Vain yksi heikko lamppu valaisi Hotel Terminuksen sviittiä numero 68 Lyonin päärautatieaseman lähistöllä. Keskellä huonetta puutuolissa istui juutalainen tiedemies Marcel Gompel lattiaan tuijottaen.
Gompel oli Gestapon pelätyn päällikön, 29-vuotiaan Klaus Barbien kuulusteltavana.
Tämä oli jo hakannut Gompelia pampulla ja pitänyt hänen päätään veden alla, kunnes hänen keuhkonsa tuntuivat repeävän. Gompel ei kuitenkaan suostunut nöyrtymään, joten Barbie vain kovensi otteitaan.
Barbien apuri kiinnitti vangin jalkoihin kettingit ja nosti hänet roikkumaan kattopalkista pää alaspäin. Sitten apuri tarttui terävään veitseen, jolla hän seuraavat tunnit viilteli ja irrotti uhrinsa ihoa. Gompel kiljui tuskissaan, mutta hänen huutonsa ei kuulunut kadun hälinän keskelle.
Seuraavaksi kylpyamme täytettiin löyhkäävällä ammonniakkiliuoksella, ja Barbie käski apuriaan upottamaan Gompelin ammeeseen.
Tämä vaikeroi ja kiemurteli, ja kun hän lopulta pyörtyi, Barbie herätti uhrinsa heittämällä kiehuvaa vettä tämän päälle, jotta kuulustelua voitiin jatkaa.
Kuulustelun jälkeen Gompel jaksoi vielä hoiperrella järkyttyneiden vankitovereidensa seurassa kolme päivää.
Hän oli niin tuskissaan, ettei hän voinut sen paremmin maata kuin istuakaan. Kun Gompel sitten päästi viimeisen henkäyksensä, vangit lauloivat Marseljeesin toisiaan kädestä pitäen.
Jo pelkkä natsien salaisen poliisin, Gestapon, nimen kuuleminen, sai Saksan miehittämien alueiden juutalaiset ja vastarintajoukot varuilleen.
Gestapon upseerit eivät juuri välittäneet Geneven sopimuksen säännöistä, ja he kehittivät toinen toistaan julmempia kidutusmenetelmiä.
Ranskan Lyonissa yksi mies, Klaus Barbie, meni kuitenkin pidemmälle kuin edes Gestapon päällikkö Heinrich Himmler olisi voinut toivoa.
Maailmansota hajotti perheen
Klaus Barbie syntyi vuonna 1913, ja hänen lapsuutensa oli varsin tavallinen. Hänen vanhempansa Anna ja Nikolaus Barbie olivat pidettyjä katolilaisia ja arvostettuja opettajia pienessä Udlerin maalaiskunnassa Bonnin eteläpuolella. Paikalliset oppivat tuntemaan Klausin ystävällisenä ja nokkelana poikana, joka jutteli kaikille vastaantulijoille.
Ensimmäinen maailmansota rikkoi perheidyllin. Isä palasi pitkästä vankeudesta Ranskassa, jota hän oli vankeusaikanaan oppinut vihaamaan.
Hän kärsi sotatraumoista, ja hänen niskassaan oli kranaatinsirpaleita. Isä hukutti musertavat ajatuksensa alkoholiin ja hakkasi armotta vaimoaan ja kolmea poikaansa.
Niinpä Klausille oli helpotus, kun hänet lähetettiin vuonna 1923 Trieriin sisäoppilaitokseen.
Siellä hän ahkeroi ja pärjäsi hyvin, ja koulun jälkeen hän aloitti teologian opinnot yliopistossa.
Sitten saapui kohtalokas vuosi 1933. Natsit nousivat valtaan Saksassa, ja Barbien pikkuveli kuoli heinäkuussa sairauteen.
Myös alkoholisoitunut isä kuoli, ja nuori Klaus masentui perin pohjin. Sitten hänen piti vielä keskeyttää opintonsa rahapulan vuoksi. Klaus oli syntynyt avioliiton ulkopuolella, joten perikonservatiivisessa Saksassa hän ei perinyt isältään markan markkaa. Tulevaisuus näytti tyystin toivottomalta.
