Juuri ennen auringonnousua 12. joulukuuta 1942 kolme täyteen lastattua rahtikonetta rullasi Morozovskin lentokentän kiitotielle. Vauhtiin päästyään koneet nousivat ilmaan ja kääntyivät kohti Stalingradia 200 kilometrin päässä idässä.
Yhdessä koneista istui saksalaisupseeri Wilhelm Adam. Saksan 6. armeijan adjutantti oli ahtautunut ammuslaatikoiden, muonan ja muiden varusteiden keskelle.
Adjutantti näki ikkunasta poltettuja ajoneuvoja teiden varsilla – ne olivat kuin muistomerkkejä saksalaisjoukkojen ankarista taisteluista näiden pyrkiessä etenemään tärkeään venäläiseen teollisuuskaupunkiin.
Adamin esimies, 6. armeijan kenraali Friedrich Wilhelm Ernst Paulus, oli vaatinut kokeneen adjutantin lennättämistä niiden saksalaisjoukkojen luokse, jotka olivat miljoonan kostonhimoisen puna-armeijan sotilaan saartamina.
Adams oli vasta laskeutunut Pitomnikiin noin 15 kilometrin päähän Stalingradin keskustasta, kun 49-vuotias upseeri saattoi jo todeta tilanteen vakavuuden.
Lentokentällä lojui pahoin palaneita hävittäjiä, pommikoneita ja hylättyjä ajoneuvoja.
Heti Adamin laskeuduttua rahtikoneesta paikalla tungeksi haavoittuneita sotilaita.
He ryömivät ja ontuivat esiin pommikuopista vaatteet riekaleina ja verisiä siteitä haavoissaan. Kaikki halusivat päästä pois ”kattilasta”, joksi ympäröivää aluetta kutsuttiin. Lentokoneeseen pääsy takaisi pikaisen pelastumisen Saksan hallitsemille alueille lännemmäksi.
Automatka 6. armeijan päämajaan kesti kauan, sillä Adamin kuljettajan täytyi mutkitella ja väistellä pommikuoppia, hylättyjä kuorma-autoja ja saksalaisten ruumiita, joita lojui kauttaaltaan jäätyneinä lumisessa maassa.
Siellä täällä näkyi myös langanlaihoja hevosenraatoja ammottavine haavoineen – nälkäiset saksalaissotilaat olivat leikanneet niistä lihanpalasia saadakseen syötävää.
Tunnin päästä Wilhelm Adam seisoi kenraali Pauluksen edessä 6. armeijan päämajassa Gumrakin asemalla.
”Hänen poskensa olivat lommolla ja pää tavallista enemmän etukumarassa. Puheesta kuulsi pettymys”, Adam kertoi myöhemmin muistelmissaan.
Adjutantti toi mukanaan Saksan sodanjohdon käskyn: sotilaita oli ylennettävä ja heille oli jaettava kunniamerkkejä saarretun armeijan taistelumoraalin kohottamiseksi.
Kenraali Paulus piti käskyä täysin absurdina.
Hän oli pyytänyt viime viikkoina Hitleriä pelastamaan 6. armeijan täydeltä tuholta ”Stalingradin kattilassa”, mutta valtakunnanjohtaja vastasi toistuvasti ei. Hitlerin sanat kuulostivat kuin paikalleen jämähtäneeltä levyltä:
”6. armeija jää historiaan kamppailemalla viimeiseen mieheen, jotta etelämmäksi voitaisiin muodostaa uusi Saksan eturintama.”
Paulus oli henkeen ja vereen sotilas, mutta talvi 1942–1943 nakersi hänen uskoaan voittoon. Toisaalta hän halusi määrätä joukkonsa yrittämään Stalingradin saartorenkaan murtamista.
Siinä onnistumalla hän voisi ehkä pelastaa satojentuhansien saksalaisten hengen.
Toisaalta tuntui lähes mahdottomalta ajatukselta pettää Hitler, jonka määräys oli taistella viimeiseen mieheen. Hän oli puun ja kuoren välissä.
Friedrich Paulus oli mukana suunnittelemassa Saksan kesän 1942 hyökkäystä.
Saksalaiset juhlivat itärintamalla
Hitler oli aloittanut sodan Neuvostoliittoa vastaan kesäkuussa 1941. Hyökkäys sai nimen operaatio Barbarossa, ja Wehrmachtin yli kolme miljoonaa miestä marssivat aluksi voitosta voittoon.
Pohjoinen armeijaryhmä saarsi Leningradin, keskustan armeijaryhmä eteni kohti Moskovaa ja eteläinen armeijaryhmä rynnisti läpi Ukrainan peltomaisemien.
Keskustan armeijaryhmä oli päässyt lokakuussa yli miljoonan miehen voimin Moskovan laitamille, mutta sitten puna-armeija käynnisti vastahyökkäyksen.
Seuranneissa taisteluissa Saksa menetti 174 000 miestä, ja tammikuussa 1942 valtakunnanjohtaja joutui luopumaan valloitusyrityksestä.
Hitler valitsi seuraavana kesänä uuden kohteen: hän määräsi suurhyökkäyksen Kaukasukselle Neuvostoliiton öljykenttien valtaamiseksi.
Eteläisen armeijaryhmän tankit murjoivat kuivaa aroa 28. kesäkuuta ja pakottivat puna-armeijan pakoon.
