Berliinin kuuluisin homoklubi Eldorado oli tupaten täynnä tuona iltana vuonna 1926. Sen asiakaskunta koostui homoista, lesboista, transvestiiteista ja transihmisistä sekä taiteilijoista, julkkiksista ja jopa uteliaista matkailijoista, jotka halusivat kokea Berliinin hillittömän yöelämän.
Tuon illan ohjelma oli poikkeuksellinen, sillä luvassa oli transvestiittien ”Miss Eldorado” -kauneuskilpailu.
Asiakkaat hurrasivat, kun dragartisti Hansi Sturm asteli lavalle. Päivisin hän oli kahden lapsen isä, mutta öisin hän esiintyi viihdytti yleisöään laulamalla ja tanssimalla naisten vaatteisiin pukeutuneena. Virheettömästä ehostuksestaan ja uskaliaan lyhyistä helmoistaan tunnettu Hansi Sturm oli yksi Berliinin kuuluisimmista dragtaiteilijoista.
”Vapaa rakkaus ja kieroutuneisuus ovat osoitus kurittomuudesta. Jokainen, joka vain ajatteleekin homoseksuaalista rakkautta, on vihollisemme.” Natsipuolueen virallinen julistus vuonna 1928
EEsityksensä lopuksi Hansi Sturm veti tekorintansa pukunsa alta ja heitti ne yleisölle. Katsojat vastasivat hurmioituneilla suosionosoituksilla.
Hansi Sturm valittiin ”Miss Eldoradoksi”, ja drinkkien ja kabareen ryydittämä ilonpito jatkui aamun pikkutunneille asti.
Saksan seksuaalivähemmistöjen juhlat olivat kuitenkin pian ohi, sillä natsit väijyivät jo varjoissa. He pitivät homoseksuaalisuutta sairautena, joka piti pyrkiä nitistämään kaikin keinoin.
Berliini lukuisine vapaamielisine yökerhoineen oli 1920-luvulla homoseksuaalien ja transvestiittien paratiisi.
Berliini oli homojen paratiisi
Eldorado-yökerho ei ollut 1920-luvun Saksan ainoa homoklubi. Saksalaisen lääkärin ja seksologin Magnus Hirschfeldin (1868–1935) mukaan pelkästään Berliinissä oli 90 homobaaria ja -klubia vuonna 1923.
Muissa suurkaupungeissa, kuten Hampurissa ja Hannoverissa, oli myös runsaasti homobaareja ja transvestiittiklubeja.
Magnus Hirschfeld oli merkittävä homojen oikeuksien puolustaja Saksassa. Vuonna 1897 hän perusti niin sanotun tieteellisen humanitaarisen komitean, joka kokosi yhteen seksuaalisuuden tutkijoita eri puolilta maailmaa.
Hirschfeldin foorumin tarkoituksena oli kamppailla ennakkoluuloja vastaan – ja lopulta kumota Saksan rikoslain 175. pykälä, joka kriminalisoi homoseksuaalisuuden. Vaikka homoseksuaalisuus oli Saksassa lailla kielletty, etenkin Berliini tunnettiin kautta maailman suvaitsevaisuudestaan ”seksuaalisesti poikkeavia” kohtaan.
Berliinin ensimmäinen homoklubi avattiin vuonna 1880, ja ensimmäisen maailmansodan alkaessa vuonna 1914 niitä oli jo peräti 40.
Eldorado oli Weimarin tasavallan aikaisen Berliinin suosituin homoklubi.
Sodan päätyttyä vuonna 1918 Saksan keisarikunta lakkautettiin ja tilalle perustettiin Weimarin tasavalta. Nuori demokratia oli erittäin vapaamielinen, ja etenkin Berliiniin syntyi vallaton juhlimiskulttuuri, jolle tyypillistä oli runsas päihteiden käyttö sekä kaikenlainen estottomuus.
Weimarin tasavallassa ei harjoitettu sensuuria, mikä johti homoille ja lesboille suunnattujen sanoma- ja aikakauslehtien räjähdysmäiseen lisääntymiseen. Suosituin aikakauslehti oli nimeltään Die Freundschaft (”Ystävyys”), joka alkoi ilmestyä elokuussa 1919. Neljä vuotta myöhemmin sen levikki oli kaksinkertaistunut 20 000:sta kappaleesta 40 000:een.