Nuori ja älykäs Barbie keksi kuitenkin nopeasti uuden uran. Hän osallistui kahden vuoden ajan innokkaasti Hitler Jugendin toimintaan, ja syyskuussa 1935 hän pääsi SS:n SD-tiedustelupalveluun. Siellä hän tunsi löytäneensä uuden perheen, jolla oli vahva yhteenkuuluvuuden tunne ja yhteiset viholliset.
Seuraavat vuodet Barbie opiskeli määrätietoisesti poliisityötä ja kuulustelukeinoja, joilla valtion viholliset murrettaisiin.
Vuosi 1940 sujui hyvin. Barbie ylennettiin huhtikuussa SS-Untersturmführeriksi (alirynnäkköjohtaja).
Viisi päivää myöhemmin hän meni naimisiin, ja toukokuussa hän sai komennuksen miehitettyyn Amsterdamiin.
Siellä hänen työhönsä kuului tiedustelutietojen kerääminen ja juutalaisten kokoaminen vastaperustettuun ghettoon, josta näitä lähetettiin tuhansittain Buchenwaldin ja Mauthausenin keskitysleireille.
Barbien tehokkuus teki vaikutuksen Gestapon johtoon Saksassa: hänet ylennettiin kapteeniksi ja lähetettiin marraskuussa 1942 Ranskaan Lyoniin paikalliseksi Gestapon päälliköksi.
”Tulin tänne tappamaan.” Gestapo-päällikkö Klaus Barbie saapuessaan Lyoniin.
Klaus Barbie tuli tappamaan
Natsit pitivät Lyonia tikittävänä pommina, sillä juutalaiset, kommunistit ja vastarintaliike olivat perustaneet sodan sytyttyä kaupunkiin tiiviitä verkostoja.
Kun Barbie puhui ensi kertaa alaisilleen Gestapon päämajan toisessa kerroksessa Hotel Terminuksessa, viesti oli selvä: ”Ich bin gekommen um zu töten” – olen tullut tänne tappamaan.
Barbie hyödynsi Amsterdamin kokemuksiaan ja täytti pian Montlucin vankilan juutalaisilla, mutta Jean Moulin -nimisen miehen johtama vastarintaliike oli vaikeampi vastustaja. Vastarintaväki oli pelotonta ja osasi piiloutua taitavasti paikallisten keskuuteen.
Esimerkiksi kahvila La Concorde oli samaan aikaan sekä Gestapon että vastarintaliikkeen tapaamispaikka, jossa veriviholliset istuivat usein vain parin metrin päässä toisistaan espressoa juoden.
Barbie sai ujutettua vastarintaliikkeeseen 20 agenttia, ja tiedustelutietoa alkoi hiljalleen tipahdella Gestapon päämajaan Hotel Terminuksen kellariin.
Ilmoitustaulu täyttyi vähitellen kuvista ja tiedoista, jotka paljastivat epäiltyjen yhteydet toisiinsa.
Klaus Barbie vangitsi vastarintasankarin
Tärkeä hetki koitti kesäkuussa 1943. Ranskalainen petturi kertoi Barbielle lyonilaisessa talossa pidettävästä salaisesta tapaamisesta, jonne kokoontuisi koko vastarintaliikkeen johto. Jean Moulin ehti hädin tuskin avata kokouksen, kun ovi potkaistiin sisään ja saksalaiset ryntäsivät karjuen huoneeseen.
Barbie yllätti ranskalaiset täysin, ja heidät vietiin käsiraudoissa pois muutamassa minuutissa. Kaikki tiesivät, mitä seuraavaksi tapahtuisi, kun Gestapon mustat autot ajoivat Montlucin vankilan portista. Ranskalaiset olivat kuulleet jo huhuja kidutuksesta.
Barbiella oli tapana yrittää ensin houkutella uhrinsa puhumaan esittämällä ystävällistä.
Siksi hän tarjosi Moulinille drinkin ja sikarin Hotel Terminuksen tyylikkäässä baarissa. Pianisti soitti Chopinia, ja seinällä roikkuivat Hitlerin, Göringin ja Goebbelsin muotokuvat. Moulin pysyi kuitenkin vaiti ja tuijotti vain pöytäänsä.
Barbie raivostui vangin röyhkeydestä ja telkesi tämän sviittiin numero 68. Siellä avustaja tohtori Bartelmus järjesteli välineitä pöydälle: nyrkkirautoja, piiskoja, piikikkäitä käsirautoja, neuloja, sytytetyn kynttilän ja ison pampun.
