Fritz Bauer silmäili uteliaana päivän postia ja etenkin Argentiinasta lähetettyä kirjettä, joka oli päätynyt Hessenin osavaltion syyttäjänvirastoon tuona kesänä 1957. Bauer avasi kirjekuoren ja alkoi lukea.
Juutalainen Bauer oli jo vuosia yrittänyt jäljittää paenneita natsisotarikollisia, kuten SS-upseeri Adolf Eichmannia, joka oli suunnitellut Euroopan juutalaisten kansanmurhan. Kirjeessä saksalainen siirtolainen Lothar Hermann kertoi tietävänsä Eichmannin asuinpaikan.
Entinen SS-upseeri asui köyhälistökorttelissa Buenos Airesin laidalla, kirjoitti Hermann, jonka tytär oli tapaillut jonkin aikaa Eichmannin poikaa.
”Kun poistun työhuoneestani, astun vihollisen alueelle.” Fritz Bauer Länsi-Saksan virkakoneistossa sodan jälkeen työskennelleistä ex-natseista
Kerran illallisella poika oli kehuskellut, että hänen isänsä oli palvellut Saksaa hyvin toisen maailmansodan aikana.
Poika oli julistanut myös, että ”olisi ollut parempi, jos saksalaiset olisivat saattaneet tuhoamistyönsä loppuun”.
Bauer riemastui – nyt Eichmann saisi vihdoinkin rangaistuksensa. Hän tiesi kuitenkin, että Saksan valtion virkakoneiston korkeimpia virkoja miehittivät yhä entiset natsit. He eivät halunneet tulla muistutetuksi menneisyydestään, joten Bauerin piti etsiä Eichmannia salaa.
Bauer työskenteli vihollisten keskellä
Fritz Bauer syntyi juutalaiseen perheeseen Stuttgartissa vuonna 1903. Hän valmistui lakimieheksi vain 22-vuotiaana, ja neljä vuotta myöhemmin hänestä tuli Weimarin tasavallan nuorin käräjäoikeuden tuomari.
Bauer kuitenkin erotettiin juutalaisuutensa vuoksi virastaan natsien noustua valtaan vuonna 1933, ja muutamaa kuukautta myöhemmin Gestapo lähetti hänet keskitysleirille, koska hän oli myös sosiaalidemokraatti. Siellä vartijat kiduttivat ja nöyryyttivät Baueria, kunnes hänet vapautettiin yhdeksän kuukautta myöhemmin sillä ehdolla, että hän vannoisi uskollisuutta natsihallinnolle.
Bauer häpesi uskollisuudenvalaansa koko loppuelämänsä, mutta sen ansiosta hän pystyi pakenemaan Tanskaan ja sieltä Ruotsiin, missä hän eli sodan loppuun asti.
Länsi-Saksan perustamisen jälkeen vuonna 1949 Bauer palasi Saksaan jatkamaan uraansa. Hessenin osavaltionsyyttäjänä hän halusi rakentaa Saksaan demokratiaa ja estää totalitarismin nousun tulevaisuudessa. Lisäksi hän halusi rangaista natsirikollisia ja pakottaa saksalaiset kohtaamaan synkän menneisyytensä.
Fritz Bauer: Saksanjuutalainen syyttäjä oli osaltaan käynnistämässä Auschwitzin sotarikosoikeudenkäyntejä Frankfurtissa (1963–1965). 17 Auschwitzin entistä työntekijää tuomittiin vankeuteen.
Bauer kohtasi kuitenkin vastarintaa Länsi-Saksan virkakoneistossa. 1950-luvulla noin 60 prosenttia maan korkeimmista virkamiehistä oli entisiä natsipuolueen jäseniä, ja saksalaisten suuren enemmistön tavoin he halusivat unohtaa menneisyytensä.
”Kun poistun työhuoneestani, astun vihollisen alueelle”, Bauer totesi.
Esimerkiksi liittovaltion rikospoliisin BKA:n 47 korkea-arvoisimmasta komentajasta peräti 33 oli entisiä SS:n jäseniä. Vuonna 1957 BKA ilmoitti Bauerille, ettei apua Eichmannin etsintään ollut luvassa.
