Intiaanit loivat varman koodin

Choctawit puhuivat koodit

Kuten niin usein historiassa sattumalla oli sormensa pelissä silloinkin, kun navajojen kielestä tuli Yhdysvaltain varmin viestien lähetystapa toisessa maailmansodassa.

Intiaanien käyttäminen koodikielen laatimiseen ei ollut uusi keksintö. Idea sai alkunsa jo ensimmäisessä maailmansodassa. Ranskassa länsirintamalla, minne Yhdysvaltain joukot saapuivat vuonna 1918 juoksuhautoihin Saksan linjojen edustalle.

Kenttäpuhelimet olivat tuolloin nopein ja edistynein tapa lähettää viestejä yksiköiden välillä. Kokemattomat yhdysvaltalaiset totesivat kuitenkin pian, että vihollinen kuunteli usein linjoja.

Saksalaiset olivat kehittäneet herkän laitteen, jolla voitiin havaita maasta puhelinjohtojen värinä.

Niin kutsutun Morritzin aseman kantama oli kilometrin, ja sen sisällä käyttäjä pystyi kuuntelemaan yhdysvaltalaisten puhetta tai morsetusta. Koodijärjestelmät vain hieman hidastivat paljastuksia, koska saksalaiset saivat ne nopeasti murrettua.

Muuan upseeri keksi vastaiskun kuullessaan yksikkönsä kahden intiaanin puhuvan keskenään. Kapteeni Lawrence sai selville, että miehet kuuluivat choctawheimoon ja että kukaan muu ei ymmärtänyt heidän kieltään.

”Kuinka monta teitä choctaweita on pataljoonassamme?” Lawrence kysyi.

Vastaus oli kahdeksan, ja pian kaikki intiaanit oli nimitetty viestimiehiksi ja jaettu pataljoonan eri yksiköihin.

Siitä lähtien kaikki puhelinverkon kautta välitetyt viestit olivat choctawin kielellä, jonka edessä Saksan koodinmurtajat olivat ymmällään. Menetelmässä oli rajoituksensa, koska yksityiskohtia hävisi, kun viestit käännettiin englannista choctawiin, lähetettiin ja käännettiin taas takaisin englanniksi. Intiaanikieli sopi kuitenkin yksinkertaisiin käskyihin kuten ”hyökätkää kukkulalle 123” tai ”lähettäkää ammuksia”.

Saksalaiset tajusivat heti Yhdysvaltain huijauksen, mutta eivät ehtineet keksiä ratkaisua, ennen kuin sota päättyi kuukauden kuluttua.

Asiaa ei silti unohdettu, ja 1920- ja 1930-luvulla monet intiaaniheimot saivat vieraakseen saksalaisia ”turisteja”, jotka kiinnostuneina opettelivat ja kirjasivat muistiin heidän kieltään.

Navajojen kieli oli vaikea

Uusi maailmansota oli jo käynnissä, kun muuan mies saapui merijalkaväen tukikohtaan San Diegon lähelle helmikuussa 1942 esittämään idean.

Entinen kersantti Philip Johnston oli lukenut, että armeija testasi intiaaneja käytettäväksi mahdollisesti viestimiehinä kuten vuonna 1918. Nyt hän ehdotti merijalkaväelle vastaavaa hanketta.

”Entä jos kehitämme intiaanikieleen perustuvan koodin?” Johnston kysyi myyntimiehen elkein. ”Sellaisen, jota voidaan käyttää suullisesti radiossa tai puhelimessa ja jota ei kirjoiteta koskaan paperille, jotta se ei päädy vihollisen käsiin?”

Johnstonin tapaama everstiluutnantti tyrmäsi idean. Menetelmää oli kokeiltu aiemmin, ja se oli todettu epätyydyttäväksi.

