Hitler lähetti vartiokaartinsa rintamalle

Hitlerin henkivartiokaarti aloitti ”lelusotilaina”, mutta ajan mittaan heistä tuli yksi natsien pelätyimmistä yksiköistä.

Hitlerin henkivartiokaarti aloitti ”lelusotilaina”, mutta ajan mittaan heistä tuli yksi natsien pelätyimmistä yksiköistä.

Bundesarchiv, Bild 102-17311 / CC-BY-SA 3.0

Nuori Sturmbannführer Werner Pötschke katseli lumista maisemaa Etelä- Belgiassa. Hänen johtamansa panssarivaunuyksikkö oli pakottanut yhdysvaltalaiset perääntymään, ja Hitlerin joulukuinen suurhyökkäys Ardenneilla näytti päättyvän komeaan voittoon, vaikka sitä oli kestänyt vasta kolme päivää. Pötschken olisi luullut olevan tyytyväinen, mutta hän kihisi kiukusta.

Yhdysvaltalaisten tykistötuli oli pysäyttänyt Pötschken eliittiyksikön Leibstandarte SS Adolf Hitlerin uudet, tehokkaat Panther-panssarivaunut Stoumontin pikkukaupungin lähelle. Divisioonan komentajan käskystä huolimatta Pötschken miehet eivät olleet jatkaneet hyökkäystä vihollisen kiivaan tulituksen vuoksi.

Pötschke tarttui panzerfaustiin eli kertasinkoon ja juoksi etumaisen panssarivaunun luo. Sitten hän suuntasi singon kohti omia sotilaitaan ja uhkasi laukaista sen, mikäli nämä eivät välittömästi lähtisi hyökkäämään.

Pantherit lähtivät vyörymään eteenpäin, ja yksi niistä sai heti osuman yhdysvaltalaisten kranaatista. Muut Pantherit etenivät kuitenkin vääjäämättä tuhotun ohi pakottaen vihollisen perääntymään. Palavan panssarivaunun miehistö selvisi osumasta hengissä, ja Pötschken esimies nimesi hänet ”päivän sotilaaksi” hänen ”rohkaistuaan” miehiään hyökkäämään.

Werner Pötschke oli sotilas Adolf Hitlerin mieleen: hän oli päättäväinen, tehokas ja armoton – aivan kuten Führerin nimeä kantavan Leibstandarte SS Adolf Hitlerin ­jäsenten piti ollakin.

Dirk, logo
© imageselect & willtron

Tiesitkö että...

...Leibstandarten tunnus oli tiirikka? Divivioonan ensimmäinen komentaja oli Sepp Dietrich, ja tiirikkaa kutsutaan saksaksi ”dietrichiksi”. Tunnus merkittiin niin kaartin autoihin kuin aseisiinkin.

Saksaan perustettiin toi­sen maailmansodan ­aikana ­kaik­kiaan 38 SS-divisioonaa, joiden sotilaat oli tarkoin valikoitu parhaiden joukosta. Hitlerin henkivartiokaarti Leib­standarte oli niistä vanhin ja kunniakkain.

Leibstandarten sotilaat osallistuivat moniin toisen maailmansodan tunnetuimpiin taisteluihin ja osoittivat juuri sitä rohkeutta ja raakuutta, jota Saksa tarvitsi voittaakseen sodan.

Kaartilaiset ­yllättivät vihollisen kerta toisensa jälkeen uhkarohkeilla hyökkäyksillään, joissa he viittasivat kintaalla omille tappioilleen ja tekivät halukkaasti natsien likaista työtä muun muassa murhaamalla Itä-Euroopan juuta­laisia ja teloittamalla yhdysvalta­laisia sotavankeja.

Hitler pelkäsi vallankaappausta

Leibstandarten tarina alkoi jo vuonna 1923, kun kansallissosialistisen puo­lueen johtajana tuolloin toiminut Hitler koki tarvitsevansa turvakseen oman henkivartiokaartin. Alkuun kaartissa oli vain kahdeksan jäsentä, jotka olivat Führerin mukaan ”valmiita vallankumoukseen ja ymmärsivät, että joskus tarvittiin kovia otteita”.

Aluksi henkivartiokaartia kutsuttiin mahtipontisesti ”Hitlerin iskujoukoiksi” muistutukseksi Saksan ensimmäisen maailmansodan aikaisista rynnäkköjoukoista.

