Juutalaiset partisaanit jahtasivat natseja
Natsit murhasivat Bielskin veljesten sukulaiset, ja veljekset itsekin olivat vähällä joutua vangiksi. He eivät lannistuneet vaan perustivat yhden Puolan pelätyimmistä sissiryhmistä kostaakseen natseille.
Juutalaisveljekset Zus Bielski (vasemmalla), Asael Bielski (keskellä) ja Tuvia Bielski (oikealla).
Eräänä tammikuisena iltana vuonna 1943 ryhmä aseistettuja miehiä lähestyi puolalaisen Abelkevitchin kylän laidalla sijaitsevaa pientä taloa. Yksi miehistä kohotti kätensä ja jyskytti nyrkillään talon ovea. Hänen hihaansa koristi punainen nauha, jossa oli hakaristin kuva.
”Mitä siellä oikein metelöidään? Olen tulossa”, mökistä kuului.
Oven avasi keski-ikäinen mies, joka vilkaisi nopeasti tulijoiden hihanauhoja ja päästi nämä sisään.
”Miten menee?” yksi tulijoista kysyi ja katsoi miestä tiiviisti.
”Olemme yhä elossa ja tapamme juutalaisia”, tämä vastasi hymyillen. ”Mekin jahtaamme juutalaisia”, tulija vastasi ja jatkoi sitten: ”Miksi sitten kaduilla näkee heitä vieläkin niin paljon? Miksi heitä ei ole jo vangittu?”
”Olen napannut monia. Pari päivää sitten otin kiinni kaksi naista, kaksi lasta ja kaksi miestä ja toimitin heidät poliisille. Ja pari viikkoa sitten löysin yksitoista juutalaista”, mies vakuutteli tulijoille.
Miehen vaimo ja poika nyökkäilivät sivummalla innokkaasti.
”Hän on etsimämme mies. Kuulkaa, miten ahkera hän on ollut”, sanoi yksi tulijoista rotevalle toverilleen, joka oli siihen asti ollut vaiti.
Roteva mies tuijotti eteensä ja nyökkäsi lyhyesti. Sitten hänen kasvoille nousi inhoa kuvastava irvistys:
”Miten voit tehdä niin? Miten voit hyvällä omallatunnolla toimittaa ihmisiä kuolemaan?”
Talon isäntä pälyili ihmeissään ympärilleen: ”Mitä tarkoitatte? Se on laki, meidän on noudatettava lakia.”
”Tajuatko edes, kenelle sinä puhut?” yksi tulijoista kysyi ja jatkoi: ”Minäkin olen juutalainen.”
Sitten hän löi miestä kasvoihin ja käski koko perheen asettua mahalleen lattialle. Ilmeettöminä tulijat latasivat aseensa ja ampuivat kaikkia kolmea takaraivoon.
”Emme jättäneet ketään eloon, emme edes koiraa tai kissaa”, ryhmän johtaja – roteva vaitonainen mies – kirjoitti päiväkirjaansa kymmenen vuotta sodan loppumisen jälkeen.
Miehen nimi oli Tuvia Bielski. Hän oli Puolan juutalainen, joka perusti sodan aikana yhden Puolan pelätyimmistä partisaaniryhmistä ja pelasti satoja juutalaisia natsien kynsistä.
Bielskien partisaanit: Bielskin veljesten johtamien juutalaisten partisaanien määrä kasvoi kolmessa vuodessa alle sadasta yli 1 100:aan.
Juutalaisia sorrettiin säälimättä
Tuvia Bielski oli perheensä 11 lapsesta toiseksi vanhin. Hänen vanhempansa olivat muuttaneet 1800-luvun lopulla nykyisen Valko-Venäjän alueella sijaitsevaan Stankiewiczen kylään ja ostaneet sieltä myllyn. Elämä oli ajoittain kovaa, mutta perhe ei sentään nähnyt nälkää.
Juutalaisvastaisuus oli alueella hyvin yleistä. Pian sen jälkeen, kun Bielskit olivat muuttaneet Stankiewiczeen, Venäjän keisari määräsi, että juutalaiset eivät saaneet toimia Venäjällä julkisissa viroissa tai omistaa kiinteää omaisuutta.
Bielskin perheen tulevaisuus näytti synkältä, mutta kaikeksi onneksi perheen isä David onnistui lahjomaan tsaarin virkamiehen niin, että hän sai pitää myllyn.
