Himmlerin lopun ajan ihmissudet

Kaksi tummaa hahmoa odotteli 25. maaliskuuta 1945 pimeässä Aachenin pormestarin Franz Oppenhoffin talon luona murhatakseen tämän, vaikka kaupunki oli yhdysvaltalaisten miehittämä ja kaikkien teiden varsilla oli miehitysjoukkojen tarkastuspisteitä.

Sitten Oppenhoffin talon kellarin ovi aukesi, ja pormestari käveli kohti väijyjiään. Hänen päästyään lähemmäs toinen murhamiehistä kohotti Walther-pistoolinsa ja suuntasi sen pormestariin.

Mitään ei tapahtunut. Asemiehen käsi vapisi, hiki helmeili hänen otsallaan ja hänen liipaisinsormensa oli kuin jähmettynyt.

”Tee se”, hänen toverinsa sähähti vihaisena, mutta asemies ei pystynyt liikkumaan.

”Pelkuri”, toinen ärähti halveksivasti ja repi pistoolin toverinsa kädestä.

Päättäväisesti hän astui askelen eteenpäin, suuntasi aseen kohti Oppenhoffin otsaa ja huusi: ”Heil Hitler!” Sitten hän painoi liipaisinta.

Hitler tilasi murhan

Oppenhoff oli päätynyt natsien tappolistalle jo edellisenä vuonna. Aachen oli joutunut vihollisen käsiin ensimmäisenä Saksan kaupungeista 21. lokakuuta Yhdysvaltojen joukkojen vallattua sen.

Ankarien taistelujen jälkeen kaupunki oli savuava rauniokasa ja tuhannet olivat jääneet kodittomiksi. Lakimies Franz Oppenhoff otti vastentahtoisesti vastaan tehtävän johtaa kaupungin jälleenrakennushanketta, jotta ihmiset saisivat katon päänsä päälle.

Oppenhoffista tehtiin pormestari ilman suuria juhlallisuuksia, sillä kaikki tiesivät, mitä riskejä liittyi yhteistyöhön miehitysjoukkojen kanssa. SS oli jo viikkoja aiemmin varoittanut:

”Saksan miehitetyissä osissa ei tule olemaan saksalaista hallintoa eikä saksalaista oikeusistuinta. Ne, jotka suostuvat näihin toimiin, eivät nimittäin elä kuukauttakaan.”

Kun Hitler muutaman päivän kuluttua kuuli Oppenhoffin nimityksestä, hän sai raivokohtauksen ja vaati ottamaan Aachenin ”petturin” pois päiviltä, jotteivät muut Saksan kaupungit uskaltaisi ajatellakaan pettävänsä isänmaataan niin halpamaisella tavalla.

SS-johtaja Heinrich Himmler oli muutama viikko aikaisemmin perustanut partisaanijoukot, joiden tehtävä oli tehdä iskuja vihollisen linjojen taakse, jos liittoutuneet etenisivät Saksassa.

Hanke sai nimen Unternehmen Werwolf – operaatio Ihmissusi – ja nyt hän pyysi Hitleriltä lupaa lähettää ”ihmissutensa” Aacheniin murhaamaan ”vehkeilijä” Oppenhoffin. Hitler antoi auliisti luvan.

Tuhannet ilmoittautuivat taisteluun

”Ihmissusien” johtaja oli SS-upseeri Hans-Adolf Prützmann, joka oli onnistunut värväämään lukuisia vapaaehtoisia Werwolf-joukkoihin. Värväämistä oli auttanut massiivinen propaganda niistä kauheuksista, jotka saksalaisia odottaisivat, jos vihollinen miehittäisi isänmaan.

Ennen vuoden loppua varuskunnissa eri puolilla maata oli koulutuksessa jo 5 000 ”ihmissutta”. Pääosa joukoista koostui natsien nuoriso-organisaation Hitlerjugendin teini-ikäisistä pojista, ja mukana oli myös tyttöjärjestö Bund Deutscher Mädelin jäseniä.