Vieras oli kuitenkin varautunut torjuntaan, ja vastaväite oli jo valmiina. Hän ei aikonut kääntää viestejä englannista intiaanikielelle vaan laatia koodin intiaanikielen yksittäisten sanojen
pohjalta.

Siten merijalkaväki välttäisi käännösvirheet, jotka olivat olleet ongelma ensimmäisessä maailmansodassa 24 vuotta aiemmin.

Johnston ehdotti käytettäväksi hyvin monimutkaista navajointiaanien kieltä. Hän itse oli oppinut kielen lapsena isänsä toimiessa lähetyssaarnaajana navajojen parissa, ja vain heimossa elänyt pystyi ääntämään kieltä jotenkuten oikein.

Esimerkkinä hän lausui sanoja everstiluutnantin toistettavaksi, mutta tämä joutui pian luovuttamaan. Hän ei osannut muodostaa oikeita äänteitä ja oli siten vakuuttunut.

Merijalkaväki kuitenkin värväsi aluksi vain 30 vapaaehtoista navajoa, kun Johnston oli kunnianhimoisesti ehdottanut kahtasataa. Jo 30 tehtävään soveltuvan miehen löytäminen osoittautui haasteeksi.

Intiaanit luulivat päätyvänsä toimistotöihin

Merijalkaväellä oli kovat vaatimukset tuleville navajoalokkaille.

Heidän tuli puhua heimonsa kieltä äidinkielenään mutta osata myös sujuvasti englantia ja osata lukea ja kirjoittaa. Navajoheimossa 18–30-vuotiaita miehiä oli noin 4 500, ja enintään tuhat täytti vaatimukset.

Heistä moni oli jo värväytynyt tavalliseksi sotilaaksi, ja heidät oli kauan sitten sijoitettu muihin yksiköihin.

Värvääjiä matkusti navajoreservaattiin Arizonan, New Mexicon ja Utahin rajalle, mutta värväys eteni nihkeästi, koska intiaaneille ei haluttu kertoa muuta kuin että vapaaehtoisten tuli hoitaa erikoistehtäviä.

”Emme tienneet, mitä ’erikoistehtävät’ olivat”, muisteli navajo Carl Gorman sodan jälkeen. ”Arvelimme, että se varmaankin tarkoitti toimistohommia siistiin siniseen univormuun pukeutuneena.”

Tehtävä kuulosti helpolta, joten 35-vuotias Carl Gorman valehteli olevansa viisi vuotta nuorempi ja
allekirjoitti sopimuksen. Myös eräs 16-vuotias poika pääsi mukaan lykättyään paperinsa hyväksyttyjen pinoon kenenkään huomaamatta.

Toukokuussa 1942 lopulta 29 navajoa nousi bussiin, joka vei heidät San Diegoon. Siellä heidät pantiin vaativaan alokaskoulutukseen. Odotukset olivat vähäisiä.

Epäluuloiset upseerit eivät uskoneet intiaanien alistuvan armeijan kuriin. ”Tämä 29 miehen ryhmä on edelleen täysilukuinen”, kirjoitti alokkaista vastannut päällikkö yllättyneenä raporttiinsa harjoittelujakson päätyttyä kesäkuun lopulla.

”Yksikään ei ole lähtenyt pois sairastumisen, kurinpito-ongelmien tai muun yksikön tahdista putoamisen takia. Tämä on epätavallista.”

Navajot olivat suoriutuneet ennakkoluulojen vastaisesti hyvin. Heiltä kuitenkin huijattiin alokasaikaa tavallisesti seurannut kymmenen päivän loma. Sen sijaan kaikki 29 navajoa siirtyivät suoraan kouluttautumaan ”erikoistehtäviin”.

Amatöörit loivat koodin

Vihdoin koitti hetki, jolloin tuoreet merijalkaväen sotilaat saivat tietää, mihin he olivat lähteneet.

