Kenraali Slim teki briteistä viidakkosotureita

Itseluottamus pohjamudissa

Bill Slimille ei kukaan olisi osannut povata suurta tulevaisuutta, kun hän aloitti upseerinuransa ensimmäisen maailmansodan puhjettua.

Slim oli rautakauppiaan poika, eikä hänen kaltaisiaan arvostettu armeijassa suuresti, sillä tuolloin aateliset jakoivat tärkeimmät tehtävät keskenään.

Slim päätyikin Intiaan, missä hän yleni hitaasti brittien siirtomaa-armeijan hierarkiassa.

Kun uusi maailmanpalo syttyi, Slim johti intialaisjoukkoja Etiopiassa, Irakissa, Syyriassa ja Iranissa, kunnes hän vuonna 1942 sai painajaismaisen tehtävän: hänet pantiin johtamaan kahta divisioonaa, joiden oli yllettävä mahdottomaan ja pysäytettävä japanilaisten matka Burman läpi.

”No, hyvät herrat. Tilanne voisi olla pahempikin”, Slim yritti rohkaista rintamalla brittiläisiä upseereja ja kiinalaisia liittolaisia.

”Miten?” tiedusteli yksi miehistä epäuskoisesti. Kenraali yritti turhaan keksiä hyvää vastausta.

”Niin, no, voisi sataa”, Slim hymyili väkinäisesti. Pian hänen divisioonansa joutuivatkin vetäytymään Burmasta.

Kun Burman-sodassa tapahtui uusi käänne vuoden 1942 lopulla, Slim ei ollut ensin mukana.

Toiveikkaat kirjoituspöytäkenraalit komensivat brittijoukot vastaiskuun, mutta japanilaiset torjuivat sen kevyesti, ja pian komentoketjun yläpäässä tapahtui henkilövaihdoksia.

Slim laitettiin siivoamaan nöyryyttävän fiaskon jäljet. Hänen oli määrä rakentaa iskukykyinen yksikkö nälkiintyneistä, kuumetautien piinaamista ja jo toivonsa menettäneistä sotilaista, jotka olivat palanneet Burmasta hengissä.

”Koko 14. intialaisdivisioona on käytännössä psykiatrisia tapauksia”, tilanteesta varoitettiin raportissa. Muutkin joukot olivat yhtä kehnossa kunnossa.

”Intialaiset pelkäävät japanilaisia ja heidän mielialansa on yleisesti huono”, raportissa todettiin.

Moni miehistä tuli sotilassuvusta, jonka jäsenet olivat palvelleet brittejä sukupolvien ajan, mutta heidänkin joukossaan intialaisten itsenäistymispyrkimykset aiheuttivat levottomuutta.

Sotavankeja ja rintamakarkureita liittyi kapinallisjoukkoihin, joita Japani kokosi Burmassa.

Siirtomaaherrat eivät olleet koskaan täysin luottaneet intialaisiin. Intialaisdivisioonien ydin koostuikin aina briteistä ja horjumattoman uskollisista nepalilaisista gurkhista.

Valkoiset sotilaatkin olivat erilaisia kuin ennen. Värvätyt, jotka majoitusta ja kolmea päivittäistä ateriaa vastaan taistelivat mukisematta, oli korvattu vastahakoisilla asevelvollisilla.

”Britit pelkäävät viidakkoa, vihaavat tätä maata, eikä heillä ole mitään syytä taistella sen puolesta.

He kokevat, että heidät on pakotettu osallistumaan tuhoon tuomittuun sotaretkeen, joka ei kiinnosta ketään”, raportti toteaa.

Sekalaisille joukoille oli yhteistä vain kaksi asiaa: niitä johtivat valkoiset upseerit ja japanilaiset voittivat heidät aina.

Harjoittelu valoi uskoa

Slimin 14. armeijan pahin puute oli olematon itseluottamus. Sotilaat olivat kärsineet niin monta tappioita, että he eivät enää luottaneet itseensä eivätkä upseereihin.

He pitivät japanilaisia ja viidakkoa voittamattomina vihollisina ja niiden haastamista toivottomana tehtävänä.

