu.

Hänen ei auttanut muu kuin jatkaa jo alkamansa tarinan sepittämistä: ”Kaikki henkilöpaperini tuhoutuivat, kun saksalaiset tekivät suuren tykistökeskityksen asuinseudulleni.”

Kersantti katsoi häntä myötätuntoisesti, tarttui kirjoituskoneeseen ja työnsi siihen paperiarkin. ”Mikä on nimesi?” Solomon vastasi automaattisesti: ”Perel.”

Samassa hän tajusi virheensä: siinä menivät eloonjäämismahdollisuudet, olihan Perel perijuutalainen nimi!

Onneksi leirin ylitse lensi saksalainen pommikonelaivue, joka pudotti pomminsa melko lähelle, joten kersantti ei kuullut vastausta, vaan huusi: ”Mitä? Mitä sinä sanoit?”

Salamannopeasti Solomon keksi uuden, vaikkakin saman kuuloisen nimen: ”Nimeni on Perjell.”

Toinen saksalaissotilas kuuli sen ja vahvisti, että Perjell oli tavallinen liettuansaksalainen sukunimi.

Kersantti kysyi seuraavaksi Solomonin etunimeä. Perijuutalaista nimeä ei voinut ilmoittaa, ja Solomonin päähän pälkähti ensimmäisenä Josef.

Niin Solomon Perelistä tuli Josef Perjell, orpo Itä-Puolan saksalainen, jolla oli liettualaiset sukujuuret.

Solomonin vanhemmat olivat lähtöisin Venäjältä, ja asuttuaan perheensä kanssa kaksi vuotta neuvostojoukkojen miehittämässä Itä-Puolassa hän puhui loistavasti venäjää.

Hänet värvättiinkin tulkiksi 12. panssaridivisioonaan, joka oli matkalla itään kohti Moskovaa. Hän oli korvaamaton apu käännettäessä venäläisille sotavangeille annettuja käskyjä ja kuulusteltaessa puna-armeijan upseereita.

Eräänä päivänä hänet vietiin autolla usean kilometrin päähän auttamaan erään tykistöupseerin kuulusteluissa. Kävi ilmi, että kuulusteltava oli itsensä Josif Stalinin poika, joka lähetettiinkin nopeasti divisioonan päämajaan.

Tämän suorituksen jälkeen Solomon komennettiin yksikköä johtavan kapteeni von Münchowin luo. Preussilaista aatelissukua oleva arkkinatsi von Münchow puhutteli alaisiaan kylmän etäisesti.

Solomon oli varma, että kapteeni oli haistanut palaneen käryä eikä pelastusta enää olisi, vaan Solomon joutuisi kuulusteluihin ja pääsisi hengestään.

Hän pudisteli tomut univormustaan ja kertasi vielä kerran mielessään tarinansa Josef Perjellistä. Sitten hän luki mielessään hiljaisen rukouksen ja astui sisään kapteenin telttaan.

Natsiupseerin yllättävä tarjous

Kaksi sotilasta seisoi von Münchowin teltan edessä vahdissa. Roolinsa vahvistukseksi Solomon kalautti kantapäänsä yhteen ja tervehti vartijoita äänekkäällä heil-huudolla. Teltassa häntä odotti hymyilevä kapteeni.

Von Münchow kysyi, oliko Solomon koskaan maistanut viiniä. Vaikka olikin usein juonut viiniä juutalaisissa seremonioissa, Solomon kielsi epäröimättä koskaan maistaneensakaan.

Tapaaminen oli miellyttävä, ja von Münchow tarjosi hyvää moselviiniä ja maukkaita leivonnaisia. Kapteeni pyysi Solomonia kertomaan elämästään ja nieli muitta mutkitta tarinan Josef Perjellistä.

Hän myös ylisti nuorukaisen urheutta ja kurinalaisuutta. Keskustelu sai kuitenkin yllättävän käänteen. Kapteeni kertoi omistavansa Stettinin kaupungin lähellä suuren kartanon, jossa hän asui kahdestaan vaimonsa kanssa.

Varakas pari oli lapseton, ja siksi he halusivat mielellään adoptoida Solomonin. Sadat ajatukset pörräsivät nuorukaisen päässä.

