Adolf Hitler piti pohjoismaita erityisasemassa. Niiden asukkaat olivat hänen mukaansa arjalaista rotua, joten niiden tulisi luonnollisesti muodostaa osa tulevaa suur-Saksaa.
Pohjoismaissa myös syntyi natsimielisiä puolueita 1930-luvulla, ja Hitler luotti niiden levittävän osaltaan hänen uutta yhteiskuntajärjestystään.
Yksi aateaktiiveista oli norjalainen upseeri Vidkun Quisling, joka perusti Norjaan natsipuolueen nimeltä Nasjonal Samling (NS) toukokuussa 1933, jolloin Hitler oli noussut valtaan ja toiminut valtakunnankanslerina neljä kuukautta.
Oikeana kätenään Quislingillä oli juristi Johan Bernhard Hjort, jonka on kuvailtu olleen yhtä toimelias ja dynaaminen kuin Quisling oli sulkeutunut.
Quisling oli toiminut puolustusministerinä vuosina 1931–1933 ja Hjortillakin oli kokemusta politiikasta, ja nyt he astuivat esiin jyrkkinä marksismin vastustajina. Hjort oli liikkeen älyllinen voima, Quisling toimi johtajahahmona.
Saksan natsipuolueen lähettiläs Max Pferdekämpfer oli yhteydessä Quislingiin ja Hjortiin ja kertoi sitten SS-johtaja Heinrich Himmlerille, että Quisling oli kyky, jota kannattaisi pitää silmällä: ”da er für uns die beste Kanone sein wird”, ’koska hänestä tulee paras tykkimme’.
Vaalit lokakuussa 1936 olivat kuitenkin katastrofi:
Quisling ja Hjort torjuttiin Norjassa lähes täysin, ja puolue sai vain 26 600 ääntä. Parlamenttipaikka ei ollut lähelläkään.
Hitler pelkäsi Skandinavian ja Suomen joutuvan Neuvostoliiton valtapiiriin, joten hän tuki natsimielisiä puolueita.
Vallankaappaus radiossa
Quisling näki tilaisuutensa tulleen, kun Saksan joukot marssivat Norjaan 9. huhtikuuta 1940 ja kansan valitsema hallitus pakeni pääkaupungista kuninkaan kanssa.
Oslo oli saksalaisten käsissä jo samana päivänä, ja illalla pieni joukko NS-miehiä hankkiutui viekkaudella Norjan yleisradion studioon Oslossa. He keskeyttivät lähetyksen, ja Quisling asettui itsevarmana mikrofonin ääreen.
Hän kertoi Norjan kansalle, että maa oli siitä hetkestä saanut uuden hallituksen ja että hän oli nyt maan uusi pääministeri.
”Näissä olosuhteissa on Nasjonal Samlingin velvollisuus ja oikeus ottaa hallitusvalta, jotta se voi turvata Norjan kansan edut sekä Norjan turvallisuuden ja itsenäisyyden”, Quisling julisti hämmentyneille kuulijoille.
Vaikka Saksan hyökkäys näytti tulleen kuin salama kirkkaalta taivaalta, Quislingillä oli jo valmiina ministerilista, jonka hän seuraavaksi luki.
”Kaikki hyviä ja maltillisia norjalaisia”, kuvaili hän. Sitten hän kertoi ankarista rangaistuksista, jotka odottaisivat isänmaan uutta järjestystä vastaan kapinoivia.
Quislingin ensimmäinen virkatyö ”pääministerinä” 10. huhtikuuta oli peruuttaa liikekannallepanokäsky, jonka pakeneva hallitus oli antanut kootakseen joukkoja saksalaisia vastaan.
Quislingin sanoilla ei kuitenkaan ollut vaikutusta, vaan päinvastoin kansan keskuudessa nousi viha maanpetturi Quislingiä kohtaan ja saksalaisiin kohdistuva vastarinta yltyi entisestään.
Muutaman päivän ajan Quisling yritti pönkittää asemaansa uutena valtionjohtajana, mutta saksalaiset ymmärsivät hänen olevan norjalaisille kuin punainen vaate. 15. huhtikuuta saksalaiset riistivät häneltä aseman rauhoittaakseen tilannetta ja vaimentaakseen norjalaisten vastarintaa.
Saksalaisten luottamus Quislingiin palautui vasta syyskuussa 1940, jolloin hänestä tehtiin ”kansallisen hallituksen” pääministeri – joskin todellista valtaa käytti saksalainen valtakunnankomissaari Josef Terboven.