Tiedotus tapahtui turvarakennuksessa, jossa oli kalterit ikkunoissa ja jykevät lukot paksuissa ovissa. Siellä upseeri kertoi karuin sanakääntein, millainen tehtävä intiaaneilla oli edessään.

Yhdysvaltalaiset taistelivat eteneviä japanilaisia vastaan henkensä edestä ja tarvitsivat kaiken avun. Navajojen tuli tukea voittoa luomalla koodi, joka vihollisen oli mahdoton purkaa, jotta radioviestien salaisuudet eivät paljastuisi.

Jo silloin ryhmän 29 miestä alkoivat vilkuilla toisiaan. Harvalla oli takanaan muita opintoja kuin tavallinen koulu.

Koodin perusaineksena olivat radioaakkoset, joissa navajosanat korvasivat englannin kirjaimet.

Kun se olisi tehty, seuraava tehtävä oli valita ilmaisut tietyille sotilastermeille, kuten ”kranaatti” tai ”eversti”. Intiaanien tuli opetella kaikki sanat ulkoa, jotta he selviytyivät rintamalla ilman koodikirjoja.

Navajot olivat ankarien turvallisuustoimien alaisina työskennellessään koodin parissa. Yksikään paperi tai asiakirja ei saanut lähteä rakennuksesta, ja myös vapaa-ajalla navajoja oli kielletty menemästä minnekään ilman, että nimetty asetoveri oli mukana.

Jos joku 29 miehestä puhui sivu suunsa, hän joutui rangaistukseksi sotilasvankilaan loppusodan ajaksi. Tehtävä kuulosti niin epätodelliselta, että osa navajoista luuli sitä hämäykseksi.

Yksinkertaisuus oli valttia

Tehtävään valitut huomasivat kuitenkin nopeasti, ettei merijalkaväki ollut vain testannut navajoja valetehtävällä. Intiaanit olivat nyt koodiasiantuntijoita, tunsivatpa he itsensä päteviksi tai eivät, ja heidän oli aloitettava aakkosten laatiminen heti.

Jo ensimmäisenä iltana koodin aakkosto oli perusteiltaan valmis. Tavallisten radioaakkosten kirjaimet korvattiin kokonaisilla sanoilla, joissa oli sama alkukirjain, jotta vastaanottaja radion tai kenttäpuhelimen takana kuuli helpommin äänteiden erot.

Navajot muuttivat järjestelmän koodiksi, jossa englanninkieliset radioaakkoset korvattiin ensin heidän oman kielensä vastaavilla käsitteillä.

Kun itse aakkosto oli valmis, intiaanit alkoivat täydentää sitä 211 muulla navajosanalla, jotka kattoivat armeijan yleisimpiä vakiokäsitteitä konekivääristä ja prikaatikenraalista tiedusteluun.

Sotilaalliset ammattitermit muodostivat ylivoimaisesti suurimman osan jokaisesta radioviestistä, joten viestimiehet säästivät paljon aikaa, kun heidän ei tarvinnut tavata koko viestiä kirjain kirjaimelta.

Ongelmana 211 sanassa oli se, että navajojen tuli muistaa ulkoa jokainen niistä myös stressaavassa taistelutilanteessa.

”Pyrimme huolellisesti valitsemaan navajon arkisia sanoja, jotta ne oli helppo oppia ja muistaa. Uskon, että se auttoi meitä menestymään taisteluissa”, navajo Chester Nez selitti myöhemmin.

Yhtään uutta sanaa ei saatu keksiä peittämään navajokielen aukkoja, koska niitä oli vaikea muistaa. Oli parempi ottaa mikä tahansa olemassa oleva ilmaus, vaikka se olisi tarkoittanut jotain aivan muuta kuin englannin sana, jonka se korvasi.

Syyskuussa 1942 ensimmäinen navajoryhmä todettiin valmiiksi lähtemään sotaan. Vain neljä kuukautta aiemmin he olivat värväytyneet siinä uskossa, että loppusodan ajan luvassa oli kiinteä palkka ja vaaraton työ kirjoituspöydän takana.