Hän tunsi pettävänsä perheensä ja tunsi valtavaa koti-ikävää. Siksi hän suorastaan inhosi itseään vastatessaan kapteenille: ”Kiitos, tulen erittäin mielelläni.”

Von Münchow lupasi, että paperit tehtäisiin heti, kun Saksa olisi voittanut sodan. Poistuessaan kapteenin teltasta Solomon pystyi tuskin hengittämään.

Kun sota loppuisi, hänen pitäisi ikuisiksi ajoiksi jättää juutalainen Solomon taakseen ja muuttua Josef von Münchowiksi. Syksyllä 1941 Solomonin yksikkö pääsi kolmen päivän lomalle Smolenskin lähellä olevaan kylään.

Yhteen taloista oli tehty yhteiset kylpytilat, joihin miehet pääsivät ryhmissä peseytymään. Tämä tiesi uutta katastrofia.

Solomonia pyydettiin monta kertaa mukaan, mutta hän keksi aina jonkin verukkeen. Jos hän olisi mennyt pesulle muiden kanssa, he olisivat huomanneet, että hänet oli ympärileikattu, ja se olisi tiennyt kaiken loppua.

Lopulta Solomon oli ainoa, joka ei ollut käynyt pesulla. Hän livahti taloon ja lukitsi oven sisäpuolelta estääkseen muita pääsemästä sisään. Hän alkoi kuurata likaa pois kehostaan seisten ammeessa, jossa oli vettä polviin saakka.

Äkkiä hän kuuli hiljaisen kuiskauksen ja tunsi vahvojen käsivarsien kiertyvän ympärilleen ja alastoman miehenvartalon painautuvan ruumistaan vasten.

Seuraavaksi tuntematon mies yritti työntää pystyssä sojottavan peniksensä nuorukaisen sisään.

Solomon ryntäsi kauhuissaan pois ammeesta. Kääntyessään hän näki lääkintämies Heinz Kelzenbergin seisovan ammeen toisella puolella.

Mies, jota hän oli kuukausia pitänyt ystävänään, oli kasvoiltaan täysin punainen. Hän kuljetti katsettaan Solomonin vartaloa pitkin alas jalkoväliin saakka ja huudahti yllättyneenä: ”Oletko juutalainen?”

Paniikin kasvaessa Solomon aneli itkien: ”Älä tapa minua! Olen vielä nuori, haluan elää.”

Sen sijaan, että olisi kutsunut muita paikalle, Kelzenberg meni hitaasti Solomonin luo, kietoi kädet tämän ympärille ja sanoi:

”Älä itke, etteivät nuo tuolla ulkona kuule. En tee sinulle pahaa enkä paljasta salaisuuttasi. Tiedä vain, että on olemassa toisenlainenkin Saksa.”

Kelzenberg vannoi, ettei kertoisi koskaan Solomonin salaisuutta, ja epämiellyttävästä tapauksesta huolimatta he pysyivät ystävinä.

Natsi-Saksa oli vaaroja täynnä

Talven lähestyessä 12. panssaridivisioona liikkui pohjoiseen osallistuakseen Leningradin piiritykseen.

Siellä Solomonin yksikkö joutui voimakkaaseen tykistötulitukseen, joka surmasi useita sotilaita, heidän mukanaan myös lääkintämies Kelzenbergin.

Solomon menetti parhaan ystävänsä ja ainoan uskottunsa. Valtavien tappioiden vuoksi yksikkö siirrettiin Viroon kokoamaan rivejään. Solomon toimi myös siellä neuvostovankien kuulustelujen tulkkina.

Ajoittain kapteeni von Münchow poikkesi paikalla. Hän iloitsi silminnähden siitä, että hänen tulevalla, juuri 17 täyttäneellä adoptiopojallaan meni hyvin.

Eräänä päivänä hänellä oli Solomonille viesti: Saksan armeijan oli luovuttava tulkistaan ja lähetettävä tämä Saksaan, koska nuorukainen oli alaikäinen.

Solomon menisi sisäoppilaitokseen, jotta hän saisi kunnon koulutuksen ja voisi palvella isänmaataan.

Solomon ei olisi halunnut matkustaa Saksaan, joka vilisi natsien salaisen poliisin Gestapon ilmiantajia.