Koulutuksesta vastasivat kokeneet SS-upseerit, ja viiden viikon koulutusjaksolla opetettiin käyttämään saksalaisten ja liittoutuneiden aseita ja räjähdysaineita sekä selviytymään kentällä.

Koulutuksen apuna oli perusteellinen, havainnollistavilla kuvilla varustettu käsikirja, jossa korostettiin, että ”ihmissudet” eivät voisi luottaa keneen tahansa eivätkä olla yhteydessä edes perheeseensä, kun heidät lähetettiin taisteluun. Heidän elämänsä kuului Hitlerille.

Pieni joukko sai erittäin tiivistä koulutusta keskiaikaisessa Hülchrathin linnassa lähellä Düsseldorfia. Ryhmän tehtävä oli suorittaa joukkojen ensimmäinen tehtävä: Aachenin pormestarin murha.
Prützmann valitsi ryhmän tarkkaan linnassa olleista 50 värvätystä.

Hän nimitti joukon johtajaksi SS-upseeri Herbert Wenzelin, joka toimi linnassa kouluttajana. Wenzel sai tehtäväkseen hahmotella ja suunnitella murhan ja hankkia tarvittavat välineet.

Toisesta upseerista, Josef Leitgebistä, tuli Wenzelin lähin alainen. Leitgebiä ei ollut älyllä pilattu, mutta hän oli suurikokoinen ja antoi koulutuksen aikana itsestään pelottoman vaikutelman.

Huoltovastaavaksi valittiin 23-vuotias Ilse Hirsch, joka oli ollut vuosikausia Bund Deutscher Mädelin jäsen.

Hirsch oli ryhmän neljännen jäsenen, 16-vuotiaan Erich Morgenschweissin, tapaan fanaattinen natsi ja valmis vaikka kuolemaan Führerinsä vuoksi.

Kaksi entistä rajavartijaa Aachenin seudulta, Karl-Heinz Hennemann ja Georg Heidorn, otettiin ryhmän oppaiksi.

Suunnitelma sai nimen operaatio Karneval, sillä murhan piti alkuperäisen suunnitelman mukaan tapahtua helmikuussa katolisten karnevaalijuhlien aikaan.

Valmistelut kuitenkin kestivät, ja iskujoukko oli valmis toimeen vasta 20. maaliskuuta.

Operaatio Karnevaali alkoi

Vähän ennen keskiyötä neljä ”ihmissutta” ja kaksi opasta hyppäsivät laskuvarjoilla Aachenin länsipuolella olevaan metsään. He kätkivät varjonsa nopeasti lehtien ja oksien alle ja jakoivat varusteet.

Reput selässään he sitten lähtivät kohti sovittua leiriytymispaikkaansa, mutta matka ei sujunut ongelmitta.

Yhtäkkiä puiden välistä ilmestyi hollantilainen rajavartija ja ampui neljä laukausta kohti ryhmää. Morgenschweiss reagoi nopeasti ja tappoi rajavartijan tarkalla laukauksella. Ryhmä jakautui turvallisuutensa vuoksi, ja jokainen jatkoi matkaa yksinään.

Ilse Hirsch pääsi kaupunkiin ensimmäisenä. Aamun varhaisina tunteina hän riisui saksalaisen univormun, joka hänellä oli ollut yllään, ja astui Aachenin kaduille hameeseen ja puseroon pukeutuneena.

Varastamansa kori käsivarrellaan Hirsch oli kuin kuka tahansa niistä naisista, jotka päivittäin kulkivat kaupungissa ruokaa ja polttopuita etsimässä. Hän kysyi tietä Oppenhoffin talolle, ja iäkäs nainen neuvoi häntä.

Pormestari asui Eupener Strassella kaupungin laidalla. Sydän kurkussa Hirsch koputti oveen, ja taloudenhoitaja avasi.

Hirsch pyysi lasillista vettä, ja taloudenhoitaja kutsui hänet sisään. Matkalla kellarissa olevaan keittiöön Hirsch pani mieleensä kaikki yksityiskohdat, joista voisi olla salamurhaajille apua.

