Kamikazelentäjän hyvästit: ”Totalitaariset valtiot romahtavat aina”

Chiranin lentotukikohta, Japani, 10. toukokuuta 1945

Ajatuksia

Minulle on ollut suuri kunnia ja etuoikeus tulla valituksi palvelemaan armeijamme erikoishyökkäysjoukkoihin, jotka näyttävät loistavaa esimerkkiä suurenmoisen kotimaani muille joukoille.

Pitkien kouluvuosieni aikana, oppimani yleismaailmallisen logiikan nojalla olen päätynyt väistämättä siihen lopputulokseen, että vapaus voittaa. Uskon niin, vaikka jotkut varmasti kutsuvatkin minua sen vuoksi liberalistiksi.

Italialaisen Crocen tavoin uskon, että vapaudenkaipuu on olennainen osa ihmisluontoa eikä mikään pysty sitä tuhoamaan.

Vaikka nyt näyttääkin siltä, että vapaus on poljettu maahan, se kytee pinnan alla ja vie lopulta voiton.

Diktatuurit menestyvät ehkä aikansa, mutta totalitaariset valtiot romahtavat lopulta aina. Se on totuus, ja niin tulee varmuudella käymään myös akselivalloille nyt meneillään olevassa sodassa.

Tarvitsee vain katsoa, miten Italialle on käynyt fasistihallinnon komennossa. Myös ­natsi-Saksa on lyöty, ja ­autoritääriset hallinnot romahtavat yksi toisensa jälkeen aivan kuten rakennukset, kun niiden ­perustukset pettävät.

Niin historia kuin tämä nykyinen sotakin osoittavat, että se, mitä kirjoitan, on totta: vapaus voittaa aina.

Ajatus voi äkkiseltään vaikuttaa kotimaani kansalaisista pelottavalta, mutta minua se ilahduttaa.

Tämänhetkinen ­konflikti johtuu ideologioiden yhteentörmäyksestä, ja koska vapaus lopulta voittaa, sen lopputulos on ennalta määrätty.

Unelmani olla mukana tekemässä rakkaasta Japanistani mahtavaa imperiumia, jollainen Britanniakin joskus oli, ei lopulta johtanut mihinkään.

Jos ­Japania todella rakastavat ihmiset olisivat saaneet puhua vapaasti, maamme ei todennäköisesti olisi ajautunut ­siihen tilanteeseen, jossa se nyt on.

Totuus on, kuten eräs ystäväni asian ­ilmaisi, että erikoishyökkäysjoukkojen lentäjä on pelkkä kone.

Hän vain puristaa ohjaussauvaa eikä hänellä ole persoonallisuutta, tunteita tai järkeä. Hän on pelkkä rautamolekyyli magneetissa, joka pyrkii vääjäämättä kohti ­vihollisen lentotukialusta.

Asiaa on mahdotonta ymmärtää järjellä, ja kun sitä pohtii, voidaanko näiden lentäjien edes sanoa toivovan kuolemaa?

Tällaista voi tapahtua vain Japanin kaltaisessa maassa, jossa hengellisyydellä on tärkeä rooli yhteiskunnassa. Itse koen kuitenkin olevani pelkkä kone, jolla ei siksi ole oikeutta esittää mielipiteitä.

Tässä nykyisessä mielentilassani ­kuolemallani ei luultavasti ole minulle mitään merkitystä.

Siksi voin rehellisesti todeta – kuten kirjeeni alussa kirjoitin – olevani iloinen siitä kunniasta, että minut on monien joukosta valittu palvelemaan kotimaatani sen erikoishyökkäysjoukkoihin.

Kun nousen lento­koneeseeni, olen pelkkä kone, mutta laskeuduttuani olen ihminen, jolla on tunteita ja joka ­kykenee tuntemaan myötätuntoa.

Kun rakastettuni kuoli, sieluni kuoli hänen mukanaan. Kun ajattelen, että hän odottaa minua taivaassa, kuolema ei enää pelota minua, vaan se on tie taivaaseen.

Lähden suorittamaan tehtävää huomenna. Näitä vaarallisia ajatuksiani ei saa koskaan julkistaa, mutta halusin tuoda ne ilmi mitään salaamatta.

Suokaa anteeksi, että ilmaisen itseäni näin sekavasti, mutta ajatukset myllertävät päässäni. Huomenaamuna yksi libe­ralisti jättää tämän maailman taakseen.

Hän saattaa näyttää lohduttomalta, mutta hänen sydämensä on tyyni.

Chiranin lentotukikohta, Japani, 10. toukokuuta 1945

Rakkaat vanhempani

Niinä hieman yli 20 vuotena, jotka ovat kuluneet siitä, kun sain elämän lahjan, olen ollut onnekas, sillä minun ei ole koskaan tarvinnut murehtia mistään.

Hyvien vanhempieni rakkaus ja veljieni ja sisa­rieni kova työ ovat sallineet minun elää mukavaa ja huoletonta elämää.

Olen ollut ajoittain itsekäs ja antanut ­aihetta enemmän huoleen kuin sisareni ja veljeni. Olen pahoillani, että en voi maksaa takaisin hyvyyttänne.

Japanissa uskollisuus ja pojan kiintymys isäänsä ovat yksi ja sama asia, ja sanotaan, että kotimaansa palveleminen uskollisesti on kuin osoittaisi rakkautta isäänsä kohtaan. Siksi toivon, että voitte antaa minulle anteeksi.

Koska taivas on työpaikkani, elän ­jokaisen päivän kuolemaa odottaen.

Jokainen kirjoitusmerkki ja jokainen sana muodostavat viimeisen kirjeeni ja testamenttini. Korkealla pilvien keskellä en pelkää kuolemaa. Siinä hengessä suoritan tehtäväni ja ehkä kuolen niin tehdessäni.

En pelkää kuolemaa, vaan pikemminkin iloitsen siitä, sillä uskon pian tapaa­vani rakkaan isonveljeni Tatsun. Hartain toiveeni on tavata hänet taivaassa.

En varsinaisesti pohdi elämää ja kuolemaa. Jos tekisin niin, kuolema saisi liian suuren merkityksen ja alkaisin pelätä sitä.

Sen sijaan ajattelen, että kuolema tarjoaa minulle mahdollisuuden tavata jälleen rakkaitani, ja siksi jätän tämän maailman vailla pelkoa.

Yksilölle valtion nousu ja tuho tuntuvat suurilta asioilta, mutta laajemmassa mittakaavassa niillä ei ole merkitystä.

Olen kätkenyt erään kirjan kirjahyllyni oikean­puoleiseen laatikkoon. Jos laatikko ei aukea, avatkaa vasemmanpuoleinen laatikko ja ­vetäkää naula irti.

Rukoilen teitä pitämään itsestänne hyvää huolta. Terveisiä vanhimmalle veljelleni, Kiyokolle, ja teille kaikille. Voikaa hyvin ja ­jääkää iäksi hyvästi.

Ryoji

Jälkikirjoitus

Ryōji Uehara kuoli seuraavana päivänä eli 11. toukokuuta 1945 kamikaze-iskussa Yhdysvaltojen laivastoa vastaan Okinawan länsipuolella.

Japani antautui neljä kuukautta myöhemmin, ja maan uusi demokraattinen perustuslaki astui voimaan 3. toukokuuta 1947.