Kieltäytyminen ei kuitenkaan ollut mahdollista, joten hänen oli pakko kiittää ja hyväksyä kutsu. Pian hän istui Berliinin-junassa kahdestaan samassa vaunussa sievän, beigenväriseen univormuun pukeutuneen vaaleaverikön kanssa.

Tytön ylistäessä isänmaata ja natsipuoluetta Solomon alkoi aavistaa, että tyttö saattaisi olla helposti hurmattavissa.

Hän oli kuullut sotilailta erilaisista taktiikoista, joilla naisia isketään, ja näitä oppeja hyödyntäen hän alkoi flirttailla tytön kanssa.

Aavistelut osuivat ilmeisesti oikeaan, sillä tyttö heittäytyi äkkiarvaamatta kiihkeästi suudellen Solomonin syliin.

Hän olisi mieluusti jatkanut pidemmällekin, mutta Solomon kykeni hillitsemään itsensä pelätessään, että tyttö huomaisi hänen olevan ympärileikattu.

Berliiniin tultua Solomonille valkeni pian, minkälaiseen sisäoppilaitokseen hän oli matkalla. Kyseessä oli yksi maan eturivin Hitlerjugend-kouluista, joissa kasvatettiin Kolmannen valtakunnan tulevia johtajia.

Koulu sijaitsi Braunschweigissa vain 20 kilometrin päässä Peinestä, jossa Perelin perhe oli asunut. Junamatkalla Solomon pohti, tunnistaisiko joku hänet ja paljastaisi hänen juutalaisuutensa.

Solomonin saavuttua Braunschweigiin kaksi ruskeisiin univormuihin pukeutunutta nuorta miestä nouti hänet asemalta. Kumpikin opiskeli Solomonin tulevassa opinahjossa.

He veivät Solomonin koulua johtavan Bannführer Mordhorstin luo, ja tätä kiinnosti kovasti kuulla nuorenmiehen kokemuksista itärintamalta.

Mordhorstin mielestä Solomonin toiminta Venäjällä osoitti tämän soveltuvan SS-divisioonan palvelukseen. 160-senttinen nuorukainen ei kuitenkaan ollut tarpeeksi pitkä SS-mieheksi, ja hiuksetkin olivat liian tummat SS:ään.

Solomon esitti pettynyttä mutta oli kuitenkin tyytyväinen siihen, että sai jäädä kouluun opiskelemaan.

Hengenvaarallista saippuaa

Solomon tottui pian koulunkäyntiin. Hän opiskeli teknisiä ja akateemisia aineita sekä rotuoppia, eikä pian enää vierastanut uutta ruskeaa Hitlerjugend-univormuaan.

Paljastumisen pelko oli hänelle jo tuttu tunne, mutta nyt oli edessä uusia vaaroja. Solomonin piti ennen kaikkea estää muita näkemästä häntä alasti, mutta oppilaiden yhteiset peseytymistilat aiheuttivat tässä ongelman.

Suihkukoppien välissä oli maitolasiset seinät, mutta hän oli turvassa vasta, kun pääsi livahtamaan suihkukoppiin siten, että oli selin muihin.

Hän pukeutui aina nurkassa, jotteivät muut nähneet häntä, ja meni suihkukoppiin alushousut jalassa. Ensimmäisillä viikoilla hänellä oli yhä rippeitä ylellisestä saippuasta, jonka oli saanut tuotua itärintamalta mukaansa.

Se vaahtosi niin runsaasti, että hän pystyi heti peseytymisen aluksi peittämään jalkovälinsä vaahdolla. Tuontisaippuan loputtua hän joutui kuitenkin tyytymään koulussa tarjolla olevaan saippuaan.

Se oli paitsi pahan hajuista myös huonosti vaahtoavaa. Myös muut oppilaat kirosivat saippuaa, jota kutsuttiin nimellä reines Judenfett eli ”aitoa juutalaisen rasvaa”.

Ympärileikattu elin aiheutti Solomonille niin paljon huolta, että hän koetti jopa tehdä itselleen keinotekoisen esinahan.

Hän veti ensin ihoa niin pitkälle kuin mahdollista ja kiinnitti sen sitten tiukalla narunpätkällä niin hyvin kuin pystyi toivoen hartaasti, että iho kasvaisi kiinni.

Seuraavina päivinä hän juoksi kaikilla tauoilla vessaan tutkimaan, oliko edistystä tapahtunut, ja kiristi narua, jos se oli päässyt löystymään.