Vuonna 1919 Puola valloitti Valko-Venäjän länsiosan, jossa Bielskien kotikyläkin sijaitsi. Puolalaiset osoittautuivat vielä pahemmiksi hallitsijoiksi kuin venäläiset, ja juutalaiset joutuivat päivittäin kokemaan kiusantekoa ja syrjintää.
Tuvia Bielski ei kuitenkaan suostunut alistumaan. Kun pari lähitienoon maanviljelijää kerran varasti Bielskien heiniä, 13-vuotias Tuvia meni vaatimaan niitä takaisin.
”Painu kotiisi tai annan sinulle ympäri korvia”, toinen heinävarkaista tokaisi virnistellen. Tuvia juoksi kotiin ja palasi pian mukanaan kaksi nuorempaa veljeään, 11-vuotias Asael ja 7-vuotias Alexander, jota kutsuttiin Zusiksi.
Veljeksillä oli mukanaan viikate, jolla he alkoivat huitoa heinävarasta. Poikien rohkeus ja silmitön raivo säikäyttivät varkaan niin, että tämä pötki pakoon. Kun eräs toinenkin maanviljelijä sitten varasti Bielskien heinää, Tuvia iski hänet maahan. Sen jälkeen kukaan ei enää rohjennut suututtaa Tuvia Bielskiä.
Saksan joukot marssivat itään
Vuonna 1939, Tuvian ollessa 33-vuotias, Saksa ja Neuvostoliitto jakoivat Molotov-Ribbentropp-sopimuksella Itä-Euroopan etupiireihin. Pian sen jälkeen Neuvostoliitto miehitti Itä-Puolan ja Puolan hallitseman Valko-Venäjän länsiosan. Valta vaihtui jälleen Bielskien kotikylässä.
Monet alueen juutalaiset pitivät Neuvostoliittoa aluksi vapauttajana, mutta ilo loppui lyhyeen. Pian juutalaisia kiellettiin puhumasta jiddišiä, ja kaikki juutalaisten järjestöt kiellettiin.
Tuvia työskenteli kirjanpitäjänä, ja Zus ja Asael kutsuttiin puna-armeijan riveihin. Juutalaisten asema muuttui entistä tukalammaksi 22. kesäkuuta 1941, kun kolme miljoonaa saksalaissotilasta hyökkäsi Neuvostoliiton hallitsemille alueille Puolaan ja Valko-Venäjälle.
Tuvia oli Lidan kaupungissa, kun ensimmäiset saksalaiskoneet ilmestyivät taivaalle. ”Sitä kauhua ja paniikkia ei voi sanoin kuvailla. Kaikki uskoivat tuomiopäivän koittaneen”, hän kirjoitti päiväkirjaansa.
Tuvia ja hänen veljensä kutsuttiin aseisiin, mutta puna-armeija ei mahtanut miehittäjälle mitään. Tuvian yksikkö hajosi miesten paetessa kuka minnekin, ja Tuvia suuntasi Stankiewiczeen maanviljelijäksi pukeutuneena.
Moniin Puolan kaupunkeihin perustettiin vartioituja ghettoja.
Lähes koko muu perhe murhattiin
Kotiin päästyään Tuvia tapasi Asaelin ja Zusin, jotka olivat myös palanneet Stankiewiczeen. Kolmikko päätti asua kodin lähellä olevassa metsässä, jotta kukaan ei kiinnittäisi liikaa huomiota myllyyn.
Zus kävi kuitenkin säännöllisesti naapurikaupungissa Novogrudekissa tapaamassa vastavihittyä vaimoaan. Yhdellä vierailulla hän näki, miten saksalaiset miehittäjät olivat koonneet kaupungin keskusaukiolle suuren joukon juutalaisia, joita paikalliset poliisit ja saksalaiset sotilaat vartioivat.
Yhtäkkiä saksalaiset alkoivat tulittaa eturivissä olevia juutalaisia, jotka vajosivat kuolleina maahan. Sama toistui, kunnes jäljellä oli enää takimmainen rivi. Zus huomasi rivissä pienen juutalaispojan, joka katsoi peloissaan isäänsä ja kuiskasi: ”Isä, ne tappavat meidät.”
Pian kajahti viimeinen laukausten sarja. Miehitettyjen alueiden juutalaisilla ei ollut enää epäilystäkään siitä, millainen kohtalo heitä saksalaisten käsissä odotti.
Vähän Novogrudekin verilöylyn jälkeen joku Bielskien naapureista kertoi saksalaisille veljesten piileskelevän metsässä. Myllylle tuli joukko puolalaisia poliiseja, jotka tutkivat sekä myllyn että lähimetsän. Veljekset olivat kuitenkin kuulleet, että heidät oli ilmiannettu, ja he olivat paenneet.