”Sotilaiden on tunnettava olevansa viidakossa kuin kotonaan ja suhtauduttava siihen kuin ystävään.

Heidän on käsitettävä, että harjoittelemalla he voivat lyödä japanilaiset viidakossa, sillä nämä tulevat yhdestä maailman teollistuneimmasta maasta eikä heillä ole erityisiä kykyjä käydä viidakkosotaa”, Slim painotti.

”Viidakkokirjaksi” kutsuttua harjoitusopasta painettiin vuonna 1943 peräti 80 000 kappaletta.

Kaikkien uusien joukkojen oli käytävä läpi siihen perustuva kaksi kuukautta kestävä harjoitusohjelma ennen siirtoa rintamalle Burman rajalle.

Slim paneutui myös lääkintäjoukkojen toimintaan, sillä se oli pettänyt pahasti. Tropiikissa malariaa ei voinut välttää, ja kapasiteettia sairastuneiden hoitamiseen piti parantaa.

Myös elintarvikkeiden ja ammusten kuljetusta oli tehostettava, jotta ne saatiin perille olosuhteista huolimatta.

Slim määräsi lopulta myös, että jokaiseen hänen joukkojensa sotilaaseen oli luotettava.

Hän halusi eroon brittikäytännöstä, jonka mukaan päätöksentekoon osallistuivat vain valkoiset.

Tilanne oli erityisen kehno kahdessa afrikkalaisdivisioonassa, jotka Slim oli saanut vahvistukseksi.

Jokaisessa 800 miehen pataljoonassa oli 50–60 valkoista upseeria.

Mustat kersantit ja rivisotilaat eivät olleet oppineet olemaan aloitteellisia, joten he lakkasivat taistelemasta, jos valkoiset upseerit kaatuivat.

Harjoittelun ja uudelleenorganisoinnin jälkeen Slim oli valmis hyökkäämään 14. armeijansa kanssa Burmaan keväällä 1944, kun tiedusteluraportit paljastivat, että Japani oli jo kaikessa hiljaisuudessa valmistellut hyökkäystä brittejä vastaan.

Tavoitteena nujertaa Kiina

Hyökkäys on paras puolustus, totesi Japanin pääesikunta vuoden 1944 alussa.

Se määräsi kenraali Renya Mutaguchin johtaman 15. armeijan iskemään Intiaan ja valtaamaan Imphalin laakson, jonka britit olivat muuttaneet sotilastukikohdaksi.

Ilman sen lentokenttiä ja vuoristoteitä Slim ei pystyisi hyökkäämään Burmaan.

Mutaguchin operaatio U-Gon tavoite ei ollut vain brittien lamauttaminen vaan myös Kiinan ja Britannian rajaaminen pois Tyynenmeren sodasta, jotta Japani voisi keskittyä sotaan Yhdysvaltoja vastaan.

Voitettuaan taistelun Imphalista Japanin joukot voisivat jatkaa vuoristoteitä pitkin Dimapuriin, joka oli portti pidemmälle Intiaan.

Japani oli kouluttanut intialaisista kapinallisista yksiköitä, joiden hyökkäyksellä aiottiin yllyttää koko niemimaa kapinaan siirtomaahallintoa vastaan.

Dimapurin valloitus oli ratkaiseva myös Kiinan vastaisessa sodassa.

Kaupunki sijaitsi Assamin rautatien läheisyydessä, ja rautatietä pitkin kuljetettiin tonneittain varusteita lentotukikohdille, joista liittoutuneiden kuljetuskoneet rahtasivat ne Himalajan yli.

Jos ase- ja ammusvirta katkeaisi, Kiinan armeija olisi pulassa.

Samaan aikaan operaatio U-Gon-kanssa japanilaiset käynnistivät Kiinassa toisen, vielä suuremman, Ichi-Go-nimisen operaation, jonka tarkoitus oli vallata koko Kiina 500 000 japanilaissotilaan voimin.

Imphalin valloitus oli ratkaisevan tärkeä Tyynenmeren sodalle.