Operaatio Sininen vaikutti onnistuvan, mutta 23. heinäkuuta Hitlerin päämajasta saapui viesti: puolet eteläisestä armeijaryhmästä lähtisi kohti Stalingradia.
Kaupunki Volgajoen rannalla oli tärkeä teollisuuskeskus, jossa valmistettiin muun muassa T-34-tankkeja. Kohteen propaganda-arvoa toki vielä lisäsi se, että kaupunki oli nimetty juuri ”Stalinin kaupungiksi”.
Stalingradin hyökkäyksen keihäänkärjeksi valittiin Saksan 6. armeija. Sitä johti 51-vuotias kenraaliluutnantti Friedrich Paulus, joka oli ollut komennossa vasta puoli vuotta. Sitä ennen Paulus oli työskennellyt esikunnassa johtaen suurimmillaan 300 miehen kokoista yksikköä.
Paulus oli siten 6. armeijan kenraaleista nuorin ja kokemattomin.
Hitler luotti silti älykkääseen tilintarkastajan poikaan Kasselista, sillä tämä oli todistanut strategiset kykynsä Neuvostoliiton hyökkäystä suunniteltaessa vuotta aiemmin.
- armeija eteni kohti Stalingradia 4. panssaridivisioonan sekä romanialaisten, unkarilaisten ja italialaisten yksikköjen kanssa. Mitä lähemmäs kaupunkia se tuli, sitä kiivaammin puna-armeija puolustautui.
Paulus menetti elokuussa niin paljon sotilaita, että hän lähetti Wilhelm Adamin Ukrainaan Werwolf-päämajaan, jossa Hitler oleskeli sotaretken aikana. Adamin piti vaatia vahvistuksia 6. armeijalle. Hän palasi seuraavana päivänä.
”No niin Adam, mitä saitte aikaan Hitlerin päämajassa?” Paulus kysyi. Adam vastasi, ettei sodanjohto voisi lähettää uusia joukkoja ainakaan neljään kuukauteen.
”Eli Stalingrad pitäisi valloittaa puhki kuluneilla divisioonilla”, Paulus huoahti.
Paulus yleni nopeasti
Paulus syntyi vuonna 1890 tilintarkastajan vauraaseen perheeseen lähellä Saksan Kasselin kaupunkia.
Nuori Paulus osoittautui jo upseeriopistossa lahjakkaaksi strategiksi, ja hänet lähetettiin 24-vuotiaana luutnanttina ensimmäisen maailmansodan taisteluihin Ranskaan sekä Balkanille.
Sotien välissä Paulus nousi arvoasteikossa ja päätyi vuonna 1938 panssarikenraali Guderianin esikuntaan avustamaan Wehrmachtin uuden salamasotastrategian laatimisessa.
Panssarikenraali kuvaili alaisensa olevan ”uskomattoman älykäs, vastuullinen, työteliäs, omintakeinen ja lahjakas upseeri”.
Guderian sanoi tosin myös, että Paulukselta puuttui käytännön taistelukokemusta ja hän saattoi olla liian harkitseva.
Siksi Paulus sai liikanimen ”Päättämätön”.
Paulus nimettiin vuonna 1941 Saksan pääesikunnan varapäälliköksi, ja hän osallistui Neuvostoliiton hyökkäyksen suunnitteluun.
Operaatio Barbarossa oli ensi kuukausinaan valtava menestys, ja Hitler huomasi tuolloin Pauluksen erityisen lahjakkuuden.
Itärintamalle kaivattiin saman vuoden marraskuussa kokeneita kenraaleita, ja sotamarsalkka Walther von Reichenau – Pauluksen ystävä ja suojelija – auttoi miestä saamaan ylennyksen panssarikenraaliksi.
Reichenaun kuoltua tammikuussa 1942 Paulus sai komentoonsa 6. armeijan. Peräti 330 000 sotilaan esimieheksi nousi 51-vuotias tuore kenraali.
Taistelu Stalingradista käynnistyi
Miehiä oli käytössä se mitä oli, kun Paulus antoi 23. elokuuta käskyn hyökätä kaupunkiin.
Saksalaiset ylittivät Donjoen 60 kilometriä ennen Stalingradia, ja viisisataa Luftwaffen konetta pommitti suurkaupungin tehtaita ja asutusalueita.
Neuvostojoukkojen kiivaasta vastarinnasta huolimatta 6. armeija tunkeutui Stalingradiin pohjoisesta ja etelästä pakottaen puna-armeijan puolustautumaan usealla rintamalla.
Paulus oli odottanut pikaista voittoa joukkojensa uupumuksesta huolimatta, mutta saksalaisten täytyi taistella talo talolta edeten vain pari metriä päivässä.
Tappioluvut paisuivat niin valtaviksi, että kenraali joutui perustamaan takalinjoille erillisen kadettikoulun, jossa pioneeri- ja tykistöupseereista koulutettiin kiireesti jalkaväen upseereja.
Hitler ei välittänyt uhreista, ja levänneiden sotilaiden sijaan hän lähetti Stalingradiin insinöörejä, joiden piti etsiä koneita ja raaka-aineita kaupungin tehtaista. Paulus ei ollut uskoa silmiään, kun ryhmä insinöörejä ilmoittautui.
”Täällä ei ole mitään tehtävissä. Luftwaffe on tuhonnut kaiken, ja tehtaat ovat raunioina”, hän huudahti.