Pian Solomonilla oli jalkojensa välissä kivulias tulehdus, ja hän joutui luopumaan keksimästään suunnitelmasta.

Kivut saivat hänet ontumaan päiväkausien ajan, ja tämä herätti muissa huomiota. Erään marssiharjoituksen aikana 14-vuotias oppilas kysyi häneltä:

”Miksi et marssi selkä suorana? Ja miksi et pysy tahdissa?” Solomon keski nopeasti hätävaleen: ”Ei tämä mitään, pientä selkäkipua vain.”

Kun poika kysyi epäluuloisesti, miksi Solomon ei mennyt koululääkärin puheille, tämä vastasi: ”Ei sitä nyt kaikkien pikkuvaivojen vuoksi lääkärissä hypätä.”

Se vaiensi pikkuoppilaan, joka siitä lähtien ihaili Solomonin mielenlujuutta. Kivut onneksi hellittivät pian, mutta koulun rotuoppiopetus oli Solomonille kovaa psyykkistä kidutusta.

Opettajan mukaan ”saksalaisveren liitto” koostui kuudesta rodusta: Pohjolan kansat olivat ylivertaisia, tosin veri oli täysin puhdasta ainoastaan Norjassa.

Seuraavaksi parhaita olivat tietysti saksalaiset. Ryhmään kuuluivat lisäksi suomalaiset, länsieurooppalaiset, romanialaiset ja jotkut Baltian kansat, koska niihin oli aikojen saatossa sekoittunut riittävästi pohjoista verta.

Opettaja listasi myös kaikki juutalaisten väitetyt rikokset siten kuin ne natsien propagandassa kuvattiin. Oppilaiden piti myös oppia tunnistamaan juutalaiset ulkonäön ja ominaiskäytöksen perusteella.

Kylmät väreet kulkivat Solomonin selkäpiissä, kun hän kuuli puhuttavan juutalaispiirteistä. Hän pelkäsi joka kerran, että luokkatoverit katsoisivat häntä ja näkisivät, että Josef Perjellissä oli kaikki juutalaisuudesta kielivät tunnusmerkit.

Kun opettaja eräänä päivänä pyysi Solomonia taululle kesken rotuoppitunnin, nuorukaiseen iski paniikki. Solomon kirjoittaa muistelmissaan:

”Nousin ja menin taululle kuin olisin mennyt mestauslavalle. Tunsin olevani viaton katsoja, joka heitetään areenalle gladiaattoreiden sekaan. En voinut paeta, eikä maa edessäni auennut ja niellyt minua, vaikka mielessäni niin toivoinkin.”

Kaikki tuijottivat Solomonia. Hänen yllätyksekseen kukaan ei väittänyt häntä juutalaiseksi. Opettaja vain sanoi ystävällisesti:

”Katsokaa Josefia. Hän on tyypillinen itäbalttilaisen arjalaisrodun edustaja.” Solomon hengähti helpotuksesta. Hän ajatteli myös, että natsien tekotieteelliset rotuopit olivat juuri osoittautuneet tyhjästä temmatuiksi.

Jopa tämä opettaja, jonka piti olla juutalaisten tunnistamisen asiantuntija, näki Josef Perjellin eikä mustahiuksista juutalaista nimeltä Solomon Perel.

Rakastumisen vaarat

Solomon kartteli yleensä sosiaalisia tilanteita ja tapaamisia ja vietti vapaa-aikansa omissa oloissaan. Lähdettyään kuitenkin eräänä päivänä sosiaalisen paineen vuoksi ulos luokkatovereidensa kanssa hän tapasi Leni Latschin.

Tämä kuului Bund Deutscher Mädeliin, joka oli tytöille tarkoitettu Hitlerjugendin vastine. Nuoret rakastuivat toisiinsa heti.

Pian koko koulu tiesi, että he seurustelivat, ja Solomon alkoi haaveilla siitä, että voisi jonakin päivänä paljastaa Lenille, kuka todella oli. Mutta se jäi haaveeksi, sillä paljastumisen riski oli liian suuri.

