Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

Kenraali Slim teki briteistä viidakkosotureita

Tappioiden myötä brittijoukot Kaukoidässä olivat menettäneet itseluottamuksensa, mutta taitava sotajohtaja sai joukot pian ruotuun ja opetti samalla briteille viidakkosodankäynnin taidon. Japanin hyökätessä Intiaan 1944 britit olivat valmiina.

Popperfoto/Getty Images , Bettmann/Getty Images

William ”Bill” Slimistä ei tullut koskaan kovin tunnettua toisen maailmansodan sankaria.

Britit olivat enemmän kiinnostuneita Winston Churchillin ja Bernard Montgomeryn kaltaisista miehistä, joilla oli johtajan kykyjen lisäksi taito tuoda itsensä esiin.

Slim, jota alaiset kutsuivat ”Bill-sedäksi” ja jonka puolesta he olivat valmiita kulkemaan vaikka läpi tulen ja veden, oli vaatimaton ja syrjään vetäytyvä persoona.

Hänen saavutuksensa ovat tulleet päivänvaloon vasta viime aikoina.

Slim loi menestyksekkään ”unohdetun” 14. armeijan Britannian Burman siirtomaiden puolustamiseen.

Kun japanilaiset alkoivat edetä kohti Intiaa, Slim ei vain pysäyttänyt hyökkäystä vaan myös tuhosi Japanin joukot.

Slimin teos, joka käsittelee Intiassa ja Burmassa käytyä sotaa, on nykyisin kaikkien brittiläisten upseerikokelaiden pakollinen oppikirja, ja Slimiä on kutsuttu 1900-luvun ehkä suurimmaksi sotilasjohtajaksi.

Slim menestyi Kaukoidässä hämmästyttävästi, vaikka olosuhteet siellä olivat pahimmat mahdolliset.

Koskaan ennen Britannian historiassa kenraali ei ollut saanut komennettavakseen niin hajanaisia joukkoja kuin ne, joiden komentajaksi Slim nimitettiin vuonna 1942.

© Wikimedia Commons

Slim ei säästellyt omaa nahkaansa

Bill Slim liittyi brittiarmeijaan vuonna 1914. Hän taisteli ensimmäisessä maailmansodassa, ja 25 vuoden sotilaskokemus teki hänestä yhden kokeneimmista upseereista toisen maailmansodan puhjetessa.

Slimin saamat vammat todistavat, että hän johti joukkojaan edestä.

Konekiväärin osuma rintaan Ensimmäisessä maailmansodassa Slim otti osaa maihinnousuun Gallipolin niemimaalle vuonna 1915. Turkkilainen luoti lävisti vänrikki Slimin vasemman keuhkon ja tuli ulos selkärankaa hipoen ja murskaten hänen lapansa.

Kranaatinsirpale käsivarressa Slim pystyi palaamaan rintamalle vasta kaksi vuotta myöhemmin vuonna 1917. Hänet ylennettiin kapteeniksi ja lähetettiin Irakiin. Rynnäkössä kohti turkkilaisten asemia Slim sai käsivarteensa kranaatinsirpaleita.

Luodinreikä pakarassa Toisen maailmasodan alkaessa Slim oli jo eversti. Hän komensi intialaista prikaatia, joka taisteli Mussolinin joukkoja vastaan Itä-Afrikassa. Kerran italialaisen hävittäjän hyökätessä Slim suojautui heittäytymällä maahan mutta sai takamukseensa kolme konekiväärinluotia.

Itseluottamus pohjamudissa

Bill Slimille ei kukaan olisi osannut povata suurta tulevaisuutta, kun hän aloitti upseerinuransa ensimmäisen maailmansodan puhjettua.

Slim oli rautakauppiaan poika, eikä hänen kaltaisiaan arvostettu armeijassa suuresti, sillä tuolloin aateliset jakoivat tärkeimmät tehtävät keskenään.

Slim päätyikin Intiaan, missä hän yleni hitaasti brittien siirtomaa-armeijan hierarkiassa.

”No, hyvät herrat. Tilanne voisi olla pahempikin. Voisi sataa.”
Kenraali Slim

Kun uusi maailmanpalo syttyi, Slim johti intialaisjoukkoja Etiopiassa, Irakissa, Syyriassa ja Iranissa, kunnes hän vuonna 1942 sai painajaismaisen tehtävän: hänet pantiin johtamaan kahta divisioonaa, joiden oli yllettävä mahdottomaan ja pysäytettävä japanilaisten matka Burman läpi.

”No, hyvät herrat. Tilanne voisi olla pahempikin”, Slim yritti rohkaista rintamalla brittiläisiä upseereja ja kiinalaisia liittolaisia.

”Miten?” tiedusteli yksi miehistä epäuskoisesti. Kenraali yritti turhaan keksiä hyvää vastausta.

