Italian Pearl Harbor

Saavuttuaan varsinaiselle satama-alueelle Williamson laski koneensa vain noin yhdeksän metrin korkeuteen ja pudotti sen vauhdin noin 165 kilometriin tunnissa.

Sataman perällä siinsivät hänen kohteensa, Italian laivaston taistelualukset. Suurten sotalaivojen edessä oli kaksi pienempää hävittäjää, joista tulitettiin nyt kiivaasti hyökkäävää konetta.

Williamson käänsi koneensa valtavan taistelulaivan hahmoa kohti ja painoi kaasukahvassa olevaa pientä nappia. Se lähetti matkaan yli 700 kiloa painavan torpedon, joka oli kiinnitetty koneen alustaan. Torpedon osui veteen roiskuttaen vettä koneeseen asti, ja sitten se jatkoi matkaansa kohti maaliaan.

Miehet olivat nyt satojen konetykkien keskitetyssä ilmatorjuntatulessa. Selviytyäkseen hengissä heidän oli päästävä nopeasti pois paikalta. Ympärillä muut Swordfishit hyökkäsivät yksi toisensa jälkeen.

Italialaiset olivat luulleet olevansa turvassa torpedoverkkojen, valonheittimien ja satojen ilmatorjuntatykkien suojaamassa satamassaan. Briteille hyökkäys oli kuitenkin niin tärkeä, että he olivat valmiita menettämään vaikka muutaman Swordfish-koneen sen vuoksi.

Pelissä oli Välimeren hallinta

Britannia oli taistellut noin kuukauden Ranskassa Hitlerin joukkoja vastaan, kun Italia oli julistanut sille sodan 10. kesäkuuta 1940. Vain viikko Italian sodan-julistuksesta Ranska oli antautunut.

Britannia joutui äkkiä yksin puolustamaan Välimeren laivaliikennettä. Italian liittyminen sotaan Saksan puolelle vaaransi brittien laivareitit Välimereltä Suezin kanavaa pitkin Intiaan ja sen Kaakkois-Aasian siirtomaihin.

Briteillä oli alueella laivasto, mutta se ei vetänyt vertoja Italian laivastolle, johon kuului suuria taistelulaivoja, raskaita risteilijöitä sekä lukuisia hävittäjiä ja sukellusveneitä.

Britannian Kuninkaallisen laivaston, Royal Navyn, oli siis reagoitava jotenkin, ja nopeasti. Italian laivasto ei kuitenkaan halunnut antautua avoimeen taisteluun, sillä brittien lentotukialukset lentokoneineen olivat liian vaarallinen vastus.

Italialla ei ollut lentotukialuksia, mutta sen suuret taistelulaivat pystyisivät helposti hajottamaan brittien laivasaattueita. Britannian oli siis hoidettava Italian Välimeren sotalaivat pois pelistä.

Royal Navy päätti pyyhkiä pölyt vanhoista, vuodelta 1935 olevista lentokoneista. Italia soti Etiopiassa, ja britit, joilla oli paljon intressejä Itä-Afrikassa, valmistelivat siksi yllätyshyökkäyksen torpedokoneilla Italian Tarantossa olevan laivaston kimppuun.

Suunnitelma oli erittäin riskialtis, ja Britannian Välimeren laivaston komentaja, amiraali Dudley Pound uumoili, että hyökkäykseen osallistuva lentotukialus lentokoneineen voitaisiin hyvinkin menettää iskussa.

Sen uhrin hän oli kuitenkin valmis hyväksymään, jos sen ansiosta saataisiin tuhottua osa Italian suurista taistelualuksista.

Ennen kuin amiraali Pound ehti käynnistää suunnitelmaansa, brittien ainoa suuri lentotukialus Välimerellä siirrettiin kuitenkin Pohjanmerelle, ja jäljelle jäi vain pieni lentotukialus Eagle, jolla ei ollut riittävästi lentokoneita tehokkaan hyökkäyksen toteuttamiseen.

Hyökkäystä lykättiin

Pian suunnitelman hyllyttämisen jälkeen amiraali Pound siirrettiin takaisin Britanniaan, ja hänen tilalleen tuli amiraali Andrew Cunningham, joka – monen tuon ajan laivastoupseerin tapaan – vastusti lentokoneiden käyttöä laivaston operaatioissa.

Eräs hänen upseerinsa kuvaili tuota yleistä asennetta: ”Lentotukialuksia ja niiden lento-koneita pidettiin muuta laivastoa selvästi vähäarvoisempina.”

