Tähtäimessä natsirikolliset

Natsirikollisten lyhyt lista

Tuhannet muutkin sotarikolliset pääsivät livistämään Saksasta. Britannia, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat jo lokakuussa 1943 allekirjoittaneet niin sanotun Moskovan julistuksen, jossa ne lupasivat ”seurata heitä [natseja] maailman ääriin asti ja saattaa heidät syyttäjiensä eteen, jotta oikeus voisi toteutua”, mutta lupausta ei koskaan lunastettu.

Britannia oli asettanut jo vuonna 1942 komission, jonka piti laatia luettelo natsijohtajista ja näiden vastaisista syytöksistä sekä päättää oikeusmenet­telystä. Kaksi vuotta myöhemmin luet­telossa oli vain 184 nimeä. Edes Adolf Hitlerin nimeä ei ollut listassa.

Myös yhdysvaltalaiset perustivat oman rekisterinsä Pariisiin ja palkkasivat 400 ranskalaisnaista käsittelemään tietoja, joita virtasi Euroopan sotavankileireiltä. Reikäkortti­koneisto kärsi kuitenkin jatkuvista teknisistä ongelmista, eikä sotilasjohto saanut asiaa korjattua.

Yhtä epäonnekas oli joukko puolalaisia upseereita, jotka olivat palvelleet Britannian armeijassa ja halusivat kerätä tietoja sotarikollisista. He pyysivät tukea briteiltä, mutta esimerkiksi tarkoitukseen luvatut neljä ajoneuvoa myöhästyivät kuukausitolkulla, joten sotilaiden oli suoritettava tutkimuksiaan jalan.

Kun järjestelmissä oli näin paljon aukkoja, sotarikollisten oli helppo luikahtaa karkuun. Esimerkiksi kun yhdysvaltalaisjoukot heti sodan jälkeen pidättivät Otto Eckmann -nimisen henkilön, he eivät voineet tietää, että hän oli oikeasti Adolf Eichmann, joka oli päävastuussa natsien kuolemanleireistä. Hänet vapautettiin, ja hän asui Saksassa vuoteen 1950 asti, jolloin hän muutti Argentiinaan nimellä Riccardo Klement.

Omin toimin natsien jäljille

36-vuotias itävallanjuutalainen Simon Wiesenthal ymmärsi sodan lopussa, että liittoutuneet eivät panostaneet riittä­västi sotarikollisten löytämiseen. Hän oli menettänyt lähes koko perheensä sodassa ja ollut itse Mauthausenin keskitys­leirillä. Wiesenthal oli kuoleman kielissä yhdysvaltalaisten vapauttaessa leirin, ja hän on kertonut päättäneensä silloin, että hänen elämäntehtävänsä olisi saada natsit vastuuseen teoistaan.

Ensitöikseen Wiesenthal ryhtyi jäljittämään natsirikollisten pakoreittejä, ”rottareittejä”, kuten niitä kutsuttiin. Tehtävä oli vaikea, mutta muutamassa vuodessa Wiesenthal selvitti kaksi pääreittiä: tavallisin reitti kulki jalan etelään, Alppien yli italialaiseen Meranon turistikaupunkiin. Sieltä monet sotarikolliset matkustivat edelleen Roomaan, missä katolinen piispa Alois Hudal auttoi karkulaisia. Piispa majoitti matkan jatkumista odottaneet natsit luostareihin ja yksityisasuntoihin eri puolille maata, ja heti kun matkustusasiakirjat olivat kunnossa, hän lähetti heidät eteenpäin Syyriaan, Egyptiin tai latinalaisen Amerikan maihin, joissa usein hyvin koulutetut natsit otettiin avosylin vastaan.

Pikkutekijät lähetettiin italialaiseen Genovan satamakaupunkiin ja sieltä Espanjaan Mallorcalle tai Barcelonaan. He olivat turvassa Espanjan diktaattorin Francon hallinnon alla ja saivat valita elämän Espanjassa uudella identiteetillä tai jatkaa matkaa Etelä-Amerikkaan. Moni valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon.