”7–8 prosenttia Saksan miehistä on homoseksuaaleja. Jos tilanne ei muutu, tuo vitsaus tuhoaa kansakuntamme.” Heinrich Himmler puheessa vuonna 1937
Die Freundschaftin perustamisvuonna lääkäri Magnus Hirschfeld avasi Berliiniin maailman ensimmäisen seksuaalitieteen instituutin. Instituutti tutki homoseksuaalisuutta ja transsukupuolisuutta, ja Hirschfeldin työ teki hänestä kuuluisan – ja kammotun – kaikkialla Euroopassa.
Instituutin tehtävänä oli etsiä tieteellistä näyttöä siitä, etteivät homoseksuaalisuus ja transsukupuolisuus johtuneet turmeltuneisuudesta, kuten tuolloin yleisesti uskottiin, vaan biologiasta. Magnus Hirschfeld muotoili asian vuonna 1919:
”Pian koittaa päivä, jolloin tiede voittaa erehdyksen, oikeudenmukaisuus voittaa epäoikeudenmukaisuuden ja rakkaus voittaa vihan ja tietämättömyyden.”
Siinä hän erehtyi.
Homoseksuaalinen natsipomo
Kaikki saksalaiset eivät kuitenkaan katsoneet hyvällä homokulttuurin kukoistusta. Vuonna 1928 natsipuolue julkisti virallisen kantansa homoseksuaalisuuteen, eikä se ollut suvaitsevainen:
”Vapaa rakkaus ja kieroutuneisuus ovat osoitus kurittomuudesta. Siksi torjumme homoseksuaalit aivan kuten torjumme kaiken muun, joka vahingoittaa kansakuntaamme. Jokainen, joka vain ajatteleekin homoseksuaalista rakkautta, on vihollisemme.”
Noustuaan valtaan vuonna 1933 Adolf Hitler hyökkäsi ankarasti yhteiskunnan ”seksuaalisesti poikkeavia elementtejä” vastaan. Magnus Hirschfeld, joka oli sekä homo että juutalainen, joutui pian Hitlerin silmätikuksi, ja 6. toukokuuta 1933 natsit hyökkäsivät Hirschfeldin seksuaalitieteen instituuttiin ja polttivat instituutin asiakirjat ja tutkimusaineistot.
Hirschfeld pakeni ensin Sveitsiin ja sitten Pariisiin, missä hän yritti jatkaa instituuttinsa työtä – huonolla menestyksellä. Hän kuoli sydänkohtaukseen Nizzassa 14. toukokuuta 1935.
Natsit iskivät Magnus Hirschfeldin seksuaalitieteen instituuttiin 6. toukokuuta 1933.
Tuolloin Hitlerin natsihallinto jo syrji Saksan seksuaalivähemmistöjä järjestelmällisesti.
Vuonna 1933 natsit alkoivat sulkea homoklubeja Berliinissä ja muualla Saksassa. Monet homot tajusivat vaaran ja pakenivat maasta, mutta suuri osa jäi Saksaan.
Osa maahan jääneistä liittyi natsien puolisotilaalliseen Sturmabteilung-järjestöön eli SA:han siinä toivossa, että SA:n johtaja Ernst Röhm pystyisi suojelemaan heitä. Röhm oli itsekin homo, mikä oli tullut yleiseen tietoon, kun eräs sosiaalidemokraattien sanomalehti oli paljastanut asian vuonna 1931 artikkelissaan Röhmin ”turmeltuneesta käytöksestä”.
Hitler jätti alkuun Röhmin rauhaan. Röhmin homoseksuaalisuus soti kuitenkin natsien ihanteita vastaan, ja lisäksi pitkälti roistoista koostuvasta SA-järjestöstä oli tullut uhka Hitlerille, joka pelkäsi Röhmin suunnittelevan sosialistista vallankumousta ja hänen syrjäyttämistään.
Monet Saksan homot toivoivat Ernst Röhmin suojelevan heitä, mutta tämä ei pystynyt suojelemaan edes itseään.
Niinpä Hitler päätti eliminoida Ernst Röhmin ja monia muitakin poliittisia vastustajiaan natsipuolueessa. SS-joukot ja salainen poliisi Gestapo toteuttivat puhdistukset 30. kesäkuuta 1934 niin sanottuna ”pitkien puukkojen yönä”.