Bartelmus piti Moulinia kättä oven ja karmin välissä, kun Barbie hakkasi sitä ovella.
Ranskalaisen rystyset murskattiin yksitellen, mutta hänen tuskanhuutonsa jäivät äänieristettyyn huoneeseen.
Sitten Moulinin kynsien alle työnnettiin hehkuvan punaisiksi kuumennettuja neuloja. Häntä hakattiin nyrkkiraudoilla ja pampulla, kunnes hänellä oli lukuisia verta vuotavia haavoja.
”Ketkä ovat johtajianne? Missä he ovat nyt?” Barbie kysyi kerta toisensa jälkeen, mutta Moulin pysyi vaiti.
Ranskalainen menetti kivusta tajuntansa, jolloin Barbie painoi hänen päänsä jäiseen kylpyveteen, kunnes hän oli hukkua. Henkeä haukkova uhri kiskaistiin vedestä ja kysymykset toistettiin, ja sitten hänen päänsä painettiin taas veden alle.
Moulinille pantiin myöhemmin käsiraudat, joiden sisäpuolella oli piikkejä. Käsirautoja kiristettiin, kunnes niiden piikit ensin läpäisivät ihon ja murskasivat sitten ranteiden luut.
Kidutus jatkui päiväkausia. Moulinin kynsiä revittiin irti, häntä pisteltiin piikeillä ja hänen kehoaan polttomerkittiin ja hakattiin. Iltaisin Moulin vietiin takaisin Montlucin vankilaan, jossa muut vangit yrittivät hoitaa hänen vammojaan. Yksi vangeista, Christian Pineau, muisteli järkyttyneenä pitkiä öitä:
”Hän oli tiedoton. Hänen silmänsä olivat syvällä päässä aivan kuin ne olisi lyöty kallon sisään. Toisessa ohimossa oli ruma sinertävä haava, ja huulien välistä kuului vain vaimeaa rahinaa.”
Barbie nautti sillä välin Lyonin yöelämästä, jossa viina virtasi ja kevytkenkäiset naiset liehittelivät vallassa olevia upseereja. Moni heistä, myös Barbie, sai sukupuolitaudin. Barbie soitti mielellään pianoa ja lauloi saksalaisia iskelmiä iloisissa juomingeissa.
Hänen sormensa liikkuivat pianon koskettimilla sujuvasti, eivätkä soittoa kuunnelleet tienneet, että samat sormet olivat vielä pari tuntia aiemmin olleet tahriutuneet heidän maanmiehensä vereen.
Heinäkuun alussa Moulin tuotiin viimeistä kertaa kuulusteltavaksi Hotel Terminukseen. Barbie esitti taas samat kysymykset ja yritti saada Moulinin paljastamaan vastarintaväen nimiä ja osoitteita, mutta tämä ei joko kyennyt tai halunnut sanoa kuulustelijalle sanaakaan.
”Jean Moulin teki Barbiesta kuuluisan”, eräs vastarintaliikkeen jäsen sanoi sodan jälkeen. Moulinista tuli saksalaisten miehityksen aikana ranskalaisten vastarinnan elävä esimerkki. Alkuperäinen kuva on mustavalkoinen.
Lopulta Barbie menetti malttinsa, ja jokin hänessä naksahti niin, että tietojen saamisesta tuli toissijaista.
Hän löi ja potki turhautuneena jo ennestään pahoinpideltyä miestä uudella vimmalla, kunnes Moulin menetti tajuntansa ja vaipui syvään koomaan. Ranskalaisen kädet ja jalat sekä monet kylkiluut olivat murtuneet.
Barbie ymmärsi, että hermonsa menettämällä hän oli hävinnyt Jean Moulinille.
Hän veti elottoman ruumiin viereiseen huoneeseen ja määräsi muita vastarintamiehiä paikalle toivoen näyn saavan heidät puhumaan. Vastarintaväki näki Moulinin makaavan elottomana tyylikkäällä sohvalla. Miehen iho kellersi, hänen päänsä oli kääritty siteisiin ja hän hengitti vaikeasti. Syvästi järkyttyneet miehet vietiin sitten pois huoneesta.