Ex-miehen paljastus

Wiesenthalille kävi nopeasti selväksi, että pelkkä rottareittien tunteminen ei riittänyt, sillä usein natsien jäljet loppuivat reitin päässä kuin seinään eivätkä eteläamerikkalaiset viranomaiset olleet halukkaita antamaan tietoja etsityistä. Monet Euroopan maatkaan eivät halunneet kaivella arkaluontoista natsimenneisyyttä liian tarkasti, joten suuret läpimurrot tapahtuivat usein sattumalta. Niin kävi myös vuonna 1967, jolloin Wiesenthal sai kiinni yhden ensimmäisistä suurista tekijöistä.

Franz Stangl oli ollut sodan aikana Treblinkan tuhoamisleirin komentaja. Toukokuussa 1948 hän oli paennut Alppien yli ja päässyt Roomaan, missä piispa Hudal oli hankkinut hänelle viisumin ja töitä tekstiilialan yrityksestä Syyriassa. Hän asettui perheensä kanssa Damaskokseen käyttäen etunimeä Paul. Jonkin ajan kuluttua poliisipäällikkö, joka oli taannut Stanglin perheen oleskelun Syyriassa, halusi naimisiin Stanglin 14-vuotiaan Renate-tyttären kanssa. Stangl päätti jatkaa matkaa.

Stangl, joka esiintyi jälleen oikealla nimellään, muutti Brasi­liaan ja sai töitä Volkswagenin tehtailla São Paulossa. Hän toimi aluksi mekaanikkona mutta eteni pian johtavaan asemaan, mikä takasi hänelle hyvän toimeentulon. Stangl ei millään tavoin salaillut henkilöllisyyttään, ja hän jopa rekisteröityi
Itävallan São Paulon konsulaatissa. Asiat oli hänen mielestään tehtävä oikein, ja vaimolleen Theresalle hän sanoi:

”Jos sikseen tulee, niin minä antaudun – en halua pakoilla.” Stangl sai elellä rauhassa, eikä kukaan konsulaatissa kiinnittänyt mitään huomiota hänen nimeensä. Stangl on melko tavallinen itävaltalainen nimi, mutta on toki myös mahdollista, että asiaa katsottiin tarkoituksella sormien läpi konsulaatissa. Itävallalla oli hyvät suhteet Brasi­liaan, ja monilla oli oma synkkä menneisyytensä suojeltavana.

Wiesenthal jahtasi Stanglia seitsemän vuotta. Aluksi hän seurasi jälkiä Roomaan, mutta sitten jäljet katosivat. Hänen lukuisat yhteydenottonsa viranomaisiin eivät johtaneet mihinkään.

Ei ole tarkasti tiedossa, miten Wiesenthal sai selville Stanglin olinpaikan, mutta muistelmissaan hän kertoo, että Stanglin tyttärellä Renatella oli merkittävä rooli. Tämä oli mennyt naimisiin brasilian­saksalaisen miehen kanssa São Paulossa, mutta avioliitto oli päätynyt katkeraan eroon. Ex-mies oli useaan otteeseen uhannut kertoa tietonsa Stanglista Wiesenthalille, ja vuonna 1964 hän ilmeisesti toteutti uhkauksensa.

Itävalta oli antanut virallisen pidätyspyynnön Franz Stanglista jo vuonna 1961, ja kun Wiesenthal paljasti Itävallan viranomaisille Stanglin olinpaikan, asiat vauhdittuivat. Koska Stangl oli itävalta­lainen, juuri Itävallan piti anoa Brasilialta pidätystä ja luovutusta Saksan liittotasavallassa tapahtuvaa oikeusprosessia varten. Wiesenthalia huolestutti se, että diplomaattiverkostossa saattoi olla vanhoja natseja, joten hän sai Itävallan oikeusministeriön lähettämään paperit Wienistä kuriirin avustuksella suoraan Brasiliaan.