Seuraavana päivänä Hirsch sai yhteyden ryhmän muihin jäseniin, ja he leiriytyivät metsään puolentoista tunnin kävelymatkan päähän Oppenhoffin talosta.

Iskun yksityiskohdat lyötiin lukkoon parin seuraavan päivän aikana.

Murhaaja astui miinaan

Sunnuntaina 25. maaliskuuta Wenzel ja Leitgeb hiipivät Oppenhoffin talolle saksalaisiin lentäjän haalareihin pukeutuneina. Hieman kello 21:n jälkeen he ryömivät sisään kellarin ikkunasta Hennemannin pitäessä vahtia kauempana.

Talossa oli vain taloudenhoitaja, joka kertoi, että Oppenhoff ja tämän vaimo olivat juuri menneet kylään naapuriin ja että heidän kolme lastaan nukkuivat yläkerrassa.

Tunkeilijat pyysivät säikähtynyttä taloudenhoitajaa hakemaan pormestarin pian kotiin, sillä he tarvitsivat kulkuluvan päästäkseen amerikkalaisten tarkastuspisteistä takaisin saksalaisten linjojen taakse noin sadan kilometrin päässä idässä.

Taloudenhoitaja teki työtä käskettyä ja saapui hetken päästä Opphenhoffin ja tämän naapurin kanssa ulkona odottavien salaliittolaisten luo.

Nämä tunnistivat pormestarin helposti tämän käsivarressa olevasta nauhasta.

Oppenhoff kieltäytyi antamasta kulkulupaa. Hän selitti, että sota olisi ohi muutamassa päivässä ja että lentäjien olisi parempi antautua amerikkalaisille.

Sitten hän meni taloon taloudenhoitajansa kanssa hakemaan nälkäisille maanmiehilleen jotain syötävää. Naapuri aavisti pahaa ja lähti etsimään yhdysvaltalaista partiota.

Kun Oppenhoff palasi keittiöstä voileipineen, Wenzel suuntasi aseensa häntä kohti mutta ei pystynyt ampumaan. Leitgeb otti aseen ja tappoi Oppenhoffin yhdellä laukauksella.

Äänenvaimentimen ansiosta laukaus ei kuulunut kauas, ja miehet pakenivat kenenkään näkemättä Oppenhoffin talon takana olleen pellon poikki, ennen kuin yhdysvaltalaiset ennättivät paikalle.

Iskuryhmä kokoontui metsässä ja pakeni sitten kohti itää ja yli sadan kilometrin päässä olevia Saksan linjoja, mutta Leitgebin matka loppui lyhyeen, kun hän astui miinaan.

Myöhemmin toinen maamiina haavoitti Hirschiä, Morgenschweissia ja Heidornia, mutta he pääsivät turvaan Hennemannin kanssa.

Ihmissudet jättivät käyntikortin

Jo kaksi viikkoa Oppenhoffin murhan jälkeen Himmlerin ”ihmissudet” iskivät jälleen. Yhdysvaltalaisten miehittämän Kirchenlengernin pikkukaupungin kaupungintalon henkilökunta löysi pormestari Wilhelm Pieperin kuolleena työhuoneestaan 9. huhtikuuta 1945.

Hänet oli ammuttu, ja ruumiin viereen oli jätetty kortti, johon oli kirjoitettu punaisella sana ”petturi”. Lisäksi kortissa oli leima Die Werwölfe – ihmissudet.

Pieperinkin ainoa rikos oli ollut se, että hän oli yrittänyt auttaa kaupunkilaisia selviytymään sodan viimeisistä sekasortoisista viikoista.

Sitä mukaa kuin liittoutuneet etenivät yhä syvemmälle Saksaan, ”ihmissudet” murhasivat yhä enemmän tavallisia saksalaisia, jotka eivät enää uskoneet, että Saksa voisi voittaa sodan.

Eräs saksalainen ammuttiin Dötlingenissä hänen sanottuaan, että liittoutuneiden joukot teloittaisivat paikalliset natsijohtajat valloitettuaan Ala-Saksin. Berliinissä ”ihmissudet” taas tappoivat professorin, joka oli heittänyt univormunsa järveen.