Ensimmäisten kaartilaisten työ ei kuitenkaan ollut erityisen loistokasta, sillä he toimivat lähinnä ovimiehinä kansallissosia­listien kokouksissa ja rähinöitsijöinä ennalta ­orkestroiduissa katutap­pe­luissa.

Führer-vala annettiin laskemalla käsi upseerinmiekalle tai jollekin muulle sotilasesineelle.

© Getty Images

SS-joukot vannoivat uskollisuutta Hitlerille

Ennen vuotta 1934 sotilaat ja virkamiehet olivat ­virkaan astuessaan vannoneet palvelevansa Saksan kansaa ja noudattavansa Saksan perustus­lakia.

Hitlerin valtaannousun jälkeen vuonna 1934 käyttöön otettiin uusi vala, ja muiden SS-joukkojen tavoin Hitlerin henkivartiokaartinkin jäsenet vannoivat nyt uskollisuutta suoraan Führerille:

”Jumalan edessä vannon ehdotonta uskollisuutta Saksan valtakunnan johtajalle ja Wehrmachtin ylipäällikölle Adolf Hitlerille. Urheana sotilaana ­lupaan noudattaa tätä valaa kuole­maani asti. Jumala minua auttakoon.”

Hitlerin henkivartiokaartin sotilaat ­vannoivat valan viimeistään ennen kuin heidät lähetettiin taisteluun.

Henkivartiokaarti osallistui myös vuoden 1923 epäonnistuneeseen oluttupavallankaappaukseen, jonka jälkeen se lakkautettiin muiden kansallissosia­listisen puolueen iskuryhmien tavoin. Hitler tuomittiin vallan­kaap­paus­yrityksen vuoksi vankilaan.

Hitler vapautui Landsbergin vankilasta jo joulukuussa 1924, ja seuraavana vuonna hän alkoi taas pyrkiä valtaan sodan heikentämässä Saksassa. Natsipuolue oli tuolloin kuitenkin pahasti hajallaan.

”Kun vapauduin Landsbergistä, puolue oli jakautunut keskenään kilpaileviin ryhmittymiin. Koin tarvitsevani vartiokaartin, jonka miehet olivat valmiita palvelemaan ehdoitta ja tarvittaessa nousemaan omia veljiäänkin vastaan. Halusin mieluummin 20 luotettavaa miestä kuin epäilyttävän joukkion”, Hitler kirjoitti viitaten ”epäilyttävällä joukkiolla” ennen muuta natsipuolueen puolisotilaalliseen Sturmabteilungiin eli SA:han, jonka hän pelkäsi yrittävän suistaa hänet vallasta.

Hitlerin uusi vartiokaarti sai nimekseen Schutzstaffel eli ”suojelujoukko”, joka lyhennettiin usein muotoon SS.

SS-kaarti kasvoi 1920-luvun ­aikana 280 mieheen, ja kun Hitler nousi Saksan johtajaksi vuonna 1933, hän ­rakensi uskollisista kaartilaisista tiukan suoja­muurin valtakunnankanslian ympärille.

Kaartin piti saada sotakokemusta

Hitlerillä oli kaartilleen suuria suunnitelmia, eikä hän aikonut tyytyä käyttämään kaartin valiosotilaita pelkästään vartijoina vallan käytävillä. Ensimmäiset viitteet Führerin suunnitelmista nähtiin Nürnbergin puoluekokouksessa loppukesällä 1933, jossa hän julkisti henkivartiokaartinsa uuden nimen: Leibstandarte SS Adolf Hitler.

Seuraavana vuonna Leibstandarte osallistui SA:n johdon eliminoimiseen ”pit­kien puukkojen yönä” tunnetussa poliittisessa puhdistuksessa. Tuolloin kaarti muun muassa surmasi kuusi korkea-arvoista SA:n jäsentä Stadelheimin vankilassa Münchenissä.

Kaarti kuitenkin tunaroi ampuessaan, ja operaatio pitkittyi ennen kuin verilöyly lopulta oli ohi. Pitkien puukkojen yön jälkeen Hitler ja Himmler alkoivat tietoisesti muokata SS:ää vartiokaartista sotilasyksiköksi. Hitler kaavaili SS:lle tärkeää roolia osana ­tulevan suur-Saksan sotilaskoneistoa, ja siksi Leibstandarten jäsenten piti saada taistelukokemusta.