Moulin lähetettiin sotilasjunalla kohti Saksan Frankfurtia, missä kuulusteluja oli tarkoitus jatkaa. Juna ehti kuitenkin vain Metziin saakka, ennen kuin Jean Moulin heitti henkensä 18 päivän kiduttamisen jälkeen.
Hitler antoi Klaus Barbielle rautaristin
Vaikka Barbie ei ollut saanut kiskottua Jean Moulinista mitään hyödyllistä, hän oli tehnyt Hitleriin vaikutuksen.
Hitler palkitsi sinnikkään Gestapo-päällikkönsä Lyonissa ensimmäisen luokan rautaristillä. Vapaan Ranskan johtaja, Ranskan myöhempi presidentti kenraali Charles de Gaulle vastasi maanpaosta Lontoosta myöntämällä Moulinille Ranskan toiseksi korkeimman L’Ordre de la Libération -kunniamerkin.
Jean Moulinin kuulustelujen ja pahoinpitelyn jälkeen sadistisesta kidutuksesta ja vankien joukkomurhista tuli vähitellen Klaus Barbien toiminnan normaalikäytäntöjä.
Lyonin varapoliisipäällikkö Adrien Richard ei ollut uskoa silmiään vieraillessaan Gestapon päämajassa:
”Menimme kellariin, ja heti käytävässä vastaan tuli tunnistettava lämpimän veren haju.
Jatkaessamme matkaa näimme erään sellin edessä kuivuneen verilammikon: ruumiita oli pinottu sellin nurkkaan, ja lattia tulvi verta. Miehet olivat nuoria, ja heidät oli ammuttu konepistooleilla. Osa heistä oli sidottu toisiinsa, ja muistan, että postinkantajan univormua kantava mies oli vetänyt itsensä lattialta puoliksi tuolin varaan, ennen kuin hänet oli murhattu.”
Klaus Barbie nautti Lyonin seuraelämästä silloin, kun ei kiduttanut jotakuta.
Klaus Barbie kidutti naiskuriiria
Maaliskuussa 1944 Gestapo pidätti 43-vuotiaan Lisa Lesevren.
Tällä oli pidätettäessä mukanaan kirje vastarintaliikkeen keskushahmolle ”Didierille”.
Lesevre ripustettiin roikkumaan Montlucin vankilan kellariin käsiraudoilla, joiden sisällä oli piikkejä.
Sitten alkoi toistuva kidutus ja pahoinpitely: kysymyksiä, raiskaus, lyömistä, lisää kysymyksiä, taas raiskaus ja sitten yhä uudelleen samoja kysymyksiä.
”Kuka on Didier? Mistä löydämme Didierin?” Barbie intti ja tuijotti tunteettomasti Lesevreä.
”Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja poikkeuksellisen valppaat”, nainen muisteli vuosia myöhemmin. ”Hän oli kuin häkkiin suljettu eläin. Se oli silkkaa terroria, ja hän nautti siitä.”
Barbiella oli tapana kiusata vankiaan kuulustelujen ulkopuolellakin kulkemalla pitkin kellarikäytävää ja läimimällä äänekkäästi ratsupiiskalla korkeavartisiin nahkasaappaisiinsa.
Kerran Barbie määräsi alaisensa lyömään Lesevreä ketjulla, jonka päässä oli kuparikuula.
Kuula murskasi Lesevren selkänikaman, ja kun hän pyörtyi, Barbie pyysi paikalle lääkärin virvoittamaan tämän. Lesevren herätessä Barbie oli kumartunut hänen ylleen ja taustalla soi piano. Barbie tarjosi Lesevrelle ensin lasillisen limonadia ja silitti sitten hänen käsiään.
”Kultaseni, olet yltänyt melkoiseen saavutukseen”, Barbie sanoi. ”Kukaan ei ole kestänyt näin pitkään. Olemme pian valmiita. En pidä tästä, mutta asia pitää saada päätökseen. Kuka on Didier?” Vastauksena oli hiljaisuus.
Klaus Barbie tappoi aviomiehen ja lapsen
Barbie päätti pelata viimeisen valttikorttinsa ja noudatti Lesevren miehen ja 15-vuotiaan pojan selliin. Heitä kidutettiin naisen silmien edessä, mutta tämä pysyi vaiti, ja perheenjäsenet vietiin pois.