Kun Röhm oli raivattu pois tieltä, natsit alkoivat vainota homoseksuaaleja entistä ankarammin. Vuonna 1934 Gestapo antoi Saksan suurten kaupunkien poliisiasemille määräyksen laatia luettelo viranomaisten tiedossa olevista homomiehistä.
Seuraavana vuonna natsit kiristivät myös pykälää 175, joka kielsi homoseksuaalisuuden. Muutos helpotti ihmisten pidättämistä ”homoseksuaalisen käytöksen” vuoksi ja kovensi siitä annettuja rangaistuksia. Aiemmin homoudesta oli tuomittu yhdestä päivästä viiteen vuoteen vankeutta, mutta nyt rangaistusasteikko oli kolmesta kuukaudesta kymmeneen vuoteen.
Näiden toimenpiteiden seurauksena homoseksuaalien pidätykset lisääntyivät räjähdysmäisesti. Vuonna 1936 pykälä 175:n rikkomisesta pidätettiin yli 5 000 ihmistä, mikä oli yli viisi kertaa niin paljon kuin kaksi vuotta aiemmin.
Himmler inhosi homoja
Homoja oli vainottu Euroopassa jo vuosituhansien ajan, joten Saksa ei ollut siinä suhteessa poikkeus. Mutta siinä missä muut maat siirtyivät vähitellen hyväksyvämpään suuntaan, natsit alkoivat vainota heitä entistä ankarammin.
Yksi syy siihen oli tutkijoiden keskuudessa laajalle levinnyt käsitys, jonka mukaan homoseksuaalisuus oli kytköksissä rikollisuuteen, kuten prostituutioon ja murhiin.
Toisekseen natsit ja etenkin SS-johtaja Heinrich Himmler pitivät homoja uhkana Saksan kansan olemassaololle.
Vähemmistöjä vainottiin
Kommunistit joutuivat tulilinjalle ensin
Noustuaan valtaan tammikuussa 1933 Hitler alkoi ensi töikseen vangita poliittisia vastustajiaan – kuten Saksan runsaslukuisia kommunisteja. Vuoden lopulla poliittisin perustein oli vangittu jo noin 50 000 henkilöä.
Juutalaiset olivat päävihollisia
Natsit pitivät juutalaisia loisina ja ali-ihmisinä, jotka uhkasivat arjalaisen rodun olemassaoloa. Sen seurauksena noin 6 miljoonan juutalaisen joukkotuho toisen maailmansodan aikana muun muassa ampumalla, nälkiinnyttämällä ja kaasulla.
Jehovan todistajat eivät hyväksyneet Hitleriä
Saksan noin 25 000 Jehovan todistajaa kieltäytyivät vannomasta uskollisuutta Hitlerille tai palvelemasta armeijassa. Rangaistukseksi heistä 10 000 vangittiin ja 2 000–3 000 vietiin keskitysleireille, joissa heidän tunnuksenaan oli violetti kolmio. Heistä noin 1 200 kuoli.
Vapaamuurarit joutuivat epäsuosioon
Natsit uskoivat vapaamuurarien olevan liitossa juutalaisten kanssa ja hallitsevan kulisseissa sekä Neuvostoliittoa että Britanniaa. Kolmannessa valtakunnassa murhattiin 80 000–200 000 vapaamuuraria.
Pappeja vietiin keskitysleireille
Hitler vihasi katolista kirkkoa. Siksi noin 3 000 pappia pidätettiin ja suurin osa teljettiin Dachaun keskitysleirin katolisille papeille tarkoitetulle erityisosastolle. Noin tuhat pappia kuoli.
Mustia pakkosteriloitiin
Vuonna 1935 säädetyissä Nürnbergin rotulaeissa ei mainittu mustaihoisia, mutta heitä vainottiin Saksassa silti. Natsit pakkosteriloivat heitä joukoittain, ja historioitsijoiden mukaan jopa 4 000 mustaihoista henkilöä tapettiin.
Himmler halusi, että Saksassa syntyisi mahdollisimman paljon arjalaisia lapsia, ja uskoi homojen olevan esteenä tavoitteen toteutumiselle.