Quislingin toimintaa kannatti vain mitätön joukko norjalaisia, ja varsinkin hänen ajatuksensa siitä, että maa liitettäisiin osittain itsenäisenä kansakuntana ”suursaksalaiseen valtakuntaan”, kohtasi suurta vastustusta.
Suomessa liike sai alkunsa Lapualla
Suomessa fasistinen liike syntyi uskonnollisnationalististen talonpoikien ja nuorten radikaalikommunistien välisestä yhteenotosta.
Vuonna 1929 kommunistit pitivät propagandakokouksia ympäri maata, ja marraskuun 23.–24. päivä puolueen nuorisoliikkeen jäsenet kokoontuivat Lapualla.
Koska alue oli syvästi uskonnollista ja konservatiivista ja kansallistunne eli vahvana nuoressa valtiossa, monet lapualaiset pitivät kommunistien kokousta kestämättömänä provokaationa. Talonpoika Vihtori Kosolan johdolla lapualaiset marssivat keskeyttämään kommunistien iltamat työväentalolla.
Tilanne kärjistyi tappeluksi, ja nuorten punapaitojen oli paettava raivoavat talonpojat kintereillään.
Lapua oli nyt noussut koko Suomen tietoisuuteen, ja Kosolasta tuli uuden kommunismin vastaisen liikkeen johtohahmo.
Kansan suussa Lapuan liikkeenä tunnettu toiminta rekisteröitiin ensin nimellä Suomen Lukko, mutta pian entistä radikaalimpia toimenpiteitä vaativat liikkeen kannattajat perustivat uuden yhdistyksen, Lapuan Liike Ry:n.
Kosola oli ensimmäisen maailmansodan aikana värvännyt suomalaisia jääkäreitä Saksaan, mistä hän oli istunut venäläisessä vankilassa. Vapauduttuaan hän oli taistellut valkoisten puolella Suomen sisällissodassa.
Nyt hän oli jälleen tapahtumien keskipisteessä. Lapuan liikkeen suurin voimannäyte oli niin sanottu talonpoikaismarssi, kun noin 12 000 liikkeen kannattajaa kokoontui 7. heinäkuuta 1930 Helsinkiin.
Lapuan liikkeen toiminta muuttui yhä omavaltaisemmaksi, ja ”ei-toivottuja elementtejä” muilutettiin usein Neuvostoliiton rajalle.
Lokakuussa 1930 Joensuuhun kyyditettiin myös suosittu entinen presidentti K. J. Ståhlberg vaimoineen. Teon tarkoituksena oli ollut käynnistää vallankaappaus, mutta kyyditys päinvastoin heikensikin Lapuan liikkeen suosiota laajoissa kansanosissa.
IKL jatkoi Lapuan liikkeen työtä
Lapuan liikkeestä ei koskaan tullut selkeästi fasistista liikettä, vaan se oli ensisijaisesti kommunismin vastainen liike. Vuonna 1931 liikkeen tavoite toteutui, kun kommunistisen puolueen toiminta kiellettiin vaalien jälkeisessä isänmaallisessa ilmapiirissä.
Jo vuotta myöhemmin samoin kävi kuitenkin myös Lapuan liikkeelle, kun sen toiminta huipentui niin sanottuun Mäntsälän kapinaan, jonka jälkeen se kiellettiin 24. maaliskuuta 1932.
Lapuan liikkeen työtä jatkamaan perustettiin isänmaallinen kansanliike IKL. Toisin kuin edeltäjänsä IKL pyrki kuitenkin alusta alkaen toimimaan lain sallimissa rajoissa.
Kommunismin – ja nyt myös sosialismin – vastustamisen lisäksi IKL:n ajamiin asioihin tuli Lapuan liikkeestä poiketen mukaan myös kielipolitiikka. Tavoitellun ”kansakokonaisuuden” nimissä maassa piti pyrkiä yhtenäisyyteen myös koko kansakunnan käyttämän kielen osalta.
IKL:llä oli yhteyksiä niin Italian fasismiin kuin Saksan natsismiin, ja vaikka liike kielsikin matkivansa niitä orjallisesti, totesi liikkeen äänenkannattaja Ajan Suunta -lehti 15. elokuuta 1933:
”Fascismin kymmenvuotinen valtakausi Italiassa ja Saksan kansallissosialismin 14-vuotinen taistelu [– –] ovat kantaneet paljon arvokkaita hedelmiä, joiden talteen ottaminen voi työtämme suuresti helpottaa.”
Näkyvimmin IKL:n ulkomaisista esikuvista muistutti liikkeen julkisuuskuva: Suomessakin alettiin järjestää näyttäviä joukkotapahtumia ja harjoittaa näkyvää visuaalista propagandaa.
