Antarktiksen ahtojäät olivat enää muutaman kilometrin päässä. M/S Schwabenland -aluksen kannella retkikunnan johtaja Alfred Ritscher kuuli kuulaassa aamussa matruusin huutavan:
”Eis voraus” eli ”jäätä edessä”. Oli 19. tammikuuta 1939.
Natsit antoivat Etelämantereella tutkimilleen alueille nimen Neu Schwabenland eli Uusi Schwabenland (lippu näyttää, missä alue suunnilleen sijaitsi).
Antarktis/1938–1939
Saksa lähetti vuosina 1901 ja 1911 tutkimusretkikunnat Antarktikselle. Tarkoitus oli sekä tehdä tieteellisiä tutkimuksia että yrittää ylittää Etelämanner ja selvittää, muodostiko se yhden yhtenäisen maa-alueen. Vuosina 1938–1939 saksalaisten motiivina olivat sen sijaan aluevalloitukset ja resurssien hankkiminen sotaa suunnittelevalle valtiolle.
Merimatka Hampurista oli kestänyt kuukauden, ja ennen sitä Ritscher oli valmistellut matkaa puoli vuotta. Tutkimusretken budjetti oli kolme miljoonaa valtakunnanmarkkaa, ja hankkeen takana oli itse Luftwaffen komentaja Hermann Göring.
Valaanlihaa, tutkimusta ja mineraaleja
Aiemmasta Saksan Antarktiksen-tutkimusmatkasta oli kulunut 27 vuotta. Vuonna 1912 saksalainen geofyysikko Wilhelm Filchner oli johtanut retkikuntaa Etelämantereelle, joka nyt levittäytyi M/S Schwabenlandin edessä.
Noiden vajaan kolmen vuosikymmenen aikana niin Britannia, Venäjä, Ranska kuin Norjakin olivat esittäneet aluevaatimuksia Antarktiksella.
Yksi merkittävä kiinnostuksen syy oli valaanpyynti – myös Saksassa, jossa oli 80 miljoonaa ihmistä ruokittavana ja sota tulossa.
Göringin laatimassa Saksan nelivuotissuunnitelmassa (1938–1942) tärkeä tavoite olikin Antarktiksen rannikon ja maa-alueiden valtaaminen Saksan elintarvikevarastojen turvaamiseksi.
Valtaus ilman aseita
210 kilometriä 30 asteen pakkasessa
Hanke tarvitsi johtajan, joka pystyisi ohjaamaan laivaa jäävuorien lomassa sekä lentämään lentokonetta. Vuonna 1938 Alfred Ritscher oli 60-vuotias kokenut lentäjä, joka oli hankkinut lentolupakirjansa ilmavoimien palveluksessa. Lisäksi hän oli osallistunut Koillisväylän tutkimusretkeen, jolla hän oli pelastanut miehistön vaeltamalla 210 kilometriä Huippuvuorten halki hyytävässä pakkasessa laivan juututtua jäihin.
Tuhansia ilmakuvia
Saksalaiset ottivat 11 000 valokuvaa noin 350 000 neliökilometrin alueelta. Se edellytti kokeneita valokuvaajia sekä jämeriä kameroita ja kylmää kestävää filmiä. Lufthansan vuonna 1926 perustama Hansa Luftbild -ilmavalokuvausyritys osallistui tutkimusretkeen. Yritys toimii edelleen ympäri maailmaa.
33 miehen piti varmistaa saippuan ja margariinin saanti
Hampurista 17. joulukuuta 1938 lähteneeseen retkikuntaan kuului 33 henkilöä – upseereita, matruuseja, tutkijoita, valokuvaajia ja lentäjiä, jotka tutkivat ja kartoittivat aluetta Saksan tarpeisiin. Mukana oli meritutkijoita, geofyysikoita, meteorologeja ja meribiologeja ”valaidentutkimusinstituutista”. Oma valaanpyynti säästäisi Saksan suurilta valuuttamaksuilta etenkin Norjaan, joka toimitti Saksaan vuosittain 200 000 tonnia valaanrasvaa saippuan ja margariinin tuotantoon.
Valaanpyynnin ja kalastuksen lisäksi retken tarkoitus oli vauhdittaa Saksan yliopistoissa laiminlyötyä napatutkimusta. Lisäksi Kolmannen valtakunnan johto toivoi jäätikön alta löytyvän arvokkaita jalometalleja ja muita mineraaleja.