Slim tiesi, että pelissä oli paljon, mutta toisaalta hän piti japanilaisten uhkaavaa hyökkäystä myös ainutlaatuisena mahdollisuutena.

Hän oli pitkään pohtinut, miten hänen 14. armeijansa voisi lyödä vihollisen keskellä Burman tiheää viidakkoa.

Nyt japanilaiset olivatkin tulossa sinne, missä hänellä oli ilmaherruus, lentokenttiä ja huoltoyhteydet.

”Jos vihollinen aikoo välttää täydellisen tuhon, sen on voitettava, ennen kuin monsuuni alkaa. Jos sen ei onnistu vallata Imphalin laaksoa sitä ennen, huoltamisesta tulee mahdotonta”, Slim pohti.

Uhkana jälleen uusi tappio

Suuret suunnitelmat tekivät Slimista ylimielisen.

Hän munasi kahdesti niin, että voitto oli mennä häneltä sivu suun, ennen kuin taistelu oli päässyt edes kunnolla käyntiin. 14. armeijan intialaisista divisioonista kolme oli sijoitettu Burman rajan tuntumaan.

Kun japanilaisten hyökkäys käynnistyi, divisioonien oli määrä vetäytyä kohti Imphalia, missä Slim aikoi käydä ratkaisevan taistelun.

Ensimmäiset laukaukset oli tuskin ammuttu maaliskuussa 1944, kun japanilaiset olivat jo saartaneet yhden divisioonista.

Tuhannet japanilaiset olivat vaivihkaa ylittäneet rajaseudun vuoristometsät ja katkaisseet intialaisten ja brittien vetäytymisreitin.

Japanilaiset olivat käyttäneet samaa taktiikkaa aiemminkin, mutta silti Slim yllättyi heidän kyvystään edetä hankalassakin maastossa.

Kun brittidivisioona lopulta sai taisteltua itsensä vapaaksi, lisää japanilaisia ilmestyi Imphaliin.

Slim oli odottanut korkeintaan muutaman tuhannen vihollissotilaan yrittävän katkaista Imphalin ja hänen tärkeimmän huoltokeskuksensa Dimapurin välisen tien.

Sinne päästäkseen vihollisen oli nimittäin taitettava yli 80 kilometriä tiheässä viidakossa. Ei ihme, että brittikenraali järkyttyi, kun viidakosta ilmaantui yhtäkkiä kaksi divisioonaa eli yhteensä 30 000–40 000 japanilaissotilasta.

”Olin aliarvioinut pahasti vihollisen pitkän matkan toimintakyvyn ja halun ottaa riskejä huoltolinjoista taisteltaessa”, Slim myönsi muistelmissaan.

Laakson brittireservit eivät olleet valmiita kohtaamaan japanilaisia, ja katastrofi häämötti. Slim raapi kasaan pikavauhtia rahtikoneita, ja muutamassa vuorokaudessa ne kuljettivat vahvistuksia puolustamaan laaksoa.

Sillä aikaa nopeasti kootut joukot saivat käskyn vastustaa japanilaisdivisioonaa, joka oli matkalla kohti avutonta Dimapuria.

Paikalle komennettujen brittijoukkojen oli määrä miehittää läheinen Kohiman selänne ja voittaa aikaa.

Tarvittaessa heidän oli taisteltava viimeiseen mieheen.

Epätoivoiset vihollismeren keskellä

Ensimmäiset japanilaiset ilmaantuivat Kohiman edustalle 3. huhtikuuta 1944.

Briteillä oli hyvät asemat, mutta niitä piti hallussaan vain muutama taisteluryhmä eri intialaisyksiköistä, jotka koostuivat etupäässä kokemattomista värvätyistä sekä paikallisista santarmeista. 5. huhtikuuta saatiin kipeästi kaivattuja vahvistuksia, kun paikalle saapui 1 500 miehen brittipataljoona.

Kenraali Kotoku Saton johtamia japanilaisia oli silti kymmenen kertaa niin paljon, ja seuraavana päivänä japanilaiset saartoivat Kohiman.