IKL:n jäsenet käyttivät univormunaan mustaa paitaa ja sinistä solmiota, ja lopulta tilanne kärjistyi niin, että huhtikuussa 1934 säädettiin jopa niin sanottu puserokielto eli kiellettiin poliittisten tunnusmerkkien käyttö julkisilla paikoilla.
Lapuan liike ei ollut toiminut puolueena, ja IKL:kin perustettiin alkujaan puoluepolitiikkaa vastustavaksi vapaamuotoiseksi kansanliikkeeksi.
Käytännössä IKL kuitenkin osallistui lukuisiin vaaleihin. Vuoden 1933 eduskuntavaaleissa IKL teki tiivistä yhteistyötä Kokoomuksen kanssa, ja vaalien jälkeen muodostettiin 14-henkinen IKL:n eduskuntaryhmä.
Suurimmillaan IKL oli vuonna 1936, jolloin jäseniä oli noin 80 000 ja ääniä eduskuntavaaleissa tuli noin 98 000. Vielä vuoden 1939 vaaleissakin ääniä kertyi noin 86 000.
IKL kiellettiin vuonna 1944 välirauhansopimuksen ehtojen mukaisesti.
Suomessa tukeuduttiin Hitlerin natsismin sijaan ensisijaisesti Mussolinin fasismiin.
Tanskan natsit lapiot olalla
Tanskalainen Danmarks Nationalsocialistiske Arbejderparti (DNSAP) jäljitteli tarkasti saksalaista esikuvaansa.
Puolue perustettiin marraskuussa 1930, ja sen ensimmäinen johtaja oli ratsumestari Cay Lembcke (1885–1965).
Lembcke oli pitkään seurannut Saksan tilannetta odottavaisin mielin, ja kun Hitlerin kansallissosialistinen puolue syyskuussa 1930 nosti paikkalukunsa Saksan parlamentissa 12:sta 107:ään, Lembcken mielestä aika oli kypsä vastaavalle vallanvaihdolle Tanskassa.
Lembcken haave ei toteutunut. Puolueen perustamisen jälkeen Lembcke lähti Etelä-Jyllantiin, missä kannatus oli vahvinta, mutta Sønderborgin kokous 31. tammikuuta 1931 päättyi Lembcken ohjelmanjulistuksen jälkeen kaaokseen.
”Tanskan kansallissosialistinen työväenpuolue haluaa kaikin keinoin taistella pitääkseen naiset poissa parlamentista ja kunnallispolitiikasta, missä he eivät ole koskaan saaneet aikaiseksi mitään hyvää mutta kylläkin paljon pahaa”, jylisi Lembcke.
Se muistutti liikaa Hitleristä; sitä eivät eteläjyllantilaiset halunneet kuulla.
Kun Lembcke alkoi puhua siitä, kuinka ”pääkaupungin lehdistö on juutalaisten lehdistöä”, salissa alkoi kuhina, ja keskustelu laajeni pian koko salin laajuiseksi sanaharkaksi.
Hiljainen maalaislääkäri Frits Clausen katsoi parhaaksi vetäytyä läheiseen kievariin. Lembcken tavoin Clausen ihaili Hitlerin ajatuksia mahtavasta Saksasta, ja hän kirjoittikin usein etunimensä saksalaisittain Fritz eikä Frits.
Kun Lembcke myöhemmin saapui samaan kievariin, Clausen liittyi oitis puolueeseen.
Clausen teki väsymättä töitä kasvattaakseen puolueen jäsenmäärää, mutta silti vuoden 1932 vaalit olivat paha pettymys. DNSAP sai kaikista ponnisteluista huolimatta vain 757 ääntä. Johtajanvaihdos oli välttämätön.
Se tapahtui myrskyisässä kokouksessa 23. heinäkuuta 1933 Aabenraassa, missä Clausen – ilmeisesti ensisijaisesti kunnianhimoisen vaimonsa patistamana – asettui ehdolle ja voitti vaalin.
Uuden johtajan piti saada puolueen rivit järjestykseen. DNSAP sai vuoden 1935 parlamenttivaaleissa noin 16 000 ääntä, mikä ei riittänyt paikkaan Folketingetissä.
Vuonna 1939 puolue tuplasi äänimääränsä, mutta 31 000 ääntä riittivät vain kolmeen paikkaan.
Saksalaismiehitys kasvatti puolueen jäsenmäärää, mutta kansan tuki jäi vähäiseksi. Syyskuussa 1940 Jydske Tidende -sanomalehti saattoi kirjoittaa Clausenista saksalaisen sensuurin asiaan puuttumatta seuraavasti: ”Hän järjesti sunnuntaina paraatin joukkoineen, jotka koostuivat pääosin koukkuselkäisestä köyhälistöstä. [– –] Kertoman mukaan saksalaisjoukot naureskelivat heille.”
