SS-johtaja Heinrich Himmler oli sairas. Piinaava ylirasituksen ja influenssan yhdistelmä oli laukaissut lievän sydänkohtauksen, ja Himmler toipui sairaalassa Hohenlychenissä Berliinin pohjoispuolella.
Rakennuksen katot oli maalattu varotoimena valkoisiksi ja merkitty suurilla punaisilla risteillä, jotta liittoutuneiden pommikoneet jättäisivät sen rauhaan helmikuussa 1945.
Himmler oli liittynyt natsipuolueeseen 22 vuotta aiemmin, ja nyt hänen luottamuksensa Adolf Hitleriin rakoili ensi kertaa.
Vilpittöminä hetkinään Himmler keskusteli SS-luottomiestensä kanssa siitä, pitäisikö Hitleriltä kaapata valta. Se jäi aina puheen asteelle. Lopulta Himmler kuitenkin vannoi taas ehdotonta uskollisuutta Hitlerille. SS-johtaja oli silti ymmärtänyt, että Saksa häviäisi sodan.
Sairaalassa hän kehitti ideaa käyttää 700 000 keskitysleirivankia vaihtokaupassa Yhdysvaltojen ja Britannian kanssa: vastineeksi vankien vapauttamisesta länsirintaman taistelut lopetettaisiin, ja sitten Saksa voisi liittoutua lännen kanssa Neuvostoliittoa vastaan.
Arvovieras Ruotsista
19.2.1945, Hohenlychen: Ruotsin Punainen Risti yritti saada luvan norjalaisten ja tanskalaisten keskitysleirivankien pelastamiseen. Kreivi Bernadotte oli lähetetty neuvottelijaksi Saksaan.
Himmler oli yhä Hohenlychenin sairaalassa, kun sinnikäs kreivi saapui tapaamaan häntä.
Laiha ja teräväkatseinen ruotsalainen yritti vakuuttaa SS-johtajan siitä, että keskitysleirien kaikki skandinaaviset vangit pitäisi evakuoida Ruotsiin.
Se kohentaisi saksalaisten asemaa selvästi, Bernadotte lupasi.
Heinrich Himmler oli SS:n ylin johtaja ja vastasi siten keskitysleireistä.
Himmler piti ehdotusta järjettömänä muttei uskaltanut heti torjua sitä, sillä Folke Bernadotte oli Ruotsin Punaisen Ristin varajohtaja, jolla oli hyvät suhteet maansa poliitikkoihin.
Hän tarvitsi ruotsalaisen apua saadakseen välitettyä ehdotuksensa rauhanneuvotteluista länsiliittoutuneille.
Tuntikausien suostuttelun jälkeen Bernadotte sai luvan kerätä skandinaavit Neuengammeen Hampurin lähistölle – mutta ruotsalaisten piti järjestää kuljetukset ja hankkia myös bensiini itse, Himmler painotti.
Bernadotte lensi Ruotsiin ratkomaan käytännön ongelmia. Hänen piti kerätä sata bussia, kuorma-autoa sekä ambulanssia ja koota evakuointiin tarvittavat kolmesataa vapaaehtoista.
Asialla oli kiire, sillä kukaan ei tiennyt, kuinka pitkään SS-johtaja pysyisi myötämielisenä.
Vangit rakensivat bunkkeria
Maaliskuu, bunkkeri ”Valentin” Bremenissä: Kaikki keskitysleirien vangit olivat SS:n omaisuutta. Weserjoen rannalle rakennettiin jättibunkkeria, joka kätki sisäänsä telakan.
Joka aamu Fargen keskitysleirin portista marssi ulos 3 000 vankia. Viiden kilometrin kävely vei vangit joelle, jonka rannalle nousi valtava bunkkeri.
Koodinimen ”Valentin” saanut bunkkeri oli 416 metriä pitkä ja 26 metriä korkea. Vangit sekoittivat käsivoimin suurissa säiliöissä 500 000 kuutiota betonia bunkkerin 4,5-metrisiä seiniä varten.
Valentinin piti valmistua suunnitelman mukaan elokuussa 1945, ja sitten se toimisi huipputehokkaana telakkana, jossa valmistettaisiin sukellusveneitä liukuhihnatyönä.
Jokeen laskettaisiin sulusta kolme uutta sukellusvenettä joka viikko, ja alukset lähtisivät joelta suoraan merisodan taisteluihin.
Neuengammen vankeja määrättiin muun muassa tekemään betonista sukellusvenetelakkaa Bremeniin. Telakka pommitettiin kuitenkin rikki jo ennen käyttöönottoa.
Vankien työpäivät kestivät 12 tuntia, työmaan olot olivat kelvottomat eikä ruokaa ollut tarpeeksi.
Vankeja kuoli päivittäin tapaturmissa tai silkkaan uupumukseen heidän raahatessaan raskaita sementtisäkkejä, jotka painoivat enemmän kuin kuihtuneet vangit itse.
Britit olivat toki huomanneet jättimäisen betonirakennelman, joka oli nousemassa jokirantaan: eräänä maaliskuun päivänä Lancaster-pommikoneet ylittivät työmaan ja pudottivat muun muassa 12 Grand Slam -pommia, joista jokaisessa oli kymmenen tonnia räjähteitä.