”SS ja poliisivoimat saavat välttämättömän arvovallan ­suhteessa kansalaisiin vain sotilallisuudellaan. Sotilaallisen koke­muksen kautta Saksan kansa voi saavuttaa sellaisen soturimentaliteetin, että sellaiset pulskat ja joviaalit poliisimiehet, jollaisia meillä oli Weimarin tasavallan aikaan, eivät enää pysty valvomaan lakia ja jär­jestystä valtakunnassa. Niinpä SS ja ­poliisivoimat tulevat omina yksikköinään toimimaan rintamalla armeijan tavoin, ja niiden on annettava veriuhri aivan kuten kaikkien muidenkin ­sotavoi­miemme aselajien”, Hitler perusteli.

Leibstandarte-kaartin sotilaskoulutus alkoi, ja kaartista tuli osa niin sanottua SS-Verfügungstruppea, jonka oli tarkoitus vahvistaa varsinaisen armeijan joukkoja sotatilanteessa.

Varmistettuaan itselleen diktaattorin valtaoikeudet Hitler alkoi pelätä, että armeijan kenraalit yrittäisivät syöstä hänet vallasta, ja siksi hän tarvitsi suuren ja uskollisen SS-sotilaiden joukon torjumaan mahdolliset vallankaappausyritykset.

Hitler tarkastaa vartiokaartiaan Nürnbergin puoluekokouksessa vuonna 1935.

© Getty Images

SS:n mustapaidat olivat natsi-Saksan ylpeys

Lähes kaksi vuosikymmentä kestäneen alennustilan jälkeen Leibstandarten piti viestiä maailmalle Saksan uutta nousua.

Leibstandarte-kaarti oli tärkeä ­kan­sallissosialistisen puolueen propagandan väline. Mustiin paraa­ti­univormuihin pukeutuneet pitkät ja raamikkaat kaartilaiset herättivät ihailua marssiessaan ryhdikkäinä Saksan kaupunkien kaduilla.

Leibstandarten sotilaita käytettiin propagandatarkoituksiin etenkin Hitlerin noustua valtaan vuonna 1933. Muun muassa Hitlerin syntymä­päivää ja natsien vuoden 1923 epäonnistuneen oluttupavallankaappauksen vuosi­päi­vää juhlistettiin Leibstandarten ja sen soittokunnan paraateilla.

Mustapukuiset kaartilaiset toimivat Saksan mainoskasvoina myös Berliinin olympialaisissa vuonna 1936. Monet julkiset tehtävät johtivat kuitenkin siihen, että kaartilaisten sotilas­koulutus kärsi. Hitlerin lähimpiin henkivartijoihin ­kuulunut Rochus Misch kirjoitti muistelmissaan:

”Varsinaista sotilaskoulutusta oli hyvin vähän. Ensimmäisinä kahtena vuotena vietimme koulutuksessa vain kaksi kymmenen päivän jaksoa. ­Oikeasti olimme vain paraatisotilaita.”

Misch ja muutama muu kaartilainen toimivat myös avustajina propagandaelokuvissa ja -näytelmissä. ”Siitä minä pidin. Ei minua varsinainen sotilas­elämä niin kiinnostanut”, Misch kiteytti muistelmissaan.

Vaatimukset kaartilaisille:

Armeija pilkkasi SS-joukkoja

Leibstandarte SS Adolf Hitler, joksi henki­vartiokaartia nyt kutsuttiin, oli kuitenkin yhä ensisijaisesti mustapukuisten paraatisotilaiden yksikkö, eikä sen taistelukyky vakuuttanut armeijan kenraaleja.

Armeijan väki pilkkasi Leibstandarten ja muiden SS-yksikköjen miehiä ”asvalttisotureiksi” ja ”lelusotilaiksi”, koska näillä ei ollut taistelukokemusta. SS-joukot osallistuivat kyllä sekä Sudeettialueiden miehitykseen että Itävallan liittämiseen Saksaan vuonna 1938, mutta molemmat operaa­tiot sujuivat taisteluitta.

Syyskuussa 1939 mustiin pukeutuneet SS-joukot saivat vihdoin tilaisuuden ­todistaa urheutensa ja taistelutaitonsa, kun Saksa hyökkäsi Puolaan ja toinen maailmansota syttyi. Leibstandarte lähetettiin rintamalle moottoroituna jalka­väkirykmenttinä, johon kuului noin tuhat jalkaväensotilasta ja joka liikkui ­kevyesti panssaroiduilla ajoneuvoilla.