Hitler lähetti pian myös komendantin, jonka piti ryhtyä vallatun kaupungin pormestariksi. Se sai 6. armeijan esikuntaupseerit nauramaan ääneen – eihän viisi kilometriä leveä ja 40 kilometriä pitkä suurkaupunki Volgan rannoilla ollut läheskään heidän hallussaan.
Pauluksen joukot ylittivät vuoden 1942 elokuussa Donjoen edetessään kohti Stalingradia.
Hitler kieltäytyi auttamasta
Paulus lensi 12. syyskuuta itse itärintaman Werwolf-päämajaan tapaamaan Hitleriä. Paulus halusi vakuuttaa valtakunnanjohtajan siitä, että Stalingradin tilanne päättyisi katastrofiin, koska Saksan sodanjohto oli aliarvioinut puna-armeijan voiman.
Kaupungin valloittamiseen ja heikon pohjoisen siiven turvaamiseen tarvittaisiin runsaasti vahvistuksia, huomautti Paulus.
Hitler sivuutti toiveen – neuvostojoukot olivat jo käyttäneet viimeiset reservinsä ja heidät oli lähes lyöty, Hitler vakuutti.
Kahden päivän kuluttua saksalaiset tunkeutuivat keskustaan, missä taistelut vain yltyivät – esimerkiksi päärautatieaseman hallinta vaihtui päivän kuluessa viisi kertaa puolelta toiselle.
Seuraavina päivinä kenttäsairaalaan lähelle etulinjaa tuotiin sadoittain haavoittuneita saksalaisia. Adam kierteli eri yksiköissä toimittamassa Pauluksen käskyjä perille, ja hän tarkasti samalla kenttäsairaalan ja teki huomioita:
”Ensin hoidetaan amputoitavat, sitten henkitorvivammat ja lopuksi osumat vatsaan tai keuhkoihin.”
Adamin yrittäessä rohkaista haavoittuneita sairaanhoitaja kantoi leikkaussalista ulos ämpärin.
”Se oli täynnä verisiä siteitä, univormun riekaleita ja mustuneita luunpalasia”, Adam muisteli. Kaikkialle leviävä ”eetterin, tulehdusten ja veren lemu” sai hänet voimaan pahoin.
Saksan voitto oli lähellä
Saksa oli valloittanut kenraali Pauluksen johdolla 90 prosenttia Stalingradista 6. marraskuuta 1942. Sitten hyökättiin viimeisten puolustusjoukkojen kukistamiseksi, mutta isku torjuttiin.
Pihtihyökkäys onnistui
Puna-armeija käynnisti operaatio Uranuksen 19. marraskuuta. Noin miljoona neuvostosotilasta iski 6. armeijan pohjoisen sekä eteläisen siiven kimppuun, ja neljän päivän taistelujen jälkeen kuristusote viimeisteltiin Kalatšissa. 6. armeija saarrettiin, mutta Paulus määrättiin jatkamaan kaupungin miehitystä.
Apu ei päässyt perille
Saksa yritti pelastaa 6. armeijan operaatio Talvimyrskyllä. 50 000 miehen armeijan piti murtautua saartorenkaan läpi. Hyökkäys alkoi 12. joulukuuta, mutta se pysäytettiin aatonaattona 60 kilometrin päähän Stalingradista.
6. armeija hävisi taistelun
Neuvostojoukot taistelivat tiensä 6. armeijan päämajaan, ja 31. tammikuuta Paulus otettiin sotavangiksi. Yli 90 000 sotilasta päätyi vankeuteen Neuvostoliittoon – ja vain noin 5 000 selvisi hengissä.
Paulus aavisteli vastahyökkäystä
Palattuaan Werwolf-päämajasta Paulus näki arvelujensa käyvän toteen:
”Sodanjohto sivuutti varoituksemme pohjoisesta siivestä”, hän kertoi Adamille.
”Tilanne on siksi muuttunut vakavaksi. Vihollinen on valmis iskemään syvemmälle.”
Lukuisissa raporteissa kerrottiin neuvostojoukkojen marssivan kohti saksalaisten heikosti miehitettyjä siipiä pohjoisessa ja etelässä.
Niissä oli lähinnä heikosti varustautuneita romanialaisia ja unkarilaisia osastoja. Yhtäaikainen hyökkäys voisi johtaa piiritykseen ja koko 6. armeijan tuhoon, Paulus ennakoi.
Stalingradiin saapui myös Hitlerin henkilökohtaisesti lähettämä taidemaalari: huolitellun vanhan herran Leipzigista piti ikuistaa taistelu suureen panoraamaan, johon liitettäisiin muistolaatta. Taiteilija sai Pauluksen purkautumaan:
”Tämä on tragikomediaa. Olemme vallanneet ehkä puolet kaupungista, ja lopusta maksamme verellämme. Emme pääse tavoitteeseen nykyisillä joukoilla, mutta sodanjohto ei siitä välitä”, hän raivosi. ”Aikaa pitää tuhlata muistolaatan kaltaiseen merkityksettömään asiaan.”
Paulusta kiellettiin yhä uudelleen vetämästä joukkoja Stalingradista lujittamaan siipiä. Tilannekarttaa tuijottaessaan hän sanoi:
”Ylipäällikön täytyy saada tietää, mitä on tulossa. Eikö Hitlerin ympärillä ole muita kuin myötäilijöitä?”