Räjähdykset repivät aukkoja bunkkerin kattoon, upottivat kaivinkoneen jokeen ja tuhosivat suuria betonin sekoitusastioita. SS pakotti leirivangit jatkamaan töitä.
Uusia ohjeita SS-johtajalta
12. maaliskuuta, Hohenlychen: Himmlerin suomalainen hieroja sai SS-johtajan suostumaan odottamattomaan inhimillisyyteen leireillä.
Himmler oli kärsinyt vuosia kivuliaista vatsakrampeista, jota vain hänen oma hierojansa Felix Kersten kykeni hoitamaan.
Viimeisimpien hoitojen aikana Kersten oli saanut taivuteltua Himmleriltä lupauksen siitä, että keskitysleirit luovutettaisiin liittoutuneille taisteluitta.
SS-johtaja päätti keskeyttää uuvuttavat kuolemannmarssit, joilla nälkäisiä ja riutuneita vankeja siirrettiin leiristä toiseen. Pari päivää myöhemmin hän kielsi myös juutalaisten surmaamisen tuhoamisleireillä.
Harvat SS-miehet noudattivat Himmlerin yllättäviä käskyjä – jotka myös kumottiin pian, kun Hitler vaati tuhoamaan keskitysleirit ja tappamaan niiden vangit.
Himmler vaihtoi välittömästi kantaansa ja selitti alaisilleen, että valtakunnanjohtajan päätös oli oikea, jottei vihollisilla olisi valtteja käsissään sodan jälkeen.
”Keskitysleirien vankien täytyy tuhoutua kanssamme. Se on Hitlerin selvä ja looginen käsky, ja toteutan sen perusteellisesti ja huolellisesti”, hän sanoi painavasti.
Hitlerinkään käskyä täydellisestä leirien tuhoamisesta ei kuitenkaan toteutettu. Sen sijaan SS kävi sekasortoista kilpajuoksua aikaa vastaan: kaikki vihollisen valloitukselle alttiit leirit piti evakuoida junilla tai pitkillä marssiosastoilla.
Sitten tyhjennetyistä leireistä pitäisi siivota kaikki jäljet joukkomurhista ja väärinkäytöksistä.
Sanaharkka Himmlerin kanssa
2. huhtikuuta, Hohenlychen: Himmler ja Bernadotte tapasivat toisen kerran sairaalassa, joka toimi SS-johtajan päämajana. Bernadotte toivoi yhä saavansa luvan vankien viemiseen Ruotsiin.
”Teen mitä vain Saksan kansan puolesta”, Himmler vakuutti ja sanoi: ”Taistelua täytyy silti jatkaa. Olen vannonut uskollisuutta Hitlerille, ja lupaukseni sitoo minua.”
Bernadotte piti puheenvuoron: ”Ettekö tajua, että Saksa on todellisuudessa hävinnyt sodan? Hyökkäys Venäjälle vuonna 1941 avasi kahden rintaman sodan. Juuri se on vienyt voiton Saksan käsistä. Te sanotte, että olette valmis tekemään kaikkenne saksalaisten puolesta. Miettikää sitä ennemmin kuin uskollisuutta.”
Kokous päättyi tuloksettomana neljän tunnin päästä.
SS-eversti Max Pauly johti vuodesta 1942 alkaen Neuengammea ja sen 60 sivuleiriä. Hänet teloitettiin 1946.
SS vuokrasi vankeja orjiksi
Natsien noustua valtaan vuonna 1933 SS ryhtyi rakentamaan muun muassa kommunisteille ja homoille pakkotyöleirejä, joista se vuokrasi sitten työvoimaa yrityksille.
Harva on kuullut koskaan Fargen keskitysleiristä, joka sijaitsi sotilasalueella Bremenin länsipuolella. Siellä asui 3 000 vankia varsin kurjissa oloissa maanalaisissa öljyvarastoissa.
Vankien tehtävänä oli rakentaa bunkkeria nimeltä ”Valentin”, jonka rakentamisesta puolensataa yritystä oli tehnyt Saksan sotalaivaston kanssa sopimuksen.
Kustannuksien minimoimiseksi yritykset vuokrasivat SS:ltä töihin keskitysleirivankeja. Vangin päivävuokra oli noin neljä valtakunnanmarkkaa – eli noin kolmannes työläisen palkasta. Vanki ei saanut mitään.
Farge oli leirijärjestelmässä Neuengammen keskitysleirin alainen sivuleiri. Neuengammeen kuului yli 60 tällaista leiriä, jotta vangit saatiin lähelle rakennustyömaita ja heidät pestanneita yrityksiä.
Samaa järjestelyä hyödynnettiin kaikissa natsi-Saksan pääleireissä, joita oli varsinkin Saksassa ja Puolassa: pääleireillä oli läjäpäin sivuleirejä, jotka olivat yleensä väliaikaisia.
Kuolleisuus paisui mittavaksi, sillä työ oli fyysisesti vaativaa, eikä ruokaa ollut saatavilla tarpeeksi. Monet vangeista raatoivat itsensä käytännössä hengiltä.
Valentinin työläisten kuolonmarssi
6. huhtikuuta, Fargen keskitysleiri: Britit etenivät ripeästi Pohjois-Saksassa, ja SS ryhtyi evakuoimaan kiireesti uhanalaisia keskitysleirejä. Yksi niistä oli Fargen leiri.