Erityisen kiinnostuksen kohde oli öljy, jota tarvittiin etenkin Hitlerin ja armeijan johdon tuleviin sotasuunnitelmiin. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt, miten paljon Etelämantereella olisi luonnonvaroja ja vielä vähemmän, miten niihin pääsisi käsiksi.
Retkellä oli myös tärkeä propaganda-arvo, sillä natsijohtajien oli osoitettava kyvykkyytensä niin omalle kansalle kuin maailmallekin.
”Lampun sytyttyä katapultti sinkoaa Boreaksen matkaan. Kone on ilmassa.” Kuvaus lentoveneen laukaisusta ilmaan
Sekä Itävalta että Sudeettialueet oli jo liitetty Saksaan, ja hyökkäys Puolaan odotti nurkan takana. Saksa voisi pönkittää havittelemaansa asemaa suurvaltana valloittamalla osan Etelämantereesta.
Saksa toivoi voivansa myös perustaa Etelämantereelle strategisesti tärkeitä laivastotukikohtia, joista se voisi valvoa laivaliikennettä Eteläisellä jäämerellä.
Vuonna 1938 kansainvälisiä valvontaviranomaisia ei käytännössä ollut, ja lisäksi Saksa oli eronnut YK:ta edeltäneestä Kansainliitosta. Niinpä Saksan pyrkimyksille ei ollut mitään laillisia esteitä.
Lentokoneet kartoittivat Schwabenlandia
Hyvin sujuneen matkan jälkeen M/S Schwabenland saapui ahtojäälle 19. tammikuuta 1939. Ensimmäisenä tehtävälistalla oli lähettää lentokoneet kuvaamaan ja hahmottamaan alueita niiden kartoitusta varten.
Laivassa oli sitä varten mukana kaksi Dornier-lentovenettä, Boreas ja Passat, jotka voitiin laukaista kannelta katapultilla veteen ja nostaa kannelle laivan nosturilla. Nyt oli vain selvitettävä, toimisiko katapultti kylmässä ilmassa.
Lentoveneet Boreas ja Passat olivat ratkaisevassa osassa Neu Schwabenlandin kartoittamisessa Etelämantereella. Ne laukaistiin laivan kannelta katapultilla ja nostettiin takaisin alukseen nostolaitteella.
Saksalainen historioitsija Heinz Schön kuvaili ensimmäistä lentoa kirjassaan Mythos Neu-Schwabenland – für Hitler am Südpol:
”Lentokapteeni Richard Heinrich Schirmacher kapuaa koneeseen, perässään lentomekaanikko Kurt Loesener, radio-operaattori Erich Gruber ja viimeisenä valokuvaaja Siegfried Sautner. Ovet suljetaan. Boreas on lähtövalmis. Katapultin vieressä seisoo lähtömiehistön työnjohtaja Herbert Bolle. Hän odottaa, että lennonjohtaja sytyttää merkkilampun. Kun se syttyy, hän kääntää vipua. Seuraavassa hetkessä katapultti sinkoaa Boreaksen matkaan. Kone on ilmassa.”
Seuraavan kahden viikon aikana Boreas ja Passat tutkivat 600 000 neliökilometrin suuruisen alueen yli ja ottivat Zeiss-kameroillaan yli 11 000 kuvaa. Kummankin koneen piti teoriassa pystyä tutkimaan täydellä tankilla 3 000 metrin lentokorkeudessa yli 200 000 neliökilometrin suuruinen alue.
Käytännössä yhdellä lennolla pystyttiin kuitenkin kattamaan enintään 65 000 neliökilometriä.
Lentoveneillä oli merkittävä rooli Neu Schwabenlandin kartoittamisessa.
Lentoja tehtiin kaikkiaan 15, vaikka miehistö olisi todennäköisesti pystynyt useampaankin, jolleivät ankarat sääolosuhteet, kylmyys ja kovat tuulet olisi alkaneet koetella Passatin moottoreita.
Tutkimusretkikunnan tiedeosasto teki ahkerasti töitä kerätäkseen alueelta mahdollisimman paljon tietoa ennen helmikuun 6. päivää, jolloin oli määrä lähteä paluumatkalle.