Osa operaatioista kohdistui etenevään viholliseen. Werwolf-ryhmät syöksivät liittoutuneiden huoltojunia raiteiltaan, katkoivat puhelinlinjoja, poistivat tai vaihtoivat tienviittoja ohjatakseen vihollisen harhaan ja sabotoivat teitä.

Aktiivisinta toiminta oli idässä, jossa neuvostojoukot etenivät vääjäämättä.

Uutiset puna-armeijan sotilaiden tekemistä saksalaissiviilien raiskauksista ja joukkomurhista aiheuttivat vapaaehtoisten vyöryn ”ihmissusiin”, mutta iskut neuvostoliittolaisia vastaan jäivät haja-
naisiksi ja melko tehottomiksi. Yksi merkittävä syy siihen oli Werwolf-organisaation krooninen asepula.

Suunnitellessaan partisaanitoimintaa vihollisen linjojen takana Himmler oli kaavaillut, että Saksan armeija ja SS-divisioonat kaivaisivat perääntyessään eri puolille Saksaa salaisia tarvikevarastoja, joista hänen ”ihmissutensa” voisivat noutaa itselleen aseita hyökätäkseen vihollisen kimppuun.

Uuteen iskuun haettaisiin aina aseet uudesta kätköstä.

Todellisuus ei ollut aivan niin ruusuinen, sillä vuoden 1945 alussa sekä Saksan armeijalla että SS-joukoilla oli aivan liian vähän aseita, eikä kumpikaan halunnut jättää vähiä ammuksiaan, kranaattejaan ja räjähdysaineitaan jälkeensä.

Asekätköjä oli vain muutama, ja kun ihmissusiryhmät pääsivät kätkölle, sisältö oli usein pettymys: ei panssarinyrkkejä tai käsiaseita puhumattakaan riittävästä määrästä ammuksia.

Kostoiskujen pelko levisi

Saksan radio ja lehdet kertoivat maalis- ja huhtikuussa 1945 aivan toisenlaista tarinaa. Uutiskatsauksissa ja artikkeleissa ”ihmissusia” kuvailtiin väkivahvaksi ja pelottavaksi joukoksi, joka kävi raivoisasti vihollisen kimppuun.

Propagandan ansiosta liittoutuneet alkoivat pelätä Werwolfia siinä määrin, että he iskivät säälimättä kaikkien epäiltyjen kimppuun miehitetyillä alueilla.

Monet saksalaiset pelkäsivät, että sabotaasi vahingoittaisi saksalaisia ja johtaisi kollektiivisiin rangaistuksiin. Harva kuitenkin rohkeni lausua pelkoa ääneen, kuten Olpen pormestari, joka maaliskuussa 1945 varoitti:

”Laittomasta toiminnasta rankaistaan ankarasti, ei vain yksilöitä, vaan meitä kaikkia.”

Blankenburgin vaikutusvaltainen tohtori Hermann Herzog maalaili vielä konkreettisemman uhkakuvan:

”Jokaista surmattua liittoutuneiden upseeria kohti teloitetaan kymmenen viatonta.”

”Ihmissusien” vastarinta lakkasi kuitenkin vasta kuukausia myöhemmin.

Kostoretkestä tuli verilöyly

Saksan tappion lähetessä yksittäiset natsit perustivat omia Werwolf-ryhmiään ja katupartioitaan henkilökohtaisia kostoiskujaan varten.

Yksi heistä oli Hans Zöberlein, joka oli aiemmin kuulunut Hitlerin rähinäjoukkoihin SA:han.

Zöberlein apureineen partioi huhtikuussa 1945 Pohjois-Baijerin kaupunkien kaduilla etsien valkoisia lippuja tai Hitlerin niin sanotun Nero-julistuksen rikkojia. Julistuksessaan Hitler määräsi saksalaiset käyttämään poltetun maan taktiikkaa liittoutuneiden lähestyessä.

Kaikki tehtaat, sähkölaitokset ja tärkeät tiet piti tuhota ennen vihollisen tuloa.