Lesevre ei nähnyt heitä enää koskaan. Barbielta alkoivat olla keinot vähissä. Hän löi vankia kasvoihin ja huusi raivoissaan: ”En halua enää nähdä tätä typerää naista! Likvidoikaa hänet!”
Barbien alaiset eivät kuitenkaan totelleet käskyä vaan poikkeuksellisesti suojelivat vankia.
Saksalainen sotamies haki Lesevrelle yöllä kahvia ja yritti rauhoitella tätä puhumalla. Seuraavana päivänä Lesevre lähetettiin Ravensbrückin keskitysleiriin, mutta se tuntui hänestä Barbien kohtaamisen jälkeen lähes vapaudelta. Lesevre vietti leirillä kaksi vuotta ja selvisi sodasta hengissä.
Juutalaislapset vietiin Auschwitziin
Kuulustelujen ja kidutusten välillä Barbie etsi Lyonin lähistöltä kuumeisesti viimeisiä piileskeleviä juutalaisia, ja 6. huhtikuuta 1944 hän aloitti sota-ajan ehkä julmimman operaationsa.
Aamu valkeni rauhallisena lastenkodissa Izieun maalaiskylän kumpuilevissa maisemissa.
Lapset oli lähetetty sinne turvaan Gestapolta ja keskitysleireiltä. Valtaosa lapsista oli juutalaisia, minkä lastenkodin johto oli yrittänyt salata saksalaisilta miehittäjiltä.
Lapset istuivat aamulla ruokasalissa juomassa kuumaa kaakaota, kun lastenkodin pihaan ajoi vauhdilla kaksi kuorma-autoa ja henkilöauto.
Naispuolinen työntekijä tajusi heti, mitä oli meneillään. Hän huusi kaikin voimin:
”Saksalaiset tulivat. Juoskaa henkenne edestä!” Ryhmä SS-sotilaita ryntäsi rakennukseen, repi kirkuvat lapset työntekijöiden käsistä ja paiskasi heidät kuorma-autojen lavoille. Harvat pelloille paenneet saatiin pian kiinni. Itkevät lapset vaiennettiin potkimalla ja kannettiin väkisin autoon.
Yksi työntekijä, 27-vuotias Lea Feldblum, pääsi piiloutumaan läheisen metsän reunaan, mistä hän katseli tapahtumia. Kuorma-auton lavalle heitettiin sekaannuksessa lapsi, joka ei ollut juutalainen, mutta hänet palautettiin takaisin, kun hänen henkilöllisyytensä oli tarkistettu lastenkodin rekisteristä.
Barbie seisoi apulaisensa tohtori Bartelmuksen kanssa hiukan kauempana kiviaidalla ja tarkasteli operaation etenemistä. Kuorma-autojen palatessa Lyoniin Barbie lähetti lyhyen viestin Saksan ylimmälle johdolle:
”Izieun juutalainen lastenkoti suljettiin aamulla. Yhteensä 41 iältään 3–13-vuotiasta lasta pidätettiin. Kaikki juutalaiset työntekijät eli kymmenen ihmistä – joista viisi naisia – pidätettiin myös. Rahaa tai arvoesineitä ei löydetty. Heidät kaikki siirretään Drancyyn 7. huhtikuuta.” Lyhyen viestin allekirjoituksena oli vain ”Barbie”.
Drancyssä oli Ranskan pidätettyjen juutalaisten kokoamispaikka. Sen ratapihalla lapset ja työntekijät sullottiin saastaisiin karjavaunuihin, ja juna kuljetti heidät Auschwitziin murhattavaksi kaasukammioissa.
Klaus Barbie lähetti 44 Izieun lastenkodin lasta kuolemaan. Nuorin heistä oli 4- ja vanhin 17-vuotias.
Klaus Barbie hymyili kiduttaessaan
Liittoutuneiden maihinnousu Ranskaan käynnistyi 6. kesäkuuta 1944, ja kun veri virtasi Normandian rannoilla, Barbie yritti kiireesti pidättää Lyoniin vielä jääneet juutalaisperheet.
Aviopari Lagrange ja heidän 13-vuotias tyttärensä Simone uskoivat jo avun olevan lähellä, kun he kuulivat aamulla radiosta liittoutuneiden maihinnoususta. Hetken kuluttua ovella kuitenkin tungeksi SS-sotilaita.
Naapurit sulkivat ikkunansa eivätkä välittäneet avunhuudoista, kun perhe vietiin pois.
