Saksan kansallissosialistien puoluekokous oli lähestymässä loppuaan 15. syyskuuta 1935. Saksan valtiopäivien edustajat odottivat kaupungin kulttuuritalon suuressa salissa jo hieman kärsimättöminä.
Saksan johtaja Adolf Hitler oli kutsunut poikkeuksellisesti heidät kaikki Nürnbergiin. Hän halusi hyväksyttää joukon edellisenä yönä valmistelemiaan lakiehdotuksia.
Lait koskivat Saksan juutalaisia, joita kansallissosialistit pitivät pahimpina vihollisinaan. ”Tämän kansanosan provosoivasta käytöksestä on virrannut valituksia lukemattomilta tahoilta”, Hitler jyrisi puhujakorokkeelta. ”Ongelma voidaan ratkaista ainoastaan lainsäädännöllä.”
Hitlerin lopetettua puheensa yleisö puhkesi suosionosoituksiin: ”Heil Hitler, Heil Hitler, Heil Hitler!” Nürnbergin lakeina myöhemmin tunnetuksi tulleiden säädösten tarkoitus oli ”suojella” Saksan arjalaista kansaa juutalaisilta.
Laki jakoi Saksan kansalaiset puhdasverisiin saksalaisiin ja eriasteisiin ”sekarotuisiin”. Saksan juutalaiset menettivät kansalaisoikeutensa, ja avioliitot ja sukupuolisuhteet saksalaisten ja juutalaisten välillä kiellettiin.
Säännökset aloittivat virallisesti Saksan juutalaisvastaiset toimet, jotka kulminoituivat kuuden miljoonan ihmisen joukkotuhontaan Euroopassa.
Nürnbergin lait kielsivät jyrkästi saksalaisten ja juutalaisten väliset avioliitot.
Saksalainen: Jos henkilöllä oli neljä saksalaista isovanhempaa, hän oli puhdasverinen saksalainen. Avioliitto tai sukupuolisuhde juutalaisen tai puolijuutalaisen kanssa oli kielletty, mutta avioliitto neljännesjuutalaisen kanssa oli sallittu.
1/4-juutalainen: Neljännesjuutalaisella oli vain yksi juutalainen isovanhempi, ja hän sai avioitua saksalaisen kanssa. Avioliitto muiden neljännesjuutalaisten kanssa oli kielletty.
Puolijuutalainen: Puolijuutalaisella oli kaksi juutalaista isovanhempaa. Puolijuutalainen joutui hakemaan erikoisluvan avioituakseen, ja hänen oli yleensä sallittu avioitua vain juutalaisten tai toisen puolijuutalaisen kanssa.
Juutalainen: Henkilöt, joilla oli kolme tai neljä juutalaista isovanhempaa, katsottiin juutalaisiksi uskonnollisesta vakaumuksesta riippumatta. He eivät saaneet avioitua eivätkä olla seksuaalisessa kanssakäymisessä muiden kuin toisten juutalaisten kanssa.
Juutalaisia oli prosentti väestöstä
Kun Nürnbergin lait astuivat voimaan vuonna 1935, Saksassa oli noin 500 000 virallisesti juutalaisuutta tunnustavaa henkilöä, mikä vastasi alle prosenttia Saksan väestöstä.
Juutalaisten vähäisestä määrästä huolimatta Hitler sai natsimieliset ja monet muutkin uskomaan, että juutalaiset olivat uhka Saksan kansan olemassaololle.
Esimerkiksi kirjassaan Taisteluni Hitler kirjoitti: ”Mustatukkainen juutalaisnuorukainen seurailee ja tarkkailee pirullinen pilke silmäkulmassaan tuntikausia varomatonta tyttöä, jonka hän aikoo vietellä ja näin tahrata tytön veren ja ryöstää tämän hänen omalta kansaltaan.”
Hitlerin mukaan juutalaiset suunnittelivat kaikessa hiljaisuudessa maailmanherruuden kaappaamista ja vaikuttivat muun muassa bolsevismin, kansainvälisen kapitalismin ja Yhdysvaltain hallituksen taustalla.
