Japanin kamikazelentäjät nousivat ilmaan

Japanin kamikazelentäjät valloittivat ilman

Akinorin lento Yokosuka MXY7 Ohka -koneella oli vain harjoitus, ja hetken kuluttua hän laskeutui Tokion ­lähellä ­sijaitsevaan tukikohtaan.

Alastulo oli ­raju ja päättyi hiekkapenkkaan, sillä Ohkaa ei ollut suunniteltu laskeutumaan eikä siinä ollut laskutelineitä.

Sen ­sijaan koneeseen pystyi lastaamaan 1  200 kiloa TNT-räjähdettä. Määrä riitti upottamaan jopa lentotukialuksen.

Pelkistetty Ohka oli suunniteltu itsemurha- eli ­kamikazeiskuihin, joihin ­Japani turvautui toisen maailmansodan loppupuolella.

Ensimmäiset kamikaze­iskut tehtiin lokakuussa 1944, jolloin suuri joukko japanilais­koneita hyökkäsi yhdysvaltalaisen lentotukialuksen USS St. Lon kimppuun ­Filippiinien vesillä.

Lentotukialuksen miehistö seurasi kauhuissaan kuin tyhjästä lmestynyttä vihreää japanilaiskonetta laivan yllä.

Ensin lentäjä pudotti laivaan pommin, ja sen jälkeen hän törmäsi koneellaan alukseen. St. Lon kansi peittyi palavaan lentopetroliin, ja noin puolen tunnin kuluttua alus upposi.

Seuraa­vien kahden vuorokauden aikana japanilaiset ­kamikazelentäjät vaurioittivat kuutta muuta lentotukialusta ja upottivat 40 pienempää yhdysvaltalaislaivaa.

Itsemurhaiskut järkyttivät yhdysvaltalaisia. Sotamies Bill Simmons kuvaili päivää, jolloin hänen laivansa joutui ­kamikazehyökkäyksen kohteeksi:

”Uskoimme jo voittaneemme sodan, mutta sitten japanilaiset aloittivat kamikazeiskut, jotka saivat meidät suunniltamme pelosta. Laivastomme ei ollutkaan voittamaton!”

Ennen kaikkea kamikazehyökkäykset olivat kuitenkin osoitus Japanin epätoivosta. Tyynenmeren sodan syttyessä ­Japanin ilmavoimat olivat kuuluneet maailman tehokkaimpiin.

Japanilaiset lentäjät olivat hyvin koulutettuja, lentokoneet teknisesti kehittyneitä ja ilma­sodan johto taktisesti taitavampaa kuin monilla muilla mailla.

Kesäkuussa 1942 tilanne kuitenkin muuttui. ­Yhdysvallat oli julistanut sodan Japanille joulukuussa 1941, ja yhtäkkiä Tyynenmeren aaltoja kyntivät ­Yhdysvaltojen valtavat lento­tukialukset, joiden kannelta operoivat hävittäjälentokoneet valvoivat koko valtamerta.

Tyynenmeren sodan käännekohta oli kesäkuussa 1942 käyty Midwayn taistelu, jonka japanilaiset aloittivat – ja hävisivät.

Midwayn voittonsa jälkeen yhdysvaltalaiset etenivät yhä kauemmas länteen ja valloittivat Japanin miehittämiä pikkusaaria yksi toisensa jälkeen.

Kaksi vuotta myöhemmin Filippiineistä käydyissä taistelussa Yhdysvaltojen ylivoima oli jo niin suuri, että eräs yhdysvaltalaislentäjä vertasi japanilaisia vastaan käytyjä taisteluita kalkkunajahtiin.

Filippiinien menetys olisi ollut Japanille karmea takaisku, sillä se tarvitsi ­Filippiinejä tukikohdaksi tarvikekuljetuksille ­Japanin ja miehitettyjen saarten välillä.

Vaikea tilanne edellytti radikaaleja toimia, ja vara-amiraali Onishi Takijiro oli juuri oikea mies sellaisia keksimään.

Hän oli kokenut upseeri, joka ei kaihtanut uusia ideoita. Hän oli ollut mukana suunnittelemassa hyökkäystä Pearl Harborin laivastotukikohtaan joulukuussa 1941. Nyt hän oli keksinyt uuden suunnitelman, jonka hän esitteli joukolle korkea-arvoisia upseereita 19. lokakuuta 1944.