Sen sijaan he olivat nyt matkalla kauas saarelle, missä merijalkaväen sotilaat taistelivat henkensä edestä hankalassa maastossa. Intiaanit olivat menossa Tyynellemerelle Guadalcanalin saarelle.

Koodintuntijoiden tehtävä saarella

Tyynenmeren saarta ei ollut valittu sattumalta, vaan navajojen koodikielen tuli varmistaa voitto yhdessä sodan ratkaisevista taisteluista.

Loppukesällä 1942 käytiin rajuja taisteluita Guadalcanalilla, jonne japanilaiset olivat nousseet maihin rakentaakseen lentotukikohdan. Sieltä heidän koneensa voisivat katkaista vilkkaan ja tärkeän huoltoreitin Yhdysvalloista Australiaan.

Uhka oli niin vakava, että Yhdysvaltain armeijajohto päätti heti nopeasta vastaiskusta, jossa Yhdysvaltain 1. merijalkaväkidivisioona rynnisti maihin, valtasi Japanin puolivalmiin lentokentän ja varautui puolustamaan strategista paikkaa tarvittaessa viimeiseen mieheen.

Kun Yhdysvaltain maihinnoususta oli kulunut seitsemän viikkoa, tuotiin 13 ensimmäistä navajoa veneellä rantaan.

Yhdysvaltalaiset olivat kestäneet Japanin iskut, päivittäiset pommitukset ja trooppiset taudit, ja intiaanit saivat heti esimakua uuden asemapaikkansa arjesta, kun japanilainen hävittäjä syöksyi heitä kohti konekiväärit rätisten ja hiekka pöllysi tulokkaiden ympärillä.

Hieman häkeltyneet navajot ilmoittautuivat divisioonan viestiupseerille, luutnantti Huntille, joka päätti heti testata uusien miesten taitoja.

Jokainen navajo sai radion käteensä, ja sitten miehet kuljetettiin eri paikkoihin Yhdysvaltain sillanpääasemaa. Samalla hetkellä kun navajot alkoivat lähettää viestejä, puhkesi kuitenkin sekasorto.

Muut radiomiehet kuulivat outoa kieltä eetterissä ja luulivat, että Japanin joukot olivat erehdyksessä Yhdysvaltain taajuuksilla. Siksi he häiritsivät viestintää metelillä niin, että radioaallot olivat täynnä ulisevaa ääntä.

Luutnantti Hunt tajusi, että veisi aikaa sulauttaa 13 intiaania osaksi joukkoja, eikä hän vielä tiennyt, olivatko he taivaan lahja vaan vain uusi taakka pahoin ahdingossa olleiden joukkojen harteilla.

Intiaanit päihittivät koneet

Navajojen ensimmäiset radioviestit Guadalcanalilla olivat aiheuttaneet sekaannuksen, joka voisi toistua.

Siksi luutnantti Hunt päätti, että vastedes intiaanit ennen omaan kieleensä vaihtamista aloittaisivat tunnistettavilla englannin kielen sanoilla, kuten ”Arizona” tai ”New Mexico”.

Nyt navajot saivat viimein aloittaa viestien lähettämisen, mutta Hunt halusi vielä selvittää, oliko heidän koodijärjestelmänsä tosiaan parempi vaihtoehto kuin 1. merijalkaväkidivisioonan vanhat koodilaitteet.

Hän päätti ratkaista asian kilpailulla. Sama viesti lähetettäisiin molemmilla menetelmillä, ja jos kone olisi nopeampi, radiokieli pysyisi edelleen englantina kuten tähänkin asti, jolloin navajoja voitaisiin ehkä käyttää tavallisina viestimiehinä tai taisteluissa kivääriampujina.