Kun Stangl 28. helmikuuta 1967 oli palaamassa kotiin käytyään oluella tyttärensä Isolden kanssa, Brasilian poliisi odotti häntä. Hänet pidätettiin kotinsa edustalla, ja kolme vuotta myöhemmin hänet tuomittiin Düsseldorfissa elin­kautiseen vankeuteen. Hän ei ehtinyt istua vankilassa kuin vuoden, sillä hän kuoli 28. kesäkuuta 1971.

Wiesenthal ei ollut ainoa

Simon Wiesenthalin menetelmät olivat joidenkin mielestä liian hitaita. Arvostelijoihin kuuluivat muun muassa aviopari Beate ja Serge Klarsfeld. He olivat ryh­tyneet jahtaamaan Gestapo-päällikkö Klaus Barbiea, ja heidän toimintatapansa poikkesivat huomat­tavasti Wiesenthalin menetelmistä.

Serge Klarsfeld on romanianjuuta­laista syntyperää. Vuonna 1943 hän näki 8-vuotiaana SS-miesten pidättävän hänen isänsä ja vievän tämän perheen kotoa Etelä-Ranskasta Auschwitziin.

Beate Klarsfeld puolestaan on syntyisin saksalainen, ja hänen isänsä oli sotilas Saksan armeijassa. Beate alkoi tutkia natsien sotarikoksia opiskeluaikanaan Sorbonnen yliopistossa Pariisissa.

Serge ja Beate tapasivat toisensa 1960-luvun alussa. He menivät naimisiin vuonna 1963 ja asettuivat Pariisiin. Beate herätti ensimmäisen kerran huomiota julkisuudessa, kun hän vuonna 1966 hankkiutui Saksan liittotasavallan kristillisdemokraattisen CDU-puolueen puoluekokoukseen. Puolueen johtaja, Saksan liittokansleri Kurt Georg Kiesinger oli liittynyt natsipuo­lueeseen vuonna 1933, ja sodan aikana hänellä oli ollut merkittävä asema Joseph Goebbelsin propagandaministe­riössä.

CDU:n kokouksessa Beate etsiytyi Kiesingerin taakse ja yllättäen läimäytti tätä huutaen: ”Natsi! Natsi!” Beate pidätettiin ja hänet tuomittiin vuoden ehdolliseen vankeuteen, mutta se ei säikäyttänyt häntä eikä Sergeä.

Vuoden 1971 alussa Klarsfeldit tutkivat Kurt Lischkaa, joka oli sotavuosina ollut Gestapo-päällikkönä Ranskassa. Sodan lopussa tšekit pidättivät Lischkan, mutta Ranska ei aluksi halunnut luovuttaa häntä oikeudelle, ja vuonna 1950 hän palasi Saksaan, missä hän asettui kotikaupunkiinsa Kölniin. Kaksi kuukautta myöhemmin ranskalainen oikeus­istuin tuomitsi hänet poissaolevana elinkautiseen vankeusrangaistukseen. Sen jälkeen taas Saksa kieltäytyi teknisin perustein useaan otteeseen luovuttamasta häntä tuomion täytäntöönpanoa varten. ”Kohtalo hymyili enemmän pyövelille kuin hänen lukemattomille uhreilleen”, kirjoitti Beate Klarsfeld.

Parin vuoden valmistelujen jälkeen Klarsfeldit ryhtyivät toimiin. Yhdessä kolmen yliopistoystävänsä kanssa he perustivat oman kommandoryhmänsä, joka oli valmiina 22. maaliskuuta 1971 kello 12.45 Maria Himmelfahrt Straßella Kölnissä. He tiesivät, että Lischka nousi joka päivä raitiovaunusta juuri tuolla paikalla, ja kun entinen Gestapo-upseeri sitten ilmestyi kadulle, ryhmä hyökkäsi hänen kimppuunsa. He yrittivät raahata Lischkaa autoon, jolla tämä piti sala­kuljettaa rajan yli Ranskaan. Lischka oli kuitenkin riuska mies ja pani kovasti hanttiin. Kun ympärille alkoi kerääntyä ohikulkijoita, ryhmä luovutti.