Se oli ”päivä, joka alkoi niin onnellisesti mutta päättyi onnettomasti”, Simone Lagrange kertoi myöhemmin. Perhe vietiin hotellin sviittiin, ja sitten sisään astui tyylikkääseen harmaaseen pukuun pukeutunut Barbie, joka piti sylissään pientä kissaa.
Hän hymyili Simonelle, silitti tämän poskea ja kertoi tämän olevan kaunis.
”Mies, joka pitää eläimistä, ei voi olla julma”, tyttö ajatteli.
Barbie halusi tietää, missä perheen kaksi muuta lasta olivat, ja kävi siksi 13-vuotiaan Simonen kimppuun. Hän repi tyttöä hiuksista ja löi häntä avokämmenellä ja nyrkeillä. Vanhemmat itkivät ja anelivat armoa, mutta Barbie oli tunteeton.
Hän eristi Simonen Montlucin vankilaan ja kidutti nuorta tyttöä seuraavina viikkoina aivan kuin tämä olisi ollut vastarintaliikkeen konkari.
Barbie saapui selliin joka päivä hymyillen ja potki tytön avohaavoille. Lopuksi Klaus Barbie raahasi Simonen tämän vanhempien selliin ja nosti tytön veriset ja turvonneet kasvot äidin eteen.
Klaus Barbie telkesi tuhansia juutalaisia ja vastarintaliikkeen jäseniä Montlucin vankilaan. Vangit tuotiin sieltä kuulusteluihin Hotel Terminuksen kellarikerrokseen.
”Katso, mitä olet tehnyt tyttärellesi”, hän sanoi.
Barbien tiedustelu-upseerin taidot osoittautuivat taas kehnoiksi, sillä hän ei saanut Lagrangen perheeltäkään käyttökelpoisia tietoja.
Koko perhe siirrettiin pian Auschwitziin, missä heidät erotettiin toisistaan.
Äiti kaasutettiin saman tien kuoliaaksi, mutta Simone ja isä joutuivat pakkotyöhön. Keskitysleiri evakuoitiin vuotta myöhemmin sodan viimeisinä sekavina päivinä, ja isä ja tytär ehtivät nähdä toisensa ja miltei halata ennen kuin isä pakotettiin polvilleen ja surmattiin yhdellä laukauksella. Simone Lagrange selvisi kaikkien odotusten vastaisesti sodasta kertomaan tarinansa.
Klaus Barbien viimeinen joukkomurha
Kun liittoutuneiden joukot lähestyivät Lyonia elokuun puolivälissä, Barbie lähetti mahdollisimman paljon vankeja junalla itään. 23. elokuuta 1944 hän pakeni Bronin lentokentälle ja otti mukaansa 109 juutalaista ja vastarintaliikkeen jäsentä ihmiskilvikseen.
Lentokentälle päästyään Barbie määräsi kylmästi kaikki vangit ammuttaviksi ja heitettäviksi joukkohautaan.
Sen jälkeen hän nousi ilmavoimien koneeseen ja pakeni Ranskasta. Seuraavana päivänä liittoutuneet marssivat Lyoniin ja vapauttivat Montlucin vankilasta 950 vankia. Gestapon terrori oli viimeinkin päättynyt.
Klaus Barbie karkasi länsirintamalta parin kuukauden kuluttua ja piileksi seuraavat 38 vuotta ensin Saksassa ja sitten Etelä-Amerikassa muun muassa CIA:n avustamana.
Barbie joutui tilille menneisyydestään vasta vuonna 1983, kun natseja jahdanneet Serge ja Beate Klarsfeld jäljittivät hänet Boliviassa. Barbie luovutettiin Ranskaan, missä hänet tuomittiin pitkän oikeudenkäynnin jälkeen rikoksista ihmisyyttä vastaan.
Klaus Barbien rikokset paljastuivat koko kammottavuudessaan.
Saksalainen oli murhannut tai murhauttanut 4 342 ranskalaista vastarintaliikkeen jäsentä ja karkottanut 7 591 juutalaista miestä, naista ja lasta keskitysleireihin, joissa valtaosa heistä tapettiin.
Klaus Barbie tuomittiin teoistaan 42 vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Lyonilainen tuomioistuin määräsi hänet sotarikoksista elinkautiseen.