Siksi natsit halusivat tehdä juutalaisten elinolosuhteet niin sietämättömiksi, että näiden olisi pakko lähteä Saksasta.
Kun natsit vuonna 1933 pääsivät valtaan Saksassa, puolue pakotti kaikki juutalaiset virkamiehet jäämään eläkkeelle, ja pian juutalaisilta kiellettiin pääsy opettajiksi, näyttelijöiksi ja muihin kulttuurialan ammatteihin.
Osa puolueen johdosta piti puoluetta liian sallivana juutalaisia kohtaan ja aloitti kesällä 1935 väkivaltaisen häiriköinnin ja katumellakat.
Se huolestutti jopa Hitleriä, joka halusi esiintyä valtiomiehenä, ei väkivaltaisten rähinöitsijöiden johtajana – etenkin, kun Saksa oli valittu vuoden 1936 olympialaisten isännäksi.
Nürnbergin lait hiljensivät hetkeksi avoimen väkivaltaiset natsit. Myös osa juutalaisista piti lakeja pienempänä pahana suoranaiseen väkivaltaan verrattuna. Lait olivat kuitenkin vasta alkua pahemmalle vainolle.
Victor Klempererin päiväkirjat julkaistiin 35 vuotta hänen kuolemansa jälkeen.
Juutalainen professori halusi jäädä Saksaan
Vuonna 1995 Saksassa julkaistiin juutalaisen kirjallisuuden professorin Victor Klempererin päiväkirjat vuosilta 1933–1945. Päiväkirjoissaan hän kertoo juutalaisten elämästä ja arjesta natsi-Saksassa.
Dresdenin esikaupungissa asunut Klemperer oli 54-vuotias Nürnbergin lakien tullessa voimaan vuonna 1935. Hän oli taistellut Saksan armeijassa ensimmäisessä maailmansodassa, ja hänet oli kastettu kristityksi, kun hän oli mennyt naimisiin saksalaisen vaimonsa kanssa.
Vainojen alettua Klemperer ei suostunut lähtemään pakoon kotimaastaan Saksasta. Päiväkirjoissaan Klemperer kuvailee yksityiskohtaisesti, miten natsit sulkivat juutalaiset yhteiskunnasta ja tekivät kaikkensa heidän tuhoamisekseen.
Klemperer itse selvisi vastoin odotuksia sodasta ja vainosta. Hän eli Dresdenissä loppuelämänsä vuoteen 1960 asti.
Juutalaiset eristettiin
Nürnbergin lait määrittelivät juutalaisuuden sen mukaan, montako juutalaista isovanhempaa henkilöllä oli.
Jos juutalaisia isovanhempia oli yksi tai kaksi, henkilö luokiteltiin mischlingiksi eli sekarotuiseksi, jolla oli vähemmän oikeuksia kuin niillä, jotka luokiteltiin puhdasverisiksi saksalaisiksi.
Mischlingeillä oli vielä mahdollisuus opiskeluun ja päästä virkamieheksi. Kolme tai neljä juutalaista isovanhempaa sen sijaan merkitsi luokitusta täysjuutalaiseksi, joilta oikeudet riistettiin lähes kokonaan.
”En ole enää saksalainen enkä arjalainen vaan juutalainen, ja saan olla kiitollinen, jos saan jäädä henkiin”, kirjoitti juutalainen professori Victor Klemperer. Hän työskenteli Dresdenin teknillisessä yliopistossa vuoteen 1935, jolloin hän joutui pakkoeläkkeelle.
Natsit eväsivät ”kansan terveeseen oikeudentuntoon” vedoten juutalaisilta koulutusmahdollisuudet ja kielsivät näiltä vähitellen muun muassa kirjaston ja julkisten liikennevälineiden käytön sekä pääsyn puistoihin.