Monet laivastoupseerit katsoivat nenänvarttaan pitkin erityisesti lentotukialusten Swordfish-koneita.

Laivastolle 1930-luvun alussa kehitetyt hitaat kaksitasolentokoneet olivat auttamattoman vanhentuneita jo ennen kuin ensimmäiset niistä edes ennättivät tehtaalta ulos.

Ne olivat kuitenkin niitä harvoja laivaston koneita, jotka pystyivät nousemaan lentotukialuksilta ja laskeutumaan niille sekä kantamaan niin torpedo- kuin pommilastiakin.

Syyskuussa 1940 amiraali Cunningham kutsui upseerinsa tapaamiseen keskustelemaan hyökkäyksestä Italian laivaston kimppuun: ”Hyvät herrat, olen kutsunut teidät kuullakseni mielipiteitänne siitä, miten pystymme parhaiten aiheuttamaan viholliselle vahinkoa.”

Upseerit olivat yhtä mieltä siitä, että koska Mussolinin taistelulaivat eivät aikoneet lähteä liikkeelle Taranton tukikohdan suojasta, brittien pitäisi mennä niiden luo.

Amiraali Cunninghamin epäilyistä huolimatta se onnistuisi ainoastaan vanhoilla Swordfish-koneilla. Brittien lentotukialus Illustrious oli juuri saapunut Välimerelle, minkä ansiosta ilmaan saataisiin enemmän koneita.

Suuret laivat olisivat kuitenkin hyvin alttiita Italian ilmavoimien vastahyökkäykselle, joten hyökkäys päätettiin tehdä pimeässä. Se lisäisi myös hitaiden torpedokoneiden onnistumismahdollisuuksia.

Päivä-määräksi sovittiin 21. lokakuuta, joka oli brittien Napoleonin sodissa Trafalgarin meritaistelussa saavuttaman voiton vuosipäivä.

Hyökkäyslaivasto koottiin Egyptiin, josta se purjehtisi kohti Italiaa esittäen olevansa matkalla briteille kuuluvalle Maltalle, jotta italialaiset eivät aavistaisi mitään eivätkä siirtäisi laivastoaan turvaan pohjoiseen.

Lentokone sytytti tulipalon

Suunnitelmaa kohtasi epäonni heti alkuun, kun Illustrious menetti useita lentokoneita jo ennen lähtöä Egyptistä. Mekaanikot olivat asentamassa lentokoneisiin lisäpolttoainesäiliöitä, jotta ne selviäisivät yli kolmensadan kilometrin matkasta, kun kipinä sytytti yhden poltto-ainetankin.

Illustriousin kannella ollut lentokone räjähti liekkeihin, ja tuli levisi nopeasti. Palo tuhosi kaksi Swordfishiä, ja useita koneita vaurioitui. Vaurioita ei pystyttäisi korjaamaan ennen suunniteltua hyökkäystä, joten se siirrettiin
lokakuun loppuun.

Silloin lentäjillä ei olisi täysikuuta apunaan, kuten alkuperäisessä suunnitelmassa, ja ainoa valonlähde olisi koneiden pudottamat valopommit. Se osoittautui kuitenkin liian vaaralliseksi, joten suunnitelmaa lykättiin jälleen.

Lopulta britit päätyivät 11. ja 12. marraskuuta väliseen yöhön, jolloin kuu valaisisi jälleen riittävästi. Vaikeudet eivät kuitenkaan loppuneet siihen.

Lentotukialus Eagle joutui kääntymään vian takia takaisin pian Aleksandriasta lähtönsä jälkeen. Vaikka sen kuusi lentokonetta siirrettiin hieman suuremmalle Illustrious-lentotukialukselle, laivaston lentokonevahvuus oli
merkittävästi heikentynyt ja sillä oli vain 24 Swordfishiä käytettävissään.

Hengenvaarallinen tiedustelulento

6. marraskuuta 1940 Illustrious lähti Aleksandriasta kohti Italiaa saattueenaan useita sotalaivoja. Suunnitelmaa oli noudatettava prikulleen hyökkäykseen asti.

päilysten välttämiseksi britit olivat pyrkineet pitämään lentokonetiedustelun Taranton yllä minimissä. Nyt oli kuitenkin välttämätöntä, että lentäjät saisivat tarkat tiedot siitä, mitä aluksia satamassa oli ja missä ne siellä olivat.