”Mielestäni on vain yksi tapa käyttää heik­kenevää voimaamme tehokkaasti: on perustettava hyökkäyslentueita Zero-­hävittäjistä, jotka törmäävät vihollisen lentotukialuksiin 250 kilon pommilastissa”, Onishi selitti.

Ajatus itsemurhaiskuista ei ollut japa­nilais­ille upseereille uusi. Yksittäiset ­japanilaislentäjät olivat Tyynenmeren sodan alusta asti tehneet spontaaneja itsemurhaiskuja, joissa he olivat ohjanneet koneensa päin vihollislaivoja.

Itsemurhaiskut yleistyivät sodan jatkuessa ja Japanin ahdingon kasvaessa, mutta vasta Onishin suunnitelman seurauksena niistä tuli osa Japanin viral­lista sota­taktiikkaa. 21. lokakuuta 1944

Onishi lähetti ylpeänä matkaan ensimmäiset tehtävään koulutetut kamikazelentäjät.

Kuolema oli kunnia kamikazelentäjille

Onishi kutsui itsemurhaiskuja nimellä kamikaze eli ”jumalallinen tuuli”. Japanin historiaa tuntevat tiesivät nimen viittaavaan kahteen rajumyrskyyn, jotka upottivat 1200-luvulla mongolien laivaston ja pelastivat Japanin mongolien valloitukselta.

Onishi halusikin muistuttaa japanilaisia maan historiasta, herättää heidän kansallistuntonsa ja houkutella nuoria miehiä ilmoittautumaan vapaa­ehtoisina itsemurhatehtäviin.

Onishin suunnitelma toimi. Useimmat japanilaiset oli kasvatettu noudattamaan tiukkoja kunniasääntöjä, jotka kannustivat mieluummin kuolemaan kuin antautumaan.

Perheenjäsen, joka oli valmis uhrautumaan isänmaan puolesta, toi kunniaa koko perheelle. Lentokouluihin tulvi nuorukaisia, jotka halusivat kuolla kunniakkaasti taistelussa.

”Rakkaat vanhempani, pyydän teitä toivottamaan minulle onnea. Olen ­saanut mahdollisuuden suurenmoiseen kuolemaan.

Tämä on viimeinen elinpäiväni”, aliupseeri Isao Matsuo kirjoitti vanhemmilleen lokakuussa 1944.

Japanin lentotukikohdissa lähes kaikki lentäjät ilmoittautuivat kamikazelennoille, ja Japani pystyi toteuttamaan satoja iskuja vielä samana vuonna.

Yhdysvaltalaisten oli vaikea ymmärtää japanilaisten kuolemaa halveksuvaa asennetta.

Kamikazeiskusta hengissä selvinnyt amiraali William Frederick Halsey kuvaili heidän ajatuksiaan näin:

”Kamikazehyökkäysten taustalla oleva ajattelu oli meille vierasta. Yhdysvaltalaiset taistelivat henkensä puolesta, emmekä voineet millään tajuta, että jotkut taistelivat kuollakseen.”

Yhdysvaltojen pahin pelko oli se, että Japani saisi kamikazehyökkäyksillään ­vähitellen koko Tyynen valtameren ilma­tilan hallintaansa.

”Mikäli lentotukialuksemme eivät saa ­ilmatukea hävittäjiltä, niiden tuho on ­lähes väistämätön”, vara-amiraali Thomas Kinkaid kirjoitti esimiehilleen. Yhdysvaltojen laivaston johto lähettikin nopeasti vahvistuksia Filippiineille, ja kamikaze­iskut vähenivät.

Nuoret ja kokemattomat kamikazelentäjät eivät pärjänneet ilmataisteluissa yhdysvaltalaishävittäjille, ja pian Yhdysvallat hallitsi taas taivasta Tyynenmeren yllä.

Japanin keisarilliset ilmavoimat kärsi raskaita tappioita taisteluissa ­Filippiinien hallinnasta. Lokakuusta 1944 tammikuuhun 1945 japanilaiset lähettivät matkaan 421 kamikazelentäjää.