Kun etsittyjä piileskelijöitä ei löytynyt, poliisit pidättivät nuoremmat veljekset Abrahamin ja Yakovin. Muutaman viikon kuluttua vanhemmat saivat tietää, että Abraham ja Yakov oli ammuttu heidän yritettyään paeta vankeudesta.
Joulukuussa 1941 saksalaiset sotilaat veivät mukanaan tuhansia juutalaisia, heidän joukossaan Bielskien isän ja äidin sekä Zusin vaimon ja heidän pienen vauvansa. Heidät lastattiin kuorma-autojen lavalle ja vietiin pois.
Pari päivää myöhemmin vangit kuljetettiin metsään ja määrättiin riisuutumaan. Sitten heidät pantiin seisomaan 40 metrin pituisen joukkohaudan reunalle ja ammuttiin. Illan tullen haudassa lojui 4 000 ruumista.
Saksan joukot kävivät itärintamalla raakaa sotaa sissejä vastaan ja hirttivät heitä varoitukseksi muille kapinaa hautoville.
Kosto sai odottaa
Vanhempien murhan jälkeen nuorin veli Aronkin liittyi veljiensä seuraan. Murheellisina veljekset vannoivat kostoa, hankkivat aseita ja perustivat partisaaniryhmän taistelemaan saksalaisia vastaan.
Vuoden 1942 alussa he hakivat myös sisarensa Taiben, Tuvian vaimon ja serkkunsa Yehudan luokseen. Pian metsään kyhätyissä risumajoissa asui jo parikymmentä ihmistä, jotka hankkivat ruokaa varastamalla sitä öisin läheisiltä maatiloilta.
Zus ja Asael halusivat kostaa saksalaisille heti, mutta Tuvia halusi ennen kaikkea pelastaa ihmishenkiä. Hänen leiriinsä olisivat tervetulleita kaikki – niin lapset, vanhukset kuin sairaatkin.
”Pelastan mieluummin yhden juutalaismummon kuin tapan kymmenen natsia”, hän selitti. Tuvia valittiin leirin johtajaksi, ja veljet joutuivat tyytymään hänen päätökseensä. Kosto sai odottaa.
Sillä välin saksalaiset olivat perustaneet ghettoja Novogrudekiin ja Lidaan ja murhanneet tuhansia ihmisiä.
Esimerkiksi toukokuussa 1942 Lidassa teloitettiin 5 500 juutalaista, ja vähän myöhemmin lähikaupungeissa murhattiin yhteensä yli 7 000 juutalaista. Tuvia arveli joukkomurhien olevan vasta alussa ja auttoi monia juutalaisia pakenemaan lähikaupunkien ghetoista.
Kun metsässä asuvien pakolaisten määrä kasvoi, Tuvia tajusi, että he tarvitsivat yhä enemmän ruokaa, tarvikkeita ja aseita. Vain harvat puolalaiset talonpojat olivat halukkaita auttamaan juutalaisia, ja niinpä Bielskit joutuivat turvautumaan pelotteluun.
Bielskien partisaanit saartoivat yöllä tilan ja pakottivat uhkailemalla tilallisen auttamaan heitä. Joskus Tuvia vei talon pojan metsään, ampui ilmaan ja palasi yksin huutaen tovereilleen:
”Ammuin jo yhden, eiköhän ammuta toinenkin!” Se yleensä tehosi, ja tilallinen antoi sisseille ruokaa ja aseita.
Partisaanit eivät tunteneet armoa
Leirielämän asetuttua uomiinsa Tuvia päätti, että oli tullut aika maksaa saksalaisille takaisin samalla mitalla. ”Meillä on vain yksi tavoite – kostaa murhat”, hän julisti joukoilleen.
Bielskien sissit olivat solmineet yhteyden neuvostopartisaaneihin, jotka myös toimivat alueella. Lopulta Tuvia onnistui vakuuttamaan venäläisten epäluuloisen johtajan siitä, että ryhmittymien kannatti tehdä yhteistyötä.
- syyskuuta 1942 neuvostosissit ja Bielskien juutalaiset iskivät siiloihin, joihin varastoitu vilja oli ollut tarkoitus kuljettaa Saksaan. Partisaanit sytyttivät siilot palamaan ja tuhosivat tuhansia tonneja viljaa. Isku onnistui yli odotusten, ja pian partisaanit alkoivat hyökkäillä myös saksalaispartioiden kimppuun.