Tehtävä lankesi kokeneelle lentäjälle Adrian Warburtonille, joka lähti päivää ennen hyökkäystä tiedustelukoneella kuvaamaan Taranton laivastotukikohtaa päivänvalossa.

Pilvipeite oli niin matalalla, että Warburton joutui lentämään hengenvaarallisen matalalla voidakseen suorittaa tehtävänsä.

Merenpinta oli vain 15 metrin päässä, kun Warburton lensi sataman yli ilmatorjuntatulessa ja painoi muistiinsa viiden italialaisen taistelulaivan, 14 risteilijän ja 27 hävittäjän nimet sekä niiden tarkan sijainnin.

Matalalennosta oli kuitenkin etuakin, sillä se hankaloitti tilanteen yllättämien italialais-ampujien työtä, kun he joutuivat suuntaamaan yleensä korkealle ampuvat tykkinsä matalammalle osuakseen.

Warburton otti tilanteesta kaiken irti ja lensi niin matalalla, että jälkeenpäin hän huomasi yhden italialaisen sotalaivan radioantennin tarttuneen laskutelineisiinsä. Paluumatkalla Warburton sai peräänsä italialaisen ävittäjälento-
koneen, joka kuitenkin joutui lopulta luopumaan jahdista.

Seuraavana päivänä Warburton lensi uudelleen Taranton yli, mutta tällä kertaa korkealla sataman yllä, ja otti kuvia, jotka auttoivat selvittämään satamaa ja sen laivoja suojaavien torpedoverkkojen ja sulkupallojen sijainnit.

Warburtonin hankkimien tietojen ansiosta brittilaivasto pystyi tekemään yksityiskohtaisen piirroksen Taranton satamasta ja sen suurista laivoista ja puolustusrakennelmista.

Tyytyväisyydekseen britit saattoivat todeta, että kaikki Italian laivaston kuusi suurta taistelulaivaa olivat Taranton satamassa.

Uudet torpedot pystyivät kiertämään puolustuksen

Tiedustelukuvista näkyivät myös Taranton satamaan sukellusveneitä torjumaan asennetut torpedoverkot. Verkot ulottuivat veden alla juuri laivojen kölin korkeudelle, joten verkon alittavat torpedot kulkisivat – teoriassa – laivojen alta vahingoittamatta niitä.

Briteillä oli kuitenkin ässä hihassaan. Heidän torpedoissaan oli vastakehitetty magneettilaukaisin, joka laukaisi torpedon automaattisesti sen kulkiessa laivan metallirungon ali.

Vaikka torpedo olisi laivan alla usean metrin päässä, räjähdys olisi riittävän voimakas murtamaan kölin ja repimään reiän laivan runkoon.

Torpedoverkot oli tarkoitettu pääosin torjumaan satamaan pyrkiviä vihollisen sukellusveneitä. Italialaiset eivät sen sijaan olleet varautuneet lentokoneilla tehtyihin torpedohyökkäyksiin.

Tiedettiin nimittäin, että lento-koneesta pudotettu torpedo vaati vähintään 23 metrin vedensyvyyden, jottei se törmäisi merenpohjaan. Koska Taranton satamassa oli vain 12 metriä syvää, torpedokoneista ei uskottu olevan vaaraa.

Britit olivat kuitenkin ottaneet kaiken huomioon. He asensivat lentokoneiden alle kelan, jossa oleva teräslanka kiinnitettiin torpedon kärkeen.

Kun noin viisi metriä pitkä ammus pudotettiin koneesta, lanka käänsi torpedon kärjen ylöspäin niin, että se ei uponnutkaan syvälle veteen vaan teki mahalaskun, minkä jälkeen lanka irtosi ja torpedo jatkoi matkaansa.

Torpedoverkkojen lisäksi sataman laivoja suojasivat sulkupallot, jotka oli kiinnitetty maihin pitkillä teräsvaijereilla. Pimeässä vaijereita oli hankala nähdä, ja jos lentokone osui niihin, vaijerit voisivat vahingoittaa sitä vakavasti.

Lisäksi italialaisilla oli noin kaksisataa ilma-torjuntatykkiä ja konekivääriä. Kaikki tämä tieto esiteltiin 42 lentäjälle ja tähystäjälle ennen hyökkäystä. Kuultuaan sataman puolustuksesta useimmat eivät uskoneet selviävänsä tehtävästä ehjin nahoin.

