”Kaikki hampaani ovat tallella”

Olen elänyt kaikki nämä kauheat vuodet toivossa, että jollen näkisi sinua niin ainakin voisimme kirjoittaa toisillemme.

Kaikki hampaani ovat tallella, ja hiuksissani on vain pari harmaata suortuvaa. Näköni on erinomainen, ja vapaa-ajalla yleensä luen ja kirjoitan runoja.

Onneksi mieleni on pysynyt kasassa. Vuonna 1941 päätin opetella pelaamaan shakkia, ja kahdessa viikossa minusta tuli siinä jo niin hyvä, että aloin voittaa opettajani.

28. elokuuta – 16. syyskuuta vietin leirimme (Kanskin leiri NKVD:n Kraslagin leirijärjestelmässä) seitsenhenkisen agit-prikaatin kanssa 65 kilometrin päässä olevalla kolhoosilla.

Pidimme siellä konsertteja vangeille, pakkotyöläisille, vapaille työläisille ja sadonkorjuuväelle. Raitis ilma, auringonpaiste, ruumiillinen työ ja hyvä ruoka virkistivät ja voimistivat kovasti.

Täällä teen töitä aamuseitsemästä iltakuuteen (välissä on tauko kello 12–13). Olen töissä metalliverstaalla, jossa teen reikiä ompelukoneiden neuloihin erityisesti sitä varten tarkoitetulla koneella.

Normaali päiväkiintiö on 900 neulaa, mutta ylitän sen yleensä aina kaksinkertaisesti. Siitä hyvästä saan iltaisin 700 grammaa leipää, 750 grammaa soppaa ja 200 grammaa puuroa. Lisäksi minulle maksetaan sata ruplaa bonusta käteen joka kuukausi.

Parakissamme meillä on lankuista tehdyt kerrossängyt, vähän kuin junan makuuvaunuissa. Minulla on alapeti aivan ikkunan vieressä.

Kirjoitan tätä kirjettä sängyssäni yöpöydän ääressä. Huonon alustan vuoksi kirjoitukseni on hieman huteraa, mutta en halua kirjoittaa yhteisen pöydän ääressä.

Muut nukkuvat. Tänään meillä on vapaapäivä. Meillä on yksi päivä vapaata joka kymmenes päivä.

Minut tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi työleirille, ja olen kärsinyt niistä jo neljä. Lisäksi olen saanut erityisen todistuksen, jonka mukaan olen esimerkillinen työntekijä.

Leirin komentaja myös kiittää siinä minua toiminnastani kulttuurin hyväksi. Voin ehkä jopa saada häneltä rangaistukseni lyhentämistä puoltavan lausunnon.

Voit kirjoittaa minulle niin usein kuin haluat, rakas Niušenka. Minä puolestani pystyn lähettämään täältä kirjeitä vain satunnaisesti.

Älä siis pidä kirjeistä mitään lukua vaan kirjoita minulle säännöllisesti kerran viikossa, sillä se tuottaa minulle kovasti iloa.

Lähetä minulle pienessä paketissa vanhoja neuvostoliittolaisia lehtiä tupakoivia ystäviäni varten. Yhdellä lehdellä voi saada täällä kokonaisen aterian.

Tiedän, että haluaisit tehdä vielä enemmän puolestani, mutta se voi tapahtua vain yhdellä ehdolla: lasten tarpeet menevät kaiken muun edelle.

Mutta jollei se ole lapsilta pois, voisit mieluusti sähköttää minulle muutaman sata ruplaa tähän osoitteeseen.

Tai – se olisi jo todellista ylellisyyttä minulle, joka olen vuosikausia joutunut elämään ilman mitään – voisit lähettää minulle joitakin välttämättömyystarvikkeita. Se on sallittu erityismääräyksellä työleirien vangeille.

Tarvitsisin saippuaa, lämpimiä alusvaatteita, hammasharjan, kaksi paitaa ja kravatin, ohuita ja paksuja sukkia sekä muutamia nenäliinoja. Jos loppuvuonna 1940 kutomasi villapaita on vielä tallella, lähetä tuo kallisarvoinen vaate minulle. Minulla on edelleen kaulaliinasi.

Hävettää kirjoittaa niin paljon itsestäni, mutta tiedän, että haluat kuulla minusta, ja olisi ajanhukkaa kysellä sinun asioistasi.

Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten teidän asianne ovat.

Voimme puhua kaikesta kunnolla sitten, kun kirjeenvaihtomme pääsee vauhtiin. Lähetän sinulle runojani ja piinaan sinua lukuisilla kysymyksillä.

Kaikista eniten kaipaan kuvia sinusta. Minäkin lähetän sinulle oman kuvani, jonka eräs taiteilijaystäväni piirtää.

Terveisiä kaikille, jotka vielä muistavat minut. Olkoon Kristus kanssasi.

Sinun
Seniasi

Katso piirroksia Gulagin julmasta todellisuudesta:

Jälkikirjoitus

Formakov vapautettiin vuonna 1947, ja hän palasi vaimonsa ja 12- ja 7-vuotiaiden lastensa luo.

Formakov sai töitä talouspäällikkönä, mutta vuonna 1949 hänet pidätettiin taas ja lähetettiin Siperiaan.

Hän pääsi vapaaksi vuonna 1955, kaksi vuotta Stalinin kuoleman jälkeen.