Slimin joukot pystyivät taisteluhaudoistaan eliminoimaan konekiväärisarjoilla kaikki, jotka yrittivät nousta ylös jyrkkää rinnettä.

Toisaalta Saton tarkka-ampujilla oli vapaat näkymät alueen vielä korkeammilta huipuilta, ja he pystyivät osoittamaan kohteita kranaatinheittimille ja tykeille, joita japanilaiset olivat tuoneet laaksoon.

Kranaatti- ja luotisade taukosi vain, kun piirittäjät yrittivät välillä rynnistää ylös rinnettä.

Yksi kerrallaan britit menettivät asemansa. Pian saarretut olivat jo joutuneet vetäytymään alueelle, jolla ei ollut mittaa kuin 500 metriä suuntaansa.

Osa kovimmista taisteluista käytiin paikallisen brittivirkamiehen huvilan tenniskentällä.

Osapuolten taisteluhautoja erotti vain muutama metri, ja käsikranaatteja lenteli taajaan kapean ei-kenenkään-maan yli.

Saarretuille pudotettiin ammuksia, ruokatarvikkeita ja lääkkeitä lentokoneesta.

Lisäksi tiputettiin myös vedellä täytettyjä auton sisärenkaita, sillä japanilaiset olivat estäneet juomaveden saannin.

Haavoittuneiden määrä brittien pienessä sairaalassa kasvoi.

”Henkien pelastaminen tuntuu toivottomalta. Leikkaukset epäonnistuvat, ja useimmat potilaista kuolevat niiden aikana tai heti niiden jälkeen”, lannistunut lääkäri kirjoitti päiväkirjaansa.

Menehtyneet haudattiin iltaisin, mutta japanilaiskranaatit nostivat ruumiit usein uudestaan esiin. Kohiman yllä leijui sankka löyhkä.

Harjanteen puolustajat joutuivat kestämään enemmän kuin useimmat olivat pitäneet mahdollisena.

Joka leiri oli kuin linnoitus

Siinä missä sotilaat taistelivat Kohimassa lähes mies miestä vastaan, Imphalin laaksossa käytiin isompia taisteluja. Japanilaiset hyökkäsivät brittien kimppuun joka suunnalta länttä lukuun ottamatta.

Siellä vuorien yli kulki kohti Intian sisäosia kapea vuoristopolku, jota brittijoukot valvoivat. Huolestuneet kollegat neuvoivat Slimia evakuoimaan Imphalin, mutta tämä ei totellut heitä.

Hänen mielestään taistelua ei ollut vielä ratkaistu.

Osana viidakkokoulutusta 14. armeijan sotilaat olivat oppineet, että japanilaiset yllättivät vihollisensa usein kiertämällä näiden selän taakse vaivihkaa tiheässä viidakossa.

Vastavetona he muodostivat tukikohtia, joita voitiin puolustaa mistä tahansa suunnasta tulevia hyökkäyksiä vastaan.

Tukikohdat sijaitsivat mäkien lailla, missä intialaiset, gurkhat ja britit pian joutuivatkin lähikontaktiin japanilaisten kanssa.

Myös selustassa lentokentät, tykkiasemat, päämajat ja varastot ympäröitiin ampumahaudoilla ja konekivääriasemilla, ja jokaisen Imphalin laaksossa olevan sotilaan piti pitää aina ase käden ulottuvilla.

Slim itsekin oli valmis taisteluun vieraillessaan rintamalla.

”Näen hänet mielessäni.

Hänellä oli ryöväripäällikön pärstä, ja gurkhahattu päässään ja kivääri olalle heitettynä hän oli kuin nuhjaantunut rivisotilas kenraalintähdet olalla, mikä hän oikeasti myös olikin”, kuvaili eräs sotilas komentajaansa sodan jälkeen.

Kaikki tiesivät, että valtavaa vastuuta kantanut mies ei ollut syntynyt kultalusikka suussa.

He tiesivät, että hän teki jatkuvasti kaikkensa auttaakseen miehiään niin, että heillä olisi voimia voittaa.