Vaara oli ilmeinen, mutta Paulus ei uskaltanut käskeä joukkoja järjestäytymään uudelleen ilman Hitlerin lupaa. ”Pelkään pahinta, jos emme saa tuoreita divisioonia”, hän sanoi adjutantilleen.
Wilhelm Adam tiivisti tilanteen muistelmissaan:
”Ylipäällikkö päätti 6. armeijan kohtalosta, ja kenraali Paulus hyväksyi käskyt.”
Saksalaisvangeille laadittiin Neuvostoliitossa oma lehti, josta he lukivat hävitystä taistelusta.
Puna-armeija iski siipien kimppuun
Katastrofin ensi merkkejä alkoi ilmaantua aamulla 19. marraskuuta. 6. armeijan päämajan esikuntaupseerit kuulivat minuuttien ajan kaukaa kuuluvaa jatkuvaa jylinää, ja sitten puhelin soi.
Esikuntaupseerit saivat katkeilevan puhelinyhteyden välityksellä tiedonmurusia kenraali Streckeriltä. Hän oli saksalaisten pohjoisessa siivessä, jonka lähelle puna-armeija oli edellisinä viikkoina marssittanut runsaasti joukkoja.
”Täällä on helvetti irti!” huusi Strecker. ”Pommeja putoilee kaikkialle. Kranaatit kyntävät maan auki, ja tappioluvut ovat hurjia. Romanialaiset ovat tainneet ottaa vastaan kovimman iskun.” Kenraali Strecker ei liioitellut näkemäänsä.
Romanian 3. armeija oli sekasorrossa. 3 500 kranaattia ja Stalinin urkujen rakettia satoi heikosti varustautuneiden sotilaiden niskaan, ja parin tunnin kuluttua joukot ryhtyivät vetäytymään etelään. Puna-armeija oli käynnistänyt operaatio Uranuksen, joka kuuluu sotilashistorian laajimpiin pihtihyökkäyksiin.
Kenraali Paulus veti välittömästi joukkonsa Stalingradin keskustasta vaimentaakseen hyökkäyksen ensi iskua. Hän tapasi samana iltana Adamin muodostaakseen kokonaiskuvan tilanteesta.
”Paulus kulki kumarassa levottomana edestakaisin”, kirjoitti Adam.
Yhtäkkiä kenraali tuijotti adjutanttiaan suoraan silmiin:
”Tämä meni juuri niin kuin aavistelin. Hitler ei hyväksy sitä, minkä kuka tahansa sotilas ymmärtää. Emme ole saaneet viikkokausiin kuin tyhjiä lupauksia. Nyt meidän pitäisi paikata aukot, enkä tiedä, voimmeko enää pysäyttää vastahyökkäystä.”
Tuhansia akselivaltojen sotilaita makasi päivän päättyessä kuolleina arolla Stalingradin pohjoispuolella. Noin 27 000 romanialaista oli päätynyt neuvostojoukkojen vangiksi, ja neuvostotankit olivat tunkeutuneet 30 kilometriä 6. armeijan taakse.
Seuraavana päivänä puna-armeija kävi Pauluksen eteläisen siiven kimppuun, ja neuvostojoukot repivät nopeasti puolustuslinjaan suuren aukon.
Kaikille oli jo selvää, että puna-armeija yritti saada saksalaiset pihtiliikkeellä kuristusotteeseen.
”Meitä odottaa katastrofi. En näe kuin yhden ratkaisun.
Meidän täytyy siirtää armeija lounaaseen niin pian kuin mahdollista”, Paulus totesi – ja adjutantti Adam yritti puhua 6. armeijan välittömän evakuoinnin puolesta:
”Onko meidän pakko odottaa käskyä? Puhumme 330 000 ihmishengestä!”
Kenraali Paulus kieltäytyi jyrkästi:
”Olen saanut käskyn pitää hallussa joka ikisen maalaiskylän ja ampumahaudankin, ellei Hitler anna itse lupaa muuhun. Kuinka voisimme voittaa tämän sodan, jos emme noudata käskyjämme?”
Stalingradin taistelu eteni talosta taloon, ja neuvostosotilaiden piti kamppailla kiivaasti rikki pommitetun kaupungin joka neliömetristä.
Pauluksen armeija saarrettiin
Vain kaksi päivää myöhemmin, 21. marraskuuta, puna-armeijan pihtihyökkäys oli vain tuntien päässä siitä, että 330 000 saksalaista liittolaisineen saarrettaisiin.
Epätoivoinen Paulus päätti lähettää viestin suoraan Hitlerille. Hän aneli lupaa murtautua saartorenkaan läpi pakoon etelään ennen kuin olisi liian myöhäistä.
Paulus sai tunteja myöhemmin yksiselitteisen vastauksen:
- armeijan täytyi pysytellä Stalingradin alueella ja sitoa taisteluun mahdollisimman paljon neuvostojoukkoja.
Adam oli tuolloin uudessa etulinjassa, joka oli kaaoksen vallassa:
”Sotilaat pakenivat. Kuorma-autoja, autoja, moottoripyöriä ja hevosten vetämiä tykkejä vietiin länteen niin kiivasta vauhtia, että ne törmäilivät, jäivät jumiin, kaatuivat kyljelleen ja tukkivat reitin.
Ihmisiä kulki ajoneuvojen seassa, ja jos joku kompuroi eikä päässyt heti ylös, niin hän jäi murskaantui autojen alle”.