Myös ranskalainen sabotööri Francois Hockenhauer oli vankina Fargessa. Hän oli työskennellyt Valentin-bunkkerissa elokuusta 1944 saakka mutta uskalsi vasta nyt toivoa, että epäinhimillinen raadanta saattaisi olla pian ohi.
Tuuli kantoi kaukaa tykkien jylinää – ja Francois’n mielestä se kuului päivä päivältä lähempää.
- huhtikuuta SS ryhtyi tyhjentämään Fargen leiriä, joka kuului Hampurin Neuengammen leirin alaisuuteen. Vangit vietäisiin sinne – ja he kävelisivät 135 kilometrin matkan.
”Lähdimme leiristä jalan pitkinä saattueina – repaleisissa vaatteissa ja nälässä. Marssimme neljä päivää aamusta iltaan ruuatta ja juomatta.
Saimme riivittyä hetkittäin ruohoa ja rikkaruohoja syötäväksi. Käsky kuului ’marssi tai kuole’. Ihmisiä kaatui toistuvasti kuolleena tienvarren ojiin”, Francois Hockenhauer muisteli kokemaansa sodan jälkeen.
Joukkomurha ratkaisi Jepsenin pulman
7. huhtikuuta, lähellä Lüneburgia: Tavaravaunut ja autokolonnat veivät tuhansia vankeja pois rintaman läheltä. Improvisoitu kuljetus oli kaoottinen.
Neuengammen laivastokaupunki Wilhelmshavenissa sijaitsevan sivuleirin Banter Wegin 400 vankia oli tungettu pari päivää aiemmin tavarajunaan, jonka piti viedä heidät Bergen-Belsenin keskitysleiriin.
Tusina vartiomiestä varmisti, ettei kukaan päässyt pakoon. Komento oli laivastoupseeri Rudolf Engelmannilla ja SS-Unterscharführer (alikersantti) Gustav Alfred Jepsenillä.
Tanskalaissyntyinen Jepsen oli ottanut mukaan myös rakastajansa Ilsen, jotta tämä pääsisi hänen mukanaan Hampuriin.
Tavarajunan saapuessa Lüneburgiin yhdysvaltalaiset pommikoneet iskivät kaupungin ratapihalle. Ainakin 73 vankia menetti henkensä, mutta kourallinen onnekkaita pääsi karkaamaan sekasorron turvin.
Vartijat kokosivat muut henkiin jääneet pellolle. Jepsen ei tiennyt, mitä pitäisi tehdä, joten hän kysyi neuvoa Neuengammesta.
Vankeja pidettiin kaksi päivää avoimella pellolla ruuatta. Sitten Bergen-Belsenistä saapui kuorma-autoja, joihin lastattiin 146 vankia.
Jepsen jätettiin pellolle, jolla oli edelleen suuri ryhmä nälkäisiä vankeja repaleisissa vaatteissa.
Hän ei edelleen tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Jepsen sai vasta 11. huhtikuuta käskyn surmata kaikki vangit.
”Elossa oli enää 52. Kaikki vartijat osallistuivat ampumiseen. Ammuin itse kuusi”, hän selitti sodan jälkeen. Ruumiit heitettiin läheisen metsän joukkohautaan.
Valkoiset bussit matkalla
Huhtikuun alku: Valkoisia busseja ajettiin edestakaisin noutamaan skandinaavisia vankeja Saksan keskitysleireiltä Neuengammeen.
Folke Bernadotte matkusti autokyydissä pohjoisessa Saksassa, kun hän näki kahden valkoisen bussin tulevan vastaan maantiellä. Hän pysäytti bussit kysyäkseen, kuinka evakuointi oli etenemässä.
”Kuka on vastuussa tästä kuljetuksesta?” Bernadotte kysyi. Esiin astui nuori ja uupuneen näköinen sairaanhoitaja nuhruisessa univormussa.
”Onko matka ollut hankala, sisar?” Bernadotte halusi tietää.
”Ei suinkaan. Ei sen hankalampaa kuin mitä oli ennalta tiedossa”, sairaanhoitaja vastasi kreiville.
Kahden bussin saattue oli ajanut Pohjois-Saksaan aina Dachaun keskitysleiriltä Münchenin lähistöltä saakka. Matka oli sujunut aluksi ongelmitta.
”Sitten Magdeburgin lähellä reitille osui lentopommitus. Kaupunki oli tulessa sinne saapuessamme, ja tiet olivat täynnä pommikuoppia, joten meidän piti ajaa kiertoreittiä. Se onnistui, mutta kaksi norjalaista vankia ei enää kestänyt”, sairaanhoitaja sanoi ja viittoili toisen bussin katolle, jonne kaksi elotonta ruumista oli peitetty pressuilla.
Neuengammen vangit kaivoivat kanavan, jota pitkin leirillä tehdyt tiiliskivet kuljetettiin rakennustyömaille.
Vankien piti rakentaa Saksaa
SS halusi mukaan rakentamisbuumiin, joka seurasi Hitlerin nousua valtaan. Neuengammen keskitysleiri muunnettiin natsien tiiliskivitehtaaksi.