Juutalaisten arki tehtiin mahdollisimman hankalaksi. ”Päivittäinen kiusanteko vaikuttaa minuun enemmän kuin suuret teot. Tuhat hyttysenpistoa tuntuu pahemmalta kuin yksi suuri isku päähän”, Klemperer kirjoitti.
Lokakuussa 1936 Klempererille ilmoitettiin, ettei hän enää saisi käyttää kirjaston lukusalia. Parin kuukauden päästä hänen puhelimensa suljettiin.
Hitlerin puheiden juutalaisvastainen propaganda lisääntyi koko ajan, ja hän varoitteli juutalaisten pyrkimyksestä ottaa valtaansa koko Saksan valtio.
”Juutalaiset on hävitettävä Saksasta, ja itse asiassa koko Euroopasta. Johtaja Hitler on vakaasti niin päättänyt”, kirjoitti Hitlerin propagandaministeri Joseph Goebbels syyskuussa 1937.
Hitaasti mutta varmasti juutalaisten asemaa heikennettiin ja heidän ihmisoikeuksiaan poljettiin. Klemperer kirjoitti: ”Kaikkialla näkyy kylttejä ’Juutalaiset eivät ole toivottuja täällä’, ja juutalaisvihaa lietsotaan vimmaisesti koko ajan... Kaikki rikokset saadaan juontumaan juutalaisiin.”
Saksalaisnainen joutui kantamaan kaulassaan kylttiä, jonka mukaan hän on ”sika, joka makaa vain juutalaisten kanssa”.
Juutalaismies oli kansallissosialistien kauhu
Kansallissosialistisen ideologian suurimpia pelkoja oli se, että juutalaiset ”tuhoaisivat” saksalaisen veren.
Laajalle levinneen uskomuksen mukaan yksi ainoa juutalainen siittiö pystyi tuhoamaan saksalaisen naisen kehon niin täydellisesti, että tämä siitä lähtien synnyttäisi ainoastaan juutalaiselta näyttäviä lapsia, vaikka lasten isä ei olisi juutalainen.
Nürnbergin laeissa kiellettiinkin avioliitot ja sukupuolisuhteet saksalaisten ja juutalaisten välillä. Kieltoa seurasi nimettömiä ja usein perättömiä syytöksiä, joissa juutalaisten väitettiin olleen kielletyssä suhteessa.
Syytöksiä oli vaikea kumota, jollei ollut suorastaan onnekas, kuten muuan Salomon Rothschild. Kun häntä syytettiin suhteesta nuoreen saksalaisnaiseen, tämä hankki lääkärintodistuksen neitsyydestään.
Rothschild vältti vankilan mutta menetti yrityksensä ja sai menetyksestään vain vaatimattoman korvauksen.
Satoja murhattiin
Elokuussa 1938 juutalaisnaiset määrättiin lisäämään nimeensä Sara ja juutalaismiehet Israel. ”Se olisi ollut lähinnä naurettavaa, jollei se olisi ollut niin mielipuolista”, Klemperer kirjoitti.
Hitlerin lietsoma juutalaisvaino kärjistyi 9. marraskuuta 1938 niin sanottuna kristalliyönä, jolloin juutalaisten synagogia ja liikkeitä poltettiin ja tuhottiin ja satoja ihmisiä tapettiin.
Jälkeenpäin Saksan juutalaiset pantiin maksamaan tuhotöiden aiheuttamat aineelliset vahingot. Lakien, kiusanteon ja väkivallan tarkoitus oli tehdä juutalaisten elämästä niin sietämätöntä, että he lähtisivät maasta vapaaehtoisesti.
Suunnitelma myöskin toimi, vaikka Saksa veloitti valtavia summia maastamuuttoluvista. Juutalaiset haluttiin saada pois maasta, mutta heidän omaisuuttaan ei haluttu menettää.
Noin 70 000 juutalaista lähti Saksasta pian sen jälkeen, kun Hitler vuonna 1933 oli noussut valtaan Saksassa. Sen jälkeen maastamuutto hidastui joksikin aikaa, kunnes kristalliyön tapahtumat saivat jälleen kymmenettuhannet juutalaiset pakenemaan maasta.
