Iloisten veikkojen vaarallinen tehtävä

Rahtilaiva Ehrenfels lähetti Goasta koodattuja viestejä saksalaisille sukellusveneille, jotka upottivat jatkuvasti Eurooppaan sotatarvikkeita vieviä laivoja.

Cartwrightin tehtävä oli auttaa niitä iskuryhmän jäseniä, jotka putoaisivat veteen ja joutuisivat uimaan maihin. Hän ei vielä nähnyt eikä kuullut jokiproomua, jota britit käyttäisivät hyökkäyksessään Ehrenfelsille.

Alus kuitenkin lähestyi jo kohdettaan Cartwrightin havaitsematta. Vanha Phoebe-proomu oli vuosikymmeniä kerännyt liejua Kalkutan edustalla, mutta nyt 30-vuotias alus puksutti viimeisiä merimaileja lähes kolmen viikon matkasta Intian itärannikkoa pitkin länsirannikolle ja Goaan.

Phoebe oli naamioitu, ja se näytti nyt yhdeltä niistä pienistä hiililaivoista, joita Intian satamien välillä kulki päivittäin. Proomulla ei kuitenkaan ollut lastinaan hiiltä vaan 18 Intiassa asuvaa brittiä, jotka olivat suostuneet vaarantamaan henkensä taistelussa natsi-Saksaa vastaan.

Britit olivat tavallisia hyvin toimeentulevia miehiä, joilla oli vain vähän tai ei lainkaan sotilaallista koulutusta, mikä näkyi tavallisiin sotilaisiin verrattuna suurempina vatsakumpuina.

He tunsivat toisensa Calcutta Light Horse -reservirykmentistä, joka tavallisesti tapasi vain juhliakseen aamuun asti paraatiunivormuissa. Pian vaaralliseen tehtävään ilmoittautuneet kirjanpitäjät, pankkivirkailijat ja vakuutusmyyjät olisivat kuitenkin tosi paikan edessä.

Calcutta Light Horse oli varsin erikoinen valinta nousemaan vihollisen laivaan keskellä yötä. Rykmentin jäsenet olivat helppoon elämään tottuneita nautiskelijoita. Nyt he olivat kuitenkin brittien ainoa mahdollisuus hankkiutua eroon laivasta, joka ohjaili natsi-Saksan pirullista sukellusvenelaivastoa Intian länsirannikolla.

Portugalia ei saanut loukata

Goan iskussa ei voinut käyttää tavallisia Intiassa olevia brittisotilaita, sillä seurauksena voisi olla Portugalin joutuminen Hitlerin hampaisiin. Ehrenfels oli puolueettoman Portugalin satamassa, ja jos brittisotilaita joutuisi siellä vangiksi, siitä voisi koitua haittaa liittoutuneisiin sodan aikana myötämielisesti suhtautuneelle valtiolle.

Portugali oli muun muassa rajoittanut saksalaisten ammusten tuotannossa tarvitseman volframin vientiä. Lisäksi se oli solminut puolueettomuussopimuksen Espanjan kanssa, mikä varmisti sen, että Espanjan fasistinen diktaattori Franco ei liittyisi Hitlerin rinnalle liittoutuneita vastaan. Portugalin varpaille ei siis saanut astua niin pahasti, että se muuttaisi politiikkaansa.

Jos taas joukko siviilejä joutuisi vangiksi Goassa, Britannian hallitus voisi kiistää tietävänsä mitään tuollaisesta ”yksityistoiminnasta”. Iskuun osallistuvat Calcutta Light Horsen 18 miestä olivat vuoden 1943 ”The Expendables” –sotureita, jotka voitiin uhrata tärkeälle asialle Britannian joutumatta vastuuseen.

Rannalla Cartwright odotti yhä kärsimättömämmin jotakin havaintoa Phoebestä. Pian olisi alettava jo tapahtua jotakin, hän ajatteli levottomana ja toivoi näkevänsä edes konepistoolin suuliekin pimeän keskellä. Mutta minuutit kuluivat, eikä mitään merkillepantavaa tapahtunut.

Jos isku onnistuisi suunnitellusti, saksalaiset eivät huomaisi Calcutta Light Horsen miehiä ajoissa. Britit livahtaisivat laivaan, nujertaisivat Ehrenfelsin miehistön, katkaisisivat ankkuriketjut ja ajaisivat aluksen yön pimeydessä kansainvälisille vesille. Sen jälkeen Ehrenfels vietäisiin Bombayhin ja suljettaisiin sen vartioituun satamaan.