Paetessa hylättiin valtavasti materiaalia: kenttäkeittiöitä, tykkejä, muonaa, ammuksia ja ajoneuvoja lojui teiden varsilla ja siellä täällä arolla.
Neuvostojoukot kuroivat pihtihyökkäyksen umpeen Kalatšissa 22. marraskuuta, ja puna-armeija seisoi muurina Pauluksen Donjoen länsirannan päämajan ja Stalingradin pääjoukkojen välissä.
Hitler ei myöntänyt vieläkään tilanteen vaarallisuutta. Murtautumiskäskyn sijaan hän määräsi Pauluksen siirtämään päämajansa ”kattilaan”.
Uskollinen kenraali nousi potkurikoneeseen ja lensi kaupunkiin. Hän laskeutui ehjin nahoin Stalingradiin ja perusti uuden päämajan Gumrakin asemalle 10 kilometrin päähän keskustasta.
Saksalaissotilaat menettivät päivittäin palvelustovereitaan kiivaissa tulitaisteluissa.
Göring lupasi huollon ilmateitse
Göring lupasi huollon ilmateitse Adjutantti Wilhelm Adam tapasi esimiehensä uudessa päämajassa 12. joulukuuta.
Adam oli jäänyt Donjoen länsipuolisten joukkojen luokse piirityksen jälkeen, ja hän halusi kuulla heti uutiset. Pauluksen kehonkieli kertoi jo kaiken – hän näytti lyödyltä mieheltä kulkiessaan levottomana päämajassaan tuhotun talon kellarissa.
Paulus kertoi heikosta taistelumoraalista alueilla, joita saksalaiset pitivät vielä hallussaan.
Sotilaiden toivoa piti yllä vain se, että Hitler aikoi avata yhdyskäytävän Stalingradiin: kenraalieversti Hermann Hothin 4. panssariarmeijan pitäisi olla jo aivan lähellä, selitti Paulus alaisilleen.
Stalingradin ”kattilassa” oli yhä hengissä 270 000 miestä, mutta pakkanen, sairaudet ja ruokapula veivät jo enemmän miehiä kuin taistelut.
Paulus uskoutui Adamille, että Hitler oli harkinnut hetken 6. armeijan vetäytymistä Stalingradista:
”Käsky ulos murtautumisesta aiottiin antaa 24. marraskuuta, kun vaihtoehtoja ei ollut. Tapaamisessa Hitlerin kanssa Göring kuitenkin väitti, että hän kykenisi huoltamaan 6. armeijaa ilmateitse.”
Hitler tarttui heti viimeiseen oljenkorteen ja määräsi Pauluksen jatkamaan taistelua. Ikävä kyllä Göringin lupaus osoittautui pian silkaksi toiveajatteluksi. 6. armeija tarvitsi päivittäin 700 tonnia muonaa, ammuksia ja lääkkeitä, mutta parhainakin päivinä kovia kokenut ”Luftflotte 4” kykeni toimittamaan vain neljänneksen tavoitellusta määrästä.
Samana päivänä, jona Wilhelm Adam saapui uuteen päämajaan, kenraali Hoth sai kuitenkin määräyksen käynnistää operaatio Talvimyrskyn.
50 000 sotilasta ja 250 panssarivaunua puhkaisi puna-armeijan linjat, ja jotkin yksiköt etenivät heti 50 kilometriä päivässä. Apua oli lopulta tulossa.
Toivo hiipui kuitenkin jo kolmen päivän kuluttua, kun saksalaiset pysähtyivät neuvostojoukkojen kiivaaseen vastarintaan Verkhne-Kumskin kasakkakylässä.
Uhrautumisesta voiton vuoksi tuli Stalingradin jälkeen Saksan propagandan tunnusmerkki.
Goebbels joutui ylitöihin
Adolf Hitler oli vuorenvarma siitä, että saksalaiset saisivat lopulta valloitettua Stalingradin. Hän totesi vielä 9. marraskuuta 1942:
”Halusin vallata kaupungin, ja lausun nyt ylpeänä: se on vallassani!”
Sotaonni kuitenkin kääntyi, ja uudenvuoden jälkeen Hitlerillekin kävi selväksi, että neuvostoliittolaiset voittaisivat.
Hän tapasi siksi 13. tammikuuta propagandaministeri Joseph Goebbelsin, ja miehet keskustelivat siitä, kuinka katastrofi käännettäisiin Saksan lehdissä voitoksi.
Suunnitelma vaati kahdeksantuntisen neuvonpidon.
Stalingradin tappio esitettäisiin tarpeellisena uhrauksena lopullisen voiton vuoksi – ja kansakunnan voitontahtoa piti lujittaa. Lehtiotsikoissa lukikin seuraavina päivinä:
”Pysykää lujina – viimeiseen mieheen” ja ”Valtakunnanjohtaja kunnioittaa Stalingradin sankareita.”
Propagandassa 6. armeija rinnastettiin spartalaisten kamppailuun ylivoimaisia persialaisia vastaan. Goebbels totesi, että ”antautuminen ei kuulu sanavarastoomme”, ja Hitler julisti koko maahan kolmen päivän suruajan.
Yli 90 000 saksalaisen antautuminen salattiin. Lehdissä kirjoitettiin, kuinka 6. armeija oli uhrautunut puolustaessaan Eurooppaa bolševismilta. Radio Moskova paljasti asian luettelemalla sotavankien nimiä.