Hunt varoitti intiaaneja, että koodilaite oli hyvin nopea. Vain neljässä tunnissa siitä hetkestä, kun laite alkoi koodata, vastaanottaja oli purkanut viestin. Luutnantti kysyi navajoilta, kuinka pitkän ajan he arvioivat tarvitsevansa purkamiseen.

”Noin kaksi minuuttia”, vastasi sotamies William McCabe.

Hunt ei uskonut häntä, mutta hän ojensi intiaanille englanninkielisen viestin ja napsautti sekuntikellon käyntiin. Kävi ilmi, että McCabe oli ollut liian optimistinen, koska vasta kahden ja puolen minuutin kuluttua radio rätisi vastaanottajan kuitatessa, että viesti oli purettu ja ymmärretty.

Testi vakuutti Huntin siitä, että navajot olivat lahja 1. merijalkaväkidivisioonalle. Harmillista vain oli, että 13 miestä oli liian vähän kattamaan kaiken radioviestinnän Guadalcanalilla, joten hän joutui panemaan heidän töitään tärkeysjärjestykseen.

Upseeri päätti näin ollen, että intiaanien tuli vastedes ottaa hoitaakseen viestit, jotka kuuluivat luokkaan ”kiireellinen” tai ”salainen”. Ne olivat viestejä, jotka vaativat välitöntä toimintaa tai sisälsivät erityisen luottamuksellisia tietoja.

Guadalcanalin taistelu jatkui kuukausikaupalla, ja jokainen päivä, kun taisteluita käytiin, kulutti Yhdysvaltain sotilaita.

Yöllisten pommitusten takia uni jäi vähiin, malaria riehui sillanpäässä, ja ravinto koostui ankeista kenttäannoksista. Kaikesta oli pulaa pienellä Tyynenmeren saarella erittäin pitkän huoltokäytävän päässä.

Navajot selviytyivät hyvin karuissa oloissa, koska he olivat tottuneet niukkaan elämään reservaatissa.

He olivat lapsesta pitäen oppineet pärjäämään vaatimattomissa oloissa, ja he osasivat liikkua hankalassa maastossa ja yön pimeydessä.

”Merijalkaväen sotilaina navajot ovat vertaansa vailla. He sopeutuvat nopeasti oloihin, joissa he palvelevat”, Yhdysvaltain merijalkaväen upseeri kirjoitti raportissaan.

”Olisin ylpeä saadessani johtaa yksikköä, joka koostuu yksinomaan navajoista.”

Taikauskoa mukana

Navajojen taikausko kuitenkin aiheutti haasteita heidän taistellessaan Guadalcanalilla. Erityisesti kuolleiden näkeminen pelotti intiaaneja.

”Pelkoni kuolleita kohtaan oli vaikeimpia asioita sodassa”, muisteli navajosotilas myöhemmin. Navajojen perinteiden mukaan vainajan henki pysyi lähellä ruumista, ja henki oli vaarallinen.

Kaikkien oli kuitenkin voitettava pelkonsa nopeasti, koska miehiä kuoli saarella joka päivä.

Merijalkaväen siisteyssäännöt törmäsivät myös navajojen uskomuksiin. Jopa viidakossa, missä kylpy oli vain kaukainen muisto, yksi luutnanteista vaati sotilaita ajamaan partansa päivittäin.

Määräys koski kaikkia. Navajot yrittivät selittää, että heidän tapojensa mukaan tuotti epäonnea leikata karvoja juuri ennen taistelua. Tämä oli upseerin mielestä pötyä, minkä hän halusi todistaa aamulla.

”Upseeri ajoi partansa, ja samana aamuna kello 9 häntä ammuttiin otsaan”, navajosotilas muisteli vuosien kuluttua.

Luutnantin kuoleman jälkeen yksikään intiaani ei enää kuunnellut upseereja, jotka väittivät heidän perinteitään taikauskoksi.

