Natsiajan rakennukset: Hitlerin unelmien jäänteet

Natsiajan rakennusten piti herättää kunnioitusta ja uhkua tuhatvuotisen valtakunnan asemaa suurvaltana.

Hitler palkkasi jo valtakautensa alussa Albert Speerin pääarkkitehdikseen. Molempia innoitti antiikin kreikkalainen ja roomalainen arkkitehtuuri, mikä näkyy selvästi monissa sodan tuhoilta säilyneissä natsiajan rakennuksissa, kuten Berliinin olympiastadionissa.

Sen sijaan Hitler ei syttynyt aikansa kokeilevasta ”avantgarde”-arkkitehtuurista, jota hän piti rappioituneena.

Kotkanpesä

Huhtikuussa 1937 Hitlerin lähipiiriin kuulunut Martin Bormann sai loistoidean. Hän päätti rakennuttaa Hitlerille lahjaksi ”teehuoneen” Kehlsteinin vuoren huipulle Obersalzbergin alueelle Baijerin Alpeille. Liittoutuneet antoivat 1834 metrin korkeudessa sijaitsevalle teehuoneelle myöhemmin nimen Kotkanpesä.

Rakennus valmistui ennätysajassa. Sitä rakennettiin koko talvi lumisateesta ja lumivyöryistä huolimatta, ja syyskuussa 1938 Kehlsteinhaus oli valmis ottamaan vastaan vieraita. Hitler oli vaikuttunut, mutta ei riemastunut lahjasta. Hän kärsi nimittäin korkean paikan kammosta eikä sietänyt ohutta vuoristoilmaa.

Hitler kävi edustustehtävien puitteissa Kehlsteinshausissa vain 14 kertaa, viimeisen kerran syyskuussa 1940. Sitä ei tiedetä, montako kertaa hän kävi siellä yksityisesti, mutta ei todennäköisesti kovin montaa.

Sodan lopussa liittoutuneet pelkäsivät, että Hitler kävisi viimeiseen puolustustaisteluun ”Alppilinnoituksesta” Obersalzbergissä. Siksi Britannian ilmavoimat pommittivat alueen rakennuksia 25. huhtikuuta 1945. Myös Kotkanpesä oli tarkoitus tuhota, mutta liittoutuneet eivät osuneet siihen.

Kehlsteinhaus on nykyään suosittu matkailukohde, jossa on ravintola ja oluttupa.

Keromanin sukellusvenetukikohta

Vuonna 1940 amiraali Karl Dönitz halusi tukikohdan, josta ohjailla taisteluja Atlantilla ja Pohjanmerellä.

Sitä varten päätettiin rakentaa ennennäkemättömän suuri ja massiivinen betonirakennelma Keromanin niemelle Ranskan länsirannikolla sijaitsevan Lorientin edustalle.

Rakennustyöt alettiin vuonna 1941, ja rakennus oli valmis jo seuraavana vuonna.

Rakennelman betoniholvien suojassa mahtui huoltamaan, tankkaamaan ja aseistamaan yhtä aikaa jopa 30 sukellusvenettä, ennen kuin ne lähetettiin upottamaan liittoutuneiden rahtilaivoja.

Kun yhdysvaltalaiset vuonna 1945 saapuivat Lorientiin ja valloittivat kaupungin, saksalaissotilaat Keromanin tukikohdassa eivät suostuneet antautumaan.

Yritykset pommittaa tukikohdan betonimuureja osoittautuivat tuloksettomiksi, ja yhdysvaltalaiset joutuivat lopulta nälkiinnyttämään saksalaiset antautumaan.

Tukikohta oli Ranskan laivaston käytössä vuoteen 1997, ja nykyään se toimii museona.

Lomakeskus Prora

1930-luvulla Saksan valtiollinen työväestön virkistysjärjestö ”Kraft Durch Freude” oli suurin laatuaan maailmassa. Järjestö omisti muun muassa valtavan Prora-lomakeskuksen Rügenin saarella.