Puolassa Leibstandarten sotilaat osoittivat niin suurta taisteluintoa, että armeijan upseerit valittivat ylemmilleen kurin puutteesta yksikössä. ”Holtitonta ammuskelua, turhia tappioita sekä liiallista halukkuutta polttaa joka ikinen kohdalle sattunut kylä”, ­armeijan päämajaan lähetetyissä raporteissa valitettiin.

Hitlerin kaartin kokemattomat sotilaat pyrkivät liiankin innokkaasti osoittamaan, että he todella olivat puheiden ­veroisia eliittisotilaita. Ei kestänyt kovin pitkään, kun Leib­standarten sotilaiden liiallinen ­sotainto oli kostautua.

© Shutterstock

Tiesitkö, että...

...Leibstandarten sotilaiden veriryhmä tatuoitiin heidän olkavarteensa, jotta he saivat tarvittaessa verensiirron mahdollisimman nopeasti? Tatuointi tehtiin noin 20 cm kyynärpään yläpuolelle.

Pabianicen kaupungin ­lähistöllä noin 150 kilometriä Varsovasta lounaaseen Leibstandarte eteni varomattomasti ja joutui Puolan joukkojen rajuun tulitukseen. Avuksi tulleet armeijan joukot eivät salanneet vahin­goniloaan SS-­joukkojen virheen vuoksi.

Yksi armeijan upseereista ehdotti jopa, että Leibstandarte vedettäisiin pois rintamalta ja lähetettäisiin reserviin. Hitleriä lähellä olevat vaikutusvaltaiset SS-kenraalit saivat kuitenkin ­estettyä moisen nöyryytyksen.

Puolassa Leibstandarte myös osoitti omaksuneensa täysin natsien ideologisen koulutuksen.

Rykmentin soittokunta teloitti hetkeäkään epäröimättä 50 juutalaista Błonien kaupungissa, ja kymmenen päivää myöhemmin joukko muita Leib­standarten sotilaita murhasi kaksi­sataa siviiliä Złoczewissä. Joukkomurhat ­järkyttivät armeijan kenraaleita, mutta heidän kätensä olivat sidotut.

SS-joukot viettivät tuntikausia koulutuskeskusten esteradoilla.

© Ullstein Bild

”Hiki säästää verta”

1930-luvun lopulla Leibstandarten paraatisotilaista alettiin muokata piinkovia taistelijoita. Rankan koulutuksen tavoitteena oli tehdä kaartilaisista voittamattomia taistelukoneita tulevassa sodassa.

  • Taktiikka
  • Kartanluku
  • Aseiden käyttö
  • Taistelukoulutus maastossa
  • Ammunta
  • Sulkeisjärjestysharjoitukset
  • Natsi-ideologia
  • Poliisityö
  • Hallinto
  • Fyysinen harjoittelu
  • Pioneerikoulutus
  • Sähkötyskoulutus
  • Ajoneuvokoulutus
  • Ensiapu
  • Lentokonekoulutus

Kreikka oli käännekohta

Armeijan ja SS-joukkojen suhteet kiris­tyivät entisestään Saksan hyökätessä ­länteen vuonna 1940. 13 toukokuuta Leibstandarte syyllistyi jälleen ylilyöntiin, kun yksi sen sotilaista ampui Saksan ­armeijan kenraalia Kurt Studentia.

Leibstandarte oli edennyt Rotter­damiin osana Alankomaiden miehitystä. Se oletti ehtineensä ensimmäisenä kohteeseen, aivan kuten Puolassakin, ja kun sen sotilaat näkivät joukon hollantilaisia sotilaita, he avasivat saman tien tulen.

Saksan armeijan laskuvarjojoukot olivat kuitenkin jo saar­taneet hollantilaiset, ja kenraali Student oli parhaillaan neuvottelemassa heidän kanssaan antautumisehdoista. Kenraali sai luodin päähänsä, mutta Leibstandarte kielsi kivenkovaan ampuneensa häntä, eikä kukaan joutunut vastuuseen harhalaukauksesta.

Leibstandarte taisteli raivokkaasti sekä Alankomaissa että Ranskassa ja oli mukana saartamassa brittijoukkoja Dunkerqueen. Wormhoudtin kylässä rykmentti syyllistyi taas sota­rikoksiin, kun sen ­sotilaat ­telkesivät brittiläisiä ja ranskalaisia ­sotavankeja latoon ja heittivät perään käsikranaatteja. 80 vankia kuoli.