”Niin, no, voisi sataa”, Slim hymyili väkinäisesti. Pian hänen divisioonansa joutuivatkin vetäytymään Burmasta.

Kun Burman-sodassa tapahtui uusi käänne vuoden 1942 lopulla, Slim ei ollut ensin mukana.

Toiveikkaat kirjoituspöytäkenraalit komensivat brittijoukot vastaiskuun, mutta japanilaiset torjuivat sen kevyesti, ja pian komentoketjun yläpäässä tapahtui henkilövaihdoksia.

Slim laitettiin siivoamaan nöyryyttävän fiaskon jäljet. Hänen oli määrä rakentaa iskukykyinen yksikkö nälkiintyneistä, kuumetautien piinaamista ja jo toivonsa menettäneistä sotilaista, jotka olivat palanneet Burmasta hengissä.

”Britit pelkäävät viidakkoa, vihaavat tätä maata, eikä heillä ole mitään syytä taistella sen puolesta.”
Liittoutuneiden raportti, 1942

”Koko 14. intialaisdivisioona on käytännössä psykiatrisia tapauksia”, tilanteesta varoitettiin raportissa. Muutkin joukot olivat yhtä kehnossa kunnossa.

”Intialaiset pelkäävät japanilaisia ja heidän mielialansa on yleisesti huono”, raportissa todettiin.

Moni miehistä tuli sotilassuvusta, jonka jäsenet olivat palvelleet brittejä sukupolvien ajan, mutta heidänkin joukossaan intialaisten itsenäistymispyrkimykset aiheuttivat levottomuutta.

Sotavankeja ja rintamakarkureita liittyi kapinallisjoukkoihin, joita Japani kokosi Burmassa.

Siirtomaaherrat eivät olleet koskaan täysin luottaneet intialaisiin. Intialaisdivisioonien ydin koostuikin aina briteistä ja horjumattoman uskollisista nepalilaisista gurkhista.

Valkoiset sotilaatkin olivat erilaisia kuin ennen. Värvätyt, jotka majoitusta ja kolmea päivittäistä ateriaa vastaan taistelivat mukisematta, oli korvattu vastahakoisilla asevelvollisilla.

”Britit pelkäävät viidakkoa, vihaavat tätä maata, eikä heillä ole mitään syytä taistella sen puolesta.

He kokevat, että heidät on pakotettu osallistumaan tuhoon tuomittuun sotaretkeen, joka ei kiinnosta ketään”, raportti toteaa.

Sekalaisille joukoille oli yhteistä vain kaksi asiaa: niitä johtivat valkoiset upseerit ja japanilaiset voittivat heidät aina.

”Heidän on käsitettävä, että harjoittelemalla he voivat lyödä japanilaiset viidakossa, sillä nämä tulevat yhdestä maailman teollistuneimmasta maasta eikä heillä ole erityisiä kykyjä käydä viidakkosotaa.”
Kenraali Slim

Harjoittelu valoi uskoa

Slimin 14. armeijan pahin puute oli olematon itseluottamus. Sotilaat olivat kärsineet niin monta tappioita, että he eivät enää luottaneet itseensä eivätkä upseereihin.

He pitivät japanilaisia ja viidakkoa voittamattomina vihollisina ja niiden haastamista toivottomana tehtävänä.

”Sotilaiden on tunnettava olevansa viidakossa kuin kotonaan ja suhtauduttava siihen kuin ystävään.

Heidän on käsitettävä, että harjoittelemalla he voivat lyödä japanilaiset viidakossa, sillä nämä tulevat yhdestä maailman teollistuneimmasta maasta eikä heillä ole erityisiä kykyjä käydä viidakkosotaa”, Slim painotti.

”Viidakkokirjaksi” kutsuttua harjoitusopasta painettiin vuonna 1943 peräti 80 000 kappaletta.

Kaikkien uusien joukkojen oli käytävä läpi siihen perustuva kaksi kuukautta kestävä harjoitusohjelma ennen siirtoa rintamalle Burman rajalle.

Slim paneutui myös lääkintäjoukkojen toimintaan, sillä se oli pettänyt pahasti. Tropiikissa malariaa ei voinut välttää, ja kapasiteettia sairastuneiden hoitamiseen piti parantaa.

Myös elintarvikkeiden ja ammusten kuljetusta oli tehostettava, jotta ne saatiin perille olosuhteista huolimatta.

Slim määräsi lopulta myös, että jokaiseen hänen joukkojensa sotilaaseen oli luotettava.

Hän halusi eroon brittikäytännöstä, jonka mukaan päätöksentekoon osallistuivat vain valkoiset.

Tilanne oli erityisen kehno kahdessa afrikkalaisdivisioonassa, jotka Slim oli saanut vahvistukseksi.