Prorassa oli 20 000 vuodepaikkaa. Jo pelkästään sen vain 150 metrin päässä rantaviivasta sijaitseva päärakennus oli 4,5 kilometrin pituinen.

Lisäksi oli seitsemän muuta majoitusrakennusta, uima-altaita, elokuvateattereita ja kaikkea, mitä saksalainen ydinperhe saattoi lomallaan toivoa.

Rakennukset suunnitteli Clemens Klotz, ja rakentaminen alettiin vuonna 1936.

Proraa ei kuitenkaan koskaan ehditty käyttää lomakylänä. Rakentaminen keskeytettiin aivan loppuvaiheessa vuonna 1939 ja resurssit ohjattiin sotilaskäyttöön, sillä sodan alettua Saksa tarvitsi kaikki insinöörit ja rakennustyöläiset sotateollisuuden palvelukseen.

Sodan aikana Prora toimi pakolaiskeskuksena. Kun toisen maailmansodanpölyt olivat laskeutuneet, Prora jäi rautaesiripun itäpuolelle, ja vuoteen 1956 siellä majoitettiin neuvostojoukkoja. Sen jälkeen se päätyi Itä-Saksan sotavoimien käyttöön. Saksojen yhdistyttyä vuonna 1989 Prora jäi tyhjilleen.

Nykyään lomakeskus on edelleen toimettomana, mutta se on edelleen suhteellisen hyvässä kunnossa.

It-tornit

Makuasioista voidaan kiistellä, mutta kun natsien rakennuksista on kyse, yhdestä asiasta voidaan olla melko yksimielisiä: Ne olivat vankkoja!

Hitlerin ilmatorjuntatornit ovat tästä hyvä todiste. Kuten nimikin jo sanoo, ne rakennettiin ilmatorjuntatykkejä varten. Tornien alaosaan sijoitettiin pommisuojia siviileille.

Valtavia torneja rakennettiin kolme Berliiniin, kolme Wieniin ja kolme Hampuriin. Jotkin niistä ovat vielä osittain tai kokonaan jäljellä, vaikka britit yrittivät sitkeästi tuhota niitä räjäyttämällä. Koska tornien tuhoaminen on osoittautunut käytännössä mahdottomaksi, ne muistuttavat edelleen Euroopan mustista vuosista, mutta niille on keksitty myös hyötykäyttöä.

Wienin jäljellä olevissa torneissa on nykyään ravintoloita ja yökerhoja.

Berliinin olympiastadion

Vuoden 1916 olympialaiset piti järjestää Beliinissä, mutta ensimmäisen maailmansodan vuoksi kaupunki sai olympialaiset vasta 20 vuotta myöhemmin.

Se tarkoitti, että Berliini isännöi maailman suurinta urheilutapahtumaa vuonna 1936.

Kun koko maailman katse oli kääntynyt Berliiniin, Adolf Hitler näki tilaisuuden hyödyntää kisoja ennennäkemättömällä tavalla Saksan ja natsismin propagandan välineenä.

Saksalaisten urheilijoiden oli voitettava mahdollisimman monta mitalia, ja olympialaiset järjestettäisiin mahtipontisimmissa puitteissa, mitä maailma oli koskaan nähnyt.

Näiden suunnitelmien pohjalta rakennustyöt aloitettiin vuonna 1934. Projektin toteuttajiksi valittiin arkkitehtiveljekset Werner ja Walter March. Heidän isänsä oli arkkitehti Otto March, jonka oli pitänyt suunnitella stadion vuoden 1916 sittemmin peruuntuneita olympialaisia varten.

Tulos ylitti varmasti suurimmatkin odotukset. Mahtava stadion Grunewaldissa hieman Berliinin ulkopuolella on kooltaan 1,3 km2. Kauniin Maifeldin voimistelukentän katsomoon mahtui 50 000 katsojaa ja viereiseen Waldbühnen amfiteatteriin 25 000 katsojaa.

Lisäksi alueella on uimastadion, jalkapallostadion ja jäähalli jääkiekkoa varten.

Stadion toimii nykyään myös berliiniläisen jalkapalloseura Hertha Berlinin kotikenttänä.