- joulukuuta 1940 Tanskan saksalaismiehityksen alkamisesta oli kulunut jo puoli vuotta, kun 400 tanskalaisnatsia marssi Haderslevin halki osoittaakseen voimansa ja edistääkseen aatteen ja Clausenin asemaa maan johdossa.
Mielenosoitus pantiin kuitenkin jyrkästi kuriin. Ensinnäkin siitä oli ilmoitettu vasta tunti ennen sen alkamista, mikä teki marssista laittoman. Toisekseen marssijat kantoivat lapioita, mikä katsottiin aseistautumiseksi ja siten lainrikkomiseksi. 260 natsia pidätettiin.
Saksan miehitysvalta piti tapausta Tanskan sisäisenä asiana, eikä puuttunut siihen. He eivät enää tarvinneet Clausenia. Tanskan natsit olivat tarjonneet tervetullutta amatööriapua, mutta sen aika oli nyt ohi. Clausen menetti asemansa vuonna 1944.
DNSAP:n johtaja Clausen ilmoittautui sodan aikana SS-joukkoihin lääkäriksi. Kun hän palasi 1944, hänet erotettiin puolueesta.
##
Ruotsin natsien suurkokous
Ruotsissa fasismi oli nostanut päätään jo vuonna 1924, kun perustettiin Svenska Nationalsocialistiske Frihetsförbundet, mutta kenttä oli pysynyt hajanaisena.
Maaliskuussa 1931 Tukholman oikeistopiireissä oli kuitenkin toiveikkaan odottavainen tunnelma. Eläinlääkäri Birger Furugård oli kutsunut Hitlerin ja propagandajohtaja Joseph Goebbelsin Tukholmaan puhumaan.
Veljiensä Gunnarin ja Sigurdin kanssa Furugård oli edellisvuoden lokakuussa perustanut kansallissosialistisen puolueen Svenska Nationalsocialistiska Partiet, SNSP, ja jo vuodesta 1924 hän oli johtanut useita samanhenkisiä liikkeitä, jotka olivat kaikki jääneet pieniksi ja merkityksettömiksi.
Nyt asioiden oli aika muuttua. Kansankokous saksalaisen natsijohtajan ja hänen luottomiehensä johdolla olisi uuden ajan alku.
Ei tiedetä, mitä Hitler kutsusta ajatteli, mutta Tukholman poliisijohtajan reaktio tunnetaan. Hän näet pelkäsi järjestyshäiriöitä eikä myöntänyt lupaa tilaisuudelle. Hitleriä ja Goebbelsiä ei näkynyt.
Furugård ei antanut periksi, vaan vuonna 1932 hän onnistui houkuttelemaan 6 000 ihmistä joukkokokoukseen Tukholmaan. Mustiin saappaisiin, komentovyöhön ja hakaristein koristeltuun käsivarsinauhaan pukeutuneena hän koki elämänsä huippuhetken – ei tosin suunnitelmiensa mukaan yhdessä Adolf Hitlerin kanssa mutta seisten itse pääpuhujana.
Sittemmin puolue katosi kartalta vuoden 1936 vaalien jälkeen.
Vuonna 1933 Sven Olov Lindholm perusti Nationalsocialistiska arbetarepartiet -puolueen, joka mukaili alkuun hyvin läheisesti saksalaista esikuvaansa, ja Lindholm pääsikin lähimmäs ”führerin” asemaa Ruotsissa.
Emäpuolueeseen otettiin kuitenkin etäisyyttä vuonna 1938, jolloin nimeksi muutettiin Svensk Socialistisk Samling, SSS, ja puolueen tunnukseksi otettiin hakaristin sijaan vaakunalyhde, vanha ruotsalaisten kansallisromanttinen symboli. Koko käsivarren mittaisen natsitervehdyksen sijaan puolueen jäsenet alkoivat tervehtiä toisiaan vain kyynärvartta nostaen.
Vielä vuonna 1943 Lindholm haaveili Ruotsin johtamasta pohjoismaisesta sotilasliitosta ja puhui 1700-luvun Ruotsin suuruuden ajan palauttamisesta, mikä useimmista tuntui absurdilta keskellä maailmansotaa. Puolue lakkautettiin vuonna 1945.
Tukholmassa kaikui saappaiden kopse natsimielisten kokoontuessa Birger Furugårdin puhetilaisuuteen.