Jokaisessa 800 miehen pataljoonassa oli 50–60 valkoista upseeria.

Mustat kersantit ja rivisotilaat eivät olleet oppineet olemaan aloitteellisia, joten he lakkasivat taistelemasta, jos valkoiset upseerit kaatuivat.

Harjoittelun ja uudelleenorganisoinnin jälkeen Slim oli valmis hyökkäämään 14. armeijansa kanssa Burmaan keväällä 1944, kun tiedusteluraportit paljastivat, että Japani oli jo kaikessa hiljaisuudessa valmistellut hyökkäystä brittejä vastaan.

General Slim, vejbyggeri

Burman viidakkoon oli vaikeaa rakentaa teitä, ja jos se onnistuikin, sadekausi huuhtoi tiet mennessään.

© Library of Congress

Tavoitteena nujertaa Kiina

Hyökkäys on paras puolustus, totesi Japanin pääesikunta vuoden 1944 alussa.

Se määräsi kenraali Renya Mutaguchin johtaman 15. armeijan iskemään Intiaan ja valtaamaan Imphalin laakson, jonka britit olivat muuttaneet sotilastukikohdaksi.

Ilman sen lentokenttiä ja vuoristoteitä Slim ei pystyisi hyökkäämään Burmaan.

Mutaguchin operaatio U-Gon tavoite ei ollut vain brittien lamauttaminen vaan myös Kiinan ja Britannian rajaaminen pois Tyynenmeren sodasta, jotta Japani voisi keskittyä sotaan Yhdysvaltoja vastaan.

Voitettuaan taistelun Imphalista Japanin joukot voisivat jatkaa vuoristoteitä pitkin Dimapuriin, joka oli portti pidemmälle Intiaan.

Japani oli kouluttanut intialaisista kapinallisista yksiköitä, joiden hyökkäyksellä aiottiin yllyttää koko niemimaa kapinaan siirtomaahallintoa vastaan.

Dimapurin valloitus oli ratkaiseva myös Kiinan vastaisessa sodassa.

Kaupunki sijaitsi Assamin rautatien läheisyydessä, ja rautatietä pitkin kuljetettiin tonneittain varusteita lentotukikohdille, joista liittoutuneiden kuljetuskoneet rahtasivat ne Himalajan yli.

Jos ase- ja ammusvirta katkeaisi, Kiinan armeija olisi pulassa.

Samaan aikaan operaatio U-Gon-kanssa japanilaiset käynnistivät Kiinassa toisen, vielä suuremman, Ichi-Go-nimisen operaation, jonka tarkoitus oli vallata koko Kiina 500 000 japanilaissotilaan voimin.

Imphalin valloitus oli ratkaisevan tärkeä Tyynenmeren sodalle.

”Jos vihollinen aikoo välttää täydellisen tuhon, sen on voitettava, ennen kuin monsuuni alkaa.”
Kenraali Slim

Slim tiesi, että pelissä oli paljon, mutta toisaalta hän piti japanilaisten uhkaavaa hyökkäystä myös ainutlaatuisena mahdollisuutena.

Hän oli pitkään pohtinut, miten hänen 14. armeijansa voisi lyödä vihollisen keskellä Burman tiheää viidakkoa.

Nyt japanilaiset olivatkin tulossa sinne, missä hänellä oli ilmaherruus, lentokenttiä ja huoltoyhteydet.

”Jos vihollinen aikoo välttää täydellisen tuhon, sen on voitettava, ennen kuin monsuuni alkaa. Jos sen ei onnistu vallata Imphalin laaksoa sitä ennen, huoltamisesta tulee mahdotonta”, Slim pohti.

Norsujen selästä brittien viestintäjoukot pystyivät helposti korjaamaan Itä-Intian puhelinlinjoja.

© Mondadori Portfolio/Getty Images

Norsut huolehtivat raskaista töistä

Kuorma- ja maastoautoista ei ollut iloa Burman tiettömässä viidakossa. Niiden sijaan britit käyttivät paikallisia kesyjä norsuja.

Kun brittijoukot rakensivat siltoja Kaukoidässä, nostokurkina käytettiin norsuja, jotka hilasivat puunrungot paikoilleen.

Norsut myös raahasivat kaadetut puut pois rakennettaessa teitä viidakkoon, ja sadekauden aikana partiot ylittivät soistuneet alueet norsun selässä.

Norsuilla kuljetettiin myös ammuksia ja ruokaa sotilaille, joita ei voitu huoltaa ilmateitse.

Kenraali Slimin mukaan sadoilla norsuilla ja niiden ajajilla, mahouteilla, oli ratkaiseva merkitys Burmassa ja Intiassa käydylle sodalle:

”He pystyttivät satoja siltoja ja auttoivat meitä rakentamaan ja laskemaan vesille enemmän laivoja kuin kaunis Helena saattoi toimittaa kreikkalaisille.