Kun tehtävää esitellyt upseeri pääsi siihen kohtaan, jossa käsiteltiin lentokoneiden paluuta tehtävän päätteeksi, yksi lentäjistä keskeytti hänet ja sanoi: ”Ei huolehdita siitä nyt.”

Muut lentäjät purskahtivat hermostuneeseen nauruun Valmisteluja piinannut epäonni vain jatkui. Hyökkäystä edeltävänä päivänä kaksi Illustriousilta lähtenyttä tiedus-telukonetta yllättäen putosi.

Ilmeni, että lentotukialuksella oleviin polttoainesäiliöihin oli päässyt suolavettä ja että suuri osa koneiden polttoainevarannoista oli siten pilalla. Lentokoneilla olisi juuri ja juuri riittävästi polttoainetta tehtävän suorittamiseen.

Hyökkäyksen aloitus kangerteli

Hyökkäys oli määrä toteuttaa kahdessa aallossa. Ensimmäinen aalto koostuisi 12 koneesta, joista kaksi valaisisi ensin sataman pudottamalla sinne valopommeja.

Sitten neljä muuta lentokonetta pudottaisi tavallisia pommeja maalla oleviin tai sataman lähellä oleviin kohteisiin herättääkseen hämmennystä, ja kuusi torpedokonetta hyökkäisi italialaisten sotalaivojen kimppuun.

Toisessa aallossa olisi yhdeksän lentokonetta, joista kaksi pudottaisi valopommeja ja viisi torpedoja. Toisen aallon lentäjillä oli vielä ensimmäistä aaltoa heikommat mahdollisuudet selviytyä, sillä heidän saapuessaan italia-
laiset olisivat jo valmiita.

Kaksi toisen aallon lentokonetta joutui heti alussa vaikeuksiin. Toinen vaurioitui lähdössä lentotukialukselta ja pääsi ilmaan vasta puoli tuntia muiden jälkeen.

Toinen menetti lisäpolttoainesäiliönsä pian lähdön jälkeen ja joutui palaamaan. Lentokoneiden määrä oli siis pudonnut kahteenkymmeneen jo ennen kuin hyökkäys pääsi alkamaan.

Yllätysmomentti menetettiin

Illan kuluessa hälytyssireenit olivat soineet kahdesti Taranton laivastotukikohdassa. Italialaisilla ei ollut tutkia, mutta heillä oli kuunteluasemia, jotka ilmoittivat kuulleensa mahdollisesti viholliskoneen äänen. Havainto oli oikea.

Suunnitelman mukaan brittien hyökkäyksen piti alkaa kello 23.00, mutta matkalla yksi koneista oli erkaantunut muista ja saapui siksi satamaan viisitoista minuuttia ennen aikojaan.

Muita koneita odottelevan sataman yllä yksinään kiertelevän lentokoneen ääni valpastutti ilmatorjunnan, ja pian valojuova-ammukset valaisivat yötaivaan Taranton yllä. Lähestyvän ensimmäisen hyökkäysaallon Swordfish-koneiden lentäjät ymmärsivät, että he olivat menettäneet yllätysmomenttinsa.

Hyökkäystä johti kaksi konetta, jotka pudottivat valopommeja sataman kaakkoisosan ylle. Pienten laskuvarjojen varassa laskeutuvat valopommit valaisivat sataman ja sisämaan niin, että niiden jälkeen tulevat lentokoneet saattoivat selvästi nähdä laivojen silhuetit.

Ammuksia viuhui lentokoneiden ympärillä, ja lentäjä Richard Janvrin muisteli: ”Siitä oli vain mentävä läpi, eivätkä ne siksi tehneet juurikaan vaikutusta. Ei siinä ajatellut, että yksi niistä voisi osua itseen.”

Pudotettuaan pomminsa Janvrin ja hänen tähystäjänsä saattoivat kääntää huomionsa ensimmäisen hyökkäysaallon muihin koneisiin, jotka kävivät nyt italialaisten alusten kimppuun.

Janvrin seurasi katseellaan Kenneth Williamsonin johtokonetta, joka lensi hitaasti pidemmälle ja pidemmälle, kunnes Williamson pudotti ilmatorjunnan kiivaan tulituksen keskellä torpedonsa ja yritti sitten poistua paikalta ja pelastaa oman ja tähystäjänsä Scarlettin nahan.

Williamsonin kääntäessä konettaan sen toinen siipi osui merenpintaan. ”Sinkouduin koneesta ulos ja veteen. Korkeutta oli silloin kuutisen metriä, joten se ei ollut mikään pitkä pudotus”, Scarlett muisteli.