Eichmann oli ollut Bauerin etsimien natsirikollisten listan kärjessä jo muutaman vuoden yhdessä natsilääkäri Josef Mengelen ja Hitlerin läheisen avustajan Martin Bormannin kanssa. Myös Länsi-Saksan tiedustelupalvelu BND, jota vuosina 1956–1968 johti natsien entinen tiedustelu-upseeri Reinhard Gehlen, teki selväksi, ettei sitä kiinnostanut löytää Eichmannia.
Natsit palkittiin hyvillä viroilla Länsi-Saksassa
Natsituomarista tuli poliitikko
Hans Filbinger toimi natsi-Saksan merivoimien tuomarina. Sodan jälkeen hän lähti politiikkaan ja hänestä tuli Baden-Württembergin osavaltion pääministeri.
Nobel-palkittu kirjailija oli SS-sotilas
Günter Grass oli Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1999 saanut kirjailija ja kenties tärkein sodanjälkeisen ajan ääni Länsi-Saksassa. Hän salasi menneisyytensä SS-sotilaana vuoteen 2006 asti.
Liittokansleri palkkasi natsijuristin
Hans Globke työskenteli natsi-Saksan juutalaislakien parissa. Vuonna 1953 kiivas kommunismin vastustaja nimitettiin liittokansleri Konrad Adenauerin kansliapäälliköksi.
Psykiatri murhasi vammaisia
Werner Villinger osallistui psykiatrina vammaisten T4-murhaohjelmaan. Myöhemmin hänestä tuli Marburgin yliopiston psykiatrian professori. Hän teki itsemurhan natsimenneisyytensä paljastuttua vuonna 1961.
Tiedustelupäällikkö sai huippuviran
Reinhard Gehlen palveli tiedustelupäällikkönä itärintamalla. Vuonna 1956 hänestä tuli vasta perustetun Länsi-Saksan tiedustelupalvelun Bundesnachrichtendienstin (BND) johtaja.
Kun Bauer sai kirjeen Lothar Hermannilta Argentiinasta, hän päätti toimia ilman Saksan viranomaisten tukea. Hän epäili, että tietyt henkilöt valtion virkakoneistossa kielisivät oikeutta pakoileville ex-natseille etsinnän etenemisestä.
Bauer tiesi syyllistyvänsä käytännössä maanpetokseen, kun hän marraskuussa 1957 tapasi salaa Israelin tiedustelupalvelun Mossadin agentteja. Hän piti kuitenkin yhteistyötä ainoana tapana napata Eichmann.
Verkko ex-natsipomon ympärillä kiristyi
Bauer teki yli kahden vuoden ajan yhteistyötä israelilaisten kanssa napatakseen Eichmannin. Kun Mossadin agentit tapasivat Lothar Hermannin Argentiinassa, he tajusivat tämä olevan lähes sokea.
Koska Hermann ei ollut nähnyt Eichmannia omin silmin, Mossad ei luottanut hänen antamiinsa tietoihin, ja koska Eichmannin kodiksi väitetty talo muistutti lähinnä maakuoppaa, Mossad ei uskonut ”korkea-arvoisen natsin” voivan asua siellä. Agentit eivät liioin nähneet vilaustakaan Eichmannista, joten tutkinta lopetettiin.
Bauer ei kuitenkaan luovuttanut. Hän löysi uuden kontaktin, saksalaisen, joka oli vuonna 1952 työskennellyt Argentiinassa itseään Ricardo Klementiksi kutsuneen epäilyttävän miehen kanssa.
”Minun tarvitsee tuskin sanoa, miten paljosta olen sinulle velkaa.” Israelilainen syyttäjä Haim Cohn kirjeessä Fritz Bauerille
Miehellä oli valokuva itsestään ja Klementistä, ja Bauer oli varma, että kuvan Klement todella oli Eichmann.