”Halusimme näyttää leveästi eleleville juutalaisvihaajille Hitlerin olleen väärässä sanoessaan, että pian juutalaisia näkisi enää elokuvateattereiden valkokankailla”, Tuvia kirjoitti päiväkirjaansa.
Tuvian nimi herätti pian pelkoa laajalla alueella, ja saksalaiset lupasivat hänen tappajalleen muhkean 10 000 valtakunnanmarkan palkkion.
Maaliskuussa 1943 Bielskien leirissä oli jo yli 300 asukasta. Eräänä päivänä sissit palasivat partiokierrokselta vangin kanssa, ja Asael Bielski tunnisti miehen. Hän oli Bielskien entinen naapuri, joka oli liittynyt natsimielisiin poliisijoukkoihin ja osallistunut juutalaisvainoihin.
”Yksi pojista katkaisi hänen kaulansa kirveellä”, Asael kirjoitti myöhemmin.
Vähän myöhemmin partisaanit saivat vangiksi myös Bielskien myllyn entisen työntekijän pojan, joka oli auttanut liettualaisia joukkoja etsimään partisaanien leiriä metsästä.
Mies rukoili turhaan Tuviaa säästämään hänen henkensä. Tuvia ei heltynyt vaan käski miestensä hirttää petturin puuhun.
Saksalaiset alkoivat jahdata sissejä
Heinäkuussa 1943 leirissä asui jo 800 ihmistä, ja saksalaiset käynnistivät partisaaneja vastaan siihen asti suurimman hyökkäyksen, operaatio Hermannin.
Tehtävään määrättiin raaimmat sotilaat, muun muassa pahamaineinen Dirlewanger-prikaati, joka koostui suureksi osaksi tuomituista murhaajista ja raiskaajista. 52 000 saksalaissotilasta saartoi sissien tukikohtinaan käyttämät metsät ja murhasi kaikki tielleen osuneet.
Partisaanit eivät voineet taistella niin suurta ylivoimaa vastaan, ja Tuvia johti leiriläiset suurelle suolle. Yöllä he sitoivat itsensä puunrunkoihin, jotta eivät kierähtäisi nukkuessaan suonsilmäkkeisiin ja hukkuisi.
Seuraavana aamuna he jatkoivat matkaa suon keskellä olevalle metsäsaarekkeelle. Pakolaiset piileskelivät siellä lähes kaksi viikkoa ilman ruokaa ja varusteita, kunnes metsästä ei enää kuulunut laukauksia.
Metsissä piileskeli monia sissiryhmittymiä, jotka iskivät tuon tuostakin vihollisen kimppuun.
Sodan loppuvaiheet
Elokuussa 1943 Bielskien pakolaiset perustivat uuden leirin sankkaan Nalibokin metsään, joka oli myös monien muiden partisaaniryhmien tukikohta. Vähitellen leiristä kasvoi kokonainen kylä verstaineen, navettoineen, talleineen ja kouluineen.
Kesäkuussa 1944 saksalaiset alkoivat vetäytyä Valko-Venäjältä etenevän puna-armeijan tieltä. Partisaanit tappoivat tuhansia pakenevia saksalaisia, jotka luulivat olevansa turvassa Valko-Venäjän sankoissa metsissä. Siinä he kuitenkin erehtyivät pahan kerran.
Eräänä päivänä Bielskien sissit toivat leiriin neljä saksalaista vankia. Leirin asukkaat panivat vangit kärsimään murhattujen sukulaistensa puolesta. Kahden tunnin ajan he pieksivät saksalaisia, jotka yrittivät turhaan vakuuttaa olevansa syyttömiä murhiin. Lopuksi saksalaiset vietiin metsään ja ammuttiin.
Muutamaa päivää myöhemmin sota lopulta päättyi. Tuvia laski, että hänen sissinsä olivat kolmessa vuodessa tuhonneet 34 junanvaunua, räjäyttäneet 18 siltaa ja tappaneet 261 sotilasta.
Bielskien ehdottomasti suurin saavutus oli kuitenkin se, että he olivat onnistuneet pelastamaan lukemattomia ihmishenkiä. Taistelujen päätyttyä kesäkuussa 1944 heidän leirinsä 1 140 asukasta saattoivat jättää leirin ja palata kotikyliinsä vapaina kansalaisina.
Bielskin veljekset olivat uskaltaneet uhmata Hitleriä ja natsi-Saksaa, selvinneet taistelusta hengissä ja voittaneet.