Myös Victor Klemperer harkitsi maastapakoa ja kysyi neuvoa saksalaiselta virkamieheltä, jonka tehtävänä oli neuvoa maastamuuttoasioissa: ”Hänen selityksestään ymmärsin, että meidät päästettäisiin lähtemään maasta, kun meidät olisi kynitty putipuhtaiksi.”
Klemperer luopui suunnitelmistaan, mutta moni muu lähti. Vuonna 1939 kaikkiaan 77 000 juutalaista muutti Saksasta huolimatta vaikeuksista löytää maata, joka olisi halukas ottamaan heidät vastaan.
Esimerkiksi Britannia otti vastaan 10 000 lasta vain valtiolle maksettuja merkittäviä vakuuksia vastaan.
Leisslingin kaupungin asukkaat juhlivat juutalaisten vainoa pukeutumalla irtoneniin ja esittämällä juutalaisia.
Sota alkoi
Vuonna 1939 natsien unelma ”juutalaisvapaasta” Saksasta oli toteutumassa. Toisen maailmansodan alkaessa noin 282 000 Saksan alunperin 500 000:sta ja 117 000 Itävallan 174 000 juutalaisesta oli lähtenyt maasta.
Heidän joukossaan olivat muun muassa saksalainen fyysikko Albert Einstein ja itävaltalainen psykoanalyytikko Sigmund Freud, jotka kumpikin asettuivat Yhdysvaltoihin.
Saksan miehitettyä Puolan tilanne muuttui, kun natsihallinnon alaisena oli yhtäkkiä miljoonia juutalaisia.
Määrä kasvoi koko ajan, kun Saksan armeija eteni Euroopassa. Natsien ratkaisu siihen, mitä he kuvasivat valtaamiensa alueiden ”juutalaisongelmaksi”, oli koota juutalaiset valtaviin gettoihin, joissa nämä joutuivat orjatöihin.
Myös Saksassa juutalaisia alettiin koota erillisille alueille. Toukokuussa 1940 Victor Klemperer pakotettiin luopumaan talostaan ja muuttamaan vaimoineen niin sanottuun juutalaistaloon, jossa asui muitakin juutalaisia.
”Vielä on mahdotonta tietää, pystymmekö tekemään elämästämme siedettävää”, Klemperer pohti päiväkirjassaan. Juutalaisten oloja heikennettiin jatkuvasti.
Vuonna 1941 juutalaisilta kiellettiin maito, tupakka ja yleisten puhelinten käyttö. Lisäksi heidän tuli kiinnittää vaatteisiinsa keltainen Daavidin tähti. Juutalaiset eivät enää saaneet poistua Saksasta, ja yhä useampi joutui keskitysleireille.
”Jos joku pidätetään jostakin rikkomuksesta, isosta tai pienestä, se on sama kuin kuolemantuomio. Yksikään ei palaa takaisin.” Klemperer kirjoitti.
Viikon kuluttua siitä kun hänen samassa talossa asunut ystävänsä oli pidätetty, ilmoitettiin, että tämä oli kuollut sydänkohtaukseen.
Pian kerrottiin, että hän olikin hirttäytynyt sellissään. Jokainen talossa tiesi, että todellisuudessa hänet oli teloitettu.
Natsit kehittivät uusia ilmaisuja vainoille, karkotuksille ja joukkotuhonnalle.
Sanoilla siloiteltiin hirmutekoja
Victor Klemperer tekee päiväkirjoissaan huomiota ”Kolmannen valtakunnan kielestä” ja peiteilmaisuista.
Esimerkiksi kylmä-veriset murhat olivatkin Sonderbehandlung, ”erikoiskäsittely”, ja kidutus oli Verschärfte Vernehmung, ”kovennettu kuulustelu”. Juutalaisista ja romaneista puhuttiin säännönmukaisesti ”ali-ihmisinä”.