Myös Williamson lensi veteen, ja miehet takertuivat meressä kelluvaan koneeseensa. Vielä silloin britit eivät vielä tienneet, että heidän 730 kiloa painava torpedonsa oli osunut taistelulaiva Conte di Cavouriin, joka oli uppoamassa.

Williamson ja Scarlett uivat kiireesti koneensa hylyltä vihollisen tähtäimestä ja hakeutuivat turvaan ponttoonilaiturille. Samaan aikaan ensimmäinen hyök-käysaalto jatkui.

Kaksi torpedokonetta ei osunut maaliinsa, mutta toisen ryhmän johtaja onnistui osumaan torpedolla suureen Littorio-taistelulaivaan.

Hyök-käysaallon viimeistä lentokonetta lensi luutnantti Maund, jonka kone lähestyi satamaa matalalla Taranton yllä kurssi kohti pienempää sisäsatamaa, Mar Piccoloa:

”Väänsin kaasun täysille ja tähtäsin Mar Piccolon sisäänajoväylää. Mutta sitten yhtäkkiä tuntui kuin helvetti olisi päässyt irti ympärillämme!”

Satamassa olevien sotalaivojen sekä Mar Piccolon rannikon ilmatorjuntatykit yrittivät kaikin voimin ampua alas brittikoneen, ennen kuin se pudottaisi tuhoisan lastinsa.

Italialaiset olivat kuitenkin vaikeuksissa matalalla lentävien koneiden kanssa, koska yrittäessään osua niihin ne olivat vaarassa ampua omia satamassa olevia laivojaan. Siitä oli apua luutnantti Maundille, joka valitsi taistelulaivan ja lähti hyökkäykseen.

”Vesi oli niin lähellä koneemme pyöriä, että mietin, kumpikohan mahtaa tapahtua ensin – saisimmeko torpedomme matkaan vai osuisimme itse meren pintaan. Suoristin koneen ja painoin sitten laukaisunapin pohjaan sitä sen kummemmin ajattelematta. Seurannut tärähdys kertoi, että ’kala’ oli vedessä”, Maund kertoi myöhemmin.

Hänen maalinaan oli ollut Vittorio Veneto -niminen taistelulaiva, jolla oli kuitenkin onnea tuona yönä. Brittien torpedo osui nimittäin merenpohjaan, ennen kuin se ehti suuren sotalaivan runkoon asti.
Ensimmäinen hyökkäysaalto kesti vajaat 40 minuuttia.

Kaikkiaan 12 koneesta kaksi osui vihollisen taistelulaivaan, ja vain yksi kone menetettiin. Hyökkäys ei kuitenkaan ollut vielä ohi.

Toinen hyökkäysaalto alkoi

Kun toinen hyökkäysaalto pääsi Tarantoon, lentäjiä oli vastassa hurja näky. Muuan tähystäjä vertasi valonheittimien ja valojuova-ammusten valaisemaa näkymää tulivuorenpurkaukseen.

Italialaiset olivat kuulleet tarkkailuasemistaan myös toisen torpedokoneiden aallon tulon. Vain seitsemän suunnitellusta yhdeksästä koneesta oli päässyt matkaan, mutta jokainen niistä syöksyi hyökkäykseen empimättä.

Taas hyökkäys aloitettiin valopommeilla, minkä jälkeen oli torpedo- ja pommikoneiden vuoro. Toisen hyökkäysaallon ensimmäinen kone otti tähtäimeensä suuren taistelulaiva Littorion, joka oli jo saanut osuman nsimmäisessä hyökkäysaallossa – ja se sai osuman tälläkin kertaa.

Hyökännyt kone sai juuri ja juuri väistettyä ilmassa olevan sulkupallon, ennen kuin se käänsi nokkansa kotia kohti. Littorio ei saanut vieläkään rauhaa, vaan siihen osui kolmannenkin koneen pudottama torpedo.

Swordfish E4H:n kahdella britillä oli epäonnea heidän hyökätessään raskaan risteilijän Gorizian kimppuun. Kone ei ollut ehtinyt pudottaa pommiaan, kun siihen osui ilmatorjunta-ammus ja se syöksyi tulipallona veteen.

Hieman sen jälkeen toisen koneen torpedo osui Caio Duilio -taistelulaivaan. Kone lensi niin matalalla, että se vältti vain hädin tuskin syöksymästä kalastusalukseen ennen kuin se pääsi pakoon kiivaassa tulituksessa.