Lisäksi peitenimi Klement oli sama kuin Lothar Hermannin aiemmin nimeämän talon sähkömittarissa. Bauer ja israelilaiset jatkoivat keskeytynyttä yhteistyötään, ja joulukuussa 1959 Israelin pääministeri David Ben-Gurion antoi Mossadille luvan jatkaa Eichmannin metsästystä.
”Jos Eichmann todella on siellä, otamme hänet kiinni ja tuomme hänet tänne. Isser hoitaa asian”, Ben-Gurion kirjoitti päiväkirjaansa.
Eichmann pidätettiin Argentiinassa
Ben-Gurionin päiväkirjassa mainittu ”Isser” oli Mossadin johtaja Isser Harel. Hän kokosi iskuryhmän nappaamaan Eichmannin, ja israelilaiset iskivät illalla 11. toukokuuta 1960, kun kohde poistui bussista kotinsa lähellä.
Eichmann salakuljetettiin Argentiinasta vaivihkaa Israeliin.
Bauerin silmät kyyneltyivät, kun hän sai tiedon natsirikollisen vangitsemisesta. Hän olisi halunnut saattaa Eichmannin oikeuden eteen Saksassa, mutta liittovaltion hallitus ei suostunut vaatimaan tämän luovuttamista Saksaan.
Adolf Eichmann oli yksi holokaustin suunnittelijoista. Hänet tuomittiin kuolemaan israelilaisessa tuomioistuimessa vuonna 1961.
Bauerin pettymykseksi Eichmannin osallisuus juutalaisten kansanmurhaan paljastui maailman lehdistölle Israelissa. Kukaan Saksassa ei tiennyt Bauerin roolista Eichmannin vangitsemisessa – jotta tämä ei saisi syytettä maanpetoksesta – mutta israelilaiset tiesivät hyvin, miten ratkaiseva hänen roolinsa oli ollut.
”Minun tarvitsee tuskin sanoa, miten paljosta olen sinulle velkaa”, Israelin valtionsyyttäjä Haim Cohn kirjoitti saksalaiselle kollegalleen.
Eichmann teloitettiin osallisuudestaan kansanmurhaan 31. toukokuuta 1962. Länsi-Saksan viranomaiset olivat yrittäneet häivyttää oikeudenkäynnin julkisuudesta, mutta seuraavan tapauksen Bauer halusi tuoda kaiken kansan nähtäville Saksaan.
Saksassa käytiin oikeutta
Eichmannin lisäksi Bauer oli jäljittänyt entisiä natseja, jotka olivat välttäneet rangaistuksen osuudestaan Auschwitzin keskitysleirillä tapahtuneisiin julmuuksiin.
Joulukuussa 1958 Bauer oli saanut haltuunsa asiakirjoja, jotka eräs puolalaisen Wrocławin kaupungin asukas oli kerännyt kaduilta sodan viime päivinä, kun kaupungin SS-joukkojen päämajaa oli pommitettu.
Asiakirjat sisälsivät luetteloita SS-henkilöstöstä ja heidän uhreistaan sekä esimerkkejä Auschwitzin johdon muistiin kirjaamista julmuuksista. Niiden avulla Bauer pystyi tuomaan Auschwitzin pyövelit oikeuden eteen ja tuomaan natsien pelätyimmän tuhoamisleirin rikokset julki.
Bauer ja hänen tarkoin valikoimansa ryhmä asianajajia kuulustelivat 1 300:aa todistajaa eri puolilta maailmaa. Suuri osa työstä tapahtui salassa, jotta ex-natsi Gehlenin johtama BND ei pystyisi hankaloittamaan Bauerin työtä, kuten tiedustelupalvelu oli tehnyt Eichmannin kohdalla.
Natsijohtajat pakenivat Etelä-Amerikkaan
Natsiupseeri sai töitä Volkswagenilta
Franz Stangl toimi SS-komentajana Sobibórin ja Treblinkan keskitysleireillä. Hän pakeni Brasiliaan ja työskenteli siellä Volkswagenilla, kunnes natsien metsästäjä Simon Wiesenthal löysi hänet vuonna 1967. Stangl tuomittiin elinkautiseen 900 000 juutalaisen murhasta.