Tehtävissä menetettiin 102 saattokonetta, ­jotka joko putosivat tai tuhoutuivat ­yhdysvaltalaisten tulituksessa.

Ensimmäisissä kamikazeiskuissa käytettiin Mitsubishi A6M5 Zeroja, ­jotka olivat Tyynenmeren ­sodan kenties parhaita hävittäjiä.

Pian kamikazelennoilla alettiin käyttää kulloinkin käsillä olevaa kalustoa. Siitä huolimatta Japanilta alkoivat loppua lentokoneet.

Ohka oli lentävä puulaatikko

Apu oli kuitenkin lähellä. Japanin keisarillisten ilmavoimien lentäjä Mitsuo ­Ohta oli vuodesta 1943 lähtien kehitellyt edullista ja tehokasta kamikazelentokonetta.

Vain noin 400 kiloa painava kone oli rakennettu puusta. Käytännössä se oli kuin lentävä vastine pikkupoikien puulaatikkoautoille.

Ohtan luonnostelema kamikazelentokone sai lempinimen ohka eli ”kirsikankukka”. Se ei pystynyt nousemaan ­ilmaan tai laskeutumaan omin voimin, vaan se oli tarkoitus kuljettaa kohteeseen pommikoneella.

Sopivan etäisyyden päässä kohteesta se irrotettaisiin, minkä jälkeen se liitäisi maaliin. ­Ohkassa oli myös kolme rakettimoottoria, jotka vauhdittaisivat törmäystä. ­

Lisäksi koneen keulassa oleva räjähdyspanos varmistaisi, että törmäys aiheuttaisi vihollisalukselle mahdollisimman suurta tuhoa.

Ohkan piti olla myös helppo ja ­nopea rakentaa, ja sen valmistus­kustannuksiksi arvioitiin vain noin kymmenesosa tavanomaisen hävit­täjä­lento­koneen hinnasta.

Keisarillisten ilmavoimien johto ei aluksi innostunut Ohtan ehdotuksesta.

Suhtautuminen alkoi kuitenkin muuttua Japanin lentokonekaluston huvetessa, ja yhtäkkiä ­pelkistetty ja halpa vaihtoehto alkoi kiinnostaa.

Filippiinien tappioiden jälkeen ­Japanin ilmavoimat oli valmis kokeilemaan mitä vain – myös kömpelöä lentävää pommia. Ohkan koe­lennot alkoivat lokakuussa 1944. ­

Samoihin aikoihin ilmavoimiin ­perustettiin ­yksikkö nimeltä Jinrai Butai eli ­”Ukkosenjumalan laivastoyksikkö”, jonka tehtävänä oli kouluttaa Ohka-­lentäjiä itsemurhatehtäviin.

Kamikazelentäjät saivat kokeilla Ohkaa vain kerran

Koulutus oli intensiivistä mutta hyvin teoreettista. Lentäjät saivat tehdä vain yhden harjoituslennon Ohkalla, sillä kone oli niin alkeellinen, että lentäjän loukkaantumisen ja koneen vaurioitumisen riski oli liian suuri.

Ohka-­lentäjät harjoittelivatkin tulevaa itsemurhalentoaan enimmäkseen puisissa saippualaatikoissa, joihin oli kiinnitetty ”ohjaussauva”.

Oppituntien jälkeen Jinrai Butain nuoria, usein vasta 15–16-vuotiaita lentäjiä kohdeltiin kuin kuninkaita.

Lentosotakoulussa kadetit olivat joutuneet alistumaan tiukkaan kuriin, mutta Jinrai Butaissa heille tarjoiltiin mielin määrin hyvää ruokaa, suklaata, savukkeita, viiniä ja viskiä.

Joulukuussa 1944 Jinrai Butain nuoret lentäjäsankarit saivat vieraakseen itsensä Japanin keisarillisen laivaston komentajan, amiraali Soemu Toyodan.

Hän lahjoitti jokaiselle ­lentäjälle samuraimiekan, ­johon oli kaiverrettu tämän nimi.

”Nykytilanteessa Japanin on mahdotonta kilpailla vihollisen kanssa ­lukumäärillä. Ainoa vaihtoehtomme on hyödyntää sitä, mitä viholliselta puuttuu ja mitä he eivät voi tehdä.