Ilman norsuja vetäytymisemme Burmasta olisi ollut huomattavasti hankalampaa ja maan takaisin valloittaminen paljon vaikeampaa.”

Uhkana jälleen uusi tappio

Suuret suunnitelmat tekivät Slimista ylimielisen.

Hän munasi kahdesti niin, että voitto oli mennä häneltä sivu suun, ennen kuin taistelu oli päässyt edes kunnolla käyntiin. 14. armeijan intialaisista divisioonista kolme oli sijoitettu Burman rajan tuntumaan.

Kun japanilaisten hyökkäys käynnistyi, divisioonien oli määrä vetäytyä kohti Imphalia, missä Slim aikoi käydä ratkaisevan taistelun.

Ensimmäiset laukaukset oli tuskin ammuttu maaliskuussa 1944, kun japanilaiset olivat jo saartaneet yhden divisioonista.

Tuhannet japanilaiset olivat vaivihkaa ylittäneet rajaseudun vuoristometsät ja katkaisseet intialaisten ja brittien vetäytymisreitin.

”Olin aliarvioinut pahasti vihollisen pitkän matkan toimintakyvyn.”
Kenraali Slim muistelmissaan

Japanilaiset olivat käyttäneet samaa taktiikkaa aiemminkin, mutta silti Slim yllättyi heidän kyvystään edetä hankalassakin maastossa.

Kun brittidivisioona lopulta sai taisteltua itsensä vapaaksi, lisää japanilaisia ilmestyi Imphaliin.

Slim oli odottanut korkeintaan muutaman tuhannen vihollissotilaan yrittävän katkaista Imphalin ja hänen tärkeimmän huoltokeskuksensa Dimapurin välisen tien.

Sinne päästäkseen vihollisen oli nimittäin taitettava yli 80 kilometriä tiheässä viidakossa. Ei ihme, että brittikenraali järkyttyi, kun viidakosta ilmaantui yhtäkkiä kaksi divisioonaa eli yhteensä 30 000–40 000 japanilaissotilasta.

”Olin aliarvioinut pahasti vihollisen pitkän matkan toimintakyvyn ja halun ottaa riskejä huoltolinjoista taisteltaessa”, Slim myönsi muistelmissaan.

Laakson brittireservit eivät olleet valmiita kohtaamaan japanilaisia, ja katastrofi häämötti. Slim raapi kasaan pikavauhtia rahtikoneita, ja muutamassa vuorokaudessa ne kuljettivat vahvistuksia puolustamaan laaksoa.

Sillä aikaa nopeasti kootut joukot saivat käskyn vastustaa japanilaisdivisioonaa, joka oli matkalla kohti avutonta Dimapuria.

Paikalle komennettujen brittijoukkojen oli määrä miehittää läheinen Kohiman selänne ja voittaa aikaa.

Tarvittaessa heidän oli taisteltava viimeiseen mieheen.

Epätoivoiset vihollismeren keskellä

Ensimmäiset japanilaiset ilmaantuivat Kohiman edustalle 3. huhtikuuta 1944.

Briteillä oli hyvät asemat, mutta niitä piti hallussaan vain muutama taisteluryhmä eri intialaisyksiköistä, jotka koostuivat etupäässä kokemattomista värvätyistä sekä paikallisista santarmeista. 5. huhtikuuta saatiin kipeästi kaivattuja vahvistuksia, kun paikalle saapui 1 500 miehen brittipataljoona.

Kenraali Kotoku Saton johtamia japanilaisia oli silti kymmenen kertaa niin paljon, ja seuraavana päivänä japanilaiset saartoivat Kohiman.

Slimin joukot pystyivät taisteluhaudoistaan eliminoimaan konekiväärisarjoilla kaikki, jotka yrittivät nousta ylös jyrkkää rinnettä.

””Henkien pelastaminen tuntuu toivottomalta. Leikkaukset epäonnistuvat, ja useimmat potilaista kuolevat niiden aikana tai heti niiden jälkeen.”
Brittiläinen kenttälääkäri

Toisaalta Saton tarkka-ampujilla oli vapaat näkymät alueen vielä korkeammilta huipuilta, ja he pystyivät osoittamaan kohteita kranaatinheittimille ja tykeille, joita japanilaiset olivat tuoneet laaksoon.

Kranaatti- ja luotisade taukosi vain, kun piirittäjät yrittivät välillä rynnistää ylös rinnettä.

Yksi kerrallaan britit menettivät asemansa. Pian saarretut olivat jo joutuneet vetäytymään alueelle, jolla ei ollut mittaa kuin 500 metriä suuntaansa.