”Minä sanon teille, että te upseereina ette saa syödä, juoda, nukkua, tupakoida ettekä edes istua alas, ennen kuin olette henkilökohtaisesti varmistaneet, että teidän miehenne ovat tehneet kaikkea tätä.

Jos te toimitte näin, he seuraavat teitä vaikka maailman ääriin.

Ja jos te ette tee näin, minä murskaan teidät”, Slim ohjeisti upseereitaan ankarasti.

Slimin järjestämä ilmasilta ja linnoittautuminen pysäyttivät lopulta Japanin etenemisen Imphalin laaksossa.

Puolustajat olivat nyt selvinneet ehjin nahoin Slimin taistelun alkuvaiheessa tekemästä kahdesta virheestä huolimatta, ja nyt alkoi näännytystaistelu, jota Slim oli alun perin tavoitellut.

Slimillä oli käytössään tykistöä ja taisteluvaunuja, ja lisää varusteita lennätettiin paikalle.

Japanilaiset olivat puolestaan edenneet jalan. Heillä oli ruokaa ja ammuksia vain kolmeksi viikoksi, ja monet heidän huoltoreiteistään muodostuivat alkeellisista poluista viidakossa.

Se oli heiltä iso virhe.

Japanilaiskenraali unohti päämäärän

Kun Imphalin laakson taisteluissa alkoi asemasota, pohjoisempana Kohimassa jatkui verinen piiritys.

Japanin kenraali Sato pakotti miehensä rynnäkköön yhä uudestaan nujertaakseen harjanteen viimeisenkin vastarinnan.

”Mielikuvituksettomin kaikista kohtaamistani japanilaiskenraaleista.

Hänelle ei koskaan juolahtanut mieleen, että hän voisi iskeä meihin murskavoimalla valtaamatta Kohimaa”, Slim antoi myöhemmin arvion vastustajastaan.

Slim pelkäsi piirityksen ensimmäisinä päivinä, että Sato älyäisi jättää Kohimaan pienen joukon ja marssia loppudivisioonansa kanssa Dimapuriin.

Silloin mikään ei estäisi Satoa ottamasta kaupungin valtavia varastoja haltuunsa. Se taas kääntäisi koko rintaman huoltotilanteen päälaelleen.

Sato jäi brittien onneksi tapattamaan miehiään Kohimaan.

Slim pitikin japanilaiskenraalia itselleen niin hyödyllisenä, että hän kielsi miehiään tekemästä ilmaiskuja japanilaisten päämajaan siinä pelossa, että Sato menehtyisi.

Sillä aikaa britit tekivät jotain muuta: Dimapurissa junasta laskeutui kokonainen brittidivisioona, joka lähti marssimaan kohti Kohimaa.

Viikkoa myöhemmin se saavutti rintaman ja mursi japanilaisten 13 päivää kestäneen piirityksen. Harjanteella sinnitelleet nääntyneet brittisotilaat pääsivät vihdoin lepäämään.

Lontoossa Churchill vaati lähettämään rintamalle enemmän joukkoja ja aloittamaan Imphalissa murskaavan hyökkäyksen.

Slim ei totellut pääministerin vaatimuksia, sillä se olisi merkinnyt, että hänen joukoiltaan olisivat pian loppuneet ruoka ja ammukset.

Slim jätti maailman toisella laidalla olevan pääministerin vaatimukset omaan arvoonsa ja kuunteli mieluummin muonitusupseereitaan.

Japanilaiset joutuivat vähitellen perääntymään Kohimasta, mutta vaikka Sato oli selvästi hävinnyt, hän pakotti silmittömällä vimmalla nälkää näkevät ja sairaat sotilaansa jatkamaan taistelua.

Vasta 13. toukokuuta Sato antoi periksi ja antoi vetäytymiskäskyn.

Saton divisioonan rippeet pakenivat, ja seuraavina päivinä britit saivat haltuunsa taistelutta useita tärkeitä asemia, jotka olisivat voineet viivyttää brittien etenemistä.

Slim ja hänen upseerinsa eivät olleet koskaan aiemmin kokeneet mitään sellaista taistelussa japanilaisia vastaan.