Vuonna 1938 SS:n sijoituksista huolehtinut toimisto hankki hylätyn tiilitehtaan noin 30 kilometrin päästä Hampurista.
Siellä valmistettiin seuraavina vuosina valtava määrä tiiliskiviä natsien suuriin rakennushankkeisiin. Tiilet kuljetettiin Neuengammesta SS:n rakennuttamaa rautatielinjaa ja kaivauttamaa kanavaa pitkin.
Tiiliskivien tekeminen ei vaatinut asiantuntemusta, joten SS käytti työvoimana keskitysleirivankeja. Työ kulutti vangit loppuun, mutta uusia riitti tilalle.
Ammatikoulutuksen saaneet vangit vietiin leirin asetehtaaseen. Rakennukset oli vuokrannut asetehtailija Carl Walther, joka teetti keskitysleirissä 20 000 puoliautomaattista G43-kivääriä.
Parantaakseen työtehoa SS kehitti perverssin palkkiomenettelyn miesvangeille: ahkerimmat pääsivät leirin bordelliin, jossa viisi naisvankia oli pakotettu seksiorjiksi lääkärien tarkassa valvonnassa.
Neuengamme ei ollut Auschwitzin kaltainen tuhoamisleiri, mutta siitä muodostui silti eräs pahimmista keskitysleireistä, jossa puolet sen kaikkiaan 106 000 vangista menehtyi.
Kapina Buchenwaldin leirissä
8. huhtikuuta, Buchenwald: Yhdysvaltalaisjoukot lähestyivät Weimaria, joka oli Buchenwaldin keskitysleirin vieressä. SS yritti kiireen vilkkaa tyhjentää täpötäyteen ahdettuja parakkeja vangeista.
Käsistään taitava Gwidon Damazyn oli ollut leirissä vuodesta 1941 saakka. Puolalainen oli rakentanut salassa pienen radiolähettimen, jota hän ryhtyi lopulta käyttämään:
”Liittoutuneet. Kenraali Pattonin armeija”, Damazyn morsetti. ”Täällä on keskitysleiri Buchenwald. SOS. Tarvitsemme apua. He aikovat evakuoida. SS tuhoaa meidät.”
Vankien maanalainen vastarintaliike oli onnistunut varastamaan ajan mittaan yksittäisen konepistoolin ja muutaman kiväärin, mutta ne eivät riittäneet kapinoimiseen hyvin varustautuneita vartijoita vastaan, ja SS lähetti vankeja leiristä pitkinä marssirivistöinä kenenkään estämättä.
Damazyn lähetti viestinsä englanniksi, venäjäksi ja saksaksi, ja vain muutaman minuutin kuluttua hän sai toivoa herättävän vastauksen: ”Buch. Kestäkää. Tulemme apuun. 3. armeijan esikunta.”
Gwidon Damazyn oli pyörtyä riemusta.
Neuengammen vangit saivat ruuakseen laihaa keittoa, mutta SS-vartijat juhlivat hulppeasti.
Valtaosa SS-vartijoista poistui seuraavina päivinä, joten vangit uskalsivat nujertaa loput SS-miehet. Amerikkalaisten saapuessa 11. huhtikuuta vangit hallitsivat leiriä.
Muista leireistä poiketen SS ei ehtinyt siistiä Buchenwaldia, joten kalmoja lojui kaikkialla. Näky järkytti yhdysvaltalaisia, ja he pakottivat Weimarin asukkaat kierrokselle leiriin: kaikkien oli nähtävä, mitä Saksa oli tehnyt.
Buchenwaldin tapahtumat saivat myös Himmlerin tolaltaan. Uutinen vankien kapinasta säikäytti hänet perusteellisesti, ja hän lähetti pian sähkeen kaikkien keskitysleirien komentajille:
”Antautuminen ei tule kysymykseenkään. Leirit on evakuoitava heti. Yksikään vanki ei saa päätyä elävänä vihollisen käsiin.”
Himmler ei halunnut ainoastaan hävittää natsien julmuuksien todistajia, vaan hän tarvitsi myös mahdollisimman paljon vankeja vaihtokauppaan länsimaiden kanssa.
Tuhat poltettiin ulkovarastoon
Huhtikuun alkupuoli, Celle: Yli 3 000 vankia eri leireiltä keränneet junat seisoivat liittoutuneiden ilmaiskun jälkeen ratapihalla.
Keskitysleiri Mittelbau-Dora Harzvuoriston etelälaidalla oli toiminut V2-rakettien valmistuksen keskuksena.
Vangit olivat koonneet maanalaisessa tehtaassa kostoaseita, joita laukaistiin muun muassa kohti Lontoota. Leiri oli nyt tyhjennetty, ja vangit lähetetty junilla Neuengammeen.
Vankien saapuessa 5. huhtikuuta Celleen kuljetus seisahtui kokonaan, sillä rautatiekiskot oli pommitettu rikki.
Paikalle oli kertynyt jo aiemmin junalasteittain vankeja – yli 3 000 ihmistä. Paikallinen natsijohtaja Gerhard Thiele päätti, että Mittelbaun vankien piti marssia Gardelegenin kaupunkiin.
Uupuneet ihmiset pantiin matkaan kolmena saattueena. Noin 400 vankia menehtyi marssiessaan.