”7–8 prosenttia Saksan miehistä on homoseksuaaleja. Jos tilanne ei muutu, tuo vitsaus tuhoaa kansakuntamme. Homoseksuaalit riistävät Saksalta ne lapset, jotka he ovat isänmaalle velkaa”, Himmler julisti puheessa vuonna 1937.
Kolme vuotta myöhemmin hän määräsi, että kaikki homomiehet lähetettäisiin keskitysleireille, kun he olivat suorittaneet vankeusrangaistuksensa. Siellä raskas pakkotyö koulisi heistä heteroseksuaaleja.
Homoseksuaaliset naiset eivät sen sijaan ilmeisesti olleet Himmlerille ongelma. Lesboklubit ja Die Freundin -lehti (”Ystävätär”) suljettiin vuonna 1933, mutta lesbonaisia ei rangaistu. Kenties Himmler uskoi, että heidät voitaisiin taivutella tai pakottaa synnyttämään lapsia.
Homoseksuaaleja vainottiin kaikkialla Euroopassa. Vuonna 1482 ritari Richard Puller von Hohenburg ja hänen rakastajansa ja aseenkantajansa Anton Mätzler poltettiin roviolla Zürichissä.
Homoseksuaalisuus kiellettiin lailla
Homoseksuaalisuus oli rikos muuallakin kuin natsi-Saksassa. Monissa Pohjoismaissa homoseksuaalisuus oli kielletty laissa 1970-luvun alkuun asti.
Ranskan vallankumouksen aikana homoseksuaalisuus tuli Ranskassa lailliseksi. Ranskan valloitettua Alankomaat homoseksuaalisuus sallittiin myös siellä vuonna 1811.
Saksan miehitysaikana vuodesta 1940 lähtien natsi-Saksan homovastaisia lakeja sovellettiin myös Alankomaissa. Toisen maailmansodan aikana Alankomaissa tuomittiin vankilaan 54 homoseksuaalia.
Tanskassa homoseksuaalisuus dekriminalisoitiin vuonna 1930, mutta Saksan miehityksen aikana homomiehiä vietiin Neuengammen keskitysleirille.
Ruotsi dekriminalisoi homoseksuaalisuuden vuonna 1944. Lääketieteellinen määritelmä homoseksuaalisuudesta ”mielenterveyden häiriönä” oli kuitenkin voimassa vuoteen 1979 asti.
Suomessa homoseksuaalisuus dekriminalisoitiin vuonna 1971. Aiemmin homoudesta oli voinut seurata jopa kahden vuoden vankeustuomio.
Norja dekriminalisoi homoseksuaalisuuden viimeisenä Pohjoismaana vuonna 1972. Norjan hallituksen mukaan 119:ää homomiestä rangaistiin vuosina 1902–1950 seksuaalisen suuntautumisen vuoksi.
Pykälä 175 pysyi voimassa
Keskitysleireillä homoseksuaalisten vankien tunnus oli vaaleanpunainen kolmio. Vaikka heitä ei tuhottu järjestelmällisesti kuten juutalaisia, läheskään kaikki eivät selviytyneet leireiltä elossa.
Luvut keskitysleireiltä, joilla oli runsaasti homoseksuaalisia vankeja – kuten Sachsenhausenissa – osoittavat, että heistä kuoli jopa 60 prosenttia. Monet kuolivat kovan työn aiheuttamaan uupumukseen, toiset taas erilaisiin tauteihin, kuten ripuliin tai punatautiin.
Myös kidutus ja pahoinpitely olivat yleisiä kuolinsyitä. Kastraation ja erilaisten lääketieteellisten kokeiden piti parantaa homoseksuaalit ”sairaudestaan”, mutta ne johtivat usein heidän kuolemaansa.
Natsien hirmuhallinnon aikana pidätettiin ainakin satatuhatta homoseksuaalia. Heistä 50 000 sai tuomion ja jopa 15 000 päätyi keskitysleireille, joissa lähes kaksi kolmasosaa menehtyi.
Vaikka homoseksuaalien pahin vaino helpotti sodan jälkeen, he olivat Saksassa yhä syrjitty vähemmistö. Pykälä 175, jolla homoseksuaalisuus oli kriminalisoitu vuonna 1871, oli voimassa DDR:ssä vuoteen 1967 ja Länsi-Saksassa vuoteen 1969 asti.