Leibstandarte sai tunnustusta Saksan armeijan johdolta vasta seuraavana vuonna Balka­nin-sotaretkellä. Tuolloin rykmentti oli kasvanut 6  500 miehen prikaatiksi ja se oli saanut lisää panssariajoneuvoja. Se oli myös määrätty johtamaan hyökkäystä Kreikkaan.

Leibstandarte valtasi ­tärkeän vuoristo­solan ja pakotti Kreikan armeijan antau­tumaan vain kymmenessä päivässä.

Kurt Meyerin yksikkö liikkui kevyillä panssariajoneuvoilla.

© BPA Bild Bundesarchiv

SS-sotilaista tuli sankareita

Natsien propagandakoneisto rakasti tarinoita sankarillisista sotilaista taistelemassa isänmaan vihollisia vastaan. Leibstandarte tuotti useita tällaisia sankareita, joiden nimet iskostuivat Saksan kansan tajuntaan.

Kurt Meyer oli ­Saksan propagandaministerin Joseph Goebbelsin unelmien täyttymys: hän oli komea, natsipuo­lueen jäsen ja peloton sotilas. Kun Saksan joukot keväällä 1941 vyöryivät Balkanin halki Kreikkaan, 31-vuotiaasta Leibstandarten upseerista tuli Saksan sankari.

Meyer sai lisänimen ”Panzermeyer”, sillä hän johti panssarintorjuntayksikköä, joka johti yleensä saksalaisten hyökkäystä. 31-vuotias Sturmbannführer (vastaa majuria) ei kaihtanut tavallisesta poikkeavia ratkaisuja.

Kun hänen yksikkönsä eteneminen 13. huhtikuuta 1941 pysähtyi kreikkalaisten ankaraan tulitukseen Kleisouran solassa, sotilaat pysäh­tyivät ja hakeutuivat suojaan. ­Silloin Meyer otti käsikranaatin, irrotti sokan ja sysäsi kranaatin vierimään kohti alaisiaan.

”E ole sen koommin nähnyt yhtä ­rivakkaa rynnäkköä”, Meyer kirjoitti myöhemmin muistelmissaan.

Kurt ”Panzermeyer” Meyer (1910–1961)

  • Osallistui nuorena kapteenina Puolan miehitykseen 1939.
  • Ylennettiin majuriksi Ranskan miehityksen jälkeen 1940.
  • Palkittiin kunniamerkillä toiminnastaan Kreikassa 1941.
  • Taisteli itärintamalla ja mm. Harkovassa 1942–1943.
  • Sai komentoonsa SS-divisioonan toukokuussa 1943.
  • Koki murskatappion Normandiassa kesäkuussa 1944.
  • Vangittiin ja tuomittiin kuolemaan sotavankien murhasta. Rangaistus muutettiin 10 vuoden vankeudeksi.

Aiemmista tavoistaan poiketen Leib­standarte kohteli kreikkalaisia sotavankeja hyvin, sillä natsi-­ideologian mukaan kreikkalaiset edustivat eurooppalaista korkeakulttuuria. Kreikkalaiset upseerit saivat saksalaisilta kutsuja ­illallisille, ja pian Leib­standarte vapautti sekä tavalliset sotilaat että ­upseerit sillä ehdolla, etteivät nämä enää tarttuisi aseisiin Saksaa vastaan.

Kiitokseksi kreikkalaiset lahjoittivat Leibstandartelle karhun. Se vietiin Lichter­felden kasarmille Berliiniin, jossa sa sai viihdyttää tuhansia Leibstandarteen värvättyjä nuorukaisia heidän koulutuksensa aikana.

© Imageselect & Getty Images

Tiesitkö, että...

...Leibstandarten upseerien oli hyväksytettävä morsiamensa SS:n johdolla ennen avioliittoa? Morsiamen oli todistettava, ettei hänellä ollut juutalaisia esi­vanhempia, ja esitettävä valo­kuva itsestään uimapuvussa.

Panssarivaunuista oli pulaa

Hitler oli hyvin tyytyväinen henkivartiokaartinsa toimintaan Kreikassa, ja seuraavaksi hän lähetti Leibstandarten itä­rintamalle, jossa Saksa eteni täyttä vauhtia Neuvostoliiton alueelle.

Idässä Leib­standarte osallistui muun muassa Kiovan miehitykseen, ja sen väitetään murhanneen neljätuhatta venäläistä ­sotavankia. Seuraavien kymmenen kuukauden aikana Leibstandarte kiiruhti itärintamalla taistelusta toiseen, kunnes se lähetettiin Ranskaan lepäämään. Samaan aikaan prikaati kasvoi divisioonaksi.