Tuhannet saksalaiset kuuntelivat radiolähetyksiä toivoessaan kuulevansa perheenjäsenistään, jotka olivat taistelleet Stalingradissa.
Apujoukot eivät päässeet perille
Verkhne-Kumskin pelloilla käytiin ankaria tulitaisteluja, joista koitui suuria tappioita molemmille osapuolille. Hothin miehet yrittivät murtautua sinnikkäästi neuvostotankkien puolustuslinjan läpi. He olivat vain 60 kilometrin päässä Stalingradiin piiritetyistä tovereistaan.
Pauluksen 6. armeijalla oli polttoainetta vain 30 kilometrille, joten piiritettyjen sotilaiden piti odottaa Hothin joukkojen pääsevän niin lähelle, että Hitler antaisi käskyn koodisanalla ”Donnerschlag”, jolloin 6. armeija yrittäisi murtautua piirityksen läpi lounaaseen.
Odottaminen oli liian tuskallista monille Pauluksen kenraaleista. Walther von Seydlitz-Kurzbach hermostui ja haukkui Hitleriä esikunnan kokouksessa tupakansavun täyttämässä bunkkerissa:
”Eikö nyt olisi oikein uhmata Hitlerin käskyä ja murtautua ulos tästä painajaisesta?” hän kysyi muilta kenraaleilta.
Paulus pitäytyi vaiti, mutta yksi paikalla olleista uhkasi ampua Seydlitz-Kurzbachin, jos tämä vielä yllyttäisi kapinaan Hitleriä vastaan. Kenraalien poistuttua Paulus katseli tyhjin silmin eteensä:
”En enää ymmärrä sodanjohtoa”, hän sanoi Adamille. ”Aivan kuin se ei olisi oppinut mitään hävityistä taisteluista. Hothin heikko armeija on hyvä esimerkki puna-armeijan aliarvioimisesta.”
Toiveet avun saamisesta murskaantuivat lopullisesti 16. joulukuuta.
Stalin käynnisti tuolloin operaatio Pikku-Saturnuksen, jonka tarkoitus oli ajaa eteläinen armeijaryhmä entistä kauemmas Kaukasukselta niin, että Pauluksen 6. armeija saataisiin eristettyä täysin muista Saksan joukoista.
Neuvostoliiton hyökkäys nakersi 6. armeijan kenraalien taistelumoraalia entisestään. Paulus ei enää puhunut jos vaan milloin hänen olisi antauduttava.
”Kuulkaahan Adam, kävipä kuinka vain, niin minua syytetään tappiosta. Kuka ymmärtäisi, että käteni olivat sidotut enkä voinut muuta?”
Mahdollisuus murtautua piirityksestä oli mennyt, mutta 6. armeijan piti jatkaa kamppailua, sillä Hitlerillä oli yhä Stalingradiin saarretuille sotilaille tehtävä: miesten piti sitoa taisteluun mahdollisimman paljon neuvostojoukkoja, jotta eteläinen armeijaryhmä saisi lisäaikaa Kaukasukselta vetäytymiseen.
Toivoton tilanne johti sekasortoon Saksan hallitsemalla Pitomnikin lentokentällä, jossa tuhannet haavoittuneet odottivat evakuointia.
Neuvostoliiton keskeytyksettömät ilmahyökkäykset lentokentälle surmasivat päivittäin satoja. Saksalaisilla lentokoneilla saatiin silti evakuoitua 25 000–30 000 haavoittunutta Stalingradin saartorenkaan sisältä.
Göringin koneet toivat päivittäin 90 tonnia tarvikkeita, mutta osa kuormista oli käyttökelvottomia. Ennen joulua tuotiin koneellinen kunniamerkkejä – muun muassa 2 000 kroatialaista mitalia, vaikka kroaatteja oli hengissä alle tuhat.
Lentokoneilla tuotiin myös neljä tonnia pippuria ja meiramia, kolme tonnia makeisia ja 200 000 kansiollista propagandamateriaalia.
”Toivoisin byrokraattien yrittävän elää täällä viikon verran”, Adam kirjoitti.
”Sitten he eivät käyttäytyisi enää niin älyttömästi.”
Hitler toivoi Pauluksen tekevän itsemurhan. Sotamarsalkka päätti kuitenkin jäädä vangiksi.
Paulus torjui uhkavaatimuksen
Epätoivoinen tilanne vain paheni jouluaattona. Puna-armeija valloitti Tatsinskajan lentokentän kaupungin itäpuolella – ja sai samalla haltuunsa 74 rahtikonetta.
Göringin elintärkeä ilmasilta kutistui vain yhteen lentokoneeseen päivässä. Ruuan puute ja tieto siitä, ettei apua ollut enää tulossa, suistivat useita joukko-osastoja kaaokseen. Paulus sai huolestuttavia raportteja yhä hengissä olleista 200 000 sotilaasta.
”Tieto apujoukkojen saapumisen epäonnistumisesta on romahduttanut taistelutahdon”, raporteissa todettiin.
Lisäksi niissä kerrottiin yöaikaan kadonneista sotilaista, itsemurhista ja itsemurhayrityksistä.
Paulus ei yllättynyt. ”Emme saa unohtaa sitä, mitä sotilaamme ovat kokeneet”, hän sanoi.
Uudenvuodenaattona Hitler lähetti radiotervehdyksen ja ylensi liudan upseereja. Ylennykset merkitsivät suurempia eläkkeitä kaatuneiden leskille, minkä uskottiin kohentavan piiritettyjen taistelutahtoa.
