Illalla 17. huhtikuuta 1945 saksalainen lentäjä Erich Kreul lensi hävittäjällään kohti Oderjokea romahduspisteessä olevan natsi-Saksan yllä.
20-vuotiaan Luftwaffen lentäjän mieli oli sumea – mikä johtui vain osittain hänen pari tuntia aiemmin tyhjentämästään konjakkipullosta.
Pian Oderjoki erottui taivaanrannassa ja Kreul havaitsi etsimänsä sillan, jonka kuva oli kiinnitetty ohjaamon seinään. Vasta nyt hän onnistui tarkentamaan ajatuksensa kunnolla tehtäväänsä.
20-vuotiaan Kreulin piti törmätä koneellaan Oderin ylittävään siltaan ja tuhota sitä ylittävät Neuvostoliiton joukot. Iskun tavoitteena oli hidastaa puna-armeijan etenemistä, eikä Kreulin odotettu selviävän iskusta elossa.
Sodan jälkeen liittoutuneiden sotilaat löysivät Luftwaffen itsemurhakoneen koelentokeskuksesta Reichenbergin läheltä. Kone oli käytännössä ohjaamolla ja pidennetyillä siivillä varustettu V1-raketti.
Saksaan satoi pommeja
Erich Kreulin itsemurhatehtävää oli valmisteltu kuukausien ajan. Sodan loppuvuosina Luftwaffen komentaja oli joutunut todistamaan, miten Saksan ilmavoimat joutuivat yhä ahtaammalle Britannian ja Yhdysvaltojen koneiden pommittaessa toistuvasti Saksan tärkeitä kaupunkeja ja teollisuusalueita.
Epätoivo synnytti yksinkertaisen mutta kyseenalaisen idean: Saksalaislentäjät törmäisivät 900 kiloa painavilla pommeilla lastatuilla lentokoneilla liittoutuneiden pommikoneisiin ja tekisivät siten lopun tuhoisista ilmapommituksista.
Luftwaffe suhtautui ajatukseen myönteisesti, mutta Adolf Hitler epäili sen toimivuutta. Führerin mielestä itsemurhatehtävät eivät olleet ”saksalaisen luonteen mukaisia”. Lisäksi Hitler arvioi, että sota ei vielä ollut saavuttanut pistettä, jossa tarvittiin noin äärimmäisiä ratkaisuja, ja hän pelkäsi itsemurhatehtävillä olevan ”lannistava vaikutus kansaan”.
Hanna Reitsch juhlii purjelennon maailmanmestaruuttaan vuonna 1936. Hänestä tuli myöhemmin yksi natsi-Saksan parhaista lentäjistä.
Suosikki ylipuhui Hitlerin
Hanna Reitsch oli 1930-luvulla yksi saksalaisen ilmailun pioneereista, ja hänestä tuli Hitlerin suosikki. Natsihallinnon koelentäjänä hänellä oli tärkeä rooli Saksan sotakoneiston kehittämisessä ja itsemurhalaivueen synnyssä.
Hanna Reitsch rikkoi useita maailmanennätyksiä muun muassa korkeuslennossa. Yhtenä Saksan parhaista ja kokeneimmista lentäjistä hän koelensi Luftwaffelle hävittäjiä ja pommikoneita ja jopa Messerschmitt Me 163 -rakettihävittäjää.
Hitler kehui Reitschia suosikkilentäjäkseen. Ehkä juuri siksi Reitsch sai suostuteltua Hitlerin antamaan Luftwaffelle luvan kouluttaa ja käyttää itsemurhalentäjiä. Hitler vastusti ajatusta aluksi, mutta tappioiden kasaantuessa hän myöntyi Reitschin ehdotukseen.
Aivan sodan viimeisinä tunteina Reitsch yritti paeta Itävaltaan. Pakoyritys kuitenkin epäonnistui ja hän joutui yhdysvaltalaisten vangiksi.
Reitsch julkaisi sodan jälkeen muistelmansa mutta sai osakseen runsaasti kritiikkiä siitä, ettei hän koskaan tuominnut natsihallintoa. Hanna Reitsch kuoli 67-vuotiaana kotonaan Frankfurtissa vuonna 1979.
Lopulta Hitlerin sai myöntymään suunnitelmaan saksalainen koelentäjä Hanna Reitsch, joka kannatti ajatusta itsemurhalentäjäyksikön perustamisesta. Ennen sotaa Reitsch oli rikkonut useita purjelentoennätyksiä ja esiintynyt lentonäytöksessä Berliinin olympialaisissa vuonna 1936 . Myös Hitler oli pannut Reitschin saavutukset merkille ja ihaili tämän taitoja.
Reitsch tapasi Hitlerin tämän huvilalla Berghofissa Etelä-Baijerissa 28. helmikuuta 1944. Itsemurhalaivue perustettiin pian Reitschin vierailun jälkeen.