Cartwrightilla oli epäilyksensä, vaikka hän oli tehnyt kaiken voitavansa, jotta kommandoryhmä selviytyisi tehtävästään – muun muassa järjestänyt SOE:n eli brittien salaisen sabotaasijärjestön rahoilla Goassa suuret juhlat ulkolaisille merimiehille, jotka olivat olleet jo yli kolme vuotta laivalla kaukana kotimaastaan.

Juhliin oli saapunut valtaosa Goassa laivoilla olevista 122 saksalaisesta ja 78 italialaisesta merimiehestä.

Ehrenfels olisi siten – kaiken toivon mukaan – illalla heikosti vartioitu, ja Cartwright oli myös järjestänyt, että Goan prostituoidut hoitelivat ulkomaiset merimiehet ilmaiseksi – ei mikään halpa lysti briteille, jotka sen maksoivat.

Ehrenfelsin kapteeni oli natsi

Calcutta Light Horsen miehet eivät olleet Phoebellä yksin. Operaatiota johti SOE-upseeri Lewis Pugh, jolla oli mukanaan viisi agenttiaan. Myös heidän osallistumisensa iskuun oli Britannian valtiolle tulenarka asia, sillä virallisesti koko järjestöä ei ollut olemassakaan.

Pughilla ja hänen miehillään oli sotilaallista kokemusta, joten he olivat päävastuussa, mutta myös Calcutta Light Horsen jäsenten tehtävä oli vaarallinen. 154 metriä pitkän Ehrenfelsin koluaminen läpi – todennäköisesti saksalaisten tulituksessa – ei olisi lastenleikkiä.

Vaikka laivan miehistö oli saksalaisia siviilejä, tutkimusraporttien mukaan heillä oli pistooleja ja kiväärejä siltä varalta, että laivaan hyökättäisiin. Kapteeni ja ainakin yksi laivan upseereista olivat lisäksi vannoutuneita natseja, ja he varmasti jatkaisivat taistelua miehistön viimeiseen veripisaraan asti.

Siksi Calcutta Light Horsen jäsenet olivat matkalla Goaan saaneet asekoulutusta ja harjoitelleet ovien räjäyttämistä.

Harjoituskaan ei kuitenkaan tehnyt heistä eliittijoukkoja. Yhdeltä miehistä puuttui toinen silmä, ja vaikka miehet olivat 27–45-vuotiaita, kaikki oli todettu sopimattomiksi asepalvelukseen sodan alussa. Ehkäpä juuri siksi moni heistä oli tarttunut tilaisuuteen täyttää velvollisuutensa kotimaataan kohtaan.

Light Horsen komentaja Bill Grice oli hyvinkin toiveikas. Hän uskoi armeijan mottoon ”Hiki säästää verta”. Hän myös tiesi, että aivojen käyttö säästi molempia, ja hänen miehensä olivat terävämpiä kuin useimmat armeijaan värvätyt.

Matkan ajaksi sallitut alkoholit – pullo brandyä per mies – oli jo ajat sitten juotu, joten kaikki olivat selväpäisiä ja valmistautuneet tekemään parhaansa. Kaikille oli jaettu saksalaisia ammuksia iskussa käytettäviin pistooleihin ja helposti koottaviin Sten-konepistooleihin, joiden tulinopeus oli noin 500 laukausta minuutissa.

Jos isku epäonnistuisi ja britit pääsisivät pakoon, Portugalin viranomaiset löytäisivät vain hylsyjä, jotka viittaisivat saksalaisten merimiesten väliseen yhteenottoon.

Merirosvolippu salkoon

Grice kiersi jakamassa naamiointivärejä miehilleen. Heidän piti mustata kätensä, kaulansa ja kasvonsa, jotta heitä olisi vaikea nähdä pimeässä. Hän myös tarkasti, että kaikilla oli suuri valkoinen rengas ommeltuna ruskean haalarinsa selkämykseen.

Renkaasta britit tunnistaisivat toisensa pimeässä eivätkä ampuisi vahingossa toveriaan selkään tapahtumien kiihkeässä myllerryksessä. Yksi miehistä kääri auki palasen kangasta ja alkoi touhuta laivan perän lipputangon luona.

”Mitä sinä teet?” muut ihmettelivät. Mies nosti lyhyeen lipputankoon suuren lipun, jossa oli pääkallo ja kaksi luuta ristissä.

”Olen tehnyt sen itse. Kun kerran toimimme kuin merirosvot, voimme yhtä hyvin näyttää merirosvoilta”, hän selitti.

Phoeben kapteeni tähyili Marmagaon sisäänmenoväylällä merkkinä olevaa vilkkuvaa poijua. Poijun valo oli kuitenkin sammutettu, ja satama-alue oli pimeä. Intialaisia nationalisteja oli joka satamassa, ja Grice ja Pugh pohtivat, oliko joku ehkä varoittanut portugalilaisia.