Paulus ylennettiin kenraalieverstiksi, joka oli Saksan armeijan toiseksi korkein arvo.
Seuraavana päivänä tuotiin 40 uutta sotilasta lentokoneella kuin Hitlerin uudenvuodenlahjana.
40 nuoren miehen ryhmä ei voinut toki tilanteelle mitään, ja ”kattilaan” saatiin vain lisää ruokittavia suita. Paulus kieltäytyi tämän jälkeen ottamasta vastaan vahvistuksia.
- tammikuuta Stalin arvioi saksalaisten olevan kypsiä luovuttamaan. Hän lähetti uhkavaatimuksen: saksalaisten pitäisi antautua heti tai muuten ”puna-armeija ja sen ilmavoimat joutuvat tuhoamaan Stalingradiin piiritetyt saksalaisjoukot”.
Paulus harkitsi asiaa kaksi päivää ja vastasi sitten ei.
Neuvostojoukkojen hyökkäys alkoi seuraavana päivänä. Tykistö, ilmavoimat ja tankit iskivät ”kattilaan”, joka oli enää 15 kilometriä leveä ja 20 kilometriä pitkä.
Pitkä marssi sotavankileirille koitui monien nääntyneiden saksalaisten kohtaloksi.
Vain joka 18. sotavanki palasi kotiin
Neuvostoliitto halusi normalisoida kylmän sodan aikaan vuonna 1955 suhteensa Länsi-Saksaan.
Liittokansleri Konrad Adenauerilla oli neuvotteluille yksi ehto: Nikita Hruštšovin piti vapauttaa viimeiset sotavangit. Pian kotiin palasi 9 626 saksalaista, joista valtaosa oli taistellut Stalingradissa.
Neuvostoliiton taistelun jälkeen vangiksi ottamista sotilaista hengissä oli vielä noin 5 000 miestä. Alun perin 90 000 saksalaista oli jäänyt vangiksi, mutta puolet heistä menehtyi jo pitkillä talvisilla marsseilla Siperian sotavankileireihin.
Sitten vangit joutuivat työskentelemään kaivoksissa ja kivilouhoksissa, ja heitä kuoli tuhansittain silkkaan raatamiseen ja työtapaturmiin.
Myös lavantauti ja muut sairaudet riehuivat leireissä. Ainoastaan 5,5 prosenttia 6. armeijan sotavangeista oli elossa vapautushetkellä.
Tutkijoiden mukaan Stalingradin vankeja kohdeltiin erityisen ankarasti – keskimäärin Neuvostoliiton leireiltä selvisi hengissä yli puolet saksalaista sotavangeista.
Saksalaisten etulinjat murtuivat
Pauluksella ei ollut enää mahdollisuutta pelastaa miehiään, ja sen tunnustaminen otti koville. Epäröinnille ei ollut enää sijaa. Kaikki, jotka yrittivät livahtaa lentokoneeseen paetakseen, ammuttaisiin.
Kun neuvostotankit 12. tammikuuta ilmaantuivat Pitomnikin lentokentän laitamille, vielä jaloillaan pysyvät saksalaiset pinkoivat rauniokaupunkiin, jossa kamppailut jatkuivat talo talolta. 6. armeijaa kyettiin huoltamaan enää pieneltä Gumrakin lentokentältä.
- armeijan jäänteet valmistelivat Gumrakin lentokentän rahtikoneita varten, mutta Luftwaffen lentäjät kieltäytyivät lentämästä niin syvälle Stalingradiin.
Satoja heidän tovereitaan oli jo ammuttu alas kaupungin yllä, ja Gumrakissa tilanne oli entistä vaarallisempi, sillä puna-armeijan ilmatorjunta sai toimia siellä vapaasti.
Paulus raivostui kuullessaan asiasta ja lähetti välittömästi Hitlerille sähkeen:
”Johtaja! Käskyänne ilmateitse tapahtuvasta huollosta ei noudateta.”
Hän ei saanut koskaan vastausta – ei sen paremmin Hitleriltä kuin Göringiltä. Paulus lähetti varhain aamulla 24. tammikuuta uuden viestin armeijansa epätoivoisesta tilanteesta Stalingradissa:
”Yksiköillä ei ole enää juuri lainkaan ammuksia tai muonaa. Meillä on yhä yhteys osaan 6. divisioonasta. Merkkejä siitä, että eteläinen, pohjoinen ja läntinen rintama ovat murtumassa.
Käskyjä ei voi enää toimittaa koko armeijalle. 18 000 haavoittuneelta puuttuu lääkkeitä. Divisioonat 44, 76, 100, 305 ja 389 ovat tuhoutuneet kokonaisuudessaan.”
Viestin loppu oli varsin suoraa puhetta: ”Romahdus on lähellä. Armeija pyytää lupaa antautua välittömästi ihmishenkien säästämiseksi.”
Hitler vastasi tunnin kuluttua:
”Antautuminen ei ole vaihtoehto. 6. armeija täyttää historiallisen roolinsa taistellen viimeiseen veripisaraan asti niin, että etelään saadaan uusi rintama.”
Hitlerillä oli oma taka-ajatuksensa: natsit juhlisivat 30. tammikuuta kymmentä vuotta vallankahvassa, eikä Stalingradin tappio saisi pilata juhlatunnelmaa.
