Saksalainen Ludwig Lehner asteli syksyllä 1939 Eglfing-Haarin psykiatriseen sairaalaan Münchenissä. Lehner oli juuri valmistunut psykologiksi, ja häntä kiinnosti nähdä, miten laitoksen vammaisia asukkeja kohdeltiin.
Sairaalan johtaja, tohtori Hermann Pfannmüller, johti opastettua kierrosta, jonne kuka tahansa saksalainen saattoi ostaa lipun. Omien sanojensa mukaan Pfannmüller halusi osoittaa yleisölle potilaiden ”biologisen kelvottomuuden” ja todistaa tarpeen tuhota heidät.
”Kansallissosialistina pidän näitä olentoja pelkkänä taakkana terveelle kansakunnallemme”, Pfannmüller totesi, minkä jälkeen hän johdatti Ludwig Lehnerin ja muut vieraat laitoksen lastenosastolle.
Osaston pinnasängyissä makasi 15–25 erittäin aliravitun näköistä 1–5-vuotiasta lasta.
”Tässä tapauksessa kuolema tulee kolmessa tai neljässä päivässä.” Tri Hermann Pfannmüller nälkiintyneestä vammaisesta lapsesta
”Me emme tapa myrkyillä tai kuolettavilla ruiskeilla. Kuten näette, meidän menetelmämme ovat yksinkertaisempia ja luonnollisempia”, Pfannmüller selitti ja nosti sairaalloisen laihan lapsen sängystä.
Sairaalan johtaja selitti ylpeänä, miten hoitohenkilökunta tappoi vammaisia lapsia näännyttämällä heidät nälkään. Ludwig Lehner tuijotti epäuskoisena avutonta lasta silmiin Pfannmüllerin roikottaessa tätä käsissään.
”Esimerkiksi tässä tapauksessa kuolema tulee kolmessa tai neljässä päivässä”, Pfannmüller totesi.
Vierailu järkytti Lehneriä syvästi.
”En koskaan unohda sitä näkyä – lihava, naurava mies pitelemässä nyyhkyttävää luurankoa (lapsi, toim.) nälkiintyneiden lasten keskellä”, hän kuvaili myöhemmin.
Pfannmüller oli vain yksi monista lääkärintakkiin pukeutuneista pyöveleistä, jotka murhasivat fyysisesti ja henkisesti vammaisia natsien hirmuhallinnon aikana.
Hitler kirjoitti vuonna 1924 vankilassa ollessaan Taisteluni-teoksen, jossa hän ylisti Kalifornian ponnisteluita ”rotupuhtauden” puolesta.
Natsi-Saksa otti mallia Kaliforniasta
Kaliforniassa tehtiin 1920-luvulla enemmän pakkosterilaatioita kuin missään muualla maailmassa. Osavaltion pyrkimys varmistaa väestön rotupuhtaus inspiroi Hitleriä.
Vuosina 1909–1963 Yhdysvalloissa pakkosteriloitiin jopa 60 000 ihmistä 32 osavaltiossa. Pakkosterilaatioista yli 20 000 tehtiin Kaliforniassa.
Niiden tavoitteena oli estää ”henkisesti viallisten yksilöiden” lisääntyminen mutta myös hidastaa maahanmuuttajien geenien periytymistä.
Henkilöiden henkisen tason määrittämiseen käytetyt testit asettivat usein maahanmuuttajat kielellisesti ja kulttuurisesti muita heikompaan asemaan. Niinpä vuosina 1920–1945 latinalaisamerikkalaisia naisia pakkosteriloitiin suhteessa paljon enemmän kuin valkoihoisia naisia.
Adolf Hitler ihaili Yhdysvaltojen – ja erityisesti Kalifornian – rotupuhtauteen ja pakkosterilaatioon liittyvää tieteellistä työtä, ja hän ilmaisi innostuksensa Taisteluni-teoksessaan (1924):
”On olemassa yksi valtio, jossa on nähtävissä edes varovaista panostusta (rotututkimuksen, toim.) parempaan ymmärtämiseen. Tuo valtio ei tietenkään ole Saksa vaan Yhdysvallat.”