Lopulta Guadalcanalin saarella olleet navajot saivat itse päättää, ajoivatko partansa. Harvoilla heistä oli edes parrankasvua, ja he olivat vain käyttäneet partaveistä joka aamu, jotta heitä ei olisi pidetty hankalina.

Intiaaneja oli liian vähän

Helmikuussa 1943 taistelut Guadalcanalilla vihdoin lakkasivat. Yhdysvaltalaiset olivat hyökkäys hyökkäyksen jälkeen puolustaneet lentokenttää, ja vähitellen japanilaiset oli ajettu saarelta.

Vajaat 200 navajoa oli tuolloin koulutettu ”koodinpuhujiksi” Yhdysvalloissa.

Koulutuksessa osa alkuperäisistä 29 miehestä oli toiminut kouluttajina, joten alokkaat oppivat täysin saman kuin ensimmäinen ryhmä sotaan lähtiessään.

Navajot osallistuivat kaikkiin suuriin maihinnousuoperaatioihin, joita merijalkaväki teki Tyynellämerellä.

Yhdysvaltalaisessa raportissa kesällä 1943 suositeltiin, että jokainen merijalkaväen divisioona saisi sata tehokasta intiaania, mutta lukua oli mahdoton saavuttaa.

Niin paljon miehiä koulutusohjelma ei kyennyt tuottamaan. Käytännössä yksiköiden tuli rintamalla tarkkaan arvioida, millaisia viestejä navajojen tuli hoitaa ja mitä heidän ei tarvinnut koodata.

Yhdysvaltain hyökkäys Tyynenmeren halki eteni kesällä 1944 Mariaanien saaristoon, jota Japani oli hallinnut ennen toista maailmansotaa.

Ensimmäinen kohde oli Saipan, joka oli yhdysvaltalaisille odotettua suurempi haaste.

Amerikkalaiselokuva vuodelta 2002 on myös liittänyt saareen tarinan navajointiaanien sotapanoksesta ja nostanut esiin kysymyksen, johon ei vielä ole saatu vastausta.

Elokuvassa Windtalkers Oscar-voittaja Nicolas Cage esittää pääosaa Yhdysvaltain merijalkaväen sotilaana.

Hän sai Saipanin verisen hyökkäyksen aikana tärkeän ja julman tehtävän: ”Navajointiaaneilla on koodi. Suojele sitä hinnalla millä hyvänsä”, luki elokuvajulisteessa.

Juonen lähtökohtana oli se historiallinen tosiasia, että navajojen koodijärjestelmä oli tallennettu heidän aivoihinsa.

Koodikirjoja ei ollut, joten japanilaiset ymmärsivät Yhdysvaltain radioviestejä vain, jos he saivat vangiksi navajon ja nyhtivät tiedot hänestä.

Nicolas Cagen hahmon tuli estää vaaratilanne suojelemalla yhtä viestimiehistä hänen henkivartijanaan. Jos kaikki muu menisi pieleen, hänen velvollisuutenaan oli surmata navajo. Petollisen tehtävän aikana sotilaan olo oli yhä tukalampi, kun nämä kaksi miestä vähitellen tutustuivat toisiinsa.

Elokuvajulisteen mukaan Windtalkers oli ”tositapahtumien inspiroima”, mutta Yhdysvaltain viranomaiset kiistivät jyrkästi, että merijalkaväen sotilaiden olisi käsketty surmata navajoja toisen maailmansodan aikana.

Elokuva-arvostelijat uskoivat enimmäkseen viranomaisia, joten elokuva tyrmättiin laajalti puutteellisten historiallisten tosiseikkojen takia.

Ehkä Windtalkers ei kuitenkaan ollut aivan niin väärässä kuin syytettiin.

Sotaveteraanit kertoivat toimineensa lähelle rintamaa sijoitettujen navajojen henkivartijoina.