- huhtikuuta Thiele määräsi surmaamaan kaikki vangit, jotka olivat liian sairaita jatkaakseen matkaa. Seuraavana aamuna hän käski vartijat ahtamaan tuhat vankia suureen ulkovarastoon.
Ovet teljettiin kiinni ja rakennus sytytettiin palamaan. Puolalainen Stanislaw Waleszynski oli yksi vain kuudesta murhapoltosta hengissä selvinneestä:
”Varastossa oli olkia polviin asti. Haistoin bensiinin lemun. Ovet teljettiin kiinni, ja näin SS-miehen sytyttävän oljet palamaan. Tulipalo levisi hetkessä, vaikka kaikki yrittivät turhaan sammuttaa sitä. Menin kohti ovea ja näin vankeja, jotka yrittivät riipiä lusikoilla maata oven alta. Yritin auttaa kaivamalla paljain käsin, jotta olisimme päässeet ryömimään oven alta. Pääsin lopulta ulos varastosta. Ryömimme viljapellon läpi ja pääsimme pakoon metsään.”
Reitti auki Ruotsiin
18. huhtikuuta: Bernadotte sai lopulta luvan skandinaavisten vankien kuljettamiseen Ruotsiin. Kaikki saatavilla olleet kulkuneuvot haalittiin avuksi – myös tanskalaisbusseja, jotka puksuttelivat bensapulassa eteenpäin kaasugeneraattoreilla.
”Kuinka monta bussia saatte käyttöön ja maalattua valkoisiksi?” Tätä kysyttiin autoilija Christian Ovesenilta, kun hän vastasi Herningissä puhelimeen puoli viideltä iltapäivällä.
Hän tiedusteli asiaansa kollegoiltaan ja pyysi neuvoa myös bussitehtaalta. Lopulta hän vastasi saavansa kokoon seitsemän bussia.
Hän sai tietää, että niillä kuljetettaisiin riutuneita tanskalaisia ja norjalaisia vankeja Ruotsiin.
Vankeja oli noudettu maaliskuusta lähtien vilkkaasti niinkin kaukaa kuin Mauthausenin leiriltä Itävallan Linzin lähistöltä.
Sairaita oli tuotu jo hoitoon Tanskaan, ja muut 4 255 oli koottu Himmlerin kanssa tehdyn sopimuksen nojalla Neuengammen skandinaaviselle osastolle.
Tanskan pääkonsuli Hampurissa, Marius Yde, neuvotteli yhä natsien aluejohtajan Karl Kaufmannin kanssa vankien lopullisesta vapauttamisesta.
Lopulta myös Himmler saatiin taivuteltua myötämieliseksi, ja muodollinen lupa vapauttamiselle saatiin 19. huhtikuuta illalla.
Saksalaiset vaativat kuitenkin, että evakuointi olisi toteutettava 24 tunnissa. 120 tanskalaista bussia ja kalankuljetusautoa koottiin Padborgiin. Kolonna oli valmis lähtemään kohti etelää.
Viimeiset skandinaavit pelastettiin
20. huhtikuuta: Adolf Hitler juhli 56. syntymäpäiväänsä bunkkerissaan Berliinissä. Vastahakoinen Himmler suostui onnittelukäyntiin. Bernadotten evakuointityö oli Neuengammessa jo lopuillaan.
Valkoiset bussit saapuivat Neuengammen leirikentälle kello 13.30. Tanskalaisvanki Poul Verner Nielsen kertoi:
”Sitten tuli meidän vuoromme. Kaikki riensivät busseille saadakseen paikan. Bussi lähti liikkeelle, kun sisään ei enää mahtunut matkustajia. Kaikilta pääsi helpotuksen huokaus, kun ajoimme ulos keskitysleirin portista.”
Päivän mittaan leirin yli lensi brittiläisiä hävittäjiä, ja sen lähistölle putosi lentopommeja.
Bussit kulkivat kuitenkin jo kohti Friedrichsruhia, jonne Bernadotten työntekijät olivat perustaneet päämajansa ja asuivat teltoissa.
Sinne kerättiin skandinaavisia vankeja, jotka kuljetettiin sitten Tanskan rajalle ja lopulta perille Ruotsiin saakka.
Ruotsin ulkoministeriöön saapui myöhään illalla sähke: ”Friedrichsruh ilmoittaa. 20/4 2130: Neuengammen leiri on tyhjennetty kokonaan skandinaaveista noin kello 2100”.
Leiriin jäi yhä kymmenentuhatta vankia, jotka eivät olleet yhtä onnekkaita kuin tanskalaiset ja norjalaiset.
Sairaita lapsia hirtettiin
20. huhtikuuta, loppuilta: Viimeisen valkoisen bussin lähdettyä saapui saksalainen postiauto. Neuengammen historian pahimmat rikokset haluttiin pyyhkiä nopeasti näkymättömiin.
Kaksikymmentä juutalaista lasta oli asunut marraskuusta 1944 alkaen Neuengammen erillisellä sairasosastolla.
Lapset oli tuotu Auschwitzin tuhoamisleiriltä koekaniineiksi SS-lääkäri Kurt Heissmeyersin lääketieteellisiin kokeisiin: hän tutki tuberkuloosin parannuskeinoja ja halusi selvittää, mitä tapahtuisi, kun lasten imusolmukkeet leikattaisiin pois ja heidän suoniinsa ja keuhkoihinsa ruiskutettaisiin taudinaiheuttajabakteereja.