”Kuoleman enkeliä” ei koskaan löydetty
SS-lääkäri Josef Mengele teki julmia ihmiskokeita Auschwitzissa. Hän piileskeli sodan jälkeen kolme vuotta Saksassa ennen kuin pakeni Etelä-Amerikkaan vuonna 1948, mistä häntä etsittiin turhaan vuosikymmeniä. Hän kuoli Brasiliassa vuonna 1979.
Kaasutusvaunun keksijästä tuli agentti
Walter Rauff oli SS-upseeri ja juutalaisten murhaamiseen käytettyjen kuorma-autoihin rakennettujen kaasukammioiden keksijä. Sodan jälkeen hän pakeni Chileen, missä Länsi-Saksan tiedustelupalvelu värväsi hänet vuonna 1958 vakoilemaan Kuubaa.
Työleirin johtaja piileskeli 42 vuotta
Josef Schwammberger johti useita työleirejä Krakovassa ja tappoi omakätisesti lukuisia juutalaisia hyvin julmasti. Hän piileskeli Argentiinassa vuoteen 1987, jolloin hänet pidätettiin ja tuomittiin elinkautiseen vankeuteen.
SS-komentaja paljastui 81-vuotiaana
SS-komentaja Erich Priebke osallistui 335 siviilin joukkomurhaan Italiassa vuonna 1944 kostoksi partisaanien hyökkäyksestä. 50 vuotta myöhemmin hänet pidätettiin 81-vuotiaana Argentiinassa ja tuomittiin elinkautiseen vankeuteen.
”Jos halusin lähettää sähkeen, menin torille ja pyysin vihanneskauppiasta lähettämään sen”, Bauerin alainen Joachim Kügler kertoi.
Vuonna 1963 Bauer ja hänen ryhmänsä olivat keränneet niin paljon todisteita, ettei yksikään viranomainen voinut kieltäytyä nostamasta syytteitä. 22 länsisaksalaista natsia pidätettiin ja asetettiin syytteeseen murhista ja osallisuudesta Auschwitzin joukkomurhaan. He olivat eläneet vuosikausia maanviljelijöinä, liikemiehinä, insinööreinä ja hammaslääkäreinä, mutta nyt he joutuivat vastaamaan rikoksistaan.
Kun oikeudenkäynnit alkoivat Frankfurtissa joulukuussa, Bauer antoi Küglerin ja muiden nuorten syyttäjien hoitaa puhumisen, sillä hänestä oli parempi, että pesäeron menneeseen teki nuori sukupolvi.
”Auschwitz-oikeudenkäynnissä on 22 syytetyn rinnalla syytettynä 22 miljoonaa ihmistä”, Bauer kirjoitti ystävälleen viitaten niihin miljooniin vanhempiin saksalaisiin, joiden hän uskoi vastustavan oikeudenkäyntiä, koska he olivat osaltaan vastuussa sota-ajan julmuuksista.
Nykyään NPD on Saksan äärioikeiston temmellyskenttä, ja puolueen kannatus on vähäistä.
Natsit hakeutuivat uusiin puolueisiin
Liittoutuneiden toteuttama ”denatsifikaatio” esti alkuun natsien pääsyn politiikkaan, mutta ajan mittaan entiset natsit löysivät tiensä poliittisiin puolueisiin – tosin huonolla menestyksellä.
Heti sodan jälkeisinä vuosina liittoutuneet varmistivat, ettei entisillä natseilla ollut poliittista vaikutusvaltaa. Natsismin kitkemistoimien laannuttua yksittäiset rehabilitoidut ex-natsit onnistuivat kuitenkin liittymään konservatiiviseen Deutsche Rechtspartei -puolueeseen, joka sai viisi paikkaa Länsi-Saksan ensimmäisissä liittopäivävaaleissa vuonna 1949.