Pian tuli uusi järkytys: yötaivasta vasten erottui sotalaivan hahmo. Heti sataman suulla oli portugalilainen sotalaiva, joka Phoeben pitäisi ohittaa päästäkseen saksalaislaivalle.

Yksikin laivasta ammuttu kranaatti upottaisi Phoeben sekunneissa, mutta Grice ja Pugh olivat yhtä mieltä siitä, että oli myöhäistä kääntyä takaisin, ja päättivät jatkaa.

Grice käski Calcutta Light Horsen miehet valmistautumaan. Phoebe purjehti mahdollisimman varovasti toisen saksalaisen laivan, Braunfelsin, ohi ja suuntasi sitten kohti Ehrenfelsiä, jonka hahmon kippari juuri ja juuri erotti pimeyden keskeltä.

Kello 2.15 Phoebe lipui saksalaisen kauppalaivan styyrpuurin puoleisen laidan viereen. Alusten välinen korkeusero oli suuri, mutta se ei tullut briteille yllätyksenä, sillä tiedustelu oli laatinut laivasta tarkat piirustukset.

Kolmet pitkät bambutikkaat odottivat jo Phoeben kannella – samoin köysiin kiinnitetyt entraushaat, jotka heitettäisiin vihollislaivan reelingin yli.

Valonheitin sokaisi britit

Vaikka Phoebe kulki hitaasti, sen höyrykone ei suinkaan ollut äänetön, ja meteliä kuullut saksalainen vartija huusi reelingin yli:
”Kuka siellä?”

Yksi briteistä yritti voittaa aikaa vastaamalla:

”Täällä on satamavene.”

Brittien oli pysäytettävä laiva ennen kuin tikkaat voitiin nostaa, ja kapteeni antoi jokiproomun raapia Ehrenfelsin kylkeä.

”Mitä taivaan tähden puuhaatte siellä!?” vartija huusi.

Samassa britit heittivät entraushaat, ja ensimmäiset bambutikkaat nostettiin laitaa vasten. Ensimmäisenä Ehrenfelsin kannelle astui Lewis Pugh, mutta hän häikäistyi välittömästi, kun laivassa sytytettiin kirkas valonheitin.

Hetkeksi aika pysähtyi. Britit olivat kuin lamaantuneita, ja samoin oli kourallinen saksalaisia vartijoita, joilla oli yhtäkkiä vastassaan joukko mustakasvoisia miehiä ruskeissa haalareissa.

Britit eivät olleet univormuissa, mutta aseitaan he eivät pystyneet kätkemään. Saksalaisille ei enää ollut epäselvää, mitä oli tapahtumassa: Ehrenfelsiin hyökättiin.

Hiljaisuuden rikkoi britti, joka huusi: ”Näyttäkää niille!”

Pari Sten-konepistooleilla ammuttua sarjaa hajotti valonheittimen, ja sitten laivalla oli jälleen pilkkopimeää.

Britit nousivat ripeästi tikkaita pitkin alukseen saksalaisten kiirehtiessä kannen alle herättämään lopun miehistön ja hakemaan aseitaan.

Kun SOE-agentit ja Calcutta Light Horsen miehet olivat koossa peräkannella, britit jakaantuivat ennalta sovittuihin ryhmiin tehtäviään varten.

Yhden ryhmän piti hyökätä komentosillalle ja hiljentää kapteeni, ja yksi lähti konehuoneeseen varmistaakseen, että Ehrenfels pystyi ajamaan satamasta omin voimin. Osa briteistä etsisi kannen alta salaista radiolähetintä, ja kahden miehen tehtävä oli hiipiä keulaan ja räjäyttää kaksi raskasta ankkuriketjua muoviräjähteellä.

Myöhemmin perän ankkuriketju saisi saman käsittelyn, jotta Ehrenfels pääsisi lähtemään liikkeelle.

Kaikki miehet olivat ennen hyökkäystä tutustuneet tarkoin laivan piirustuksiin, mutta laivalla liikkuminen sysimustassa yössä oli silti hankalaa.

Saksalaisten vastahyökkäys

Kun hyökkäyksen alkamisesta oli kulunut kymmenen minuuttia, saksalaiset avasivat tulen tunkeilijoita vastaan. SOE-agentit pääsivät kuitenkin komentosillalle, jossa Ehrenfelsin kapteeni Röfer oli juuri alkanut kytkeä päälle sireenejä hälyttääkseen alueen muut saksalaiset.