Ajatus lähti Darwinin teoriasta
Natsit pitivät Pfannmüllerin sairaalassaan harjoittamia julmuuksia välttämättöminä. Natsien mielestä vammaiset uhkasivat saksalaisen rodun puhtautta, ja siksi heidät piti hävittää.
Teoria rotuhygieniasta ei kuitenkaan ollut natsien keksimä. Tutkijat olivat pohtineet kansojen geeniperimän jalostamista antiikin ajoista lähtien, mutta laajaan suosioon rotuhygieniateoriat nousivat brittiläisen luonnontieteilijän Francis Galtonin ansiosta vuonna 1869.
Galton oli evoluutioteorian kehittäjän Charles Darwinin serkku, ja hän muotoili luonnonvalintateorian innoittamana sosiaalidarwinistisen teorian rotupuhtaudesta: Niiden ihmisten, joilla oli ”paras” perimä, piti saada mahdollisimman monta lasta, kun taas niiden, joiden perimä oli ”huono”, tuli pidättäytyä jatkamasta sukua.
Galton kutsui teoriaansa ”eugeniikaksi”, joka on yhdistelmä kreikan sanoista ”hyvä” (eu) ja ”syntymä” (genus), ja hänen ajatuksensa herättivät kiinnostusta muun muassa Britanniassa, Yhdysvalloissa, Sveitsissä, Ruotsissa – ja Suomessa.
Natsit yrittivät saada propagandan avulla kansan vakuuttumaan siitä, että vammaiset olivat valtiolle turha taloudellinen taakka.
1900-luvun alussa eugeniikka löysi hedelmällisen kasvualustan Saksasta. Yksi innokkaimmista eugeniikan kannattajista oli saksalainen lääkäri Alfred Ploetz, joka keksi ”rotuhygienia”-termin vuoden 1900 tienoilla. Ploetzin mielestä valtion piti pyrkiä aktiivisesti karsimaan heikoimpia kansalaisiaan.
Eutanasiasta eli aktiivisesta kuolinavusta tai armokuolemasta alettiin puhua eugeniikan yhteydessä vuonna 1920 juristi Karl Bindigin ja psykiatri Alfred Hochen julkaistua kirjoituksen ”Lupa lopettaa elämä, joka ei ole elämisen arvoista”.
Kuitenkin vasta Adolf Hitlerin valtaannousun jälkeen vuonna 1933 eugeniikalla ja eutanasialla alkoi olla Saksassa todellista poliittista vaikutuksia.
Vammaiset vastasyntyneet eliminoitiin
Saksassa hyväksyttiin laki ”perinnöllisesti sairaiden jälkeläisten estämisestä” 28. kesäkuuta 1933. Laki astui voimaan seuraavana vuonna, ja se velvoitti sterilisoimaan tiettyjä perinnöllisiä sairauksia potevat ihmiset.
Kaksi kolmasosaa kaikista pakkosterilaatioista tehtiin kehitysvammaisille. Jos lääkäri kieltäytyi raportoimasta potilaista, joilla oli jokin laissa määritelty sairaus, häntä uhkasi vankeus.
Hitler piti lakia ”vallankumouksellisena”, mutta pakkosterilisaatiot olivat vasta ensimmäinen askel kohti rotupuhtautta.
”Kansa on raivoissaan.” Heinrich Himmler vammaisten murhaamisen vastustuksesta
Elokuussa 1939 Hitler antoi toisen asetuksen, jonka mukaan kaikkien Saksan sairaaloiden oli rekisteröitävä ”epäkelvot lapset”, joilla oli synnynnäisiä henkisiä tai fyysisiä vammoja.
Sairaaloiden raportit lähettiin erityiseen toimistoon Berliiniin. Siellä kolme ”lääketieteen asiantuntijaa” päätti, saisivatko rekisteröidyt lapset elää vai kuolla. Lasten kohtalo merkittiin joko plussalla (saa elää), miinuksella (ei saa elää) tai kysymysmerkillä (tutkittava tarkemmin).
Saksassa ja sen miehittämillä alueilla murhattiin natsihallinnon aikana jopa 25 000 vammaista lasta. Vammaisten puhdistus Kolmannessa valtakunnassa ei kuitenkaan rajoittunut vain lapsiin.