General Slim, kinesisk hær marcherer

Kiinalaisjoukot marssivat kohti rintamaa. Japanilaiset olivat aloittaneet koko Kiinan valloittamiseen tähtäävät operaatiot vuonna 1937. Burmaan tehdyn U-Go-operaation tarkoituksena oli katkaista kiinalaisjoukkojen huoltoreitit ja varmistaa Japanin voitto.

© Library of Congress

Osa kovimmista taisteluista käytiin paikallisen brittivirkamiehen huvilan tenniskentällä.

Osapuolten taisteluhautoja erotti vain muutama metri, ja käsikranaatteja lenteli taajaan kapean ei-kenenkään-maan yli.

Saarretuille pudotettiin ammuksia, ruokatarvikkeita ja lääkkeitä lentokoneesta.

Lisäksi tiputettiin myös vedellä täytettyjä auton sisärenkaita, sillä japanilaiset olivat estäneet juomaveden saannin.

Haavoittuneiden määrä brittien pienessä sairaalassa kasvoi.

”Henkien pelastaminen tuntuu toivottomalta. Leikkaukset epäonnistuvat, ja useimmat potilaista kuolevat niiden aikana tai heti niiden jälkeen”, lannistunut lääkäri kirjoitti päiväkirjaansa.

Menehtyneet haudattiin iltaisin, mutta japanilaiskranaatit nostivat ruumiit usein uudestaan esiin. Kohiman yllä leijui sankka löyhkä.

Harjanteen puolustajat joutuivat kestämään enemmän kuin useimmat olivat pitäneet mahdollisena.

Viidakko oli Slimin tärkein liittolainen

Maailmansota laajeni Tyynellemerelle joulukuussa 1941, kun japanilaiset pommittivat Yhdysvaltojen Pearl Harborin laivastotukikohtaa Havaijilla.

Saatuaan näin selustansa turvattua Japani valtasi Thaimaan, Filippiinit ja brittiläisten siirtokunnat Hongkongissa, Singaporessa, Malesiassa ja Burmassa.

Japanin divisioonien edetessä brittien oli pakko vetäytyä, koska heiltä puuttui hävittäjiä, taisteluvaunuja ja tykistöä.

Maaliskuussa 1944 kenraali Slim määräsi miehensä puolustamaan Imphalin kaupunkia – myös saarrettuina, sillä japanilaisia ei saanut päästää imperiumin kruununjalokiven, Intian, kimppuun.

Shutterstock

Japani tavoitteli Kiinaa

Japanilaisten tavoitteena ei ollut vallata koko Intiaa vaan katkaista rautatieyhteys Dimapuriin, josta liittoutuneet kuljettivat aseita ja ammuksia pohjoiseen lennättääkseen ne Himalajan 4,6 kilometriä korkean itäosan yli Kiinaan. Japani oli tavoitellut Kiinaa vuodesta 1937, ja se hallitsi siitä jo 20–25:tä prosenttia.

Viisi kuukautta kiivasta sotaa

Imphalissa oli kuusi yksinkertaista lentokenttää, joita japanilaiset havittelivat. Niistä taisteltiin viiden kuukauden ajan. Neljä brittiläistä jalkaväkidivisioonaa puolusti niitä taisteluvaunujen ja tykistön tuella kolmea japanilaisdivisioonaa vastaan.

Paul Popper/Popperfoto/Getty Images

Slim ei horjunut

Britit eivät saaneet vetäytyä. Slim oli luvannut lähettää apua saarroksiin joutuneille joukoille, joita huollettiin ilmasta niin kauan, että japanilaiset lopulta luovuttivat.

IWM/Getty Images

Viidakko torppasi Japanin huollon

Japanilaisten piti kuljettaa ruokansa, ammuksensa ja lääkkeensä viidakon halki, ja Slim tiesi, että ajan mittaan se aiheuttaisi ongelmia. Vihollinen alkoikin pian kärsiä nälästä ja ammuspulasta. Heinäkuussa 1944 japanilaisten oli pakko luopua operaatiosta.

Pen and Sword Books/Getty Images

Joka leiri oli kuin linnoitus

Siinä missä sotilaat taistelivat Kohimassa lähes mies miestä vastaan, Imphalin laaksossa käytiin isompia taisteluja. Japanilaiset hyökkäsivät brittien kimppuun joka suunnalta länttä lukuun ottamatta.

Siellä vuorien yli kulki kohti Intian sisäosia kapea vuoristopolku, jota brittijoukot valvoivat. Huolestuneet kollegat neuvoivat Slimia evakuoimaan Imphalin, mutta tämä ei totellut heitä.

Hänen mielestään taistelua ei ollut vielä ratkaistu.

”Näen hänet mielessäni. Hänellä oli ryöväripäällikön pärstä.”
Brittisotilas Slimistä

Osana viidakkokoulutusta 14. armeijan sotilaat olivat oppineet, että japanilaiset yllättivät vihollisensa usein kiertämällä näiden selän taakse vaivihkaa tiheässä viidakossa.