Tuhat vankia kuoli Gardelegenissä varastoon. Yhdysvaltalaiset pakottivat saksalaiset siviilit hautaamaan heidät.
Heissmeyer halusi nyt kiireen vilkkaa eroon lapsista. SS-miehet auttoivat 20 sairasta lasta pieneen kuorma-autoon, ja heidät ajettiin yön aikana Hampurin Bullenhuser Damm -kadun hylätylle koululle.
Lapset vietiin kellariin ja riisuttiin. SS-upseeri muisteli tapausta sodan jälkeen: ”He istuivat penkeillä iloisina ja toiveikkaina, koska olivat saaneet ensi kertaa poistua Neuengammesta. Lapset eivät aavistaneet mitään.”
SS-miehet antoivat lapsille morfiinia, ja sitten tainnutetut lapset hirtettiin. Saman kohtalon kokivat heidän hoitajansa Neuengammessa. Ruumiit noudettiin seuraavana päivänä ja poltettiin leirin krematoriossa.
Matkaan kohti Lyypekkiä
21. huhtikuuta, Neuengamme: Suurta keskitysleiriä siivottiin kiireen vilkkaa.
”Leirin toisessa päässä kulki loputon jono nälkiintyneitä vankeja. Heitä horjui ja ryömi esiin sairastuvista, ja joitakin piti kantaa. Monella oli päällään vain paita, ja he kulkivat kontaten tai muiden raahaamina. Heitä tungettiin tavaravaunuihin”, muisteli Conrad Vogt-Svendsen.
Hän työskenteli tavallisesti merimiespappina Hampurissa, mutta viime aikoina hän oli ollut Neuengammessa valvomassa valkoisilla busseilla tehtyjä evakuointeja.
Saksalaisilla oli kiire tyhjentää keskitysleiri kokonaan. Suuria määriä vankeja oli kuljetettu edellispäivinä Lyypekin satamaan, mistä heidät siirrettiin lahdelle ankkuroituneisiin rahti- ja matkustajalaivoihin.
Osa vangeista joutui kävelemään, mutta valtaosa kuljetettiin junalla. Saksalainen vanki Ernst Schneider kirjoitti päiväkirjaansa:
”Odotimme puoli yötä likaisissa tavaravaunuissa, ja sitten juna lähti liikkeelle. Saavuimme 21. päivänä keskipäivän tienoilla Lyypekin satamaan, josta meidät vietiin rahtilaiva Thielbekiin. Ruuma oli ahdettu liian täyteen. Siellä löyhkäsi, eikä luonnonvaloa tihkunut sinne lainkaan. Ihmiset istuivat pimeässä ja ulostivat lattialle. Olimme siellä seitsemän–kahdeksan päivää.”
Sodan jälkeen Bernadotte toimi Israelin ja sen arabinaapurien välillä YK:n neuvottelijana.
Pohjoismaiden painostus auttoi
Folke Bernadotte pääsi aloittamaan evakuoinnit vasta kahden vuoden neuvonpidon ja valmistelujen jälkeen.
Sotaonnen käännyttyä Saksaa vastaan Tanskan, Norjan ja Ruotsin poliitikot liittoutuivat painostaakseen Saksan viranomaisia luovuttamaan skandinaaviset keskitysleirivangit.
Tanskassa amiraali Carl Hammerich laati salaisia suunnitelmia Jyllandskorpsista, joka olisi noutanut vangit.
Hän otti yhteyttä Hampurin norjalaisiin merimiespappeihin, jotka olivat laatineet vangeista luettelon. Norjalainen diplomaatti Niels Christian Ditleff oli mukana juonessa.
Hän painosti Ruotsin hallitusta liittymään mukaan evakuointisuunnitelmaan.
Ruotsin Punaisen Ristin varajohtaja Folke Bernadotte matkusti maansa hallituksen valtuuttamana helmikuussa 1945 Berliiniin tapaamaan Heinrich Himmleriä.
Tämä suostui aluksi vain kokoamaan skandinaavivangit Neuengammeen.
Ensimmäiset valkoisiksi maalatut bussit lähtivät kohti Saksaa 8. maaliskuuta, ja vankeja kerättiin jopa Itävallan Mauthausenista saakka.
Sachsenhausenista noudettu norjalaisvanki Finn Hasselgård kertoi myöhemmin: ”Neuengammeen tulo oli järkytys. Näimme pinon ruumiita krematorion ulkopuolella. Kapasiteetti ei riittänyt kaikkien kuolleiden polttamiseen, joten heitä oli vain pinottu ulos.”
Marius Yde, Tanskan pääkonsuli Hampurissa, painosti myös viranomaisia aloittamaan skandinaavien evakuoinnin.
Huhtikuussa 120 tanskalaista bussia ja kalankuljetusautoa sai luvan lähteä mukaan noutamaan kaikki skandinaaviset vangit Saksasta.
Jälkiä siivottiin kiireen kaupalla
22. huhtikuuta, Neuengamme: 10 000 vankia oli jo Lyypekissä, mutta 700 vankia oli jätetty siivoamaan parakkeja ja rakennuksia.