Meritutkijat mittasivat meriveden syvyyttä ja suolapitoisuutta, ja biologit perehtyivät Antarktiksella runsaslukuisina eläviin pingviineihin. Muutama pingviiniyksilö otettiin jopa laivalle mukaan Eurooppaan vietäväksi.
Alue merkittiin hakaristeillä
Alue piti lisäksi merkitä Kolmannen valtakunnan tunnuksilla, ja Richterillä oli sitä varten mukana tuhansia metallikeppejä, joita koristi hakaristilippu.
Niitä heitettiin Boreaksesta ja Passatista rajaamaan saksalaisten ”löytämää” runsaan 600 000 neliökilometrin laajuista aluetta.
Lentävät lautaset ovat yksi monista Neu Schwabenlandiin liitetyistä tarinoista.
Hitler pakeni Antarktikselle!
Heinäkuussa 1945 saksalainen sukellusvene U-530 ilmestyi Mar del Platan satamaan Argentiinaan. Miehistö antautui heti mutta ei osannut kuulusteluissa selittää, miksi sukellusveneen matka Atlantin yli oli kestänyt kaksi kuukautta.
Tapaus ruokki huhuja, joiden mukaan Adolf Hitler oli aiemmin kuljetettu Neu Schwabenlandiin, jonne saksalaiset olisivat rakentaneet vuoden 1938 retkellä maanalaisen tukikohdan.
Huhumyllyä vauhditti se, että toisen maailmansodan jälkeen oli nähty ”lentäviä lautasia”, joiden väitettiin tulleen Antarktiselta ja sisältävän saksalaisten tutkijoiden Prahan BMW-tehtaalla kehittämää tekniikkaa.
Ritscher kirjoitti:
”Kuvat kattavat yli 350 000 km2:n alueen – –; lisäksi mukaan voidaan lukea reuna-alueita 250 000 km2. Yhteensä on siis kartoitettu yli 600 000 km2. Tämä alue on nimetty Neu Schwabenlandiksi. Alue on kaikilla lentomatkoilla merkitty hakaristein ja valtakunnan lipuin varustetuilla metallikepeillä. Näin kartoittamalla, merkitsemällä ja nimeämällä Neu Schwabenlandin Saksa on ottanut ensimmäisen askeleen oikeutensa vahvistamiseksi tähän alueeseen. Saksan valtakunnalla on tämän tutkimusretken perusteella täysivaltainen oikeus osallistua päätöksentekoon Antarktiksen jakamisesta muiden asianomaisten valtojen kanssa. Lisäksi yksi tutkimusretken merkittävimmistä seurauksista on oikeus osallistua valaanpyyntiin Eteläisellä jäämerellä.”
Nämä olivat suuria sanoja, etenkin kun Norja oli jo aiemmin tutkinut alueita ja julistanut 14. tammikuuta 1939 aluevaatimuksen Kuningatar Maudin maahan, kuten norjalaiset alueen olivat nimenneet.
Ritscher oli jopa ottanut mukaan norjalaisia karttoja avuksi määrittämään lentoreittejä ”tutkimattomien” alueiden yli.
Kartat eivät tosin olleet mitenkään kovin tarkkoja, mutta niistä oli silti apua. Kaikesta huolimatta Ritscher oli pakahtua ylpeydestä, ja retkikunta odotti kotimaassa riemuvastaanottoa.
Tutkimusretki jäi huomiotta
Retkikunta saapui 65 päivän merimatkan jälkeen Cuxhafenin satamaan Hampuriin.
Laiturilla ei ollut vastassa riemuitsevaa kansaa, eikä lehdistö juurikaan kirjoittanut tutkimusretkestä – paitsi muutamia mainintoja suurista kuningaspingviineistä, joita retkikunta oli tuonut Antarktikselta. Minkäänlaista lehdistötilaisuutta ei pidetty.
Alfred Ritscher (naurava mies vasemmalla) toi Etelämantereelta Saksaan pingviinejä.
Mikään valtio ei tunnustanut natsi-Saksan vaatimuksia Neu Schwabenlandiin. Norja oli jo aiemmin vaatinut aluetta itselleen, ja se lähetti välittömästi virallisen protestin, jonka Göring tietenkin sivuutti.
Hänellä oli kuitenkin kiire maailmansodan valmisteluissa eikä hän enää ryhtynyt aktiivisesti edistämään Saksan aluevaatimuksia Antarktiksella.