Romanssi toi kuitenkin hiukan iloa teinipojan elämään. Eräänä päivänä, kun Solomon kolkutti Lenin kotiovea, tytön äiti avasi oven sanoen, ettei Leni ollut vielä tullut kotiin, mutta Solomon sai kernaasti tulla sisälle odottamaan.

Hän ohjasi Solomonin mukavaan nojatuoliin ja istuutui itse vastapäätä. Hän oli jo jonkin aikaa huomannut, etteivät nuorukaisen kertomukset menneisyydestään aina olleet yhtäpitäviä.

Vakavin ilmein äiti kysyi suoraan: ”Kerrohan Josef: oletko sinä tosiaan saksalainen?”

Siihen saakka Solomonin oli aina onnistunut livahtaa hankalien kysymysten ohi tai keksiä nopeita valeita, mutta omaksikin yllätyksekseen hän vastasi nyt:

”Ei, rouva Latsch, en ole saksalainen. Olen juutalainen.”

Solomon katui saman tien spontaania tunnustustaan. Hän kertoo muistelmissaan:

”Heti kun olin sanonut nuo sanat, menin täysin pois tolaltani. Ruumiini vapisi ja polveni löivät loukkua. Sain juuri ja juuri soperrettua sanat ’Olkaa kiltti älkääkä paljastako minua Gestapolle.’”

Rouva Latsch nousi, tuli Solomonin luo ja suuteli tätä otsalle. Hän lupasi olla paljastamatta salaisuutta.

Solomonilla kävi jälleen ratkaiseva tuuri: hän oli jo toisen kerran paljastunut ja kertonut totuuden, ja jälleen kuulijana oli saksalainen, joka vastusti juutalaisvainoja.

Rouva Latsch sanoi Solomonille, ettei tämän pitäisi kertoa salaisuuttaan muille, ei edes hänen omalle tyttärelleen, sillä äiti ei tiennyt, voisiko tässä asiassa luottaa tyttäreensä.

”Nykynuoret ovat niin toisenlaisia”, rouva selitti.

Raitiovaunulla geton halki

Joulukuussa 1943 Solomonilla oli niin suuri ikävä vanhempiaan, että hän päätti käyttää joululomansa matkustaakseen takaisin Łódziin jotta voisi koettaa löytää heidät.

Ruskeaan Hitlerjugend-asuunsa pukeutuneena hän nousi junasta ja juoksi kohti kaupungin gettoa, johon natsit olivat sulkeneet kymmeniätuhansia juutalaisia.

Hän kulki kaupungin katuja muistellen neljää onnellista lapsuusvuottaan Łódzissa. Muurin luona hän nousi tiilikasan päälle nähdäkseen paremmin toiselle puolelle.

Näky oli karmaiseva: lukemattomat rääsyihin pukeutuneet, laihat juutalaiset vaeltelivat päämäärättöminä pitkin katuja. Harmaa, eloton ihmismassa liikehti kuin tuulen viemänä.

Kyyneleet valuivat Solomonin poskille. Jos hänen äitinsä ja isänsä olivat tässä helvetissä, heidät oli pakko löytää.

Kun Solomon koetti kulkea geton suuren portin läpi, hämmentynyt vartija pysäytti hänet. Miehen hatussa oleva Daavidin tähti paljasti hänen kuuluvan geton juutalaisiin poliisivoimiin.

Solomonin takaa juoksi saksalainen sotilas kertomaan, että vain juutalaisilla oli lupa olla getossa, mutta jos vieras halusi toiselle puolelle kaupunkia, geton läpi pääsi päivittäin raitiovaunulla.

Solomon kiirehti löytääkseen raitiovaunun, mutta heti, kun se saapui gettoon, juutalaispoliisi lukitsi kaikki ovet varmistaakseen, ettei kukaan geton asukkaista päässyt vaunuun.

Ensimmäisessä vaunussa istuva Solomon katseli kaikkialle nähdäkseen vanhempansa. Hän tiesi, missä he asuivat, sillä Grodnossa ollessaan hän oli saanut heiltä kirjeitä.

Kun raitiovaunu kulki vanhempien kodin ohi, Solomon painoi kasvonsa ikkunaa vasten. Asunto oli kuitenkin pimeänä, eikä sen ikkunoista näkynyt mitään.

Hän joutui pinnistämään kaikki voimansa, ettei olisi purskahtanut itkuun. Raitiovaunun kääntyessä kadunkulmassa häntä kohtasi kauhea näky.