Heidän tehtävänään oli etenkin suojella intiaaneja muilta yhdysvaltalaisilta, jotka aivan liian usein luulivat heitä valepukuisiksi japanilaisiksi. Navajo Chester Nezin mukaan jo silloin kiersi kuitenkin huhuja henkivartijoiden toisesta ja synkemmästä tehtävästä.

Nez kertoi myöhemmin haastatteluissa, että murhapuheet oli vahvistanut toinen intiaani, jonka henkivartija oletettavasti oli tunnustanut asian.

Mahdolliset salamurhaajat saivat käskynsä vain suullisesti, mitään ei koskaan kirjattu paperille.

Yksikään henkivartija ei kuitenkaan ole koskaan astunut esiin ja myöntänyt saaneensa sellaista määräystä, eikä tiettävästi yksikään navajointiaani kaatunut Saipanilla tai muilla Tyynenmeren taistelukentillä yhdysvaltalaisten omiin luoteihin.

Viimeinen tehtävä oli pahin

Navajojen tärkein panos toisessa maailmansodassa oli Iwo Jimalla helmikuussa 1945. Saari sijaitsi tuhansien kilometrien saariketjun päässä, jonne yhdysvaltalaiset olivat edenneet Guadalcanalilta lähtien.

Seuraavana oli itse Japani. Japanilaiset ymmärsivät täysin Iwo Jiman merkityksen, ja tiedustelulähteiden ansiosta Yhdysvaltain maihinnousujoukot osasivat odottaa kiivasta vastusta.

Siksi ensimmäinen ilmaisku aloitettiin yli puoli vuotta aiemmin, ja kolme päivää ennen maihinnousua taistelulaivat liittyivät mukaan raskaine tykkeineen.

Vain 21 neliökilometrin tulivuorisaari koki sodan keskitetyimmän pommituksen.

Navajot olivat mukana alusta asti, koska radiojoukot oli jaettu eri taistelualuksiin, joissa he istuivat valmiina vastaanottamaan viestejä maista.

Laivoista he näkivät, kun ensimmäinen maihinnousuaalto suuntasi kohti rantaa, ja kaikkien suureksi yllätykseksi maihinnousuveneitä ei ammuttu.

Merijalkaväen sotilaat ja kalusto saatiin maihin hyvässä kunnossa, ja helpotus alkoi levitä yhdysvaltalaisten parissa, kun he valmistautuivat etenemään.

Sitten joukot huomasivat, että rantatörmä heidän edessään ei ollut luja vaan se koostui hiekasta ja vulkaanisesta tuhkasta. Jalan liikkuneet sotilaat pääsivät tuskin eteenpäin, ja ajoneuvot juuttuivat heti kiinni.

Silloin japanilaiset iskivät. Iwo Jiman puolustajat pystyivät 800 kätketystä asemastaan moukaroimaan vesirajassa avuttomina seisseitä yhdysvaltalaisia.

Sotilaallinen katastrofi uhkasi, kun sotilaat yrittivät epätoivoisesti kaivautua mustaan hiekkaan. Heidän ainoa toivonsa oli tiivis yhteistyö laivojen ja lentokoneiden välillä.

Radiot ratkaisivat taistelun

Japanilaisten teurastaessa yhdysvaltalaisia rannalla ensimmäiset navajot lähestyivät Iwo Jimaa toisen hyökkäysaallon mukana.

Tällä kertaa japanilaiset eivät odotelleet, vaan useat maihinnousualukset saivat osumia rannikolta ammutuista kranaateista.

Merril Sandoval -nimisen intiaanin oli uitava viimeiset sata metriä rantaan täysosuman heitettyä hänen maihinnousualuksensa kumoon.

Kallisarvoinen radio päätyi meren pohjaan. Useimmat intiaanit kuitenkin pääsivät maihin varusteineen, ja siellä koodinpuhujat jakaantuivat kahden miehen ryhmiin.

