Vain yksi heikko lamppu valaisi Hotel Terminuksen sviittiä numero 68 Lyonin päärautatieaseman lähistöllä. Keskellä huonetta puutuolissa istui juutalainen tiedemies Marcel Gompel lattiaan tuijottaen.
Gompel oli Gestapon pelätyn päällikön, 29-vuotiaan Klaus Barbien kuulusteltavana.
Tämä oli jo hakannut Gompelia pampulla ja pitänyt hänen päätään veden alla, kunnes hänen keuhkonsa tuntuivat repeävän. Gompel ei kuitenkaan suostunut nöyrtymään, joten Barbie vain kovensi otteitaan.
Barbien apuri kiinnitti vangin jalkoihin kettingit ja nosti hänet roikkumaan kattopalkista pää alaspäin. Sitten apuri tarttui terävään veitseen, jolla hän seuraavat tunnit viilteli ja irrotti uhrinsa ihoa. Gompel kiljui tuskissaan, mutta hänen huutonsa ei kuulunut kadun hälinän keskelle.
Seuraavaksi kylpyamme täytettiin löyhkäävällä ammonniakkiliuoksella, ja Barbie käski apuriaan upottamaan Gompelin ammeeseen.
Tämä vaikeroi ja kiemurteli, ja kun hän lopulta pyörtyi, Barbie herätti uhrinsa heittämällä kiehuvaa vettä tämän päälle, jotta kuulustelua voitiin jatkaa.
Kuulustelun jälkeen Gompel jaksoi vielä hoiperrella järkyttyneiden vankitovereidensa seurassa kolme päivää.
Hän oli niin tuskissaan, ettei hän voinut sen paremmin maata kuin istuakaan. Kun Gompel sitten päästi viimeisen henkäyksensä, vangit lauloivat Marseljeesin toisiaan kädestä pitäen.
Jo pelkkä natsien salaisen poliisin, Gestapon, nimen kuuleminen, sai Saksan miehittämien alueiden juutalaiset ja vastarintajoukot varuilleen.
Gestapon upseerit eivät juuri välittäneet Geneven sopimuksen säännöistä, ja he kehittivät toinen toistaan julmempia kidutusmenetelmiä.
Ranskan Lyonissa yksi mies, Klaus Barbie, meni kuitenkin pidemmälle kuin edes Gestapon päällikkö Heinrich Himmler olisi voinut toivoa.
Maailmansota hajotti perheen
Klaus Barbie syntyi vuonna 1913, ja hänen lapsuutensa oli varsin tavallinen. Hänen vanhempansa Anna ja Nikolaus Barbie olivat pidettyjä katolilaisia ja arvostettuja opettajia pienessä Udlerin maalaiskunnassa Bonnin eteläpuolella. Paikalliset oppivat tuntemaan Klausin ystävällisenä ja nokkelana poikana, joka jutteli kaikille vastaantulijoille.
Ensimmäinen maailmansota rikkoi perheidyllin. Isä palasi pitkästä vankeudesta Ranskassa, jota hän oli vankeusaikanaan oppinut vihaamaan.
Hän kärsi sotatraumoista, ja hänen niskassaan oli kranaatinsirpaleita. Isä hukutti musertavat ajatuksensa alkoholiin ja hakkasi armotta vaimoaan ja kolmea poikaansa.
Niinpä Klausille oli helpotus, kun hänet lähetettiin vuonna 1923 Trieriin sisäoppilaitokseen.
Siellä hän ahkeroi ja pärjäsi hyvin, ja koulun jälkeen hän aloitti teologian opinnot yliopistossa.
Sitten saapui kohtalokas vuosi 1933. Natsit nousivat valtaan Saksassa, ja Barbien pikkuveli kuoli heinäkuussa sairauteen.
Myös alkoholisoitunut isä kuoli, ja nuori Klaus masentui perin pohjin. Sitten hänen piti vielä keskeyttää opintonsa rahapulan vuoksi. Klaus oli syntynyt avioliiton ulkopuolella, joten perikonservatiivisessa Saksassa hän ei perinyt isältään markan markkaa. Tulevaisuus näytti tyystin toivottomalta.
Nuori ja älykäs Barbie keksi kuitenkin nopeasti uuden uran. Hän osallistui kahden vuoden ajan innokkaasti Hitler Jugendin toimintaan, ja syyskuussa 1935 hän pääsi SS:n SD-tiedustelupalveluun. Siellä hän tunsi löytäneensä uuden perheen, jolla oli vahva yhteenkuuluvuuden tunne ja yhteiset viholliset.
Seuraavat vuodet Barbie opiskeli määrätietoisesti poliisityötä ja kuulustelukeinoja, joilla valtion viholliset murrettaisiin.
Vuosi 1940 sujui hyvin. Barbie ylennettiin huhtikuussa SS-Untersturmführeriksi (alirynnäkköjohtaja).
Viisi päivää myöhemmin hän meni naimisiin, ja toukokuussa hän sai komennuksen miehitettyyn Amsterdamiin.
Siellä hänen työhönsä kuului tiedustelutietojen kerääminen ja juutalaisten kokoaminen vastaperustettuun ghettoon, josta näitä lähetettiin tuhansittain Buchenwaldin ja Mauthausenin keskitysleireille.
Barbien tehokkuus teki vaikutuksen Gestapon johtoon Saksassa: hänet ylennettiin kapteeniksi ja lähetettiin marraskuussa 1942 Ranskaan Lyoniin paikalliseksi Gestapon päälliköksi.