Leibstandartesta oli määrä tulla panssaridivisioona, mutta panssarivaunuja ei kuulunut. Kun Wilhelm Roes saapui ­uutena tulokkaana Normandiaan lokakuussa 1942, sotilaita koulutettiin marssittamalla heitä kentällä viiden miehen ryhmissä.

Yksi miehistä oli panssarivaunun johtaja, ja neljä muuta esittivät tankin neljää kulmaa ja liikkuivat aina johtajan määräämään suuntaan.

”Kun johtaja antoi käskyn ’panssari aja!’, minun oli vaikea pidätellä naurua. Kesti viikkoja, ennen kuin yksikköön ­saatiin edes yksi oikea panssarivaunu”, Roes kirjoitti myöhemmin muistelmissaan.

© Imageselect & Shutterstock

Tiesitkö, että...

...Leibstandarten puhetapa oli vähemmän muodollinen kuin armeijassa? Wehrmachtissa sotilaiden oli vastattava ”Kyllä, herra luutnantti”, mutta Leibstan­dartessa riitti pelkkä ”Kyllä, luutnantti”.

Helmikuussa 1943 Leib­standarte palasi itärintamalle, nyt 20  000 miehen ­vahvui­sena panssaridivisioonana, johon kuului muun muassa ­yhdeksän Tiger-panssarivaunua. Divi­sioona liikkui Venäjällä ­junalla, ja eräänä yönä 17-vuotias Roes sai lopulta tuntumaa sodan raakuuteen. Neuvostoliittolaiset partisaanit suistivat junan raiteilta, ja kun Roes kömpi katsomaan, missä kunnossa juna oli, häntä odotti järkyttävä näky:

”Osa vaunuista oli liekeissä, ja niistä kuului loukkaantuneiden huutoa. Sama veturi veti myös ammuksia kuljettavaa junaa, jossa oli lisäksi ukrainalaisia vapaaehtoisia. Nyt he yrittivät epätoivoisesti päästä ulos palavista ­vaunuista. Emme voineet auttaa heitä ­mitenkään, sillä ammukset räjähtelivät jatkuvasti. Sen sijaan jouduimme katsomaan sivusta, kun vaunut ­ja miehet ­paloivat savuna ilmaan.”

Leibstandarte osallistui moniin taisteluihin puna-armeijaa vastaan, ja itärintamalla kuoli tuhansia kaartilaisia.

© BPA Bild Bundesarchiv

Leibstandarte oli edellisen kerran ollut itärintamalla vuonna 1942, jolloin saksalaiset olivat kulkeneet voitosta voittoon, mutta nyt sotaonni oli kääntynyt. Stalingradin murskatappion jälkeen saksalaiset olivat vetäytyneet jatkuvasti, ja he tiesivät, että heidän oli pysäytettävä puna-armeijan eteneminen ennen ­Dnepr­jokea.

Niinpä Harkovan teollisuuskaupunkiin lähetettiin tuoreita SS-­divisioo­nia johtamaan Saksan vastahyökkäystä.

Leibstandarten jalkaväensotilaita matkalla Harkovaan. Lentokoneet ja Tiger-panssarivaunut tukivat hyökkäystä.

© BPA Bild Bundesarchiv

Leibstandarten sotilas Erwin Bartmann muisteli kylmää ­maaliskuun aamua, jolloin hän eteni divisioonansa mukana kohti Harkovaa:

”Divisioonamme saartoi lumen peittämien tasankojen ympäröimän Harkovan. Heti päivän valjettua venäläiset yrittivät pysäyttää meidät yllätyshyökkäyk­sellä avoimessa maastossa. Pari ­kilometriä minun asemastani oikealle raketinheittimet tarjoilivat heille oikein kunnon keskityksen.”

Kun Bartmannin osasto oli murtautunut läpi puna-armeijan linjasta, se päätyi kaupunkialueelle: ”Katutaistelut ovat aina vaarallisia, mutta Harkova oli erityisen ­vaarallinen paikka. Venäläiset taistelivat kiivaasti jokaisesta talosta ja ­kadunkulmauksesta. Paikoin jopa polviin ulottuva lumi hidasti meitä, ja tarkka-ampujat vaanivat kaikkialla.”

Leibstandarte SS Adolf Hitlerin ­uupuneita sotilaita ajamassa tankilla Harkovan kaduilla taistelun jälkeen.