Muutaman kuukauden kuluttua Beate palasi Saksaan, jolloin hänet pidätettiin.Häntä odotti jopa kahden vuoden van­keustuomio Lischkaan kohdistuneesta hyökkäyksestä, minkä lisäksi tulisi ehdollinen tuomio Kiesingerin tapauksesta. Serge sai kuitenkin joukon entisiä Ranskan vastarinta­liikkeen jäseniä häiritsemään oikeudenistuntoa laulamalla Ranskan kansallislaulua Marseljeesia. Se herätti huomiota kansainvälisessä lehdistössä, ja lautamiehet vapauttivat Beaten. Lischka pidätettiin vuonna 1980, ja hän istui viisi vuotta saksalaisessa vankilassa ennen kuin hänet
vapautettiin.

Barbie lauloi humalassa natsilauluja

Lischkaan kohdistuneen hyökkäyksen jälkeen Klarsfeldit kuulivat, että Baijerin yleinen syyttäjä oli päättänyt lopettaa Klaus Barbien sodanaikaisten toimen tutkimisen. Niinpä hänestä tuli Klarsfeldien seuraava kohde.

Barbie oli jäljittäjien kannalta vaikea tapaus, sillä hänestä oli tullut vaikutusvaltainen mies, joka oli Etelä-Amerikan diktaattorien suojeluksessa.
Barbie oli 1950-luvulla muuttanut perheineen Bolivian pääkaupunkiin La Paziin. He olivat rutiköyhiä ja asettuivat aluksi kaupungin köyhälle alueelle
rähjäiseen majataloon. Barbie ryhtyi työkseen korjaamaan kaasupolttimia, ja jonkin ajan kuluttua hän sai paikan työnjohtajana kaupungin ulkopuolella
sijaitsevalla sahalla. Sen juutalainen omistaja oli tyytyväinen uuteen työn­tekijäänsä, ja muutaman vuoden kuluttua Barbiesta tuli yrityksen osakas.

Kun kenraali René Barrientos kaappasi vallan Boliviassa vuonna 1964, Barbie omisti suuren puutavaraliikkeen La Pazissa. Uusi johtaja oli heti valmis hyödyntämään Barbien Gestapo-kokemuksia oman valtansa pönkittämiseksi, ja vastavuoroisesti Barbie pääsi vaikuttamaan valtiontalouteen, mitä hän käytti henkilökohtaiseksi hyödykseen. Tuolta ajalta oli peräisin muun muassa se kohtalokkaaksi käynyt 10 000 dollaria, jonka valtion kaivosyritys maksoi Barbielle mineraalien kuljetuksesta. Barbie sai rahat, mutta kuljetuksia ei tapahtunut.

Lukuisat muut vastaavat keplottelut toivat Barbielle vihamiehiä, joten kun kenraali Barrientos kuoli helikopteri­onnettomuudessa huhtikuussa 1969, Barbie katsoi parhaaksi muuttaa Perun pääkaupunkiin Limaan.

Limassa hän lyöttäytyi yhteen toisen natsin, Friedrich Schwendin kanssa. Schwend oli sodan aikana johtanut saksalaista rahanväärennysoperaatio Bernhardia (ks. HISTORIA 12/2010), mutta nyt hän välitti aseita. Barbien kanssa hän alkoi myydä väärennettyjä tiedustelutietoja Perun hallitukselle.

Entinen Gestapo-johtaja ei salaillut osallistumistaan sotaan, ja sekä Perussa että Boliviassa hän tapasi avoimesti muita alueelle paenneita natseja. Kun hän oli nauttinut muutaman oluen liikaa, hän alkoi yleensä laulaa vanhoja natsien taistelulauluja, mutta hän ei koskaan joutunut vaikeuksiin. Niin ystävät kuin viranomaisetkin tiesivät, että hän oli Klaus Barbie, vaikka hänen nimensä virallisesti olikin Altmann.