Tässä kuvaan astuu Jinrai Butai”, Toyoda totesi kuulijoilleen.

Torpedo vei Ohkat mereen

Vuoden 1944 lopulla Yhdysvallat ­aiheutti Japanille yhä suurempia tappioita Tyynellämerellä, ja sen joukot etenivät vääjäämättä kohti Japanin pääsaaria.

Vuodenvaihteessa oli ilmiselvää, ­että Yhdysvaltojen seuraava tavoite olisi Japa­nille kuuluvan Okinawan saaren valtaus. Jos Yhdysvallat saisi Okinawan hallintaansa, olisi vain ajan ­kysymys, milloin se aloittaisi hyökkäyksen Japanin neljälle suurimmalle saarelle. Nyt Ohkien piti osoittaa, mihin ne pystyivät.

Ensimmäisten Ohkien toimitus viivästyi. Koneet valmistettiin Yokosukan kaupungissa, mistä ne piti kuljettaa laivoilla Okinawan lähellä sijaitsevalle Kyushun saarelle.

Ensimmäisiä Ohkia kuljettaneeseen laivaan osui kuitenkin torpedo, ja se upposi lasteineen.

Maaliskuussa 1945 Ohkat olivat ­lopulta valmiita tositoimiin. 21. maaliskuuta japanilainen tiedustelukone ­havaitsi kolme yhdysvaltalaista lento­tukialusta noin 350 kilometrin päässä Kyushusta.

Japanilaisten tietojen mukaan alukset olivat vaurioituneet kamikazehyökkäyksissä, joissa oli kuollut ­tuhat yhdysvaltalaista.

15:tä Ohka-konetta kuljettanut lentokone paloi ilmassa

Kyushun kamikazeyksikön komentaja Matome Ugaki päätti lähettää Ohkat tuhoamaan vaurioituneet vihollisalukset.

Tehtävä oli helppo, ja hän uskoi saavansa pian raportoida voitosta päämajaan.

Hyökkäys ei kuitenkaan sujunut suunnitellusti. 18 japanilaista pommikonetta, joista 16 kantoi mukanaan Ohkaa, sekä niitä saattaneet 55 Zero-­hävittäjää saivat kimppuunsa parven yhdysvaltalaishävittäjiä.

Ohkien puiset rungot ammuttiin hajalle, ja ne irtosivat emokoneistaan.

Japani menetti 40 lentokonetta, ­mukaan lukien 15 Ohkaa. Vihollinen menetti vain yhden koneen.

Ugaki tiesi, ettei uusiin epäonnistumisiin ollut varaa. Kymmenen päivää myöhemmin hän antoi käskyn uuteen itsemurhaiskuun, jossa oli mukana vain kolme lentuetta.

Tällä kertaa isku onnistui, ja Ugaki saattoi raportoida ­Ohkien vau­rioittaneen taistelulaiva USS West Virginiaa ja kolmea kuljetusalusta.

Seuraavan, laajemman iskun kohteena oli hävittäjäalus USS Mannert L. Abele, jota japanilaiset ensin pommittivat. Sitten Zero-hävittäjä törmäsi laivan kanteen ja vaurioitti laivan moottoria.

Pian yhdysvaltalaisaluksen miehistö ­näki toisen ohjusta muistuttavan Ohkan lähestyvän kovaa vauhtia. Se osui laivan kylkeen aivan vesilinjassa, ja ­räjähdys katkaisi laivan kahtia.

USS Mannert L. Abele oli ainoa alus, jonka Ohkat upottivat, vaikka ne vau­rioittivatkin useita laivoja.

Sodan loppuaikana Ohkien teho jäi vähäiseksi.

Kun keisari ilmoitti Japanin antautumisesta 15. elokuuta 1945, Ugaki johti vielä 11 konetta kamikazehyökkäykseen Okinawaan sanoen:

”Miehemme kuolevat kuin kirsikankukat syöksyessämme kopeiden yhdysvaltalaisten laivoihin. Näin näytämme viholliselle, mistä japanilaiset soturit on tehty!”

Ohkat eivät koskaan päässeet Okinawaan asti, sillä yhdysvaltalaishävit­täjät ampuivat ne kaikki alas.