Brittejä odotti kauhea näky

Monsuunisateet olivat jo alkaneet, kun japanilaiset vetäytyivät Kohimasta.

Nyt Slimille tuli kiire saada Imphaliin kulkeva maantie pian avattua, sillä vain kaksi laakson kuudesta lentokentästä oli rakennettu kestämään rankkasateita.

Toisaalta Slim myös tiesi, että sadekausi olisi japanilaisille hirveä.

Heidän heikot huoltolinjansa katkesivat kokonaan, sotilaat näkivät nälkää Imphalia ympäröivillä harjanteilla, trooppiset taudit raivosivat esteettä, ja haavoittuneita kuoli joukoittain lääkkeiden puutteeseen.

Japanilaiset olivat menettäneet etulyöntiasemansa, ja taistelu jatkui vain, koska kunniastaan arka kenraali Renya Mutaguchi kieltäytyi tunnustamasta tappiotaan.

Monet hänen joukoistaan puolustivat asemiaan viimeiseen mieheen, ja niiden kukistaminen vaati Slimin joukoilta valtavia ponnisteluja.

Yhä useampi japanilainen antoi periksi: he karkasivat ja antautuivat briteille välttääkseen epäinhimilliset olot ja säilyäkseen hengissä.

Vasta 3. heinäkuuta Mutaguchi suostui lopulta katsomaan totuutta silmiin. Hän antoi 15. armeijansa rippeille käskyn ylittää vuoret ja palata Burmaan. Slim oli voittanut.

”Meistä oli ajan mittaan tullut japanilaisia parempia viidakkosodassa.

Olimme romuttaneet uskomuksen Japanin armeijan voittamattomuudesta. Sen paremmin omat miehemme kuin japanilaisetkaan eivät enää uskoneet siihen”, Slim selitti myöhemmin tyytyväisenä.

Slimin sotilaita kohtasi kaamea näky, kun he marssivat japanilaisten hylkäämiin leireihin.

Kaikkialla oli merkkejä armeijan täydellisestä hajoamisesta. Rajalla olevassa kaupungissa tilanne oli erityisen etova.

”Kaduilla ja taloissa lojui ehkä 550 japanilaisen ruumiit. Joukossa makasi yli sata riutuvaa sanoin kuvaamattomassa kunnossa – he olivat kuolemaisillaan nälkään ja tauteihin”, Slim kirjoitti.

Rintaman kenttäsairaaloissa japanilaispotilaita oli ammuttu otsaan muiden vetäytyessä.

Ketään ei ollut haluttu jättää elävänä vihollisen käsiin, sillä se olisi ollut sietämättömän häpeällistä.

Kenraali Mutaguchi oli vienyt Intian rajan yli noin 95 000 miestä. Heistä lähes 55 000 oli menehtynyt vammoihin, nälkään ja tauteihin, joten hänen 15. armeijastaan oli jäljellä vain rippeet.

Tappio oli musertavin, jonka japanilaiset olivat siihen mennessä kokeneet toisen maailmansodan maataisteluissa.

Unohdettu armeija voitti

Slimin unelma vihollisen kukistamisesta ennen oman hyökkäyksen aloittamista oli toteutunut.

Imphalin voittaja kohtasi siksi vain heikkoa vastarintaa vallatessaan Burman. Hyökkäys aloitettiin, kun monsuunisateet loppuivat joulukuussa 1944.

Kun sota päättyi vuotta myöhemmin, britit olivat saaneet Burman takaisin.

Slim oli sisäistänyt viidakkosodan säännöt, vaikka kaikki hänen edeltäjänsä olivat epäonnistuneet.

Hän oli muovannut ”unohdetusta” armeijastaan aseen, jolla pystyi lyömään vihollisen yhdellä sodan vaikeimmista taistelukentistä.

Slimin armeijassa brittiläiset työläisten pojat, intialaiset sepoyt ja nepalilaiset gurkhat taistelivat rinta rinnan viimeistä kertaa. Sodan jälkeen mahtava Brittiläinen imperiumi alkoi hajota.