© BPA Bild Bundesarchiv

Sankarit saivat aukion

Veriset katutaistelut kävivät Leibstandartelle kalliiksi, mutta taisteltuaan neljä päivää Harkovan pohjoisosissa divisioona ­onnistui lopulta murtautumaan kaupungin keskustaan. Saksalaiset ­ripustivat valtavalle Dzeržin­skin aukiolle kyltin, jossa luki Platz der Leibstandarte eli ”Leibstandarten aukio”.

Leibstandarte eteni ovelta ovelle Dzeržinskin aukion toimistorakennuksissa.

© BPA Bild Bundesarchiv

Myös 17-vuotias Roes saapui Harkovaan, jossa oli valmistettu Neuvostoliiton pelättyjä T-34-panssarivaunuja. Hän yöpyi hylätyssä tehtaassa ja yllätti eräänä aamuna ­tovereistaan eksyneen ­venäläisen sotilaan. Roes luovutti vangin esimiehelleen, joka käski tämän painua tiehensä.

”Venäläinen juoksi minkä jaloistaan pääsi, mutta hän ei päässyt pitkällekään, kun ­u­pseeri tarttui kivääriinsä ja ampui hänet kylmästi.”

Keväällä ja kesällä 1943 Leibstandarte oli mukana ­monissa taisteluissa, kunnes Kurskin kaupungin ­lähistöllä käytiin yksi historian suurimmista panssaritaisteluista. Leib­standarte osallistui siihen yhdeksällä Tiger-panssarivaunulla, joita saksalaisilla oli yhteensä 42. Lisäksi saksalaisilla oli noin 500 muuta panssarivaunua.

Roes toimi radistina panssarivaunussa. Saksalaiset väijyivät vihollista syvässä kaivannossa, jonne venäläisten T-34-tankit juuttuivat yksi toisensa jälkeen. ”Meidän ei tarvinnut muuta kuin odottaa ja ampua. Minä niitin konekiväärillä vihollisen jalkaväensotilaita kuin heinää. Lyhyen tauon jälkeen oli vuorossa neuvostoliittolaisten toinen hyökkäysaalto, jonka myös niitimme maahan. Neuvostoliittolaiset lähettivät reservinsäkin taisteluun kuin karjan teuraaksi. Rivisotilaiden henki ei ilmeisesti ollut heidän upseereilleen minkään ­arvoinen”, Roes pohdiskeli muistelmissaan. Sama päti toki myös Leibstandarteen.

Taistelun päätyttyä Roes kirjasi tappioita: ”Emme menettäneet montaakaan panssari­vaunua, mutta panssariajoneuvoja ­sen sijaan tuhoutui lukemattomia. Emme laskeneet tappioita ihmishengissä vaan kalustossa.”

Roes oli varma, että Saksa oli voittanut taistelun, mutta kävi ilmi, että saksalaiset olivat kokeneet murskatappioita muilla rintamalohkoilla, ja perääntyminen oli ainoa vaihtoehto.

Komennus Italiaan oli kuin lomaa

Kesällä 1943 Hitler menetti uskollisen liittolaisensa, kun Italian diktaattori Benito Mussolini syöstiin vallasta. Tämän vuoksi Hitler lähetti Leibstandarten Italiaan estämään Italiaa solmimasta erillisrauhaa liittoutuneiden kanssa.

Leibstandarte riisui Italian armeijan helposti aseista, ja divisioonan oleskelu saapasmaassa muistutti itärintaman oloihin verrattuna lähinnä aurinkolomaa.

Leibstandarte hoiti kuitenkin yhä Hitlerin likaisia töitä, ja syyskuussa 1943 se murhasi Lago Maggiorella 49 juutalaista, joista monet heitettiin järveen kädet ja jalat sidottuina.

Italiassa Leibstandarten nimi vaihtui viimeisen kerran, ja nyt siitä tuli 1. SS Panzer­division Leibstandarte SS Adolf Hitler.

Divisioona sai myös uusia panssarivaunuja, ja se lähetettiin taas itärintamalle, jossa se kohtasi pettymyksen toisensa jälkeen puna-armeijan vyöryessä vääjäämättömästi kohti länttä.

Huhtikuussa 1944 Leibstandarte lähetettiin Belgiaan toipumaan itärintaman rasituksista, mutta kun liittoutuneet kesä­kuun alussa nousivat maihin Normandiassa, divisioona lähetettiin kiireesti Normandiaan torjumaan maihinnousua.