Kuuntele aito viesti Iwo Jiman taistelusta koodinpuhujan sanelemana:

Tarkkailijat ilmoittivat navajoille kohteita, joiden koordinaatit lähetettiin heti eteenpäin laivoille rannikon edustalle. Hitaasti mutta varmasti kranaatit ja lentopommit tuhosivat asemia, ja kerta kerralta maihinnousurantojen tulitus heikkeni.

Merijalkaväen sotilaat pääsivät vihdoin tunkeutumaan eteenpäin kohti vihollista.

Navajot käyttivät kuutta eri radioverkkoa, ja ensimmäisen kahden maihinnousuvuoro-kauden aikana he lähettivät 800 viestiä.

Tiiviin koordinointinsa ansiosta yhdysvaltalaiset pääsivät murtautumaan eteenpäin sillanpäästään vesirajassa ja aloittamaan Iwo Jiman valtauksen.

Yksi toisen maailmansodan kuuluisimmista kuvista otettiin neljän päivän kuluttua, kun merijalkaväen sotilaat nostivat Yhdysvaltain lipun Suribachivuorelle.

Vulkaaninen vuori kohoaa korkealle saaren ylle, ja vuorenhuipun valtaus merkitsi, että taistelu oli ratkennut.

Uutinen tärkeästä valtauksesta lähetettiin saarelta navajokoodina. Radioviestistä tuli pitkä, koska intiaaneilla ei ollut sanaa vuorelle, joten Suribachi piti tavata koodiaakkosilla.

”Jotkut riemuitsivat”, yksi navajoista muisteli hetkeä, kun lippu tuli näkyviin huipulla.

”He nostivat päänsä ja unohtivat sodan. Silloin moneen heistä osui.”

Japanilaiset eivät aikoneet antautua, vaikka taistelu oli vääjäämättä hävitty. He taistelivat viimeiseen mieheen, ja paljon Yhdysvaltain sotilaita kaatui, kunnes verilöyly oli viimein ohi.

Iwo Jiman valtaus oli osoittautunut vaikeammaksi kuin pessimistisimmätkään kenraalit kirjoituspöytiensä ääressä olivat ennustaneet.

Kun taistelu kuitenkin päättyi voittoon, oli se maihinnousujoukkojen viestintäupseerin mukaan intiaanien ja näiden radioiden ansiota.

”Ilman navajojen apua emme olisi vallanneet Iwo Jimaa”, majuri Howard Connor arvioi.

Veteraanien piti vaieta

Iwo Jiman taistelun jälkeen navajointiaanit ehtivät vielä mukaan Okinawan valtaukseen, ennen kuin ydinpommit päättivät toisen maailmansodan elokuussa 1945.

Miljoonien muiden nuorten miesten lailla he palasivat kotiin, mutta muista sotilaista poiketen intiaanit eivät saaneet kertoa perheelleen, mitä he olivat tehneet sotavuosina.

Navajokoodi pysyi sotilassalaisuutena. Pian todettiin, että intiaanien panoksesta oli kannattanut vaieta.

Vuonna 1950 puhkesi Korean sota, ja navajojen koodi oli jälleen varmin, kun radioviestien sisältö haluttiin salata viholliselta.

Äänet eetterissä olivat samoja kuin edellisessä sodassa, koska Chester Nez ja moni muu kokenut navajo lähti jälleen mukaan.

Korean sodan jälkeen navajojen koodi passitettiin eläkkeelle, ja vuonna 1968 loppui salassapitomääräys.

Nyt intiaanit saivat vihdoinkin kertoa tehtävästään. Navajojen koodi on ainoa suullinen koodi, jota ei koskaan ole murrettu.

Näin todettiin The New York Timesissa, kun arvostettu lehti julkaisi nekrologin Chester Nezin kuoleman johdosta vuonna 2014. Hän oli yksi 29 navajosta, jotka ilmoittautuivat toimistotöihin vuonna 1942 ja joista tulikin Yhdysvaltain salainen ase.