Itsemurhalentäjiä oli jonoksi asti
Myöhemmin Reitsch oli mukana värväämässä lentäjiä juuri perustettuun itsemurhayksikköön, joka nimettiin ”Leonidas-laivueeksi”.
Koska hanke oli huippusalainen, siitä on säilynyt vain vähän tietoja, mutta kaikesta päätellen itsemurhalentäjät valittiin tarkoin, sillä lähteiden mukaan vapaaehtoisia ilmoittautui satoja ja Luftwaffe valitsi heistä aluksi vain 70 rohkeaa 18–20-vuotiasta miestä.
”Anon täten vapaaehtoisesti pääsyä itsemurhalaivueeseen, jossa tehtäväni on ohjata purjelentokonepommia.”
Karsinnan läpäisseet ”onnekkaat” joutuivat ensi töikseen allekirjoittamaan Leonidas-laivueen suostumuskaavakkeen.
”Anon täten vapaaehtoisesti pääsyä itsemurhalaivueeseen, jossa tehtäväni on ohjata purjelentokonepommia. Ymmärrän, että tämä tehtävä voi johtaa kuolemaani”, luki kaavakkeessa, jonka toiveikkaat hakijat saivat eteensä heti ensimmäisenä koulutuspäivänä.
Varsinaisesta koulutuksesta historiantutkijat eivät tiedä juuri mitään, mutta kertomukset sodan viime päiviltä viittaavat siihen, että painostus, valheet ja tappiomieliala olivat yleisiä sekä upseerien että rivimiesten keskuudessa.
Lentäjä Erich Kreul kirjoitti muistelmissaan, että yksikään nuorista lentäjistä ei ilmoittautunut vapaaehtoisesti yhteen ensimmäisistä suunnitelluista itsemurhaiskuista ja että upseerien piti turvautua pakottamiseen ja valheisiin saadakseen lentäjät nousemaan koneisiinsa.
Tarina Spartan kuninkaan Leonidaan itsemurhataistelusta persialaisia vastaan sopi täydellisesti natsien propagandaan.
Itsemurhalentue nimettiin spartalaisen sankarin mukaan
Itsemurhalaivue nimettiin propagandasyistä Spartan kuninkaan Leonidaan mukaan. Hänen sankarimaineensa ilmeisesti ajateltiin heijastuvan myös laivueeseen.
Leonidas-laivueen nimi viittaa Spartan kuninkaaseen Leonidaaseen, joka taisteli vuonna 480 eaa. ylivoimaista Persian armeijaa vastaan. Tarina kertoo, miten tuhat spartalaissotilasta, jotka olivat valmiita kuolemaan kuninkaansa puolesta, puolustivat kapeaa Thermopylain vuoristosolaa sataatuhatta persialaista vastaan. Spartalaisten pidäteltyä vihollista kolme päivää taistelu päättyi heidän tappioonsa ja Leonidaan kuolemaan.
Natsit pitivät Thermopylain taistelua loistavana esimerkkinä sankaruudesta, joka antoi Spartan kaupunkivaltiolle aikaa valmistautua sotaan ja myöhemmin kukistaa persialaiset.
Kommando antoi idean itsemurhakoneeseen
Samaan aikaan kun Luftwaffe koulutti tulevia itsemurhalentäjiä, se myös kehitti heille konetta. Koneen oli oltava halpa, luotettava ja tappava, mutta kehitystyö osoittautui odotettua vaikeammaksi. Hanna Reitschin ensimmäiset yritykset rakentaa laivueelle sopiva lentokone epäonnistuivat, ja ratkaisu löytyi vasta, kun erikoisjoukkojen sotilas Otto Skorzeny otti häneen yhteyttä huhtikuussa 1944. Skorzeny ehdotti, että Leonidas-laivueelle muunnettaisiin lentokoneita V1-raketeista, joita oli siihen asti käytetty Lontoon tuhopommituksiin.
Skorzeny sai yhteyksiensä avulla käsiinsä useita raketteja, joihin hän ja Reitsch asennuttivat ohjaamon ja siivet. Uusi lentokone sai nimen Fieseler Fi 103R.
Saksalaisista V1-raketeista muokattiin itsemurhalentokoneita lisäämällä niihin laskuteline ja siivet. Nykyään niitä on olemassa enää muutama.
Miehitetty raketti oli lentäjälle kuolemantuomio
Fieseler Fi 103R -rakettikone oli käytännössä pelkkä ihmisen ohjaama lentävä pommi. Sen lentäjän tehtävänä oli pysäyttää vihollisen eteneminen törmäämällä koneellaan viholliskohteeseen.
Ohjaamo
Ohjaamon kojelauta oli hyvin pelkistetty, ja ohjeet oikean syöksykulman laskemiseen hyökkäyksessä oli piirretty puutauluun. Teoriassa lentäjä pystyi pelastautumaan koneesta ennen törmäystä, mutta käytännössä selviytymismahdollisuudet olivat pienet.