Penzbergissä Itävallan rajalla sijainnut hiilikaivos oli yksi kohteista, joiden ei haluttu joutuvan yhdysvaltalaisten käsiin. Kaupungin asukkaista suurin osa ansaitsi kuitenkin elantonsa kaivoksessa, ja he panivat kaupungin natsimielisen pormestarin viralta 28. huhtikuuta ennen kuin tämä ennätti räjäyttää kaivosta.

Saksan joukot rynnäköivät kaupunkiin ja teloittivat välittömästi kahdeksan kapinajohtajaa. Se ei riittänyt Zöberleinille, joka oli pitkään halveksinut kaupunkilaisten vastahakoisuutta natsismia kohtaan. Yöllä 29. huhtikuuta Zöberleinin joukko saapui kuorma-autolla Penzbergiin.

He levittäytyivät nopeasti kaupunkiin ja murhasivat natseja arvostelleita ja henkilökohtaisia vihollisiaan kiireessä laaditun listan mukaan. Jotkut ehtivät paeta, mutta kahdeksan henkilöä, muun muassa raskaana oleva nainen, hirtettiin.

Kun yhdysvaltalaisjoukot saapuivat seuraavana päivänä Penzbergiin, hirtettyjen ruumiit roikkuivat yhä puissa.

Jokaisen kaulaan oli kiinnitetty kyltti, jossa luki ”Werwolf, Pohjois-Baijeri”.

Hitler teki itsemurhan 30. huhtikuuta 1945 ja siirsi testamentissaan tuhatvuotisen valtakuntansa jäännökset suuramiraali Karl Dönitzin käsiin. Käydessään rauhanneuvotteluja liittoutuneiden kanssa Dönitz lähetti vetoomuksen koko Saksan kansalle.

”Pyydän kaikkia Saksan miehiä ja naisia pidättäytymään aktiivisesta vastarinnasta Werwolfin tai muiden järjestöjen kautta.
Se aiheuttaa kansalle vain vahinkoa”, hän ilmoitti puheessaan 6. toukokuuta 1945.

Kaksi päivää myöhemmin Saksa antautui, ja sota oli ohi. Kaikki ”ihmissudet” eivät kuitenkaan luopuneet heti taistelusta.

Yhdessä joidenkin SS-miesten kanssa ryhmä heitä linnoittautui suureen Segebergerin metsään Hampurin pohjoispuolelle, jossa he taistelivat brittien 11. panssaridivisioonaa vastaan.

Kun Dönitz kuuli kapinallisista, jotka eivät suostuneet aselevosta huolimatta laskemaan aseitaan, hän lähetti brittien suostumuksella alueelle saksalaisia laskuvarjosotilaita.

Saksalaiset taistelivat saksalaisia vastaan kahden päivän ajan. Kun sissit lopulta antautuivat, metsä oli täynnä ruumiita.

5 000 nuorta kuoli

Muualla Saksassa pienet sissiryhmät jatkoivat siltojen räjäyttelyä, rakennusten polttamista ja ansojen asettamista teille.

Itä-Saksassa neuvostojoukot jahtasivat ”ihmissusia”, ja viisi kuukautta Saksan antautumisen jälkeen Neuvostoliiton tiedustelupalvelun päällikkö Lavrenti Berija ilmoitti Stalinille, että 359 Werwolf-ryhmää oli likvidoitu.

Vuosien 1945 ja 1946 aikana venäläiset pidättivät noin 10 000 saksalaisnuorta, jotka olivat osallistuneet Werwolfin toimintaan.

Kidutettaessa moni heistä tunnusti, että he eivät olleet vielä osallistuneet aktiivitoimintaan vaan vain odottelivat ”oikeaa hetkeä iskeä”. 5 000 heistä kuoli Neuvostoliiton vankileireillä.

Liittoutuneiden sotilaiden kertomusten mukaan Werwolf-ryhmät jatkoivat toimintaansa aina vuoteen 1949 asti, jolloin Saksa jaettiin ja Saksan liittotasavalta ja demokraattinen tasavalta syntyivät.