Leiristä haluttiin puhdistaa tyystin kaikkien kauheuksien jäljet. Ruumiit poltettiin krematoriossa, ja SS-miehet tuhosivat kiireesti leirin hallinnon asiakirjoja.
”SS-lääkäri Alfred Trzebinski tuli tutkimaan papereita. Sitten hän meni lääkärien huoneeseen, jossa salaisia tappokäskyjä säilöttiin. Minun piti varmistaa, että kaikki asiakirjat poltettiin. Piipusta nousi savua koko päivän”, kertoi saksalainen vanki Emil Zuleger.
Bernadotte lupasi auttaa Himmleriä
Yöllä 24. huhtikuuta, Lyypekki: SS:n johtaja yritti edistää rauhanneuvotteluja.
Kiireinen Himmler oli pyytänyt uutta tapaamista Bernadotten kanssa, ja se järjestettiin Ruotsin konsulaatin talossa Lyypekissä. SS-johtaja halusi esitellä suunnitelmansa.
”Tunnustan, että Saksa on kukistettu”, Himmler sanoi liikuttuneena ja kertoi, että Hitler ei luultavasti eläisi enää montaa päivää.
Siksi Himmler piti itseään Saksan todellisena johtajana, ja pelastaakseen maansa täydeltä tuholta hän halusi pian neuvotella rauhasta yhdysvaltalaisten joukkojen ylipäällikön kenraali Eisenhowerin kanssa.
”Olen valmis ehdottomaan antautumiseen länsirintamalla, ja olen yhtä lailla halukas neuvottelemaan Saksan Tanskassa ja Norjassa olevien joukkojen antautumisen käytännön toteutuksen yksityiskohdista.”
Busseihin oli maalattu kookkaat punaiset ristit, mutta ne eivät läheskään aina riittäneet suojaamaan ilmahyökkäyksiltä.
Bernadotte lupasi esittää ehdotuksen Ruotsin hallitukselle, joka välittäisi sen edelleen Eisenhowerille.
Lähtiessään Himmler kertoi, että hän aikoi matkustaa itärintamalle sotiakseen siellä muiden mukana.
Hän ei kuitenkaan päässyt pitkälle, sillä hänen autonsa rengas puhkesi piikkilankoihin, joita oli Ruotsin edustuston kiinteistön ympärillä.
Kelluva keskitysleiri
26. huhtikuuta, Lyypekki: Viimeinen Neuengammen juna saapui Lyypekkiiin. Tuhannet vangit odottivat laiturilla tietoa tulevasta kohtalostaan.
Matkustajalaiva Cap Arcona oli ankkurissa Lyypekinlahdella parin merimailin päässä rannasta.
Entisen luksusristeilijän koneet oli ajettu lähes loppuun eikä polttoainetta ollut tarpeeksi, mutta sinne vietiin valtaosa sataman vangeista.
Kahden päivän kuluttua Cap Arconalla oli jo lähes 6 500 vankia. Toivo ja epätoivo vuorottelivat. Joidenkin huhujen mukaan laiva ajettaisiin Ruotsiin – mutta toisissa uumoiltiin, että se upotettaisiin.
Himmler erotettiin
28. huhtikuuta, valtakunnanjohtajan bunkkeri Berliinissä: Skandinaavisten vankien ylittäessä jo busseilla Tanskan rajan Hitler sai tietää Himmlerin pyrkimyksistä solmia rauha vihollisen kanssa.
Hitler äänteli kuin haavoitettu eläin, kun ulkomaiset radiokanavat kertoivat liittoutuneiden torjuneen Himmlerin rauhanehdot.
Hitler oli järkyttynyt. Hän oli pitänyt Himmleriä uskollisimpana tukijanaan – ja ehkä seuraajanaan natsi-Saksan johtajana. Nyt tämä paljastui kavalaksi petturiksi.
”Petturi ei voi koskaan periä valtaani”, Hitler huusi raivosta suunniltaan ja vaati SS-johtajan pidättämistä.
206 metriä pitkä Cap Arcona oli Hampurin sataman jättiläinen.
Etelä-Atlantin kuningatar
Ylellinen risteilijä Cap Arcona purjehti vuodesta 1927 alkaen Hampurin ja Etelä-Amerikan välillä.
1 365 matkustajalle oli silkein koristellut salongit, ja iltaisin tanssiorkesteri viihdytti paso doblen sävelin.
- lokakuuta 1939 kapteeni sai radioviestin ”QW7”: alus piti luovuttaa laivastolle.
Siitä lähtien Cap Arcona palveli laivaston asuntolana – kunnes sillä kuljetettiin helmi- ja maaliskuussa 1945 saksalaisia pakolaisia Kööpenhaminaan.
Sitten alus ankkuroitiin Lyypekinlahteen. Siellä sen otti haltuunsa Hampurin aluejohtaja Karl Kaufmann. Laiva ahdettiin täyteen keskitysleirivankeja.
Rauha lähestyi vääjäämättä
1. toukokuuta: Suuramiraali Karl Dönitz ilmoitti radiossa Hitlerin kuolleen ja olevansa itse uusi valtakunnanpresidentti. Sota jatkui.
Cap Arconan kapteeni Heinrich Bertram tapasi illalla laivan vankien salaisen järjestön saksalaisen johtajan Erwin Geschonneckin.