Kansanmurha oli kannattavaa liiketoimintaa
Syksyllä 1939 Hitler hyväksyi eutanasiaohjelman määräyksellä, josta alettiin käyttää nimeä ”Aktion T4”. Nimitys viittasi ohjelman hallintoon, jonka päämaja oli Berliinissä osoitteessa Tiergartenstrasse 4. Määräyksen nojalla vammaiset eri puolilta valtakuntaa piti kuljettaa johonkin kuudesta Saksassa ja Itävallassa sijaitsevasta tappokeskuksesta.
Aktion T4 -ohjelman tarkoituksena oli varmistaa puhtaan arjalaisen rodun selviytyminen ja helpottaa valtion taloustilannetta. Natsien laskelmien mukaan vammaisten eliminoiminen säästäisi Saksalle 885 miljoonaa valtakunnanmarkkaa vuoteen 1951 mennessä.
Vammaisia murhattiin aluksi tappavilla ruiskeilla, mutta vuodesta 1940 lähtien natsit siirtyivät kaasuttamiseen, koska se oli tehokkaampaa.
Vammaisten tuhonta salattiin tiukasti, ja heitä haettiin kodeistaan katetuilla kuorma-autoilla, jotta sivulliset eivät huomaisi mitään.
Eutanasialla ”suojeltiin” kansanterveyttä
Hitlerin lääkäri tuomittiin kuolemaan
Karl Brandt oli Adolf Hitlerin henkilääkäri ja yksi Aktion T4:n tärkeimmistä taustavoimista. Hänet tuomittiin kuolemaan vuonna 1946 Nürnbergin oikeudenkäynnissä, jossa hän totesi: ”Kannustimenani oli myötätunto.”
Byrokraatti suunnitteli murhaohjelman
SS-Obergruppenführer Philipp Bouhler jakoi vastuun Aktion T4:n toteuttamisesta SS-Oberführer Viktor Brackin kanssa, ja kaksikkoa kutsuttiin ”byrokraattitappajiksi”. Molemmat tuomittiin kuolemaan Nürnbergissä.
Organisaattori piti hinnat alhaalla
Viktor Brack oli eutanasiaohjelman tärkein toimeenpanija Philipp Bouhlerin lisäksi. Hän oli vastuussa muun muassa siitä, että vammaisten murhaaminen hoitui mahdollisimman tehokkaasti ja edullisesti.
Lääkäri tappoi allekirjoituksellaan
Leonardo Conti johti virastoa, joka kävi läpi sairaaloiden vammaisia koskevat raportit. Hän päätti allekirjoituksellaan, kuka kuoli ja kuka sai elää. Conti teki itsemurhan vuonna 1945.
Pakkosterilaation kannattaja selvisi sakolla
Psykiatri Ernst Rüdin oli yksi natsien eugeniikkaohjelman johtajista ja pakkosterilaatio-ohjelman keksijä. Hän kannatti toimenpiteitä ”ali-ihmisiä” vastaan mutta selvisi 500 valtakunnanmarkan sakolla.
Tappokeskuksia ympäröivät korkeat muurit, piikkilanka-aidat ja kyltit, joissa luki esimerkiksi ”Tartuntavaara” ja joiden tarkoituksena oli pitää uteliaat loitolla.
Vammaiset siirrettiin virallisesti ”erityiskeskuksiin” muka saamaan uudenlaista hoitoa. Omaiset saivat tiedon siirrosta vasta useita viikkoja myöhemmin, jolloin heidän läheisensä oli jo aikoja sitten tapettu ja tuhkattu.
Lääkärit väärensivät uhrien kuolintodistuksen, ja heillä väitetään olleen käytössään luettelo yli 60:sta mahdollisesta kuolinsyystä. Yleisimpiä väärennettyjä kuolinsyitä olivat halvauskohtaus, aivokalvontulehdus ja keuhkokuume.
Muutama kuukausi siirtoilmoituksen jälkeen omaiset saivat kirjeen, jossa kerrottiin, että heidän läheisensä oli kuollut johonkin luettelossa mainittuun vaivaan.
Piispa arvosteli natseja ankarasti
Varotoimenpiteistä huolimatta tieto vammaisten joukkomurhista vuosi pian julkisuuteen, kun tappokeskusten työntekijät esimerkiksi puhuivat sivu suunsa kapakassa muutaman tuopillisen jälkeen.