Pienpuolueen vaikutusvalta oli kuitenkin vähäinen, ja se kutistui entisestään, kun sen jäsenten enemmistö muodosti pian uuden, lähes samannimisen Deutsche Reichspartei -puolueen, jonka linja oli vieläkin oikeistolaisempi. 1950-luvulla puolueen ääniosuus vaaleissa oli noin yksi prosentti.
Heikko menestys johti vuonna 1964 Nationaldemokratische Partei Deutschlands -puolueen (NPD) perustamiseen. Se oli edeltäjiäänkin kansallismielisempi ja jopa uusnatsistinen.
Puolueen suosio kasvoi hieman 1960-luvun talouskriisin aikana mutta ei tarpeeksi, jotta se olisi saanut paikkoja liittopäivillä. Nykyään NPD:llä on alle 4 000 jäsentä, enimmäkseen ulkomaalaisvihamielisiä aktivisteja.
Auschwitzista tuli menneiden syntien symboli
Kahden vuoden ajan maailman huomio kohdistui Frankfurtiin, jossa oikeudenkäyntiä seurasi 12 tv:n kuvausryhmää ja yli kaksisataa toimittajaa. Oikeussalissa käytiin läpi Auschwitzin järjestelmällisiä julmuuksia, ja todistajien lausunnot herättivät historian henkiin.
Vaikka oikeudenkäynti johti vain 17 vankeustuomioon elokuussa 1965, sen ansiosta Saksan kansa ei voinut enää paeta menneisyyttään. Auschwitzin raakuudet oli nostettu päivänvaloon, eikä juutalaisten kansanmurhaa enää voitu painaa unohduksiin.
Punainen armeijakunta RAF oli valmis turvautumaan jopa murhiin tehdäkseen pesäeron Saksan natsimenneisyyteen.
Saksa teki tiliä natsimenneisyydestään
Saksa on toistuvasti käynyt läpi natsimenneisyyttään myös Nürnbergin sotarikosoikeudenkäyntien ja Bauerin Auschwitz-oikeudenkäynnin jälkeen.
1970-luku: RAF syytti vanhempiaan
Terroristiryhmä Rote Armee Fraktion (RAF) eli Punainen armeijakunta piti Länsi-Saksaa natsi-Saksan perillisenä. Vuonna 1977 RAF sieppasi työnantajaliiton puheenjohtajan ja entisen SS-upseerin Hanns Martin Schleyerin.
1990-luku: Tavalliset saksalaiset myönsivät vastuunsa
Amerikanjuutalainen tutkija Daniel Goldhagen julkaisi vuonna 1996 kirjan Hitler’s Willing Executioners, jossa hän kuvasi Saksan kansaa Hitlerin innokkaiksi kätyreiksi. Historioitsijat kritisoivat kirjaa, mutta monet saksalaiset asettuivat Goldhagenin kannalle.
2000-luku: Yritykset avasivat arkistojaan
Vuosituhannen alussa saksalaiset yritykset alkoivat päästää historioitsijoita tutkimaan arkistojaan valottaakseen menneisyyttään. Sittemmin muun muassa Krupp, Siemens, Allianz, Volkswagen, Daimler ja BMW ovat maksaneet korvauksia sodanaikaisille pakkotyöläisilleen.
Bauerin työllä oli merkittävä vaikutus siihen, että Saksa alkoi sovittaa natsimenneisyyttään. Monet natsit saivat toki jatkaa työssään, mutta ajan mittaan nuorten sukupolvien suhtautuminen vanhaa kaartia kohtaan muuttui yhä kriittisemmäksi.
Siinä missä 1950- ja 1960-luvuilla vaiettiin sodan julmuuksista, 1970-luvulta lähtien nuoremmat sukupolvet alkoivat kysellä, miksi heidän vanhempansa ja isovanhempansa olivat hyväksyneet
Hitlerin hirmuhallinnon.
Fritz Bauer ei ehtinyt itse todistaa tätä kehitystä, sillä hän menehtyi 64-vuotiaana vuonna 1968. Taistelu oikeuden puolesta jatkui kuitenkin pitkään hänen kuolemansa jälkeen.