Vastavetona he muodostivat tukikohtia, joita voitiin puolustaa mistä tahansa suunnasta tulevia hyökkäyksiä vastaan.

Tukikohdat sijaitsivat mäkien lailla, missä intialaiset, gurkhat ja britit pian joutuivatkin lähikontaktiin japanilaisten kanssa.

Myös selustassa lentokentät, tykkiasemat, päämajat ja varastot ympäröitiin ampumahaudoilla ja konekivääriasemilla, ja jokaisen Imphalin laaksossa olevan sotilaan piti pitää aina ase käden ulottuvilla.

Slim itsekin oli valmis taisteluun vieraillessaan rintamalla.

”Näen hänet mielessäni.

Hänellä oli ryöväripäällikön pärstä, ja gurkhahattu päässään ja kivääri olalle heitettynä hän oli kuin nuhjaantunut rivisotilas kenraalintähdet olalla, mikä hän oikeasti myös olikin”, kuvaili eräs sotilas komentajaansa sodan jälkeen.

Kaikki tiesivät, että valtavaa vastuuta kantanut mies ei ollut syntynyt kultalusikka suussa.

He tiesivät, että hän teki jatkuvasti kaikkensa auttaakseen miehiään niin, että heillä olisi voimia voittaa.

”Minä sanon teille, että te upseereina ette saa syödä, juoda, nukkua, tupakoida ettekä edes istua alas, ennen kuin olette henkilökohtaisesti varmistaneet, että teidän miehenne ovat tehneet kaikkea tätä.

Jos te toimitte näin, he seuraavat teitä vaikka maailman ääriin.

Ja jos te ette tee näin, minä murskaan teidät”, Slim ohjeisti upseereitaan ankarasti.

Slimin järjestämä ilmasilta ja linnoittautuminen pysäyttivät lopulta Japanin etenemisen Imphalin laaksossa.

Puolustajat olivat nyt selvinneet ehjin nahoin Slimin taistelun alkuvaiheessa tekemästä kahdesta virheestä huolimatta, ja nyt alkoi näännytystaistelu, jota Slim oli alun perin tavoitellut.

Slimillä oli käytössään tykistöä ja taisteluvaunuja, ja lisää varusteita lennätettiin paikalle.

Japanilaiset olivat puolestaan edenneet jalan. Heillä oli ruokaa ja ammuksia vain kolmeksi viikoksi, ja monet heidän huoltoreiteistään muodostuivat alkeellisista poluista viidakossa.

Se oli heiltä iso virhe.

”Mielikuvituksettomin kaikista kohtaamistani japanilaiskenraaleista.”
Kenraali Slim vastustajastaan

Japanilaiskenraali unohti päämäärän

Kun Imphalin laakson taisteluissa alkoi asemasota, pohjoisempana Kohimassa jatkui verinen piiritys.

Japanin kenraali Sato pakotti miehensä rynnäkköön yhä uudestaan nujertaakseen harjanteen viimeisenkin vastarinnan.

”Mielikuvituksettomin kaikista kohtaamistani japanilaiskenraaleista.

Hänelle ei koskaan juolahtanut mieleen, että hän voisi iskeä meihin murskavoimalla valtaamatta Kohimaa”, Slim antoi myöhemmin arvion vastustajastaan.

Slim pelkäsi piirityksen ensimmäisinä päivinä, että Sato älyäisi jättää Kohimaan pienen joukon ja marssia loppudivisioonansa kanssa Dimapuriin.

Silloin mikään ei estäisi Satoa ottamasta kaupungin valtavia varastoja haltuunsa. Se taas kääntäisi koko rintaman huoltotilanteen päälaelleen.

Sato jäi brittien onneksi tapattamaan miehiään Kohimaan.

Slim pitikin japanilaiskenraalia itselleen niin hyödyllisenä, että hän kielsi miehiään tekemästä ilmaiskuja japanilaisten päämajaan siinä pelossa, että Sato menehtyisi.

Sillä aikaa britit tekivät jotain muuta: Dimapurissa junasta laskeutui kokonainen brittidivisioona, joka lähti marssimaan kohti Kohimaa.

Viikkoa myöhemmin se saavutti rintaman ja mursi japanilaisten 13 päivää kestäneen piirityksen. Harjanteella sinnitelleet nääntyneet brittisotilaat pääsivät vihdoin lepäämään.

Lontoossa Churchill vaati lähettämään rintamalle enemmän joukkoja ja aloittamaan Imphalissa murskaavan hyökkäyksen.

Slim ei totellut pääministerin vaatimuksia, sillä se olisi merkinnyt, että hänen joukoiltaan olisivat pian loppuneet ruoka ja ammukset.