Räjähdyspanos
Rakettikoneen keulassa oli 900-kiloinen taistelukärki. Itsemurhaiskujen kohteet vaihtuivat sodan jatkuessa. Alkuun lentäjien oli ollut määrä iskeä liittoutuneiden pommikoneisiin, sitten vihollisen sotalaivoihin ja lopuksi siltoihin ja joukkokeskittymiin.
Moottori
Koneessa oli yksinkertainen pulssisuihkumoottori, jonka tuottama huippunopeus oli noin 800 kilometriä tunnissa.
Laskuteline
Ensimmäisissä versiossa ei ollut lainkaan laskutelinettä, joten lentäjä ei voinut laskeutua. Siten Luftwaffe varmisti, että lentäjä suoritti tehtävänsä loppuun.
Omaelämäkerrassaan Lentäminen – elämäni Reitsch kirjoitti, että muokatun raketin ohjaaminen ei ollut lainkaan vaikeaa mutta sillä laskeutuminen harjoituksissa vaati poikkeuksellista taitoa, etenkin kun koneessa ei alkuun ollut lainkaan laskutelineitä tai pyöriä.
Tositoimissa kone räjähtäisi osuessaan maaliinsa, mutta teoriassa lentäjä saattoi hypätä ohjaamosta juuri ennen törmäystä, mikä antoi ilmaan nouseville lentäjille hieman toivoa selviytymisestä.
Lopulta Leonidas-laivue ei koskaan käyttänyt Fieseler Fi 103R -koneita, eikä siitä tullut Saksan pelastusta. Historioitsijoiden mukaan Luftwaffe hautasikin pitkälti Leonidas-suunnitelman ja keskittyi muihin projekteihin, joissa lentäjillä oli paremmat mahdollisuudet selviytyä hengissä.
Hieno suunnitelma päättyi nolosti
Vaikka natsi-Saksa hylkäsi idean lentävästä pommista, Leonidas-laivuetta ei silti lakkautettu, ja sodan viimeisinä päivinä keväällä 1945 se lopulta lähetettiin suorittamaan itsemurhatehtävää. Lentäjät saivat käskyn törmätä Oderin siltoihin, jotka olivat tuolloin jo puna-armeijan hallinnassa. Iskujen tavoitteena oli hidastaa neuvostojoukkojen etenemistä Berliiniin.
Tuolloin laivueen suihkumoottorikäyttöiset koneet oli korvattu vanhoilla, huonokuntoisilla hävittäjillä, joista osa hajosi jo ilmaannousussa. Hitler oli kuitenkin määrännyt, että hävittäjänromuja piti käyttää itsemurhatehtäviin, ja siksi niissä oli kyydissään painava pommi ja aivan liian vähän polttoainetta kotimatkaa varten.
Erich Kreul nousi ilmaan – oman käsityksensä mukaan viimeisen kerran – yhdessä 35 muun lentäjän kanssa huhtikuussa 1945. Ennen lähtöä hän kirjoitti kirjeen vaimolleen ja vastasyntyneelle tyttärelleen ja lähetti henkilökohtaiset tavaransa vanhemmilleen.
Muistelmissaan Kreul kuvaili, miten hänen mielessään myllersi ennen itsemurhatehtävää eikä hän ymmärtänyt tilanteen vakavuutta. Vasta kun hänen olisi pitänyt törmätä Oderin yli johtavaan siltaan, hän tajusi miten typerää oli uhrata henkensä natsihallinnon puolesta.
Erich Kreul nousi ilmaan – oman käsityksensä mukaan viimeisen kerran – yhdessä 35 muun lentäjän kanssa huhtikuussa 1945.
Siksi hän kaarsi viime hetkellä pois kohteesta. Kreul ei uskaltanut palata tukikohtaan esimiehensä luo, joten hän jatkoi lentämistä, kunnes polttoainemittari näytti punaista ja säiliö oli tyhjä. Sitten hän avasi ohjaamon kuvun, pelastautui laskuvarjolla ja päätyi amerikkalaisten sotavangiksi.
Kreul ei tiennyt, että käytännössä kaikki iskut Oderin siltoihin epäonnistuivat. Neuvostoliiton ilmatorjunta pudotti osan lentäjistä, ja osa ei koskaan päässyt kohteeseensa. Natsit väittivät myöhemmin onnistuneensa tuhoamaan 17 siltaa, mutta historioitsijoiden tietojen mukaan vain yksi silta vaurioitui Leonidas-laivueen iskuissa.
Huhtikuun 1945 itsemurhaiskut olivat Saksan natsihallinnon viimeinen epätoivoinen yritys vaikuttaa sodan kulkuun. Niillä ei kuitenkaan ollut toivottua vaikutusta, ja Adolf Hitler teki itsemurhan 30. huhtikuuta 1945.