Vielä osumilta välttynyt taistelulaiva Vittorio Veneto joutui jälleen hyökkäyksen kohteeksi.

Ensimmäisessä hyökkäysaallossa se oli säilynyt vaurioitta, ja laivan hyvä onni jatkui nytkin, kun rohkea lentäjä lähestyi sitä vain 450 metrin päähän ennen kuin laukaisi torpedonsa: torpedo juuttui hiekkaan.

Hyökännyt Swordfish-kone sen sijaan ammuttiin täyteen reikiä, mutta se pysyi ilmassa kuin ihmeen kaupalla. Hyökkäysaallon viimeistä konetta lensi luutnantti Clifford, joka hyökkäsi pommeineen useisiin satamassa oleviin sotalaivoihin.

Hänen pudottamansa pommit eivät kuitenkaan jostakin syystä räjähtäneet. Osoittautui, että useimmat pommeista päätyivät mereen ja vain yksi osui risteilijä Trentoon, mutta sekin kulki kohtisuoraan läpi laivan kannen
räjähtämättä. Siihen päättyi brittien hyökkäys Tarantoon.

Kaikki pelkäsivät pahinta

Hyökkäyksen jälkeen jokaisen koneen oli palattava itsenäisesti Illustriousille. Yhdenkään tehtävään osallistuneen koneen miehistöllä ei ollut selvää käsitystä siitä, miten hyökkäys oli onnistunut.

Kun kaksi valopommeja pudottanutta Swordfish-konetta saivat toisiinsa radioyhteyden, molemmissa oltiin vakuuttuneita siitä, että hyökkäys oli ollut briteille verilöyly.

”Saatamme olla ainoat eloonjääneet. En usko, että yksikään torpedo- tai pommikoneista pääsi pakoon”, toisen koneen lentäjä totesi murheellisena. Lentotukialus Illustriousilla upseerit olivat myös huolissaan tehtävän onnistumisesta.

Moni oli pitänyt tehtävää itsemurhatehtävänä, mutta sitten kaksi lentokonetta ilmestyi näkyviin, sitten vielä yksi ja seuraavien tuntien kuluessa niitä saapui lisää yksi kerrallaan enemmän tai vähemmän reikäisiksi ammuttuina Illustriousille.

Vain kaksi konetta puuttui. Kaiken kaikkiaan tehtävällä oli kuollut kaksi lentäjää, ja italialaiset olivat ottaneet vangiksi Kenneth Williamsonin ja hänen tähystäjänsä Scarlettin.

Italialaisten tappiot olivat sen sijaan huomattavasti pahemmat. Taistelulaivat Littorio, Caio Duilio ja Conte di Cavour olivat jokainen saaneet osuman, ja kolme risteilijää ja kaksi hävittäjää olivat saaneet vakavia vaurioita. Sataman vesilento-konetukikohta oli myös vahingoittunut pommeista, ja öljyvarastot liekehtivät.

Taranton hyökkäyksessä 21 vanhentunutta torpedokonetta teki puolet Italian suurista taistelulaivoista toimintakyvyttömiksi useiksi kuukausiksi.

Hyökkäys todisti, että laivaston siihen asti vahvimpana aseena pidetyt taistelulaivat olivat melko puolustuskyvyttömiä lentotukialusten lentokoneita vastaan. Lentotukialuksista tuli laivaston tärkein ase, ja taistelulaivojen aika oli ohi.

Amiraali Cunningham, joka oli suhtautunut epäillen lentokoneiden käyttämiseen laivasto-operaatioissa, julisti hänkin riemuissaan: ”Taranto ja 11.–12. marraskuuta 1940 välinen yö tullaan muistamaan ikuisesti näytöksenä siitä, että Royal Navyn ilmavoimat ovat laivaston tehokkain ase.”

Amiraali oli myös vakuuttunut siitä, että Italian laivastosta ei olisi enää uhkaa hyökkäyksen jälkeen: ”En usko, että loput kolme taistelulaivaa pystyvät haastamaan meitä.”

Myös Britannian pääministeri Winston Churchill oli tyytyväinen: ”Tämä taistelu muutti laivastotasapainoa Välimerellä ratkaisevasti.”

Samaa mieltä olivat Japanin laivastoupseerit, jotka hieman yli vuosi myöhemmin jäljittelivät brittien hyökkäystä vielä suuremmalla menestyksellä ja tuhosivat amerikkalaisten Tyynenmeren laivaston Pearl Harborissa.