Slim jätti maailman toisella laidalla olevan pääministerin vaatimukset omaan arvoonsa ja kuunteli mieluummin muonitusupseereitaan.

Japanilaiset joutuivat vähitellen perääntymään Kohimasta, mutta vaikka Sato oli selvästi hävinnyt, hän pakotti silmittömällä vimmalla nälkää näkevät ja sairaat sotilaansa jatkamaan taistelua.

Vasta 13. toukokuuta Sato antoi periksi ja antoi vetäytymiskäskyn.

Saton divisioonan rippeet pakenivat, ja seuraavina päivinä britit saivat haltuunsa taistelutta useita tärkeitä asemia, jotka olisivat voineet viivyttää brittien etenemistä.

Slim ja hänen upseerinsa eivät olleet koskaan aiemmin kokeneet mitään sellaista taistelussa japanilaisia vastaan.

Viidakosta päästyään Slimin joukot pystyivät käyttämään taisteluvaunuja ja telatykkejä.

© IWM/Getty Images

Slim vapautti Burman

Imphalin voiton jälkeen Slim aloitti joulukuussa 1944 vastahyökkäyksen ajaakseen vihollisen pois Burmasta.

Joka vuosi toukokuusta marraskuuhun monsuunisateet tekivät Burman teistä käyttökelvottomia, joten Slimillä oli kiire, kun hän hyökkäsi Burmaan joulukuussa 1944.

Brittien oli päästävä pääkaupunki Rangooniin ennen sateiden alkamista. Slimin kuusi jalkaväkidivisioonaa lähtivät etenemään alkeellisia teitä taisteluvaunujen saattamana.

Vaikka Guadalcanalin ja Peleliun saarilla yhdysvaltalaisilla oli ollut vaikeuksia lyödä japanilaisia, britit pääsivät eteenpäin yllättävän nopeasti. Tähän oli useita syitä.

  • Slim vähän välitti vihollisista

    Japanilaiset olivat valmistautuneet taistelemaan Burmasta viimeiseen mieheen, mutta Slim karttoi taisteluja. Hänen joukkonsa tyytyivät ajamaan japanilaiset pois isojen teiden lähistöltä ja jatkoivat koko ajan etelään kohti Rangoonia. Nälän ja tautien vaivaamat japanilaiset eivät kestäneet pitkään.

  • Salamasotaa tasangoilla

    Burman metsäisten vuorien jälkeen avautui laaja tasankoalue, joka oli kuiva puolet vuodesta. Slim hyödynsi sitä käydäkseen saksalaistyyppistä salamasotaa. Taisteluvaunut ja panssaroidut ajoneuvot pääsivät kerta toisensa jälkeen yllättämään japanilaiset.

  • Harhautus heikensi puolustusta

    Väärät radioviestit ja teiden raivaaminen viidakkoon antoivat japanilaisille vaikutelman siitä, että brittien päätavoite oli Mandalay. Kun japanilaiset siirsivät joukkojaan sinne, Slim kääntyi etelään päästäkseen mahdollisimman pian Rangooniin.

  • Briteillä ei ollut pulaa varusteista

    Vuonna 1945 asetelma oli kääntynyt: Nyt briteillä oli eniten raskaita aseita. Britit pystyivät iskemään japanilaisten asemiin lentokoneilla ja kuljettamaan varusteita rintamalle. Taisteluvaunut murskasivat kaiken alleen. Maihinnousualusten ansiosta Rangooniin voitiin hyökätä myös meren puolelta ennen päähyökkäystä.

Brittejä odotti kauhea näky

Monsuunisateet olivat jo alkaneet, kun japanilaiset vetäytyivät Kohimasta.

Nyt Slimille tuli kiire saada Imphaliin kulkeva maantie pian avattua, sillä vain kaksi laakson kuudesta lentokentästä oli rakennettu kestämään rankkasateita.

Toisaalta Slim myös tiesi, että sadekausi olisi japanilaisille hirveä.

Heidän heikot huoltolinjansa katkesivat kokonaan, sotilaat näkivät nälkää Imphalia ympäröivillä harjanteilla, trooppiset taudit raivosivat esteettä, ja haavoittuneita kuoli joukoittain lääkkeiden puutteeseen.

Japanilaiset olivat menettäneet etulyöntiasemansa, ja taistelu jatkui vain, koska kunniastaan arka kenraali Renya Mutaguchi kieltäytyi tunnustamasta tappiotaan.

Monet hänen joukoistaan puolustivat asemiaan viimeiseen mieheen, ja niiden kukistaminen vaati Slimin joukoilta valtavia ponnisteluja.

Yhä useampi japanilainen antoi periksi: he karkasivat ja antautuivat briteille välttääkseen epäinhimilliset olot ja säilyäkseen hengissä.