Serge ja Beate Klarsfeld halusivat todistaa, että Altmann ja Barbie olivat yksi ja sama henkilö. Ensin heidän piti saada tapaus avattua uudestaan. Beate matkusti Saksaan yhdessä ranskalaisen Fortunée Benguiguin kanssa, joka oli sodan aikana vienyt kolme lastaan ”turvaan” Izieun lastenkotiin – samaan, josta Barbie lähetti lapset kuolemaan. Klarsfeld ja Benguigui ryhtyivät syömä­lakkoon Münchenin oikeustalon edessä, minkä seurauksena syyttäjä Manfred Ludolph avasi tutkimukset uudestaan.

Ludolph antoi Klarsfeldille valokuvia Gestapo-johtajasta sodan aikana sekä ryhmästä liikemiehiä, jotka oli kuvattu La Pazissa vuonna 1968. Yksikään lehti ei ollut uskaltanut julkaista kuvia peläten joutuvansa syytteeseen, mikäli La Pazissa kuvattu liikemies ei olisikaan Barbie, mutta lopulta L’Aurore-lehti päätti ottaa riskin. Se julkaisi kuvat otsikolla ”Jean Moulinin murhaaja” – otsikko oli viittaus Barbien osallisuuteen ranskalaisen vastarintamiehen kuolemaan vuonna 1943.

Kuvat herättivät Herbert John -nimisen toimittajan huomion. Altmann oli muutama vuosi aiemmin huijannut Johnilta huomattavan summan rahaa
luvaten järjestää tälle Hitlerin tärkeän taustavaikuttajan Martin Bormannin haastattelun. Kun Altmann oli saanut rahat, hän olikin väittänyt Perun viranomaisille Johnin olevan huumekaup­pias, jolloin Johnin oli ollut paettava maasta ilman haastattelua.

John kertoi Beate Klarsfeldille, ettei kukaan kuvan liikemiehistä ollut Altmann mutta hän oli itse ottanut tästä joitain kuvia aivan viime aikoina. Kuvat analysoitiin laboratoriossa, ja analyysi varmisti Altmannin olevan todella Klaus Barbie. Beate Klarsfeldilla oli nyt vedenpitävät todisteet, joten hän ja John matkustivat Peruun. He toimittivat kopioita aineistostaan lukuisille viranomaisille, jotka kaikki lupasivat toimittaa sen eteenpäin ministeriöihin, mutta mitään ei tapahtunut.

Sillä välin Barbie oli matkustanut Boliviaan. Klarsfeld ja John seurasivat häntä, mutta heidät uhattiin pidättää ja karkottaa, mikäli he eivät poistuisi maasta. Boliviasssa oli vallassa uusi juntta, ja sen johtaja Hugo Banzer oli tehnyt Altmannista Bolivian kunniakansalaisen vastineeksi Barbien Gestapo-asiantuntemuksesta. Barbie oli perehdyttänyt bolivialaisia sähkökidutuksen saloihin ja näyttänyt, miten hän oli Ranskassa kuulustellut ihmisiä pistelemällä pitkiä neuloja syvälle näiden rintakehään tai ruiskuttamalla happoa miesten kiveksiin.

Puolustuskin piti Barbieta syyllisenä

Serge ja Beate Klarsfeld odottivat kärsivällisesti. Vuonna 1981 Barbien onni kääntyi, kun Bolivian diktaattori Luis García Meza Tejada syöstiin vallasta. Maa lähti demokratian tielle, ja uusi presidentti Siles Zuaro alkoi kitkeä maassa vallinnutta korruptiota. Beate Klarsfeld sai viranomaiset nostamaan kanteen Barbielle maksetusta 10 000 dollarista.

Maksuvaatimuksen avulla Barbie saatiin pois maasta ja oikeuteen Lyonissa, eikä hänen puolustusasianajajaltaan Jacques Vergèsiltä riittänyt sympatiaa vanhalle natsille. Hän piti Barbieta syyllisenä mutta syytti samalla oikeutta kaksinaismoraaliseksi, koska, kuten hän sanoi, maailma oli täynnä ”barbieita” Vietnamissa olleista yhdysvaltalaisista Afganistania miehittäneisiin neuvostosotilaisiin. Barbie tuomittiin elinkautiseen, ja hän kuoli vankilassa vuonna 1991.