Britit käskivät häntä nostamaan kätensä pois sireenin kahvalta, mutta Röfer kieltäytyi. Silloin britit tulittivat häntä konepistooleillaan, ja kapteeni rojahti hengettömänä maahan.

Keulassa kaksi Calcutta Light Horsen miestä saivat sillä välin tungettua riittävästi muoviräjähdettä ankkuriketjun lenkkiin. He laukaisivat sytyttimen ja heittäytyivät suojaan muutama sekunti ennen korviahuumaavaa pamahdusta. Räjähdys sai raskaan ketjun valumaan kolisten laivan kannelta, ja se hävisi laivan kyljessä olevasta aukosta.

Brittien noustessa jälleen jaloilleen toinen heistä huomasi, että kansi oli märkä ja rasvainen. Hän nosti kätensä nenänsä eteen ja haisteli – kannelle oli selvästi kaadettu petrolia.

Hän ehti juuri huutaa toverilleen, että heidän pitäisi hypätä turvaan, kun saksalainen ampui valopistoolilla petrolilammikkoon. Tuli levisi nopeasti ja sytytti muutama sekunti myöhemmin räjähteet, joita Ehrenfelsin miehistö oli asentanut etukannelle.

Rannalla Cartwright ei ollut pysyä nahoissaan. Hän ei nähnyt niin kaukaa tarkasti, mitä merellä tapahtui, mutta hän näki kuitenkin liekkimeren valaisevan laivan etukannen ja kuuli brittien konepistoolien sarjoja. Hetken hän mietti, olisiko parasta häipyä paikalta vielä kun se oli mahdollista, mutta päätti sitten kuitenkin jäädä rannalle.

Kuin ihmeen kaupalla kaksi brittiä etukannella selviytyivät liekeistä hengissä, mutta räjähdys oli niin kova, että se kuului Goassa asti.

Nyt oli toimittava nopeasti, ennen kuin maissa olevat saksalaiset löytäisivät aluksen, joka veisi heidät Ehrenfelsille.

Pääkallo paljasti lähettimen

Kannen alla britit yrittivät päästä konehuoneeseen juoksematta suoraan vihollisen tulitukseen. Aluksessa olleet muutama konemies lukitsi luukkuja takanaan sitä mukaa kuin he pakenivat syvemmälle laivan uumeniin.

Lopulta britit räjäyttivät viimeisenkin oven konehuoneeseen, mutta he huomasivat tulleensa liian myöhään. Saksalaiset olivat olleet nopeita ja ehtineet poistaa laivan dieselmoottoreista joitakin välttämättömiä osia.

Pian Gricekin saapui paikalle ja antoi uudet määräykset:
”Älkää hukatko enää aikaa täällä, menkää mieluummin etsimään radiolähetintä. Se on kätketty jonkin seinän taakse täällä alhaalla.”

Lähes kaikki ovet kannen alla oli lukittu, ja britit tuhlasivat kallisarvoista aikaa räjäyttäessään niitä muoviräjähteillä. Kun räjähdysten savu hälveni ja kaksi miestä ryntäsi yhdyskäytävään, he olivat yhtäkkiä kasvokkain syvästi järkyttyneen toverinsa kanssa. Se oli vakuutusmyyjä Breene, joka totesi heikolla ja värisevällä äänellä:

”Seuraavan kerran voisitte varoittaa ensin. Minulla ei ole vakuutusta tällaisen varalle!”

Räjähdykset kaikuivat laivan sokkelomaisissa käytävissä, ja britit alkoivat hermostua ja turhautua, kun kirottua radiolähetintä ei löytynyt. Sitten saksalainen konemestari avasi Ehrenfelsin pohjaventtiilit ja sytytti räjähteet tuhotakseen laivan tulimereen.

Voimakkaat räjähdykset ravistelivat Ehrenfelsiä, ja Grice tiesi, että aika alkoi olla vähissä. Samassa radiolähetintä etsivät britit saapuivat ovelle, johon oli maalattu varoitukseksi pääkallo ja sana ”korkeajännite”.

Miehet räjäyttivät oven ja astuivat sen takana aukeavaan ahtaaseen tilaan. Savun hälvennyttyä he näkivät lopulta kaivatun radiolähettimen, joka oli pultattu seinään kiinni. Hyllyllä oli kuulokkeet ja morsetusavain, jolla saksalaiset olivat ahkerasti lähettäneet viestejä Intian valtameressä uiville sukellusveneille.

Britit murskasivat lähettimen konepistooliensa perällä ja kiljuivat riemusta. Samassa voimakas räjähdys ravisutti laivaa ja vei miehiltä jalat alta.