”Olimme romuttaneet uskomuksen Japanin armeijan voittamattomuudesta.”
Kenraali Slim muistelmissaan

Vasta 3. heinäkuuta Mutaguchi suostui lopulta katsomaan totuutta silmiin. Hän antoi 15. armeijansa rippeille käskyn ylittää vuoret ja palata Burmaan. Slim oli voittanut.

”Meistä oli ajan mittaan tullut japanilaisia parempia viidakkosodassa.

Olimme romuttaneet uskomuksen Japanin armeijan voittamattomuudesta. Sen paremmin omat miehemme kuin japanilaisetkaan eivät enää uskoneet siihen”, Slim selitti myöhemmin tyytyväisenä.

Slimin sotilaita kohtasi kaamea näky, kun he marssivat japanilaisten hylkäämiin leireihin.

Kaikkialla oli merkkejä armeijan täydellisestä hajoamisesta. Rajalla olevassa kaupungissa tilanne oli erityisen etova.

”Kaduilla ja taloissa lojui ehkä 550 japanilaisen ruumiit. Joukossa makasi yli sata riutuvaa sanoin kuvaamattomassa kunnossa – he olivat kuolemaisillaan nälkään ja tauteihin”, Slim kirjoitti.

Rintaman kenttäsairaaloissa japanilaispotilaita oli ammuttu otsaan muiden vetäytyessä.

Ketään ei ollut haluttu jättää elävänä vihollisen käsiin, sillä se olisi ollut sietämättömän häpeällistä.

Kenraali Mutaguchi oli vienyt Intian rajan yli noin 95 000 miestä. Heistä lähes 55 000 oli menehtynyt vammoihin, nälkään ja tauteihin, joten hänen 15. armeijastaan oli jäljellä vain rippeet.

Tappio oli musertavin, jonka japanilaiset olivat siihen mennessä kokeneet toisen maailmansodan maataisteluissa.

© Kevin O’Hara AGE/Imageselect

Saavutukset pantiin merkille Lontoossa

Slim kukisti ensimmäisenä voittamattomina pidetyt japanilaiset. Hänen toimintansa kohotti brittiarmeijan mielialaa, ja hänen lämmin ja ystävällinen johtamistapansa tuotti hämmästyttäviä tuloksia.

  • 70 %

    sotilaista sairasti malariaa, kun Slim alkoi johtaa Burman joukkoja. Hän antoi kenkää upseereille, jotka eivät saaneet miehiään nauttimaan kitkeränmakuista lääkettä. Malariaan sairastuneiden määrä laski vain viiteen prosenttiin.

  • 12 mitalia

    myönnettiin Slimille hänen saavutuksistaan toisessa maailmansodassa. Yksi niistä oli Distinguished Service Order (kuvassa). Hänet myös aateloitiin.

  • 1 600 km

    Slim joutui joukkoineen vetäytymään, kun Japani valtasi Burman vuonna 1942.

    Se oli Britannian sotahistorian pisin vetäytyminen.

    Slimin tavoitteena oli säästää joukkojaan niin, että ne kykenisivät taisteluun uudestaan tasaväkisemmissä oloissa.

  • 100

    japanilaista kuoli jokaista kaatunutta brittisotilasta kohti Slimin hyökätessä Burmaan vuonna 1945, mikä johtui hyvästä huollosta, tuliylivoimasta ja Slimin taktiikasta.

Unohdettu armeija voitti

Slimin unelma vihollisen kukistamisesta ennen oman hyökkäyksen aloittamista oli toteutunut.

Imphalin voittaja kohtasi siksi vain heikkoa vastarintaa vallatessaan Burman. Hyökkäys aloitettiin, kun monsuunisateet loppuivat joulukuussa 1944.

Kun sota päättyi vuotta myöhemmin, britit olivat saaneet Burman takaisin.

Slim oli sisäistänyt viidakkosodan säännöt, vaikka kaikki hänen edeltäjänsä olivat epäonnistuneet.

Hän oli muovannut ”unohdetusta” armeijastaan aseen, jolla pystyi lyömään vihollisen yhdellä sodan vaikeimmista taistelukentistä.

Slimin armeijassa brittiläiset työläisten pojat, intialaiset sepoyt ja nepalilaiset gurkhat taistelivat rinta rinnan viimeistä kertaa. Sodan jälkeen mahtava Brittiläinen imperiumi alkoi hajota.

Lue myös:

Toisen maailmasodan taistelut

Britit murskasivat Japanin suurvaltahaaveet Intiassa

2 minuuttia
Toinen maailmansota

Japani paljasti tietoja pahamaineisesta yksiköstä

2 minuuttia
Toinen maailmansota

Miksi Japani ei hyökännyt Neuvostoliittoon?

1 minuuttia

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota