Japanilainen hyökkäsi Havaijille

Havaijilaiset auttoivat lentäjää

Zero ryskytti pitkin kivistä niittyä, kunnes se pysähtyi noin 70 metrin päähän Hawila Kaleohanon talosta. 29-vuotias havaijilainen juoksi lento­koneen luo ja kiipesi sen siivelle.

Muiden niihaulaisten tapaan hän ei tiennyt japanilaisten hyökkäyksestä Pearl Harboriin, mutta hän näki heti, että kone oli ulkomaalainen.

Lentäjä oli tullut tajuihinsa ja katseli hämmentyneenä siivellä seisovaa Kaleohanoa. Hän hamuili pistooliaan, mutta Kaleohano otti aseen pois ennen kuin auttoi japanilaisen ulos koneesta.

Hän onki myös kartan ja joitakin papereita japanilaisen taskuista ja vei sitten yhä pökerryksissä olevan lentäjän taloonsa.

”Oletko japanilainen?” Nishikaichi kyseli heikolla englannillaan.

”Ei, olen havaijilainen”, vastasi Kaleohano, joka oli asunut Niihaussa viimeiset 11 vuotta. Kaleohanon vaimo tarjosi japanilaiselle havaijilaiseen tapaan kalaa, pannukakkuja ja kahvia.

Vieras söi ja joi ahnaasti, ja ruoka antoi hänelle voimia penätä papereitaan. ”Anna paperit takaisin”, lentäjä käski.

Kaleohano kieltäytyi. Hän oli yksi saaren terävimmistä asukkaista ja luki ahkerasti sanomalehtiä, joita saaren omistaja Aylmer Robinson toi mukanaan viikoittaisilla tarkastuskäynneillään.

Siksi Kaleohano tiesi, että Yhdysvaltojen ja Japanin suhteet olivat jo pitkään olleet kireät. Niihaun muilla asukkailla ei ollut yhtä selkeää käsitystä maailman tilanteesta.

Useimmat heistä eivät osanneet lukea, eivätkä he olleet koskaan poistuneet koti­saareltaan. Niihaussa ei myöskään ollut radioita, eikä valtaosa sen asukkaista tiennyt muusta maailmasta juuri mitään.

Kun osa saaren 136 asukkaasta myöhemmin päivällä kokoontui puimaan tapahtunutta, Kaleohanon sanoilla oli paljon painoarvoa.

Japanilainen lentäjä oli saattanut päätyä Niihauhun Yhdys­valtojen ja Japanin välisen konfliktin seurauksena, ja saarelaiset olivat yksimielisiä siitä, että häntä piti pitää silmällä.

Lentäjä löysi saarelta liittolaisen

Voidakseen kysellä japanilaiselta tietoja Kaleohano pyysi Niihaun japanilaisia asukkaita apuun. Havaijille oli 1880-luvulta lähtien muuttanut paljon japanilaisia työskentelemään saarten monilla viljelmillä.

Vuonna 1941 Havaijilla asui kaikkiaan yli 150 000 japanilaista, mutta Niihaussa heitä oli vain kolme.

Kaleohanon ensimmäinen tulkki oli 60-vuotias mehiläistenhoitaja Ishimatsu Shintani. Puhuttuaan lentäjälle Shintani kalpeni ja kieltäytyi paljastamasta, mitä lentäjä oli sanonut.

Seuraavaksi tulkkausvuoron sai 38-vuotias Yoshio Harada. Hän oli syntynyt Havaijilla ja muuttanut Niihauhun kaksi vuotta aiemmin vaimonsa Irenen kanssa saatuaan työpaikan Aylmer Robinsonin palveluksessa.

­Niihaulaiset kunnioittivat Haradaa, ja Robinson oli vastikään nimittänyt hänet kirjanpitäjäkseen. Haradakaan ei kuitenkaan kertonut kaikkea keskustelustaan Nishikaichin kanssa – ei esimerkiksi sitä, että Japani oli hyökännyt Pearl Harboriin.

Sen sijaan Harada ylipuhui muut saa­relaiset antamaan Nishikaichille luvan asua hänen luonaan, toki vartioituna.

Muut saarelaiset eivät aavistaneet, että Nishikaichi oli saanut vakuutettua Haradan siitä, että Japani voittaisi ­alkaneen sodan helposti ja että Haradan velvollisuus oli auttaa Nishikaichia saamaan asiakirjansa takaisin, jotta ne eivät päätyisi Yhdysvaltojen laivaston ­käsiin.

Asiakirjojen metsästys alkoi

Alkajaisiksi Nishikaichi ja Harada suostuttelivat lauhkean Shintanin auttamaan heitä saamaan asiakirjat. Shintani pelkäsi tilanteen kärjistyvän konfliktiksi ja lähti siksi Kaleohanon puheille.

”Onko paperit sinulla?” Shintani kysyi murteellisella englannillaan, kun hän 12. joulukuuta ilmestyi Kaleohanon ovelle.

Kaleohano näytti Oahun karttaa, johon oli merkitty viivoja ja kirjoitusmerkkejä.

”Ei se. Toinen paperi”, Shintani sanoi.

Kaleohano meni sisälle ja toi nipun asiakirjoja, muun muassa yhdysvaltalaisten laivojen piirroksia ja valokuvia sekä japaninkielisiä ohjeita.

Shintani pyysi saada asiakirjat, mutta Kaleohano kieltäytyi. Sitten Shintani tarjosi hänelle maksuksi noin 200 dollaria.

”Ei. Nämä asiakirjat voivat olla tärkeitä”, nuori havaijilainen vastasi.

”Jos ei anna paperi, tulee ongelma”, Shintani vetosi ja pyysi Kaleohanoa edes polttamaan asiakirjat, jos tämä ei suostuisi luopumaan niistä. Kaleohano lähetti ­japanilaisen matkoihinsa.

Shintani oli hämmentynyt ja pelkäsi seurauksia, eikä hän uskaltanut palata Nishikaichin luo. Myöhemmin iltapäi­vällä Nishikaichi ja Harada päättivät turvautua kovempiin otteisiin saadakseen Japanin salaisia sotilaskoodeja sisältävät asiakirjat takaisin.

Harada livahti Aylmer Robinsonin maatilalle, varasti sieltä saaren ainoan haulikon ja piilotti sen kotinsa lähellä olevaan hunajavarastoon. Kotiin palattuaan hän nyökkäsi vartijan näkemättä merkiksi Nishikaichille.

Kello 16.30 Irene Harada alkoi soittaa gramofonilla äänilevyjä ja käänsi äänenvoimakkuuden niin kovalle, että musiikki peitti talosta kuuluvat äänet.

Sitten Nishikaichi sanoi vartijalle haluavansa nähdä hunajavaraston, ja miehet suuntasivat Haradan kanssa varastolle. Oven sulkeuduttua Nishikaichi iski vartijaa kasvoihin Haradan varastaman haulikon ­perällä.

Hän myös uhkasi ampua vartijaa päähän, jos tämä inahtaisikaan. Japanilaiskaksikko lukitsi vartijan hunajavarastoon ja lähti ajamaan hevoskärryillä kohti Kaleohanon muutaman kilometrin päässä olevaa taloa.

Asiakirjat oli saatava ­takaisin keinolla millä hyvänsä. Kello 17.30 aikaan Kaleohano kuuli hevoskärryjen rattaiden rapinan talolleen johtavalta tieltä.

Onnekseen hän sattui olemaan juuri silloin käymälässä vähän matkan päässä talostaan, ja käymälän seinän raosta hän näki japanilaislentäjän ­istuvan kärryissä haulikko sylissään.

­Kaleohano tajusi heti, ettei kaksikko ollut tullut kohteliaisuuskäynnille ja jäi seuraamaan tilannetta käymälään. Kärryt pysähtyivät, miehet hyppäsivät maahan ja Harada kutsui Kaleohanoa. Ei vastausta.

Japanilaiset menivät sisälle ­taloon ja alkoivat etsiä asiakirjoja. He ­repivät laatikoita auki ja penkoivat kaappeja, ja heidän kiukkunsa yltyi, kun papereita ei löytynyt mistään.

Kaleohano oli kätkenyt asiakirjat Shintanon vierailun jälkeen anoppinsa taloon. Nishikaichi löysi kuitenkin Kaleo­hanon talosta pistoolinsa, ja nyt molemmilla ­japanilaisilla oli ase.

Pengottuaan taloa aikansa turhaan Nishikaichi ja Harada menivät Zeron hylyn luo kokeilemaan, toimisiko lentokoneen radio. Radio pysyi vaiti, mutta kaksikko irrotti koneen konekiväärit ja lastasi ne ja niiden ammukset kärryihin.

Nishikaichin ja Haradan uurastaessa Zeron kimpussa Kaleohano avasi hiljaa käymälän oven ja luikahti varovaisesti ulos. Japanilaiset äkkäsivät hänet silti. ”Seis! Pysähdy!” Harada karjui.

Kaleohano halusi vain päästä pakoon, ja kun hän kuuli laukauksen äänen, hän juoksi niin lujaa kuin jaloistaan pääsi, kunnes pääsi aseiden ulottumattomiin.

Sitten hän juoksi kylään, jossa valtaosa saarelaisista asui, ja kiersi talosta taloon kehottaen kyläläisiä pakenemaan. Harada oli vapauttanut vangin, ja heillä oli aseet. Sota oli saapunut Niihauhun.

Kyläläiset pakenivat vuorille

Kaleohanon varoituksen jälkeen valtaosa kylän asukkaista pakeni saaren itäreu­nalla oleville vuorille. Kaleohano aikoi tehdä samoin, ja varoitettuaan viimeistäkin taloa hän lainasi kylästä hevosen.

”Kiipeän Paniaulle sytyttämään varoituskokon”, Kaleohano ilmoitti kylään jääneille asukkaille ennen kuin hän hyppäsi satulaan ja lähti laukkaamaan kohti saaren korkeinta kohtaa.

Koska niihaulaisilla ei ollut radioita, he olivat tottuneet sytyttämään kokon, kun he tarvitsivat apua 25 kilometrin päässä Niihaun itäpuolella sijaitsevalta naapurisaari Kauailta.

Jos joku niihaulainen vaikkapa loukkaantui tai sairastui vakavasti, saarelaiset kiipesivät 1 281 metrin korkuiselle Paniaulle ja sytyttivät merkki­tulen. Nyt niihaulaiset tarvitsivat apua kipeämmin kuin koskaan.

Kukaan ei tiennyt, mitä japanilaislentäjä ja hänen paikallinen kätyrinsä saisivat päähänsä tehdä, ja he pitivät hallussaan saaren ­ainoita tuliaseita.

Pian Paniaun laella roihusikin komea kokko, mutta niihaulaiset tiesivät, ettei se riittänyt. Kaleohano ja muutama muu mies päättivät ottaa saaren ainoan pelastusveneen ja soutaa sillä Kauaihin apua hakemaan.

Matka veisi noin 10 tuntia. Jotkut halusivat vielä varmistaa, että heidän läheisensä olivat turvassa, mutta ­Kaleohano ei suostunut siihen:

”Ette te löydä enää perheitänne, he ovat menneet piiloon. Meidän on haettava kiireesti apua.”

Japanilaiset alkoivat turhautua

Nishikaichi ja Harada etsivät yhä Kaleohanoa tietämättä, että tämä oli matkalla kohti Kauaita. He ajoivat saarta ympäri Zeron konekivääreillä aseistetuilla hevoskärryillä ja yrittivät etsiä saarelaisia. Pian heille valkeni, että kylä oli lähes autio.

”Kaleohano!” Harada huusi yhä uudelleen, ja molemmat miehet ammuskelivat ympäriinsä pistoolilla ja haulikolla yrittäen pelotella Kaleohanon antautumaan.

Ketään ei näkynyt, ja pian japanilaiset alkoivat potkia talojen ulko-ovia sisään. Harada löysi yhdestä talosta vanhan naisen, joka istui keinutuolissa lukemassa Raamattua.

Hän käski naisen paljastaa, minne Kaleohano oli piiloutunut, mutta vanhus pysyi vaiti ja jatkoi lukemista. ”Pitääkö minun ampua hänet?” Harada kysyi ääneen itseltään.

Vielä vuorokausi sitten hän oli ollut Niihaun pienen yhteisön arvostettu ja luotettu jäsen, ja nyt hän uhkaili vanhaa, avutonta nais­parkaa haulikolla.

Vanhus ei kuitenkaan säikähtänyt vaan vastasi vain havaijiksi: ”Vain Jumala voi riistää hengen.”

Harada ei pystynyt tappamaan vanhaa naista vaan ampui kiukuissaan haulikolla ilmaan viestittääkseen, mitä oli odotettavissa, jos kyläläiset eivät tottelisi.

Talon ulkopuolella japanilaiset näkivät keski-ikäisen Kaahakila Kalimahuluhulun, joka oli vienyt perheensä turvaan mutta ei ollut itse ehtinyt paeta kylästä.

Haulikolla uhaten Harada ja Nishikaichi ottivat Kalimahuluhulun vangikseen ja ­sitoivat hänen kätensä selän taakse.

Sitten he ilmoittivat vangilleen, että heillä oli tarpeeksi ammuksia tappamaan saaren jokainen mies, nainen ja lapsi. Näin uhkaillen japanilaiset pakottivat Kalimahuluhulun kutsumaan muita kyläläisiä.

Japanilaiset toivoivat, että joku ­tulisi esiin piilostaan ja ­paljastaisi Kaleohanon olinpaikan. Ketään ei kuitenkaan kuulunut, sillä itsepäiset niihaulaiset eivät ­halunneet luovuttaa ystäväänsä ­vihollisen armoille.

Ahdinko paheni

Aamuyöllä kello kolmen aikaan japani­laiset lähtivät kylästä ja palasivat Kaleo­hanon talolle. Vaikka he eivät löytäisi Kaleo­hanoa, he voisivat ainakin yrittää tuhota tärkeät asiakirjat, jotka tämä oli ehkä kätkenyt taloonsa.

Kaksikko valeli puisen rakennuksen päälle bensiiniä, ja talo roihahti nopeasti ilmiliekkeihin. Japanilaiset olivat tuolloin valvoneet lähes vuorokauden yhtä mittaa, ja he alkoivat olla epätoivoisia.

Mikään ei ollut sujunut suunnitelman mukaan, ja he olivat aivan lopussa. Sotaisa into oli vaihtunut toivottomuuteen.

Seuraavana aamuna japanilaiset lähtivät taas etsimään saarelaisia, jotka saattoivat tietää jotakin Kaleohanosta, ja he törmäsivät Benehakaka Kanaheleen ja hänen vaimoonsa Ellaan.

Kaksimetrinen Benehakaka, jota useimmat kutsuivat vain Beniksi, oli väkivahva mies, jonka nähtiin usein kantavan täysikasvuisia lampaita leveillä harteillaan.

Kanahelet olivat piileskelleet rannalla olevassa luolassa, mutta nälkä oli pakot­tanut heidät palamaan kylään, jossa he kohtasivat aseistetun japanilaiskaksikon.

Nishikaichi ja Harada määräsivät Benin etsimään Kaleohanoa ja ottivat Ellan panttivangikseen. Vaikka he olivat polttaneet Kaleohanon talon, Nishikaichi pelkäsi yhä, että tämä piti yhä hallussaan hänen asiakirjojaan, ja hänen oli saatava ne takaisin.

Pian Ben katosikin pensaikkoon. Hän tiesi hyvin, että Kaleo­hano oli lähtenyt Kauaihin hakemaan apua, mutta hän teeskenteli silti ­etsivänsä tätä.

Hän oli kuitenkin huolissaan Ellasta ja päätti vähän ajan päästä palata kylään kertomaan, ettei ollut löytänyt ­Kaleohanoa. Huonot uutiset saivat turhautuneen Nishikaichin raivostumaan.

”Jos et löydä häntä, tapamme sinut ja kaikki muutkin kyläläiset”, Nishikaichi uhkasi uskoen sen tehoavan kookkaaseen niihaulaiseen. Uhkailun vaikutus oli kuitenkin täysin päinvastainen kuin mitä lentäjä oli luullut.

Niihaun jätti vaaransi henkensä

Ben tunsi raivon kiehahtavan suonissaan. Hän oli yleensä rauhallinen ja lempeä mies, mutta hän ei voinut sallia muukalaisen tulevan hänen kotisaarelleen tekemään pahaa hänen ystävilleen ja läheisilleen.

”Ota hänen pistoolinsa ennen kuin hän tappaa jonkun”, Ben sanoi Haradalle havaijiksi tarjoten tälle mahdollisuuden hyvittää petoksensa.

”Jos yritän, hän tappaa minutkin”, Harada vastasi niin ikään havaijiksi. Hän oli tajunnut tilanteensa toivottomuuden.

Japanin joukot eivät toden­näköisesti olleet tulossa Niihauhun, kuten Nishikaichi oli väittänyt, ja Harada oli pettänyt Niihaun asukkaat anteeksiantamattomalla tavalla.

Sekavin tuntein ­Harada otti kaksi patruunaa kuin ladatakseen Nishikaichilla olevan haulikon. Kun Nishikaichi ojensi aseen Haradalle, Ben syöksyi häntä kohti.

Nishikaichi tarttui saappaaseensa piilotettuun pistooliin ja ampui kolme lau­kausta kohti Beniä. Luodit osuivat tätä rintaan, lantioon ja nivusiin.

Kolme luotiakaan ei pystynyt pysäyt­tämään Beniä. Ella sai iskettyä pistoolin Nishikaichin kädestä, ja Ben kömpi jaloilleen, tarttui Nishikaichia kurkusta ja paiskasi tämän päin kiviseinää.

Nishikaichi valahti tajuttomana maahan, ja Ben kääntyi kohti Haradaa. Hän ehti nähdä, miten Harada suuntasi haulikon piipun mahaansa vasten ja veti liipaisimesta tuskallisen tietoisena siitä, mihin hänen petoksensa oli saarella johtanut.

Kun Ben kääntyi katsomaan tajutonta japanilaislentäjää, hän näki Ellan hakkaavan tämän päätä kivellä. Ben viimeisteli työn viiltämällä japanilaisen kurkun auki metsästyspuukollaan.

”Olin suunniltani raivosta!” Ben Kanahele selitti tekojaan myöhemmin mutta kiitti vaimoaan ”hyvästä työstä” japanilaislen­täjän eliminoimiseksi.

Apu Kauailta saapui perille vasta seuraavana päivänä. Tuolloin niihaulaiset olivat jo ehtineet haudata Nishikaichin ruumin. Vain osin palanut Zero paljasti Nishikaichin koskaan olleen saarella.

Niihaulaiset eivät kuitenkaan unohtaneet kauhun viikkoa, jolloin sota saapui heidän pienelle kotisaarelleen.

Vain 1/16 japanilaista verenperintöä riitti syyksi määrätä ihminen internointileirille, ja noin 120 000 amerikanjapanilaista joutuikin luopumaan kodistaan ja omaisuudestaan ja lähtemään leireille eri puolille maata.

Leireillä ihmiset majoitettiin parakkeihin, joissa oli vain patjat lattialla ja valaistuksena katosta roikkuvia paljaita sähkölamppuja. Leirejä ympäröi piikkilanka-aita, ja aseistetut vartijat ­varmistivat, että kukaan ei päässyt karkaamaan.

Terveiden leiriläisten oli työskenneltävä 48 tuntia viikossa surkealla palkalla, mutta muuten leireissä sai liikkua vapaasti.

Epävarmuus tulevasta sekä ­yksityisyyden puute olivat monille vaikeita kestää, ja purnaajat vietiin eristysleireille, joiden olot olivat vieläkin ankarammat.

Useimmat leireille joutuneet teljettiin internointileireille, joilla saattoi olla jopa 18 000 ihmistä. Ne, joita pidettiin erityisen suurena uhkana valtiolle, suljettiin vankileireille.

Näin ­esimerkiksi buddhalaiset papit päätyivät samoille leireille vangittujen natsien ja fasistien kanssa.