Joukko miehiä työnsi peitteen suojaamia avokärryjä. Peite ei kuitenkaan estänyt näkemästä luunlaihoja käsivarsia ja jalkoja, jotka tärisivät kärryjen pyörien hypellessä kadulla.

Miehet keräilivät katuojassa lojuvia ruumiita ja heittelivät niitä säälimättä rattailleen kuin perunasäkkejä.

Solomonin mieleen nousi auttamatta ajatus siitä, että ehkä hänen vanhempansakin olivat noilla rattailla.

Näinkö heidän elämänsä päättyi? Koko loman lopun hän kulki joka päivä raitiovaunulla geton läpi koettaen turhaan nähdä äitiään tai isäänsä. Kun uusi vuosi 1944 koitti, Solomon palasi lyötynä Braunschweigiin.

Pommi pelasti paljastumiselta

Heinäkuussa 1944 Saksan tappio alkoi olla selvä, mutta natsiviranomaiset jatkoivat uupumatta työtään puhdasrotuisen Saksan kansan luomiseksi.

Solomon sai kutsun sisäministeriön Braunschweigin osaston tapaamiseen, jossa häntä pyydettiin todistamaan asiakirjojen avulla saksalainen syntyperänsä.

Solomon ojensi paperit, jotka oli saanut palvellessaan 12. panssaridivisioonassa Puolassa. Ne eivät kuitenkaan riittäneet, vaan häntä kehotettiin hankkimaan viralliset todistukset, jotka olivat jääneet Grodnossa sijaitsevaan lastenkotiin.

Tehtävä oli mahdoton, koska lastenkodissa ei koskaan ollut asunut saksalaista syntyperää olevaa Josef Perjell -nimistä henkilöä.

Viranomaisten epäluuloisuuden vuoksi Salomon pystyi vaivoin hengittämään tapaamisen jälkeen, mutta hänellä oli jälleen onni myötä.

Samana iltana liittoutuneet pommittivat Braunschweigia, ja kuin ihmeen kaupalla yksi pommeista osui suoraan sisäministerin toimistoon.

Kaikki talossa olleet arkistot paloivat tuhkaksi mukaan lukien paperit, joissa Salomonin syntyperän kohdalle oli merkitty kysymysmerkkejä. Koulunkäynti sai jatkua.

Juutalaisena Hitlerin Saksaa puolustamassa

Vuoden 1945 alussa neuvostojoukot tunkeutuivat idästä yli Saksan rajan, Britannia ja Yhdysvallat puolestaan hyökkäsivät lännestä.

Solomon sai kutsun Volksturm-joukkoihin eli Hitlerin viimeiseen, vanhoista miehistä, naisista ja pojista koostuvaan reserviin. Hän joutui siis kaiken jälkeen vielä pelastamaan Saksaa tuholta.

Huhtikuussa Solomonin yksikkö komennettiin vartioimaan rajan tuntumassa olevaa siltaa, ja pian kuuluikin jo tykkien jylyä.

Liittoutuneiden rintaman lähestymisen äänet herättivät kauan kadoksissa olleen toivon: jonakin päivänä hän saattaisi jälleen kertoa nimekseen Solomon Perel.

Solomonin koko yksikön nukkuessa amerikkalaisjoukot hyökkäsivät heidän leiriinsä pakottaen unenpöpperöiset sotilasnuorukaiset seinää vasten.

”Nyt meidät ammutaan”, yksi pojista kuiskasi, mutta Solomon jäi seisomaan kuin halvaantuneena. Hän ei kyennyt huutamaan: ”Seis, en kuulu näihin. Olen juutalainen.”

Hän mietti, miten paradoksaalista olisi kuolla pelastajien luotiin omana 20-vuotissyntymäpäivänään. Laukauksia ei kuitenkaan kuulunut. Pojat riisuttiin aseista ja lähetettiin kotiin.

Kulkiessaan sekasortoisen Braunschweigin halki Solomon kohtasi kaljuksi ajellun, vanginpukuisen miehen, jolla oli Daavidin tähti rinnassaan.

Ensimmäinen hänen näkemänsä vapautettu keskitysleirivanki! Solomon syleili miestä ja sanoi itkien: ”Minäkin olen juutalainen.”