Leibstandarte menetti kaikki panssarivaununsa ja suuren osan muista ajoneuvoistaan Caenin taistelussa sekä yrityksessään päästä murtautumaan ulos Falaisen motista. Lisäksi 5  000 miestä kuoli, haavoittui tai joutui vangiksi.

Uusia miehiä ja panssarivaunuja oli kuitenkin luvassa, sillä Leibstandarte oli aina jonon kärjessä, kun Saksan joukoille jaettiin miehiä ja ­kalustoa. Niinpä Leibstandarte oli mukana Saksan viimeisessä epätoivoisessa suurhyökkäyksessä Ardenneilla talvella 1944.

Joukkomurha lumessa

Ardennien offensiivissa Saksa pyrki valtaamaan takaisin Ant­werpenin ja katkaisemaan liittoutuneiden huoltoyhteydet ennen kuin vihollinen ehtisi hyökätä Saksaan. Kun Sturmbannführer ­Werner Pötschken Pant­herit olivat lähteneet liikkeelle, hän muisti Führerin sanat, joiden mukaan Ardennien ­offensiivi oli ”Saksan kansan kohtalonhetki”.

Leibstandartessa Hitlerin sanat tulkittiin luvaksi unohtaa sodankäynnin säännöt. Kun Pötsch­ken yksikkö sitten sai vangiksi pari­sataa yhdysvaltalaista, hänen kärsiväl­lisyytensä loppui.

Vangit hidastivat divisioonan etenemistä, sillä heitä piti vartioida ja kuljettaa vankileirille. Malmédyn kaupungin lähellä Pötschke vei vangit lumiselle pellolle, jotta sadat panssariajoneuvot pääsivät ohittamaan heidät kapealla tiellä. Kun Pantherit olivat kulkeneet ohi, Pötschke määräsi ­sotavangit ammuttaviksi.

Ensin talvisessa maisemassa kajahti ­yksittäisiä pistoolinlaukauksia, mutta pian saksalaiset alkoivat tulittaa sotavankeja konekivääreillä. Malmédyssä kuoli ­yhteensä 84 yhdysvaltalaista vankia.
Ardennien suurhyökkäys epäonnistui, ja Leibstandarte koki raskaita tappioita.

4  000 sen miestä kuoli, haavoittui tai joutui vangiksi, ja divisioona oli enää varjo entisestään. Pari kuukautta myöhemmin Werner Pötschke kuoli Hitlerin kevätoffensiivissa Unkarissa, ja Leibstandarte määrättiin puolustamaan Wieniä puna-armeijalta.

Leibstandarte epäonnistui tehtävässään, ja raivostunut Hitler vaati nimensä poistamista divisioonan univormuista, koska yksikkö ”ei ollut taistellut tilanteen edellyttämällä urheudella”.

Leibstandarten johto ei käskystä piitannut, ja sodan loppuaikoina jopa Hitlerin oma henkivartiokaarti lakkasi noudattamasta sokeasti Führerin käskyjä.

Hitler pettyi henkivartiokaartiinsa sodan viime päivinä, kun kaartilaiset eivät uhranneetkaan henkeään isänmaan puolesta vaan antautuivat ylivoiman edessä.

© Imageselect

Leibstandarte suojeli silti Hitleriä viimeiseen saakka, sillä niistä noin kahdestatuhannesta sotilaasta, jotka puolustivat Hitlerin bunkkeria puna-armeijalta Berliinissä huhtikuussa 1945, noin 800 oli kaartin miehiä.

Kun Hitler teki itsemurhan 30. huhtikuuta 1945, kaartilaisten käskettiin paeta länteen, sillä neuvostoliittolaisten tiedettiin kostavan SS:n siviileihin ja sotavankeihin kohdistamat julmuudet sotilaille.

Vain harvat Leibstandarten sotilaat pääsivät livahtamaan turvaan Yhdysvaltojen tai Britannian valtaamille alueille, suurin osa heistä kuoli taisteluissa tai tappoi itsensä Hitlerin Saksan raunioilla.

Jälkikirjoitus

Wilhelm Roes vietti kaksi vuotta yhdysvaltalaisten vankileirillä, kun hänen SS-taustaansa tutkittiin. Rochus Mischiä kidutettiin Neuvostoliitossa, ja hän pääsi kotiin vasta vuonna 1953. Erwin Bartmann oli brittien vankina vuoteen 1948.