Epäilykset levisivät myös omaisten keskuudessa, kun heille esimerkiksi kerrottiin, että heidän tyttärensä oli kuollut umpilisäkkeen tulehdukseen, vaikka tältä oli vuosia aiemmin poistettu umpilisäke, tai kun vanhemmat löysivät poikansa tuhkauurnasta tytölle kuuluneen hiussoljen.
Katolinen piispa Clemens von Galen tuomitsi vammaisten murhat ankarasti Münsterissä 3. elokuuta 1941 pitämässään saarnassa.
”Voi ihmiskuntaa ja voi Saksan kansaa, jos Jumalan pyhää ’Älä tapa’ - käskyä rikotaan ja jopa suvaitaan ja sitä annetaan rikkoa rankaisematta”, von Galen suomi natseja saarnassaan.
Monet natsijohtajat halusivat hirttää piispa Clemens von Galenin, mutta he eivät rohjenneet tehdä tästä katolista marttyyria. Von Galen selvisi sodasta hengissä mutta kuoli vuonna 1946 umpilisäkkeen tulehdukseen.
Von Galenin saarnoja painettiin ja levitettiin laittomasti, ja kansan vastustus eutanasiaohjelmaa kohtaan kasvoi.
”Kansa on raivoissaan”, SS:n johtaja Heinrich Himmler totesi Hitlerille pian von Galenin saarnan jälkeen.
Himmler suositteli Aktion T4 -ohjelman lopettamista kansannousun välttämiseksi. Hitler oli samaa mieltä, ja 24. elokuuta 1941 hän lopetti ohjelman ja kielsi vammaisten murhaamisen myrkkykaasulla kuudessa tappamiskeskuksessa.
Takapirut tuomittiin kuolemaan
Aktion T4 -ohjelman lopettaminen ei kuitenkaan merkinnyt murhien loppua. Saksassa murhattiin vammaisia toisen maailmansodan loppuun asti – nyt vain vähemmän järjestelmällisesti.
Sen jälkeen kun myrkkykaasun käyttäminen kiellettiin, natsipyövelit keksivät muita keinoja. Esimerkiksi natsien rikospoliisin päällikkö Arthur Nebe telkesi kymmenen mielenterveyspotilasta puukonttiin ja räjäytti heidät dynamiitilla. Myöhemmin hän keksi, että vammaisten tappaminen pakokaasulla oli tehokkaampaa. Joissakin laitoksissa henkilökunta nälkiinnytti potilaita hengiltä.
Vasta 4-vuotiaasta Richard Jennestä tuli natsien eutanasiaohjelman viimeinen uhri 29. toukokuuta 1945. Hänet murhasi Münchenin lähellä sijaitsevan Kaufbeurenin sairaalan lastenosaston fanaattinen henkilökunta.
Hermann Pfannmüller todisti Nürnbergin oikeudenkäynnissä toukokuussa 1947, mutta hänet tuomittiin rikoksistaan vasta neljä vuotta myöhemmin.
Historioitsijat ovat arvioineet, että Aktion T4 -ohjelman nimissä murhattiin jopa 750 000 eri tavoin sairasta henkilöä. Lisäksi lähes 400 000 ihmistä pakkosteriloitiin.
Eutanasiaohjelman vastuuhenkilöt joutuivat tilille teoistaan Nürnbergin oikeudenkäynnissä.
Nürnbergissä kuultiin todistajana muun muassa psykologi Ludwig Lehneriä, joka oli vieraillut Eglfing-Haarin psykiatrisessa sairaalassa ja nähnyt, miten vammaisia lapsia näännytettiin siellä nälkään.
Lehnerin lausunto auttoi varmistamaan, että Aktion T4:n kolme päävastuullista – Karl Brandt, Viktor Brack ja Philipp Bouhler – tuomittiin kuolemaan.
Eglfing-Haarin murhista vastannutta Hermann Pfannmülleriä ei tuomittu Nürnbergissä. Sadistinen lääkäri, joka tappoi yhteensä 445 lasta, tuomittiin sen sijaan viideksi vuodeksi vankeuteen vuonna 1951.