- armeija murtui seuraavina päivinä, kuten Paulus oli ennustanut. Taisteluissa kaatui kenraalejakin, ”kattila” pirstottiin kolmeen lohkoon, ja jo raunioituneen kaupungin saksalaisten niskaan satoi loputtomasti pommeja ja kranaatteja.
Kaikki eivät hyväksyneet julmaa kohtaloaan: kenraali Walther von Seydlitz-Kurzbach päätti antautua alaisineen 26. tammikuuta. Paulus asetti kenraalin syytteeseen sotaoikeudessa.
Seydlitz-Kurzbach ei vain ollut enää ottamassa tuomiotaan vastaan, sillä hän oli jo vihollisen puolella yhdessä muutaman muun upseerin kanssa.
Paulus kirjoitti lentolehtisen, jota levitettiin saksalaisten asemiin 1944. Hän vakuutti tekstissään, että maailmansota oli jo hävitty.
Sotamarsalkka solvasi Hitleriä
Paulus päätyi Stalingradin tappion jälkeen sotavankileirille. Sotamarsalkka majoittui siellä melko mukavissa oloissa muiden saksalaisupseerien kanssa, eikä hän pitänyt puoleentoista vuoteen meteliä itsestään.
Hitlerille uskollinen sotamarsalkka päätti avata suunsa, kun hän kuuli Hitlerin murhayrityksestä heinäkuussa 1944. Jo kuukautta myöhemmin hän haukkui Hitleriä Radio Moskovassa.
Pauluksen puhuessa radiossa neuvostoliittolaiset pudottivat lentolehtisiä saksalaisjoukkojen asemiin.
Niissä oli tunnetun kenraali Pauluksen kuva sekä pitkä teksti, jossa vaadittiin rauhaa.
”Saksalaisten täytyy syrjäyttää Adolf Hitler ja valita uusi johtaja, joka voi päättää sodan”, hän kirjoitti.
Paulus todisti Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynneissä ja kertoi muun muassa, että sotavankeja oli kohdeltu Neuvostoliitossa hyvin.
Paulus vapautettiin vuonna 1953, ja hänen palatessaan Saksaan vastassa oli hänen pääadjutanttinsa Wilhelm Adam.
Vapauduttuaan Paulus asettui asumaan Itä-Saksan Dresdeniin. DDR:n hallinto lahjoitti hänelle omakotitalon ja työpaikan sotahistoriallisen neuvoston johtajana.
Friedrich Paulus kuoli ALS-sairauteen vuonna 1957.
Hänet haudattiin omasta toiveestaan Länsi-Saksan Baden-Badeniin kahdeksan vuotta aiemmin kuolleen vaimonsa viereen.
Neuvostojoukot kolkuttivat ovella
Saksalaisupseerit joutuivat siirtämään päämajansa 26. tammikuuta raunioituneeseen kauppakeskukseen, sillä puna-armeija eteni kovaa vauhtia Stalingradin kortteleissa.
Adjutantit ripustivat tilannekarttoja seinille ja käynnistivät viimeisen toimivan radion. Paulus ja Adam jakoivat karun kellarihuoneen keskenään.
”Hitler odottaa minun tappavan itseni. Mitä ajattelette siitä, Adam?” Paulus kysyi alaiseltaan.
”Olemme tähän saakka tehneet kaikkemme välttääksemme itsemurhat armeijassa”, Adam vastasi kiihtyneenä.
”Oikein on pysyä hengissä. Teidän pitää jakaa yhteinen kohtalo sotilaittenne kanssa. Itsemurhan tekeminen olisi häpeällistä ja epärehellistä.”
Paulus ilmoitti olevansa samaa mieltä. Hitlerin toive ei tulisi toteutumaan.
Stalingradista lähetettiin viimeinen radioviesti 30. tammikuuta 1943:
”6. armeija onnittelee ylipäällikköään valtaan astumisen vuosipäivänä. Hakaristi liehuu yhä Stalingradin yllä.”
Varhain seuraavan päivän aamuna puna-armeijan T-34-tankit olivat jo ostoskeskuksen edessä. Saksalaiset lähettivät kadulle sotilaan valkoista lippua kantaen, ja pian Pauluksen oveen koputettiin.
Kenraali Arthur Schmidt, Pauluksen esikuntapäällikkö, astui sisään ja ojensi Hitlerin juuri radiolla lähettämän viestin.
Siinä kerrottiin, että Paulus oli ylennetty sotamarsalkaksi.
”Se on vain uusi käsky tehdä itsemurha, mutta sitä käskyä en noudata”, Paulus totesi viestiä lukiessaan – hän tiesi, ettei yksikään saksalainen sotamarsalkka ollut koskaan jäänyt vihollisen vangiksi.
Esikuntapäällikkö jatkoi: ”Minun täytyy kertoa, että venäläiset ovat täällä.”
Parin sekunnin kuluttua venäläinen kenraali astui huoneeseen ja julisti, että sotamarsalkka Paulus oli virallisesti puna-armeijan vanki.
Paulus eli sodan jälkeen Itä-Saksan Dresdenissä.
Jälkikirjoitus:
Taistelut jatkuivat Pauluksen antauduttua Stalingradin raunioissa vielä neljä viikkoa, sillä 10 000 saksalaista päätti taistella viimeiseen saakka.
Adam muutti vuonna 1950 DDR:ään. Adjutantista tuli kommunisti, ja hän istui 13 vuotta Itä-Saksan parlamentissa.