Tehtävää oli suoritettu 20 minuuttia, ja kannen alla olevat britit tajusivat pian, että Ehrenfels oli uppoamassa.

Sammutin nujersi saksalaiset

Kannella vallitsi kaaos. Tuli oli levinnyt kaikkialle, vaikka briteillä oli mukanaan 15 sammutinta, joilla osa heistä yritti sammuttaa liekkejä. Yksi oli hieman erillään muista, kun liekkien keskeltä ilmestyi yhtäkkiä kolme läpimärkää saksalaista merimiestä.

He olivat ilmeisesti olleet avaamassa pohjaventtiileitä ja yrittivät nyt pakoon. Saksalaiset juoksivat kohti brittiä, joka ei ehtinyt saada käsiinsä selässään roikkuvaa konepistoolia. Sen sijaan hän suuntasi hiilihapposammuttimensa suuttimen miehiä kohti.

Jääkylmä suihku sokaisi ja kaatoi saksalaiset. Ehrenfels alkoi kallistua yhä voimakkaammin, ja saksalaiset liukuivat kantta pitkin takaisin tulihelvettiin. Sitten kaksi muuta saksalaista syöksyi piiloistaan ja iski sammutinta pitelevän britin tajuttomaksi pampuillaan.

Muut britit kävivät nyt saksalaisten kimppuun ja onnistuivat panemaan heidät käsirautoihin. Selvittyään vastuksistaan britit kokoontuivat tikkaiden luona kavutakseen takaisin Phoebelle. Matka sen kannelle ei ollut enää pitkä, sillä Ehrenfels oli vajonnut jo neljä metriä.

Proomussa Pugh määräsi luvunoton laskeakseen, kuinka moni miehistä oli palannut. Hän hymyili kuullessaan, että kaikki 24 miestä olivat proomulla, ja Phoebe jätti nopeasti tuhoon tuomitun saksalaislaivan taakseen.

Rannalta Cartwright näki Ehrenfelsin vajonneen syvälle ja palavan raivoisasti. Sen sijaan hän ei nähnyt vilaustakaan Phoebesta tai tovereista, jotka olisivat tarvinneet hänen apuaan. Pian hänen olisi aika kadota, ennen kun portugalilaispoliisit tulisivat esittämään kysymyksiä.

Kello oli 2.50, kun Cartwright todisti viimeistä erikoista näkyä: Ehrenfelsin kahden sisarlaivan, Drachenfelsin ja Braunfelsin, miehistöt sytyttivät samanlaisen iskun pelossa omat aluksensa tuleen.

Laivat pystyi – kuten Ehrenfelsin – varustamaan helposti tykein ja muuttamaan sotalaivoiksi, joten ne eivät saisi päätyä vihollisen käsiin. Noin puoli tuntia myöhemmin italialaisen Anfora-laivan miehistö seurasi esimerkkiä, ja laiva upposi liekehtien.

Phoebe oli päässyt lähtemään satamasta kaikki miehet turvallisesti kyydissään. Tultuaan kansainväliselle merialueelle he sähköttivät SOE:n päämajaan Bombayhin viestin ”longshanks” (pitkäsääri). Se tarkoitti, että tehtävä oli onnistunut.

Vaimot saivat muistomitalit

Ensin kukaan Bombayssa ei uskonut viestiin – miten joukko amatöörejä olisi voinut suoriutua niin vaikeasta ja vaarallisesta tehtävästä – mutta pakko se lopulta oli uskoa. 18 miestä Calcutta Light Horsesta oli SOE:n avustuksella eliminoinut vakoilulaivan.

Lisäksi yhtäkään brittiä ei ollut kuollut iskun aikana, ja vain kolme miestä oli haavoittunut lievästi. Seuraavina viikkoina briteille selvisi, miten hyvin isku oli lopulta onnistunut. Maaliskuun loppuun mennessä saksalaiset sukellusveneet upottivat enää yhden liittoutuneiden laivan ja huhtikuussa vain kolme brittiläistä rahtilaivaa.

Calcutta Light Horsen miehet eivät saaneet palkkiota teostaan, sillä Britannia ei voinut tunnustaa osallisuuttaan hyökkäykseen puolueettomassa satamassa olevaan laivaan.

Miehet keksivät kuitenkin itse pian toisenlaisen tavan muistaa hengenvaarallista iskua Palattuaan Kalkuttaan he teettivät 18 samanlaista, merihevosen muotoista rintaneulaa.

He antoivat korut vaimoilleen, jotka kantoivat niitä tietämättä, että ne symboloivat heidän aviomiestensä osallistumista yhteen toisen maailmansodan vaarallisimmista ja salaisimmista tehtävistä.