Klempererin mukaan peiteilmaisuja vilisevän kielen tarkoitus oli tehdä juutalaisista vähitellen yhteiskunnan hylkiöitä. Hän vertasi sanoja pieniin määriin arsenikkia: kun arsenikkia saa vähäisiä määriä pitkän ajan kuluessa, myrkyn vaikutus ei tunnu heti vaan vasta myöhemmin, kun sitä on kertynyt elimistöön vähitellen riittävä määrä.
Lopullinen ratkaisu
Wannseen konferenssissa tammikuussa 1942 natsit päättivät, että Euroopan juutalaiset oli hävitettävä. Itä-Euroopan puolijuutalaiset rinnastettiin täysjuutalaisiin ja neljännesjuutalaiset puolestaan ei-juutalaisiin – jollei heillä ollut jotakin ”selvää epäsuotuisaa rodulleen ominaista ulkonäöllistä piirrettä”, kuten kokouksen loppuyhteenvedossa mainittiin.
Vuonna 1943 Saksassa vielä olleilta juutalaisilta vietiin heidän loputkin oikeutensa ja heitä alettiin viedä järjestelmällisesti tuhoamisleireille.
Yksi toisensa jälkeen Klempererin asuintovereita juutalaistalosta katosi: ”Monet ympäriltäni kaatuvat, mutta minä olen vielä elossa. Ehkä on kohtaloni jäädä henkiin ja kantaa todistajan taakka”, hän kirjoitti.
Klempererin mahdollisuus paeta avautui helmikuussa 1945, kun liittoutuneet pommittivat hänen kotikaupunkiaan Dresdeniä. Tuhannet palopommit tuhosivat suuria osia kaupungista, mutta Klemperer vaimoineen selvisi hengissä.
Sodan viimeisinä kuukausina pakolaiset päätyivät lopulta Müncheniin, jonka yhdysvaltalaiset pian miehittivät. Dresdenissä ennen vuotta 1933 asuneesta 4 675 juutalaisesta oli sodan jälkeen elossa enää muutamia.
Tajuttuaan viimein hävinneensä sodan Adolf Hitler teki itsemurhan 29. huhtikuuta 1945. Poliittisessa testamentissaan hän kirjoitti: ”Ennen kaikkea velvoitan kansakunnan johdon ylläpitämään rotulakeja sekä käymään peräänantamatonta taistelua kaikkien kansojen myrkyttäjää, kansainvälistä juutalaisuutta vastaan.”
930 juutalaista sai vuonna 1939 luvan lähteä Kuubaan laivalla, mutta lopulta he joutuivat palaamaan Eurooppaan.
Kukaan ei halunnut ottaa juutalaislaivaa vastaan
Vain harvat maat halusivat ottaa vastaan juutalaisia, joita Saksasta lähti kymmeniätuhansia pakoon natsien terroria.
Natsien Saksan juutalaisiin kohdistuvan häirinnän päätarkoitus oli tehdä juutalaisten elämästä niin sietämätöntä, että nämä lähtisivät vapaaehtoisesti maasta. Vain harvat maat olivat kuitenkin valmiita ottamaan heitä vastaan.
Osa pakolaisista matkusti brittien hallinnoimaan Palestiinaan, jossa oli tiukat mää-räykset maahan otettavien juutalaispakolaisten määrästä. Myös Yhdysvalloissa ja Länsi-Euroopan maissa juutalaisten maahantuloa säädeltiin ankarasti.
930 juutalaista lähti toukokuussa 1939 matkustajalaiva MS St. Louisilla kohti Kuubaa, mutta Kuuban viranomaiset vaativat maahan-pääsystä 500 dollaria hengeltä. Vain 29 pystyi maksamaan summan.
Laiva jatkoi Yhdysvaltoihin ja Kanadaan, mutta kumpikaan maa ei suostunut ottamaan pakolaisia vastaan. Lopulta Britannia, Ranska, Hollanti ja Belgia suostuivat ottamaan laivan matkustajat vastaan.
Noin 250 heistä menetti henkensä myöhemmin Saksan aluevalloitusten myötä.