Hän kertoi Hitlerin kuolleen ja brittien olevan jo lähellä. ”He saattavat olla huomenna jo täällä Neustadtissa”, Bertram arvioi.
Uutiset levisivät laivalla kuin kulovalkea. Vankien mieliala koheni heti selvästi. Brittikoneiden laivue lensi Lyypekinlahden yli ja näki sinne kerääntyneen suuren määrän laivoja.
Cap Arconan vangit heiluttivat innoissaan tervehdyksiään lentokoneille.
”Vankitovereistani tuli zombeja”, Wim Aloserij kertoi.
Viimeiset henkiinjääneet
Hollantilainen pakkotyöläinen Wim Aloserij onnistui pakenemaan Cap Arconalta, kun britit iskivät lentokoneillaan tuhansien leirivankien laivan kimppuun.
Hollantilainen Wim Aloserij oli 21-vuotias, kun hänet vietiin vuonna 1943 pakolla Saksaan. Aloserij ei halunnut tehdä töitä saksalaisille vaan pakeni junalla jäniksenä Hollantiin.
Hän onnistui pysyttelemään maan alla vuoden. ”Minut pidätettiin ratsiassa ja vietiin Amersfoortin koontileirille”, hän on kertonut.
Parin viikon kuluttua hänet siirrettiin Neuengammeen ja sitten Husum-Schwesingiin kaivamaan panssarihautoja.
Siellä päsmäröi juoppo SS-Untersturmführer (vänrikki) Hans Hermann Griem, joka ammuskeli vankeja kohti huvikseen.
Joulukuussa 1944 hänet vietiin takaisin Neuengammeen, jonne Aloserij jäi peittelemään natsien rikosten jälkiä.
- huhtikuuta hän jonotti laivaan nousua Lyypekin satamalaiturilla, ja pari päivää rahtilaiva Athenella vietettyään hänet siirrettiin entiselle luksusristeilijä Cap Arconalle.
”Laiva näytti kuin Titanicilta, mutta se oli kelluva keskitysleiri. Tajusin pian, että laiva aiottiin tuhota, ja ryhdyin ensimmäisestä päivästä alkaen etsimään pakoreittejä.
Vankitovereistani tuli zombeja, mutta onnistuin pitämään ajatukseni kirkkaina”, Aloserij selitti myöhemmin kokemaansa.
RAF iski risteilyaluksen kimppuun raketein ja pommein, ja vankeja paloi kannen alla elävältä, mutta Aloserij piiloutui laivan keittiöön. Hän pääsi pakenemaan maihin köydellä ja kumiveneellä.
Wim Aloserij jäi viimeisenä henkiin kertomaan Cap Arconan kauhuista. Hänen muistelmateoksensa De Laatste getuige kirjoitti Frank Krake, ja kirja julkaistiin postuumisti vuonna 2018.
Wim Aloserij eli 94-vuotiaaksi.
Murhenäytelmä vankilalaivalla
3. toukokuuta, Lyypekinlahti: Rauhallisen yön jälkeen pidettiin nimenhuuto. Kuolleet viskattiin veteen.
Laivalla oli 5 519 ihmistä – vankeja sekä miehistöä. Nälästä ja ahtaudesta huolimatta ihmiset olivat hyvällä tuulella. Vapautuminen tuntui olevan jo lähellä.
Ilo päättyi pian onnettomaan väärinkäsitykseen. Yhdeksän Hawker Typhoon -hävittäjäpommittajaa nousi kello kahdelta RAF-kapteeni Jonny Baldwinin johtamina Osnabrückin lentokentältä.
Hänen tietojensa mukaan Lyypekinlahden laivat olivat täynnä pakoon pyrkiviä natseja. Baldwin valitsi viiden koneen kohteeksi Cap Arconan.
Brittien Typhoon-koneista ammuttiin 40 rakettia laivaleiriin Cap Arconaan, joka tuhoutui tulipalossa.
Lentäjät eivät tunnistaneet kannella olleita vankeja tai antautumisen merkiksi ripustettuja lakanoita. Laivavankilaan osui 40 rakettia, ja se muuttui sekunneissa tulimereksi.
Saksalainen vanki Erwin Geschonneck kertoi: ”Haavoittuneet kirkuvat. Vangit juoksevat päättömästi käytävillä. Paniikki! Venäläiset eivät pääse pois alakansilta.”
Hän pudottautui 15 metriä veteen ja ui maihin – yhtenä harvoista. Britit ampuivat vedessä uivia ja saksalaiset rantaan päässeitä.
Vain 350 vankia selvisi hengissä Cap Arconalta. Ruumiita huuhtoutui rannalle päiväkausia.
Jälkikirjoitus
Historioitsijoiden mukaan noin 200 000 keskitysleirivankia kuoli sodan lopulla kuolemanmarsseilla, teloitettuina tai liittoutuneiden hyökkäyksissä. Valkoiset bussit pelastivat 7 795 skandinaavia.
Lisäksi pelastui 7 550 muuta, jotka Bernadotte apulaisineen saivat ottaa busseihin – muun muassa paljon Ravensbrückin leirin ranskalaisia, belgialaisia, hollantilaisia ja puolalaisia naisia.